Part 7

»On», sanoi Maija, »oikeassa olette.» Hänen koko ruumiinsa vapisi kauhusta. Koko ajan siis oli vartija nähnyt hänet. Hän muisti nyt kuulleensa, miten ihmeen terävät ovat näiden viisasten rosvojen aistit.

»Mitä sinä nyt oikein teet täällä?» kysyi vartija hyvänsävyisänä. Maijasta tuntui yhä siltä kuin olisi se surullinen, se näytti ajattelevan vallan muita asioita, siitä ei koko tämä tapahtuma näyttänyt niin merkityksekkäältä kuin Maijasta.

»Koetin päästä ulos», vastasi Maija. »Enkä minä ole menettänyt rohkeuttani, vaikka minä pelästyin teidän voimanne ja kauneutenne ja sotisopanne kultaisen loisteen johdosta. Nyt tahdon taistella kanssanne.»

Vartija kumartui hämmästyneenä hiukan eteenpäin, katsoi Maijaan ja hymyili. Se ei ollut ollenkaan häijyä, tuo hymy, se herätti pikku mehiläisessä tunnelman, jommoista hän ei ennen ollut tuntenut. Hän tunsi nimittäin, että tällä nuoren sotilaan hymyllä oli salaperäinen vaikutus hänen sydämeensä.

»Pienokainen», sanoi vartija melkeinpä sydämellisesti, »emme me taistele keskenämme. Mehiläiset ovat mahtava kansa, mutta me olemme voimakkaampia. Ja kaikkein vähimmin käy yksityinen herhiläinen taistelemaan yksityisen mehiläisen kanssa. — Jos sinua huvittaa, voit kernaasti jäädä hetkiseksi kanssani juttelemaan. Mutta vain vähäksi aikaa, pian on minun herätettävä sotilaat, ja silloin täytyy sinun palata takaisin koppiisi.»

Merkillistä, tämä herhiläisen varma ystävällisyys riisti Maijalta aseet paremmin kuin kiukku ja viha olisivat voineet. Melkeinpä hän tunsi jonkinmoista kunnioitusta. Suurin, surullisin silmin hän katsoi vihamiestään ja, hänen kun aina täytyi noudattaa sydämensä ääntä, sanoi:

»Olen kuullut aina herhiläisistä pelkkää pahaa, mutta Te ette ole paha. En voi uskoa, että olette.»

Soturi katsoi levollisena Maijaa silmiin.

»Kaikkialla on hyviä ja pahoja», sanoi hän vakavana. »Mutta me olemme teidän vihollisianne, älä unohda sitä. Ja vihollisina tulemme aina pysymään.»

»Täytyykö vihollisen sitten aina olla paha?» kysyi Maija. »Kun Te äsken tuijotitte yöhön, niin minä pakostakin unohdin, että Te olette kovasydäminen ja minulle vihamielinen. Minusta tuntui kuin olisitte surullinen, ja olen aina ollut sitä mieltä, että se, joka on surullinen, ei voi olla häijy.»

Ja kun vartija edelleen oli ääneti, jatkoi Maija jo paljon rohkeampana:

»Te olette mahtava. Jos Te tahdotte, voitte Te toimittaa minut takaisin koppiini ja minun täytyy kuolla, mutta jos Te tahdotte, voitte Te myös lahjoittaa minulle vapauteni.»

Silloin suoristautui soturi. Hänen sotisopansa kalskahti hiukan, ja kun hän nosti kätensä, välähti se kalpeassa kuutamossa. Joko aamu koitti?

»Oikeassa olet», se sanoi, »se valta minulla on. Sen vallan on kansani ja kuningattareni minulle uskonut. Määräyksenä on, ettei ainoakaan mehiläinen saa elävänä jättää linnaa, johon hän kerran on joutunut. Ja minä pysyn kansalleni uskollisena.»

Ja hetkisen vaiettuaan se lisäsi hiljaa aivan kuin itsekseen puhuen:

»Olen liiankin katkerasti saanut kokea, miten uskottomuus voi tuottaa tuskia, kun Surre hylkäsi minut...»

Pieni Maija seisoi masentuneena eikä tiennyt mitä vastata. Niin, sama tunne oli hänessä itsessäänkin vallitsevana, rakkaus omaisiinsa, uskollisuus kansaansa kohtaan. Hän tunsi, ettei tässä enää auta muut keinot kuin viekkaus tai väkivalta, kumpikin teki velvollisuutensa, ja kumminkin jäivät he toisilleen vieraiksi ja vihamielisiksi. — Mutta eikö sotilas äsken maininnut jotakin nimeä? Eikö hän puhunut uskottomuudesta, jota joku oli hänelle osoittanut. Maijakin tunsi Surren, sehän oli tuo kaunis sudenkorento, joka asui lammen rannalla lumpeiden luona. Hän vapisi jännityksestä, kenties siinä olisi hänen pelastuksensa, mutta hän ei tiennyt vielä, millä tavalla.

Varovaisesti hän kysyi:

»Kuka on Surre, jos uskallan kysyä?»

»Voi, se ei liikuta sinua, pienokainen», vastasi vartija. »Minä olen hänet kadottanut enkä ikinä enää häntä löydä.»

»Minä tunnen Surren», sanoi Maija pakottaen itsensä rauhalliseksi, »hän kuuluu korentojen heimoon ja on todennäköisesti kaunein heimolaistensa joukosta.»

Semmoisena ei Maija ollut vielä soturia nähnyt miksi nämä sanat hänet muuttivat. Hän näytti unohtaneen koko ympäristönsä ja hyppäsi rajusti Maijan luo.

»Mitä!» huusi hän. »Tunnetko sinä Surren? Sano heti, missä hän on!»

»Enkä sano», vastasi pieni Maija hiljaa mutta varmasti. Ja samalla hänen sydämensä hehkui ilosta.

»Puren pääsi poikki, ellet sitä ilmaise», huusi vartija. Hän oli jo aivan lähellä.

»Purraan se poikki joka tapauksessa. Tehkää vain Te se! En minä kumminkaan ilmianna herttaista korentoa, jonka hyvä ystävä olen. Tehän ottaisitte kumminkin hänet vangiksi.»

Soturi hengitti raskaasti. Kun ulkona rupesi kajastamaan, näki Maija, että sen otsa oli kalpea ja silmissä kiilsi tuska ja rauhattomuus.

»Hyvä Jumala», sanoi se murtunein äänin, »nyt on jo aika herättää sotilaat. — Ei, ei pieni mehiläinen, en minä tee pahaa Surrelle. Minä rakastan Surrea enemmän kuin omaa elämääni. Sano minulle, mistä hänet löydän!»

»Minä rakastan myös henkeäni», sanoi pieni Maija viisaana hitaasti.

»Jos sinä ilmaiset minulle Surre-korennon olinpaikan», lausui vartija, ja Maija huomasi, että hänen oli vaikeata puhua ja että koko hänen ruumiinsa vapisi, »niin päästän sinut vapaaksi, saat lentää, mihin tahdot».

»Pidättekö sananne?»

»Vakuutan sen rosvon kunniasanalla», sanoi vartija ylpeänä.

Pieni Maija voi tuskin puhua. Nythän riippui aivan minuteista, voisiko hän ilmoittaa ajoissa omaisilleen hyökkäyksestä. Mutta hänen sydämensä riemuitsi.

»Hyvä», sanoi hän. »Uskon Teitä. Kuulkaa siis. Tunnetteko linnan vieressä olevia vanhoja lehmuksia? Niiden takana on laajoja kukkanurmia ja lopuksi suuri lampi. Lammen eteläisessä poukamassa, mihin puro laskee, kohoaa vedestä valkoisia lumpeenkukkia päivänpaisteeseen. Siellä kaislikossa Surre asuu. Siellä tapaatte hänet joka päivä, kun aurinko on keskitaivaalla.»

Soturi painoi kalpeaa otsaansa molemmin käsin. Hänellä näytti olevan vaikea kamppailu käytävänä itsensä kanssa.

»Puhut totta», sanoi hän hiljaa ja ähkyen niin, ettei tiennyt oikein, ääntelikö hän ilosta vai Surresta. »Hän on itse minulle kertonut haluavansa valkoisten kelluvien kukkien luo. Ne ovat kai juuri niitä kukkia, joista mainitsit. Nyt saat lentää. Paljon kiitoksia!»

Ja tosiaankin vetäytyi vartija ovelta syrjään. Ulkona näkyi jo päivän kajastus.

»Rosvo pitää aina sanansa», sanoi hän. Hän ei tiennyt, mitä pieni Maija oli yöllä kuullut linnassa ja hän ajatteli: »Eihän yksi pieni mehiläinen mitään merkitse, onhan niitä muita yllinkyllin.»

»Voikaa hyvin!» huusi Maija ja lensi tiehensä kiireestä hengästyneenä ja sanomatta sanaakaan kiitokseksi. Siihen ei tosiaankaan ollut enää aikaa.

Viidestoista luku.

KOTIINPALUU.

Pieni Maija ponnisti kaiken voimansa, kaiken tahtonsa ja kaiken päättäväisyytensä. Kuin metsästyskivärin luoti hän lensi salamannopeudella suoraviivaisesti halki sinervän aamuauteren, suoraan metsää kohti. Mehiläiset voivat lentää nopeammin kuin useimmat muut hyönteiset. Siellä metsässä hän oli turvassa, siellä hän voi päästä piiloon, jos herhiläinen katuisi sitä, että päästi hänet vapaaksi, ja ryhtyisi takaa ajamaan.

Puista putoili raskaita pisaroita maassa oleville kuiville lehdille. Oli niin kylmä, että mehiläisen siivet olivat kangistua. Kaikkialla verhosi tasankoa hieno huntu, eikä aamunkoitteesta ollut vielä merkkiäkään nähtävissä. Sitäpaitsi oli niin hiljaista koko ympäristössä kuin olisi aurinko unohtanut maan ja kaikki olennot olisivat laskeutuneet kuolemanuneen. Maija lensi niin korkealle ilmaan kuin voi. Hänellä oli vain yksi ajatus: hänen täytyi niin nopeasti kuin hänen voimansa ja aistimensa myönsivät löytää omaistensa pesä, oma uhattu kotinsa. Hänen täytyi päästä varoittamaan omaisiaan, jotta he voisivat varustautua sitä hyökkäystä vastaan, jonka nuo pelottavat rosvot olivat täksi aamuksi suunnitelleet. Mehiläiskansa oli voimakasta ja kykeni kyllä ryhtymään taisteluun ylimielisten vihollisten kanssa, jos se vain voisi asestautua ja valmistua puolustukseen. Mutta se ei suoriutuisi, jos se äkkiarvaamatta yllätettäisiin ja sen kimppuun hyökättäisiin sen nukkuessa. Jos kuningatar ja sotilaat vielä nukkuvat vihollisten tullessa, niin silloin toimeenpannaan hirveä verilöyly ja otetaan paljon vankeja, ja herhiläisten menestys on varma. Ja kun pieni mehiläinen näin ajatteli omaistensa voimaa ja väkevyyttä, heidän uskollisuuttaan ja alttiuttaan kuningatarta kohtaan aina kuolemaan asti, tunsi hän voimakasta vihaa vihollisia kohtaan ja samalla onnekasta uhrautuvaisuuden halua ja uljuutta.

Ei ollut helppoa hänelle osua oikeaan siinä ympäristössä. Hän ei ollut enää pitkiin aikoihin painanut muistiinsa maisemia sillä tavalla kuin muut mehiläiset tavallisesti tekevät, niiden kun täytyy pitkien lentomatkojen takaa mesikantamuksineen löytää takaisin pesään.

Hänestä tuntui kuin hän ei olisi koskaan ennen ollut niin korkealla ilmassa kuin nyt, kylmyys vaivasi häntä, ja hän voi tuskin erottaa yksityisiä esineitä alhaalla maan pinnalla. Mihinkä turvaudun, minulla ei ole mitään kiinnekohtaa enkä voi tuoda ajoissa apua omaisilleni. »Voi, tässä oli nyt mitä paras tilaisuus tehdä kaikki hyväksi», huokasi hän tuskissaan, »mitä teen minä nyt.» Mutta äkkiä rupesi salaperäinen voima viemään häntä vastustamattomasti määrättyyn suuntaan. Mikähän mahtaa minua näin vetää ja pakottaa, ajatteli hän, varmaankin se on koti-ikäväni. Ja hän antautui tämän tunteen ohjattavaksi ja lensi suoraa päätä, minkä jaksoi. Ja äkkiä hän päästi riemuhuudon, tuolla häämöttivät kaukaa linnanpuiston suurten lehmusten latvukset kuin hämärästä kohoavat harmaat kupukatot. Nyt hän tiesi osaavansa oikeaan, ja samassa silmänräpäyksessä laskeutui hän aivan lähelle maanpintaa. Hän näki viereisillä niityillä sumuhahtuvien tihenevän, ja hän ajatteli kukkaiskeijuja, jotka siellä nukkuivat lohdun löytäneinä ja onnellisina varhaiseen kuolemaansa. Se täytti taas hänen sydämensä luottamuksella, ja hänen surunsa hälveni. Halveksikoot hänen omaisensa häntä sen johdosta, että hän karkasi kotikaupungista, rangaiskoon kuningatar häntä, kaikki on samantekevää, kunhan hänen kansansa vain säästyy sitä nyt uhkaavalta onnettomuudelta.

Tuolla häämötti jo pitkän kivimuurin vieressä kuusi, joka suojeli hänen kotikaupunkiaan länsituulilta, ja nyt hän näki tutut lentoaukot, kotinsa punaportin, siniportin ja vihreänportin. Hänen sydämensä sykytti niin lujaan, että hän luuli tukehtuvansa, mutta hän ponnisti viimeiset voimansa ja suuntasi lentonsa suoraan punaportille. Sieltä kulkisi hänen tiensä hänen kansansa luo ja hänen kuningattarensa eteen.

Mutta kun hän laskeutui portin edessä olevalle lentolaudalle, sulkivat siinä olevat vartijat tien ja tarttuivat samassa häneen kiinni. Hengästynyt kun oli, ei Maija aluksi saanut sanaa suustaan, ja vartijat aikoivat ruveta surmaamaan hänet. Sillä mehiläismaailmassa on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty tunkeutumasta vieraaseen kaupunkiin ilman kuningattaren lupaa.

»Takaisin!» ärjäsi vartija ja tyrkkäsi häntä töykeästi, »mikä pälkähtää päähänne?! Ellette silmänräpäyksessä käänny ympäri, olette tuhon oma.» Ja kääntyen toveriinsa se sanoi: »onko sinulle ennen sattunut tämmöistä ja kaiken lisäksi vielä ennen aamunkoittoa?»

Silloin huusi Maija pesän tunnussanan, josta kaikki, mehiläiset tuntevat oman väkensä, ja vartijat päästivät hänet heti irti.

»Mitä ihmettä!» huudahtivat he. »Sinä olet yksi meikäläisiä, mutta me emme tunne sinua?!»

»Päästäkää minut kuningattaren luo!» puuskutti pikku Maija. »Pian, pian, suuri vaara uhkaa.»

Vartijat vitkastelivat vielä, he eivät oikein ymmärtäneet, mitä oli tekeillä.

»Kuningatarta ei saa herättää ennen auringonnousua», sanoi toinen heistä.

Silloin huusi Maija niin äänekkäästi ja kiihkeästi, ettei kumpikaan vartijoista ollut ikinä kuullut mehiläisen huutavan:

»Silloin ei kuningatar ehkä herää enää milloinkaan elämään! Kuolema seuraa kintereilläni.» Ja hän lisäsi hurjana ja suuttuneena: »Teidän on vietävä minut kuningattaren luo!»

Nyt kiirehtivät he yhdessä pitkin lämpimiä tuttuja käytäviä, jotka Maija kaikki muisti, ja vaikka hän oli menehtyä kiireeseensä ja kiihkoonsa, vapisi hänen sydämensä kumminkin kotiintulon aiheuttamasta suloisen ikävän tunteesta.

»Olen kotona», sopersi hän huulet kalpeina.

Kuningattaren vastaanottosalissa hän melkein luhistui maahan. Toinen vartija tuki häntä toisen kiirehtiessä viemään outoa viestiä kuningattaren kammioihin. Kumpikin oli nyt selvillä, että jotain erikoista oli tulossa, ja sananviejä juoksi niin nopeasti kuin jaloista lähti.

Ensimäiset vahanvalmistajat olivat jo nousseet ylös. Uteliaana kurkisti pää siellä ja toinen täällä käytävistä, tieto tästä tapahtumasta oli nopeasti levinnyt.

Silloin tuli kaksi upseeria kuningattaren kammioista. Maija tunsi kohta heidät, vakavina ja vaieten asettuivat he asentoonsa oven eteen puhuttelematta Maijaa. Pian oli kuningatarkin siis tuleva.

Hän tulikin, ilman hovisaattuettaan, vain parin palvelijan ja henkivartijainsa seuraamina. Nähdessään Maijan astui hän nopeasti tätä kohti ja huomatessaan, miten kiihkoisan näköinen ja miten kurjassa tilassa pieni mehiläinen oli, pehmenivät hänen vakavat ja ankarat piirteensä hieman.

»Sinulla kuuluu olevan tärkeä viesti tuotavana», hän sanoi rauhallisena. »Ken olet?»

Maija ei saanut heti sanaa suustaan. Vaivalloisesti sai hän lopulta sanotuksi vain:

»Herhiläiset!»

Kuningatar kalpeni, mutta säilytti mielenmalttinsa, ja se rauhoitti vähän Maijaa.

»Suurivaltaisin kuningatar», huudahti hän, »suokaa minulle anteeksi, etten noudata niitä velvollisuuksia, joita Teidän korkeutenne ja arvonne vaativat. Myöhemmin kerron kaikki, mitä olen tehnyt ja mitä sydämestäni kadun. Tänä yönä olen kuin ihmeen kautta pelastunut herhiläisten vankeudesta, ja viimeinen, mitä heiltä kuulin, oli päätös, että tänä päivänä aamun koitteessa hyökätään valtakuntamme kimppuun ja ryöstetään se.»

Sitä kauhistusta, minkä nämä pienen Maijan sanat herättivät kaikissa läsnäolijoissa, voi tuskin kuvailla. Kuningatarta seuranneet palvelijat puhkesivat äänekkääseen valitukseen, käytävän suussa seisovat upseerit aikoivat kauhusta kalpeina lentää hätyyttämään sotilaita. Adjutantti sanoi: »Herra siunatkoon!» ja pyörähti kerran ympäri, hän kun tahtoi yht’aikaa katsoa joka puolelleen.

Mutta todella suuremmoista oli nähdä, miten rauhallisesti ja malttiaan menettämättä kuningatar otti tuon hirveän tiedon vastaan. Hän kohottautui hieman ylöspäin, ja hänen asennossaan oli jotain, mikä pelotti kaikkia ja antoi samalla heille rajatonta luottamusta. Pieni Maija vapisi mielenliikutuksesta, noin valtavaa ylevyyttä hän ei mielestään ollut koskaan ennen nähnyt.

Kuningatar viittasi upseerit luokseen ja lausui äänekkäästi ja rauhallisesti pari lyhyttä lausetta heille. Lopuksi kuuli Maija vielä sanat: »Saatte minutin ajan käskyni suorittamiseen, jos kauemmin kestää, menetätte päänne.» Mutta molemmat upseerit eivät suinkaan näyttäneet siltä, että heitä olisi tarvinnut yllyttää; he riensivät asiaansa suorittamaan semmoista vauhtia, että sitä oli oikein ilo nähdä.

»Oi, kuningattareni», sanoi pieni Maija.

Silloin kumartui kuningatar lyhyeksi hetkiseksi Maijan puoleen, vielä kerran näki pieni mehiläinen valtijattarensa kasvot lempeinä ja rakkautta säteilevinä.

»Kiitos sinulle», sanoi hän Maijalle, »sinä olet pelastanut meidät kaikki, ja mitä ikinä olet ennen rikkonutkin, sen olet nyt tuhatkertaisesti hyvittänyt. — Mutta mene nyt lepäämään, sydänkäpyseni, näytät niin uupuneelta ja kätesi ihan vapisevat.»

»Tahtoisin kuolla puolestanne», sopersi Maija vavisten.

Silloin vastasi kuningatar:

»Älä nyt huolehdi meistä. Tämän kaupungin tuhansien asukasten joukossa ei ole ainoatakaan, joka ei empimättä tahtoisi uhrata henkeään toveriensa ja minun hyväksi. Voit nukkua rauhassa.»

Taas hän kumartui Maijan puoleen ja suuteli häntä otsalle, sitten viittasi hän palvelijansa luokseen ja määräsi heidän huolehtimaan Maijan levosta ja hyvinvoinnista.

Pieni mehiläinen salli tahdottomana ja syvästi onnellisena viedä itsensä sieltä pois. Hänestä tuntui, ettei elämällä olisi enää mitään ihanampaa tarjottavana hänelle. Kuin unessa kuuli hän vielä etäisiä, heläjäviä torventoitotuksia, näki valtion arvohenkilöiden tungeksivan kuningattaren kammioitten käytävissä, ja sitten kuuli hän kumean kauas kaikuvan jylinän, joka vapisutti koko pesää.

»Sotilaat! Meidän sotilaamme!» kuiskasi palvelija hänen vieressään.

Viimeinen, mitä hän kuuli pieneen rauhalliseen kammioonsa, mihin hänen seuralaisensa laittoivat hänet levolle, oli hänen ovensa ohitse marssivien joukkojen töminä. Hän kuuli kirkkaan komennusäänen, joka kaikui reippaana ja luottamusta sytyttävänä, ja kun hän juuri oli uneen vaipumassa, kuuli hän kuin kaukaa etäisyydestä kaikuvan vanhan mehiläisten laulun:

Kultapäivyt, siunaa sä Meidän toimiamme! Yhteishenki viritä, Suojaa emoamme!

Kuudestoista luku.

MEHILÄISTEN JA HERHILÄISTEN TAISTELU.

Mehiläisten valtakunnassa vallitsi nyt tavaton kuohunta. Ei edes vallankumouspäivinä ollut semmoista hälinää. Pesä oikein kiehui. Ei ollut ainoatakaan mehiläistä, jota ei olisi vallannut kiihkeä pyhä viha ja joka ei olisi palavasti halunnut kaikin voimin vastustaa vanhaa verivihollista. Silti ei syntynyt sekamelskaa eikä epäjärjestystä, oli vallan hämmästyttävää, miten pian rykmentti oli koolla ja miten tarkalleen jokainen tiesi tehtävänsä ja millä tavalla kukin paraiten voi olla hyödyksi.

Mutta jo olikin aika täpärällä. Kun kuningattaren huudosta vapaaehtoiset astuivat esiin, jotka ensimäisinä tarjoutuivat sisäänkäytävää puolustamaan, palasivat myös nopeasti kuin lentävät pisteet ensimäiset tiedustelijat, jotka oli lähetetty vakoiluretkelle ja nyt ilmoittivat, että herhiläiset olivat tulossa. Vallitsi kammottava odotuksen rauhallisuus. Tyynen vakavina ja ylvään kalpeina seisoivat ensimäiset sotilaat aivan sisäänkäytävän suussa kolmessa suljetussa rivissä. Ei kukaan enää puhunut, kuolemanhiljaisuus vallitsi. Vain taustasta kuului upseerien hiljaisia komennushuutoja heidän järjestäessään reserviväkeä. Olisi luullut koko pesän nukkuvan. Vain portilla työskenteli hiljaa ja kuumeisen joutuisasti kymmenkunta vahanvalmistajaa, joille oli annettu määräys kaventaa sisäänkäytävä vahalla. Kuin taikavoimalla oli muutamissa minuteissa kohonnut kaksi paksua vahaseinää, joita eivät voimakkaimmatkaan herhiläiset kykenisi repimään rikki ilman ajanhukkaa. Lentoaukko oli näin tullut melkein puolta pienemmäksi.

Kuningattaren paikka oli sisällä, mistä hän voi seurata koko taistelun kulkua. Hänen adjutanttinsa juoksivat ja lentelivät edestakaisin. Jo tuli kolmas tiedustelija takaisin. Hän vaipui täysin nääntyneenä kuningattaren eteen.

»Olen viimeinen, joka palaa», huusi hän ponnistaen viimeiset voimansa, »muut ovat kuolleet.»

»Missä ovat herhiläiset?» kysyi kuningatar.

»Lehmusten luona», huusi lähetti ja sitten hän änkytti kuolemantuskassa: »kuulkaa, kuulkaa! Ilma jo suhisee noiden jättiläisten siivenlyönneistä.»

Mutta ei ulkoa mitään kuulunut. Peloissaan hän vain luuli, että häntä yhä ajettiin takaa.

»Montako niitä on?» kysyi kuningatar tuimasti. »Puhu hiljaa!»

»Neljäkymmentä minä niitä laskin», kuiskasi viestintuoja, ja vaikka kuningatar säikähtyi vihollisen suuren voiman johdosta, lausui hän kumminkin kuuluvasti ja varmalla äänellä:

»Niistä ei ole ainoakaan näkevä enää kotiansa.»

Kuningattaren sanat vaikuttivat sotilaihin ja upseereihin kuin kaamea ennustus vihollisen tuhoutumisesta, ja kaikkien rohkeus kasvoi.

Mutta kun ulkopuolelta rupesi tyvenestä aamuilmasta kuulumaan ensin hiljaista surinaa ja sitten yhä kovempana ja terävämpänä kauheata pörinää, kun käytävä pimeni ja kaikki kuulivat selvästi noiden hyönteismaailman julmimpain rosvojen ja murhamiesten kammottavan suhinan, silloin kalpenivat pienten urhokasten mehiläisten kasvot aivan kuin tuhkanharmaa valonkajastus olisi heidän riveihinsä laskenut.

Mutta samassa kaikui korkeudesta kuningattaren voimakas ääni levollisena ja kirkkaana:

»Antakaa rosvojen tunkeutua sisään toisen toisensa perästä, kunnes kuulette käskyni, silloin hyökätkööt ensimäiset rivit, sata kerrallaan, sisään tunkeutuneiden kimppuun ja taaemmat rivit sulkekoot sisäänkäytävän. Sillä tavoin ja'amme vihollisen sotavoiman. Muistakaa te ensimäiset, teidän voimistanne ja kestäväisyydestänne ja rohkeudestanne riippuu koko valtion menestys. Mutta olkaa rauhalliset, viholliset eivät heti hämärässä saa selville, miten hyvin me olemme varustetut, vaan tunkeutuvat huolettomina sisään...»

Hän keskeytti puheensa, sillä portilla näkyi jo ensimäisen rosvon pää. Hapuillen ja varovaisesti liikkuivat sen tuntosarvet, pihtileuat avautuivat ja sulkeutuivat niin, että sitä nähdessä oli veri hyytyä kauhusta, ja hitaasti liukui perässä suunnaton, juovikas jättiläissiipinen ruumis. Panssaripeite välkkyi valossa, jota ulkoa pilkisti pesään.

Oli kuin olisi vavahdus kulkenut läpi mehiläisrivien, mutta pienintäkään hiiskausta ei kuulunut.

Herhiläinen vetäytyi hiljakseen taaksepäin ja sen kuultiin ilmoittavan:

»Pesä nukkuu. Mutta käytävän suu on muurattu puoliksi umpeen eikä siinä ole vartijoita. En tiedä, onko se hyvä vai huono merkki.»

»Hyvä merkki se on!» kuului ulkoa. »Eteenpäin!»

Silloin hyppäsi kaksi jättiläistä rinnakkain sisään, ja äänetönnä tunkeutui niiden jälkeen heiluttelevia, juovikkaita ja panssaroituja olentoja. Sitä oli kamalaa katsella. Jo oli kahdeksan rosvoa pesässä, eikä vielä kuulunut kuningattaren käskyä. Oliko hän niin jähmettynyt kauhusta, ettei saanut sanaa suustaan? Eivätkö rosvot vieläkään nähneet, että oikealla ja vasemmalla seisoi varjossa tiheään ahtautuneina ja kuolemaan valmiina sotilasrivejä...

Silloin kajahti korkeudesta voimakas ääni:

»Ikuisen oikeuden ja kuningattaren nimessä, puolustakaa valtakuntaa!»

Ja nyt kuului koko ilman täyttävä kohaus, niin valtava sotahuuto, ettei sen moinen ennen ollut mehiläiskaupunkia vapisuttanut. Tuntui, kuin täytyisi koko pesän hajota tähän raivoisaan kohinaan. Siinä, missä yksityiset herhiläiset äsken olivat selvästi erikseen nähtävissä, siinä ne nyt kierivät tiheänä, epäselvänä, sorisevana, sekamelskaisena joukkiona. Muuan nuori mehiläisupseeri oli tuskin malttanut odottaa komentolauseen loppuun saakka. Hän tahtoi olla ensimäinen hyökkäämässä, ja hänestä tuli ensimäinen, joka sai surmansa. Hän oli jo seisonut hetkisen taistelunhalusta värisevänä, hyppyyn valmiina, ja kun hän kuuli kuningattaren käskyn ensimäiset sanat, syöksyi hän eteenpäin suoraan ensimäisen rosvon syliin, ja hänen hieno, uskomattoman terävä pistimensä osui pään ja ensimäisen rintanivelen välistä vastustajan kaulaan. Hän näki vielä, miten herhiläinen käpristyi kokoon raivoisasti huutaen, niin että se hetkisen näytti keltaisen ja mustan kirjavalta välkkyvältä pallolta, sitten suhahti rosvon pelottava pistin nuoren upseerin rintanivelen lävitse suoraan sydämeen, ja kuollessaan näki hän itsensä sekä kuolettavasti haavoittuneen vastustajansa vaipuvan mehiläispilveen. Hänen uljas soturinkuolemansa oli sytyttänyt kaikkiin villin riemun ja uhrautuvaisuuden, ja mehiläisten hyökkäys aiheutti suuren hädän niille, jotka olivat tunkeutuneet sisään.

Mutta herhiläiset ovat karaistua, taisteluihin tottunutta rosvoväkeä, ja murhat ja ryöstöt ovat jo kauan sitten tulleet heidän julmaksi käsityökseen. Joskin mehiläisten ensimäinen hyökkäys oli saattanut heidät hämmennyksiin ja hajalle, niin ei se kumminkaan ollut aiheuttanut niin paljon vahinkoa, kuin alussa ehkä näytti. Sillä mehiläisten pistin ei voi lävistää näiden jättiläisten panssaripaitaa, ja herhiläisten voima ja koko tuotti näille etevämmyyden, josta ne kyllä olivat tietoisia. Niiden korviavihlovat, surisevat sotahuudot, jotka panevat kaikki olennot kauhistumaan, voittivat voimakkuudessa mehiläisten sotahuudon. Jopa ihmisetkin pelkäävät herhiläisten varoitushuutoja ja väistyvät niiden tieltä mieluummin kuin antautuvat aseettomina taisteluun niiden kanssa.

Hyökkäyksen alaisiksi joutuneet herhiläiset, jotka jo olivat pesään tunkeutuneet, huomasivat pian, että heidän ennen kaikkea piti päästä eteenpäin, jotteivät itse estäisi ulkopuolella olevia tovereitaan sisään pääsemästä. Ja niin ne vyöryivät taistelevana rykelmänä eteenpäin pitkin hämäriä katuja ja käytäviä. Kuningattaren määräystä noudatettiin tarkalleen. Tuskin oli käytävän suulle tullut hieman tilaa, kun taaemmat sotilasrivit syöksyivät esiin puolustamaan sitä. Se oli taattu ja tuhoisa taistelutapa, jota nyt noudatettiin. Tuskin oli joku käytävän suulla taisteleva herhiläinen väsytetty, niin tekeytyivät mehiläisetkin uupuneiksi ja päästivät rosvon sisään. Mutta ei koskaan onnistunut muiden kun yhden tämmöisen väsyneen herhiläisen kerrallaan päästä sisään, sillä heti kun toinen ryntäsi sen perässä, syöksyi, samassa taaja parvi uusia sotilaita näennäisesti puolustusta vailla jääneelle portille. Ja sisään tunkeutunut, taistelusta uupunut vihollinen näki äkkiä vastassaan välkkyvät rivit vereksiä mehiläissotureita, jotka eivät vielä olleet jäsentään liikahuttaneet taistelussa, ja useimmiten sortui se jo ensi rynnäkössä näiden ylivoimaan.

Mutta sotahuutoihin oli jo pitkän aikaa sekaantunut kuolevain kuolinparkauksia, haavoittuneiden valituksia ja villiä tuskallista puuskutusta, täynnä kuolemantuskaa ja eron aiheuttamaa surua. Herhiläisten pelottavat pistimet olivat jättäneet kauheata jälkeä mehiläisiin. Pesässä taistelevien vyöryvät laumat jättivät jälkeensä kuolleita kasoittain. Tovereistaan eristetyt herhiläiset olivat selvillä siitä, että paluutie oli heiltä katkaistu, ja ettei ainoakaan heistä saisi enää nähdä päivänvaloa. Siksi ne taistelivatkin oikein epätoivon vimmalla. Mutta hitaasti sortuivat ne sittenkin toinen toisensa perästä, oli näet muudan seikka, joka oli mehiläisille suureksi eduksi. Ja se oli se, että joskaan noiden jättiläisten voimat eivät loppuneet pian, niin loppui kumminkin heidän pistimensä myrkky, eivätkä heidän pistoksensa enää lopuksi olleet kuolettavia. Haavoittuneet mehiläiset tiesivät taas toipuvansa, ja se antoi heille uutta voitonvarmuutta. Lisäksi nostivat heidän tuskansa sekä kuolleiden toverien näkeminen heissä vihan voimat korkeimmilleen.

Vähitellen hiljeni melske. Pesän ulkopuolella olevien herhiläisten äänekkäisiin huutoihin ei tullut enää vastausta sisäpuolella olevilta tovereilta.

»He ovat kaikki kuolleet», sanoi herhiläispäällikkö tuskasta raivoisana ja huusi taistelevat ovelta takaisin. Hänen joukkonsa oli huvennut puoliin. Ja sinne saakka kuului mehiläispesän vihainen surina.

»Tässä on kavallusta takana», sanoi päällikkö taas. »Mehiläiset olivat valmistuneet hyökkäystä vastaanottamaan.»

Herhiläiset olivat kokoontuneet kuusen luo. Vähitellen oli aamu valjennut, aamurusko kultasi jo lehmusten latvat. Lintujen laulu kävi äänekkäämmäksi, ja kastetta laski maahan. Kalpeina ja taistelun kiihkosta vavisten seisoivat soturit päällikkönsä ympärillä, joka kävi ankaraa sisäistä taistelua, noudattaako ryöstöhaluaan vai viisauttaan. Mutta älysihän se, ettei tämä käynyt enää päinsä, että koko sen heimokunta oli vaarassa joutua tuhon omaksi. Ja vastahakoisesti ja kiukusta väristen kärsimänsä kunnianloukkauksen vuoksi se päätti lähettää lähettilään mehiläisten luo pelastaakseen pesään suljetut toverinsa.

Se valitsi viisaimmaksi tuntemansa upseerin ja huusi sitä nimeltä. Masentava äänettömyys oli vastauksena. Kutsuttu oli sisäänsuljettujen joukossa.

Silloin se valitsi nopeasti ja tuskaisena toisen, sillä äkkiä sen oli vallannut kauhea tuska soturiensa kohtalon johdosta, noiden, jotka eivät palanneet. Mehiläispesästä kuului kauas melua ja hälinää.

»Joudu nopeasti!» se huusi ja antoi rauhanneuvottelijalle valkoisen jasmininlehden käteen, »muuten tulee loppujen lopuksi tähän vielä ihminen, ja me olemme auttamattomasti hukassa. Sano niille, että me vetäydymme pois täältä ja jätämme heidän pesänsä ainaisiksi ajoiksi rauhaan, jos he luovuttavat meille takaisin vankina olevat toverimme.»

Lähettiläs kiirehti suorittamaan tehtäväänsä, heilutti portin edustalla valkoista lehteään ja laskeutui lentoluudalle.

Pian sai mehiläiskuningatar tiedon, että siellä oli lähetti, joka tahtoi neuvotella, ja valtijatar lähetti sinne adjutanttinsa. Saatuaan ilmoituksen, lähetti hän seuraavan vastauksen:

»Me mehiläiset luovutamme takaisin kuolleet, jos tahdotte ottaa ne mukananne. Vankeja ei ole otettu. Ne teikäläisistä, jotka ovat pesään tunkeutuneet, ovat kaikki surmatut. Lupaukseenne, että jättäisitte meidät rauhaan, emme usko. Voitte tulla takaisin, milloin teitä haluttaa, paremmin ei teille tule käymään kuin tänäänkään, ja jos nyt tahdotte jatkaa taistelua, löydätte meidät valmiina viimeiseen mieheen saakka.»

Herhiläisten päällikkö kalpeni kuullessaan tämän ilmoituksen. Kädet nyrkkiin puristettuina kävi hän ankaraa sisäistä taistelua. Niin mielellään olisi hän noudattanut soturiensa toivomusta, kun ne kirkuivat kostoa. Mutta hänen järkensä voitti.

»Me palaamme vielä kerran», sanoi hän hammasta purren. »Miten voikaan meille näin käydä? Emmekö me ole vahvempia ja mahtavampia kuin mehiläiskansa? Tähän saakka on joka ainoa sotaretkeni päättynyt kansamme kunniaksi. Miten voin tämän tappion jälkeen astua kuningattareni eteen!» Ja raivosta vavisten se toisti: »Mistä johtui, että näin kävi? Tässä täytyy olla kavallusta takana.»

Silloin vastasi muuan iäkäs herhiläinen, joka tiedettiin kuningattaren ystävättäreksi:

»Me olemme kyllä vahvempia ja mahtavampia, mutta mehiläiskansa on yksimielinen ja uskollinen. Se on suuri voima, jota ei kukaan voi vastustaa. Ei kukaan kavalla kansaansa, jokainen pitää yhteisedun yksityisetua tärkeämpänä.»

Päällikkö tuskin malttoi häntä kuunnella.

»Minun päiväni koittaa vielä kerran», hän taas lausui hampaitaan kiristellen. »Mitä piittaan minä näiden pikkuporvarien viisaudesta. Minä olen rosvo ja rosvona tahdon kuolla. Mutta nyt olisi taisteleminen mielettömyyttä. Mitä hyödyttäisi se meitä, jos hävittäisimme koko mehiläispesän, mutta ei kukaan meistä pääsisi takaisin?»

Ja lähettiin kääntyen sanoi hän:

»Pyydä kuolleet. Me lähdemme.»

Tylsä vaitiolo oli vastauksena hänen sanoihinsa. Lähetti lensi.

* * * * *

»Saamme olla valmiit odottamaan uutta kataluutta, vaikken usko, että herhiläiset enää ovat kovin halukkaita taistelemaan», sanoi mehiläiskuningatar kuultuaan vihollisen päätöksen. Hän määräsi kaksi uutta sotilasosastoa turvaamaan sisäänkäytävää ja käski vahanvalmistajien ja kantajien ja jälkijoukon laahata kuolleet pois kaupungista.

Niin tehtiinkin. Ruumisröykkiöiden yli laahattiin rosvon ruumis toisensa perästä hitaasti käytävän suulle ja heitettiin ulos. Synkän hiljaisena viipyi herhiläisjoukko kuusen luona ja näki kaatuneiden ruumiiden toisen toisensa perästä vaipuvan maahan. Nouseva aurinko valaisi nyt tavattoman murheellista näkyä. Kaksikymmentäyksi kaatunutta, sankarikuoleman saanutta herhiläistä kasaantui ruohikkoon, pelastetun kaupungin alapuolelle. Ei pisaraakaan hunajaa, ei ainoatakaan vankia ollut joutunut vihollisten käsiin. Herhiläiset korjasivat kuolleensa ja lensivät tiehensä, taistelu oli päättynyt, ja mehiläiskansa oli voittanut.

Mutta mitä uhreja olikaan tämä voitto maksanut. Kaikkialla oli kuolleita, oli käytävissä ja kaduilla, oli toukka- ja hunaja-astiain edustalla olevissa varjoisissa paikoissa. Surullista työtä tehtiin pesässä tänä kauniina kesäaamuna, joka oli tulvillaan kukintaa ja auringonpaistetta. Kuolleet oli laahattava ulos, haavoittuneita piti sitoa ja hoitaa. Mutta jo ennen keskipäivää alkoi taas tavanmukainen työ mehiläispesässä. Sillä mehiläiset eivät juhlineet voittoaan, eivätkä liioin pitkiä aikoja surreet kuolleitaan. Jokainen sulki ilonsa ja surunsa omaan rintaansa ja ryhtyi suorittamaan toimiaan ja tehtäviään.

Merkillistä väkeä, nämä mehiläiset!

Seitsemästoista luku.

KUNINGATTAREN YSTÄVÄTÄR.