Part 3

»Neitiseni», huusi se, mutta sitten rupesi sitä itseäänkin naurattamaan ja se sanoi vain: »Mitä hullua! Te vasta olette!»

Maija kävi kärsimättömäksi tämän omituisen veitikan käyttäytymisen johdosta.

»Mitä Te oikein nauratte? Ette suinkaan Te tosissanne tarkoita, että minä munisin ja kaiken lisäksi vielä täällä niityllä», sanoi hän koko lailla epäystävällisesti.

Silloin kuului naksahdus, heinäsirkka huusi »hopsis» ja oli tiessään.

Maija oli vallan ymmällään. Se oli ponnahtanut jättiläiskaaren muotoista rataa korkealle ilmaan käyttämättä siipiään osoittaen Maijan mielestä uhkarohkeutta, joka läheni sulaa hulluutta.

Mutta siinä se taas oli. Maija ei ollut nähnyt, mistä se tuli, mutta siinä se nyt istui hänen vieressään akilleijan lehdellä.

Se katseli häntä joka puolelta, edestä ja takaa.

»Ei», sanoi se sitten nenäkkäästi, »ette Te voikaan munia, Te ette sovellu siihen. Teillä ei ole munanasetin putkea.»

»Mitä?» sanoi Maija. »Munanasetinputkea?» Hän levitti hiukan siipiään ja kääntyi semmoiseen asentoon, ettei vieras voinut nähdä muuta kuin hänen kasvonsa.

»Niin, niin. Älkää nyt vaan pudotko korokkeeltanne, neitiseni! Tehän olette ampiainen, eikö niin?»

Hävyttömämpää kysymystä ei pienelle Maijalle olisi voinut tehdä.

»Tuhat tulimmaista!» hän huusi.

»Hopsis», vastasi heinäsirkka ja oli tipotiessään.

»Minä aivan hermostun tuon olennon vuoksi», sanoi Maija ja päätti lentää pois. Sellaista loukkausta hän ei muistanut milloinkaan saaneensa osakseen. Olla erottamatta häntä ampiaisesta, tuosta rosvosta, varkaasta ja maankiertäjästä — olihan se mitä törkein herjaus. Hän oli aivan sydämistynyt.

Mutta samassa oli heinäsirkka taas siinä.

»Neitiseni», huusi se ja väänsi vähän ruumistaan, jolloin sen pitkät takakoivet muistuttivat kellonviisareita kellon ollessa viisi minuuttia vailla puoli seitsemän. »Neitiseni, suokaa anteeksi, että toisinaan keskeytän keskustelun. Mutta äkkiä saan vastustamattoman halun. Minun täytyy hypätä, minne vaan, vaikka maailman ympäri. Ettekö Tekin tunne samaa?»

Se levitti suunsa korvasta toiseen hymyillessään Maijalle. Eikä hänkään voinut muuta, hymyillä täytyi hänenkin.

»Eikö totta?» sanoi heinäsirkka ja nyökkäsi rohkaisevasti.

»Kuka Te oikein olette?» kysyi Maija. »Te olette peräti merkillinen.»

»Mutta kaikkialla minut vaan tunnetaan», sanoi heinäsirkka ja nauraa virnisti taas niin perinpohjaisesti, ettei Maija koskaan ollut nähnyt kenenkään sillä tavoin nauravan. Hän ei oikein tiennyt puhuiko tuo toinen tosissaan vai piloillaan.

»Olen tällä seudulla vieras», sanoi hän ystävällisesti, »muuten kyllä varmasti tuntisin Teidät. Mutta pyydän, olkaa hyvä ja huomatkaa, että minä kuulun mehiläiskansaan, enkä suinkaan ole mikään ampiainen.»

»Mitä hullua», sanoi heinäsirkka, »sehän on aivan sama asia.»

Maija voi suuttumukseltaan tuskin saada sanaa suustaan.

»Te olette sivistymätön», kivahti hän lopuksi. »Ettekö todellakaan ole koskaan katselleet ampiaista?»

»Miksi olisin semmoista tehnyt?» puheli vihreätakki. »Mitä kannattaa painaa muistiin eroavaisuuksia, jotka ovat vain mielikuvituksen tuotteita. Te lentelette ilmassa, pistätte kaikkia, jotka läheisyyteenne tulevat, ettekä osaa hyppiä. Aivan samanlaisia ovat ampiaiset. Missä siis on erotus? Hopsis!»

Ja taas se oli tiessään.

Mutta nyt lennän minäkin, ajatteli Maija.

Siinä se viheriämekko taas oli.

»Neitiseni», huusi se, »huomenna on pappilan puutarhassa kilpahypyt. Haluatteko vapaalipun päästäksenne katsomaan. Eukollani on vielä kaksi semmoista, kiitoskaupalla saatte toisen niistä. Toivon voittavani nykyisen rekordin.»

»Minua ei huvita mokomat hyppijäiset», sanoi Maija vähän harmistuneena. »Sillä, joka voi lentää, on korkeammat harrastukset.»

Heinäsirkka nauraa virnisti, niin että luuli melkein kuulevansa sen naurun.

»Älkää luulko liian paljon itsestänne, neitiseni. Useimmat maapallon eläimet osaavat lentää, mutta harvat hyppiä. Teillä ei ole minkäänlaista ylenkatsetta ympäristönne elämästä. Jo ihmiselläkin voitte havaita halun hypätä korkealle ja sievästi. Aivan äskettäin näin, miten kirkkoherra hyppäsi melkein metrin korkeudelle herättääkseen kunnioitusta käärmeessä, joka mateli tien poikki. Hänen halveksumisensa kaikkea kohtaan, joka ei osannut hyppiä, meni niin pitkälle, että hän viskasi pois piippunsa, jota ilman ei pappi koskaan voi elää. Ymmärrättekö Te semmoista kunnianhimoa? — Olen tuntenut heinäsirkkoja, ne ovat kuuluneet omaan heimooni, jotka ovat voineet hypätä kolmesataa kertaa niin korkealle kuin he itse ovat pitkiä. Niin, nyt te ällistytte ettekä sano enää sanaakaan, vaan kadutte sydämenne pohjasta kaikkea, mitä vastikään sanoitte ja mitä kenties vielä aijoitte inttää. Kolmesataa kertaa niin korkealle kuin hyppääjä itse oli pitkä! Luulisitteko Te jonkun pystyvän semmoiseen? Ei edes maailman suurin eläin, norsu, voi semmoista hyppyä tehdä. No! Siinä Te nyt seisotte vaiti! Enkö sanonut, että tulette vaikenemaan!»

»Mutta miten ihmeessä minä voisin mitään sanoa, kun Te ette hetkeksikään taukoa!» huusi Maija.

»Puhukaa siis!» sanoi heinäsirkka ja sitten se huusi »hopsis» ja oli tiessään.

Silloin täytyi pienen Maijan harmistaan huolimatta taas vetää suunsa nauruun. Sillä tavalla ei ollut kukaan häntä vielä kohdellut. Niin paljon kuin heinäsirkan ilvehtivä käytös häntä kummastuttikin, niin ihaili hän kumminkin sen maailmankokemusta ja suuria tietoja. Ja vaikkei hän ollutkaan hyppimisestä samaa mieltä kuin se, niin oli hän silti ihmeissään kaikista niistä uusista tiedoista, joita hän oli tämän lyhyen seurustelun aikana saanut. Jos vihreänuttu olisi ollut hieman luotettavampi, olisi hän niin mielellään kysellyt siltä yhtä ja toista. Usein saavat todellakin sellaiset runsaimmin kokemuksia, jotka vähimmin osaavat niitä hyödykseen käyttää, arveli hän.

Ymmärsikö tuo heinäsirkka ihmisten kieltä, koska se tiesi heidän nimensä ja ammattinsakin? Sitä hän halusi siltä kysyä, jos se vielä kerran tulisi takaisin. Samoin sitä, mitä se tuumisi siitä, jos hän koettaisi käydä ihmisen luona tämän kodissa.

»Neitiseni!» kuului taas aivan hänen vierestään ja ruohonkorsi heilahti.

»Hyvä Jumala», sanoi Maija, »mistä Te taas tulette?»

»Ympäristöstä», sanoi heinäsirkka.

»Mutta sanokaa», huusi Maija, »hyppäättekö Te noin vaan millin tahansa tietämättä matkanne määrää, tuntematta paikkaa, mihin tulette?»

»Tietysti», sanoi heinäsirkka. »Kuinkas muuten? Voitteko Te sitten nähdä tulevaisuuteen? Sitä ei voi kukaan. Vain lehtisammakko voi sen, mutta se ei sano miten.»

»Mitä kaikkea Te tiedättekään!» huudahti pieni Maija. »Sehän on kerrassaan suuremmoista! Ymmärrättekö myös ihmisen puhetta?»

»Se on kysymys, mihin on vaikea vastata, neitiseni, sillä vielä ei ole todistettu, onko ihmisillä puhekieltä. He päästävät toisinaan ääniä, joiden inhottavaa soinnuttomuutta ei voi mihinkään verrata. Kaikesta päättäen he siten ilmaisevat ajatuksiaan toisilleen. Täytyy kumminkin myöntää, että he syvästi kaipaavat kykyä aikaansaada siedettäviä ääniä. Näin kerran kahden pojan ottavan ruohon sormiensa väliin ja puhaltavan siihen suustaan ilmaa, jolloin syntyi suriseva ääni, mikä ehkä hieman muistutti sirkan sirinää. Mutta huonompaa se oli paljon. Joka tapauksessa he tekevät parhaansa. Haluatteko vielä muita tietoja. Minä tiedän kyllä kaikenmoista.»

Ja se nauroi irvistäen pienelle Maijalle, niin että nauru oikein kuului.

Mutta kun se taas loikkasi siitä huomaamatta tiehensä, pysyi se poissa, ja turhaan odotteli mehiläinen sitä kotvan aikaa. Hän etsi sitä läheisestä ruohikosta ja kukista, mutta mahdotonta oli sitä enää löytää.

Kuudes luku.

PUKKE.

Kaunis kesäpäivä oli puolillaan, ja sen helle oikein uuvutti pikku Maijaa. Hän lensi laiskasti helakkoina loistavana puutarhanpensasten yli, kunnes jättiläiskokoisen kastanjan suuret lehdet tarjosivat hänelle suojaa ja vilpoisuutta. Kastanjan alla oli tallatulla nurmikolla pöytiä ja penkkejä. Kaikesta päättäen oli siinä puun lehvikön alla kesämaja. Lähellä helotti talonpoikaistalon punainen tiilikatto, ja savupiipusta nousi sinervä savu auringonpaisteeseen.

Nyt näytti Maijasta aivan ilmeiseltä, että lopultakin saa kohdata ihmisen, olihan hän nyt tunkeutunut miltei tämän välittömälle hallinta-alueelle saakka. Varmaankin oli tämä puu ihmisen omaisuutta, ja nuo merkilliset puuesineet tuolla puun varjossa kuuluivat arvatenkin hänen pesäänsä.

Silloin kuului surinaa aivan Maijan vierestä, ja kärpänen laskeutui samalle lehdelle. Se juoksi hetkisen ylt’ympäri lehden vihreätä suoniverkkoa pitkin, aina nykäyksittäin, niin ettei voinut nähdä sen jalkojen liikkeitä, ja melkein näytti siltä kuin se liukuisi sukkelasti ja kiihoittuneena edestakaisin. Sitten se lensi suuren sormilehtisen lehden liuskalta toiselle, mutta teki sen niin nopeasti ja huomaamatta, että olisi sen luullut hyppäävän eikä lentävän. Mutta siltä vain näytti. Kaikesta päättäen se tahtoi ratkaista, millä lehden liuskalla oli olo miellyttävintä. Toisinaan se pyrähti kappaleen matkaa ylös ilmaan, pörisi tällöin oikein intohimoisesti aivan kuin olisi tapahtunut jotain ennenkuulumatonta tai kuin sen tehtävänä olisi maailman tärkein toimitus, laskeutui taas lehdelle ja juoksenteli siinä hypähdellen aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut, sitten se istui taas vallan hiljaa, aivan kuin äkkiä paikalleen jähmettyneenä.

Mara katseli, mitä kärpänen siinä auringonpaisteessa oikein teki. Lopuksi hän astui lähemmä ja sanoi kohteliaasti:

»Hyvää päivää ja tervetuloa lehdelleni! Ellen erehdy, olette kärpänen.»

»Mikäs muu minä voisin olla?» tokasi tuo pikku olento. »Nimeni on Pukke, ja minulla on hyvin kiire. Aijotteko karkoittaa minut pois?»

»En suinkaan. Minusta on hauskaa tehdä tuttavuuttanne», sanoi Maija.

»Sen kyllä uskon», sanoi Pukke ja koetti repiä päänsä irti ruumiista.

»Älkää Herran tähden», huudahti Maija.

»Se on välttämätöntä, sitä Te ette ymmärrä», lausui Pukke tyynesti ja veti jaloillaan siipiään, niin että ne painuivat takaosassa aivan ruumiin ympäri. »Olen muuten huonekärpänen», lisäsi se hiukan ylpeänä, »ja olen täällä vain kesää viettämässä.»

»Miten mielenkiintoista», huudahti pieni Maija onnellisena, »sitten Te varmaankin tunnette ihmisen?»

»Kuin housuntaskuni», tokasi Pukke halveksuvasti. »Joka päivä minä istun siellä. Mutta ettekö Te sitä sitten tiedä. Te mehiläiset olette muuten sellaisia kaikkitietäväisiä, ainakin luulette olevanne.»

»Minun niineni on Maija», vastasi pieni mehiläinen hieman arastellen. Hän ei oikein ymmärtänyt, mistä muut hyönteiset saivat itsetietoisuutensa, varmuutensa, jopa usein röyhkeytensäkin.

»Samantekevää», sanoi Pukke kylmästi, »olkoon nimenne mikä tahansa, joka tapauksessa Te olette tomppeli.»

Pukke istui siinä kuin kohta laukaistava tykki, pää ja rinta kohosivat pystyyn ja ruumiin takapää kosketti lehteä. Sitten hän äkkiä painui kokoon, jolloin näytti kuin hänellä ei olisi jalkoja lainkaan.

»Varovainen täytyy olla», sanoi hän, »siinä se konsti on.»

Mutta pieni Maija kiehui kiukusta sen loukkauksen jälkeen, jonka Pukke oli lausunut. Ei hän oikein itsekään tiennyt, mikä häneen tuli, mutta salaman nopeudella syöksyi hän Puken kimppuun, tarttui hänen niskaansa ja puristeli häntä kovin kourin.

»Minä Teidän opetan olemaan kohtelias mehiläisille», huusi hän.

Pukke rupesi kirkumaan surkeasti.

»Älkää pistäkö», se ulvoi, »se on ainoa, mitä Te osaatte, mutta se tekee kipeää. Ottakaa takaruumiinne pois, niin kauas kuin suinkin, siinä on pistin. Ja päästäkää minut irti, jos suinkin mahdollista, minä teen kaiken, mitä tahdotte. Ettekö Te lainkaan leikkiä ymmärrä? Tietäähän toki jokainen, että te mehiläiset olette suurimmassa arvossa hyönteisten kesken, mahtavimmat ja lukuisimmat. Älkää nyt vaan tappako, sitä pyydän, myöhemmin ette voisi sitä enää auttaa. Voi herranen aika, kun ei kukaan ymmärrä leikinlaskuani!»

»Hyvä», sanoi Maija, sydämessään sitä koko lailla halveksien, »saatte jäädä elämään, jos kerrotte minulle ihmisestä kaiken, mitä tiedätte.»

»Mielelläni», huudahti Pukke, »olisin sen tehnyt jo muutenkin, mutta nythän Te laskette minut vapaaksi.»

Maija päästi hänet irti. Hänestä oli nyt koko asia vallan yhdentekevää, hän oli menettänyt luottamuksensa ja kunnioituksensa kärpäseen. Kunnon väelle ei ole minkään arvoista tietää, mitä mokoma roskajoukko on kokenut, ajatteli hän. Saanen tässä vielä itsekin nähdä, millainen ihminen oikein on.

Mutta pieni Pukke-kärpänen tuli kumminkin paljon siedettävämmäksi saatuaan tämän vakavan opetuksen. Aluksi se suoristeli muristen ja mökisten tuntosarviaan ja siipiään sekä silitteli mustan ruumiinsa lyhyttä karvaturkkia. Kaikki oli näet joutunut vallan sekaisin, sillä pieni Maija oli sitä lujasti puristanut. Lopuksi työnsi Pukke kärsäänsä ulos ja veti taas sisään, ja semmoista toimitusta ei Maija ollut koskaan ennen nähnyt.

»Sijoiltaan! Kärsä on aivan pois sijoiltaan», huudahti se tuskallisesti, »ja se on Teidän kiivautenne seuraus. Katsokaa nyt itsekin, imulevyn alapinta on kuin kampela tinalautanen.»

»Onko Teillä imulevy?» kysyi Maija.

»Mutta tottakai! Mitä Te siis haluaisitte ihmisestä tietää? Kärsä tässä kyllä pian paranee. Arvelen, että kenties on parasta, kun kerron Teille omasta elämästäni. Kun minä olen ihmisten parissa kasvanut, niin siitä saatte kuulla, mitä haluatte tietää.»

»Oletteko Te kasvanut ihmisten parissa?»

»Olen kuin olenkin. Ihmisen huoneen nurkkaan laski emo munan, niistä minä ryömin esiin, ihmisen uutimilla opin ensimäiset askeleeni ottamaan ja ensi kerran koettelin siipieni kantavuutta lentämällä Schilleristä Goetheen.»

Maija kysyi, mitä Schiller ja Goethe olivat, ja Pukke selitti itsetietoisesti asian hänelle. Ne olivat kahden ihmisen kuvapatsaat, ihmisten, jotka kaikesta päättäen olivat tehneet itsensä erikoisen kuuluisiksi. Ne seisoivat peilin alla, toinen oikealla, toinen vasemmalla, eikä kukaan välittänyt niistä erikoisemmin.

Nyt tahtoi Maija tietää, mikä peili oli, ja miksi nämä kuvapatsaat seisoivat sen alla.

»Peilissä näkee vatsansa, kun kulkee sitä pitkin», selitti Pukke. »Se on hyvin hauskaa. Kun ihmiset tulevat sen eteen, niin he joko vetävät tukastaan tai parrastaan. Jos he ovat yksin, hymyilevät he siihen, mutta jos joku muu on huoneessa, ottavat he vakavan ilmeen kasvoilleen. Mikä tarkoitus sillä on, sitä en ole saanut selville, se näyttää olevan ihmisten turhanpäiväisiä leikkikaluja. Elämäni ensimäisinä päivinä olen sen johdosta saanut paljon kärsiä, kun lensin sitä vastaan ja luonnollisesti kovalla iskulla ponnahdin takaisin.»

Pikku Puken oli varsin vaikeata vastata Maijan muihin kysymyksiin peilin johdosta. »Katsokaas», sanoi se lopuksi, »olette kai Te joskus lentänyt pitkin kirkasta vedenpintaa. Melkein sellainen peili, mutta pystysuora ja kova.»

Pieni kärpänen tuli paljon ystävällisemmäksi huomattuaan, että Maija kuunteli sitä ja antoi arvoa sen kokemuksille. Ja vaikkei Maija suinkaan uskonutkaan kaikkea, mitä hän kärpäseltä kuuli, katui hän kumminkin, että oli siitä niin huonoa ajatellut. Jotkut ovat usein paljon viisaammat kuin alussa luulemmekaan, tuumi hän.

Ja Pukke kertoi edelleen:

»Kesti kauan, ennenkuin opin ymmärtämään ihmisten kieltä. Sitä on vaikea oppia ilman että on ihmisten kanssa niin sanoakseni läheisissä suhteissa. Nyt minä lopultakin tiedän, mitä he tahtovat. Paljoa se ei ole ja tavallisesti puhuvat he yhtä ja samaa joka päivä.»

»Mutta sitä en oikein voi uskoa», sanoi Maija. »Onhan ihmisillä monenlaisia harrastuksia, he ovat aaterikkaita ja toimittavat suuria tekoja. Olen kuullut Kassandralta, että he rakentavat kaupunkeja, jotka ovat niin suuret, ettei niiden ympäri voi päivässä lentää, torneja, jotka kohoavat niin korkealle kuin meidän kuningattaremme häälennossaan, taloja, jotka uivat vedessä ja toisia taloja, jotka liukuvat maalla kahta hopeista tietä myöten nopeammin kuin lintu lentää.»

»Seis», sanoi Pukke pontevasti. »Kuka on oikein tuo Kassandra? Kuka hän on, jos saan kysyä? No?»

»Oi», sanoi Maija, »hän oli opettajani.»

»Opettaja», toisti Pukke halveksuvasta »Todennäköisesti siis mehiläinen. Ja kukapa muu voisikaan arvioida ihmisen niin korkeaksi. Tällä Kassandra-neidillä, tai miksi häntä sanottaneen, ei ole minkäänlaista historiallista tuntemusta. Ne ihmisten laitokset, joista vast'ikään puhuitte, ovat kaikki meille arvottomat. Kuka nyt arvostelee maailmaa niin epäkäytännöllisesti kuin Te. Ellette lähde siitä edellytyksestä, että kärpäset hallitsevat maailmaa, että kärpäset ovat eniten levinnyt ja tärkein eläinsuku, niin tuskin voitte oppia maailmaa oikein tuntemaan.»

Pukke teki kiihkoissaan pari mutkikasta kävelymatkaa lehdellä ja repi päätään, niin että Maija oli aivan huolissaan. Mutta sen oli pieni mehiläinen jo huomannut, ettei hän juuri liikoja viisauksia saa kärpäseltä kuulla.

»Tiedättekö, mistä voitte nähdä, olenko oikeassa?» kysyi Pukke ja hieroi käsiään aivan kuin tahtoisi solmia ne toisiinsa kiinni. »Laskekaa jossakin huoneessa olevat ihmiset ja siellä olevat kärpäset. Tulos täyttää Teidät ennen aavistamattomalla hämmästyksellä.»

»Ehkä olette oikeassa», sanoi Maija, »mutta eihän asia siitä riipu».

»Luuletteko muuten, että minä olen tämän vuoden kärpäsiä?» kysyi Pukke äkkiä.

»En tiedä», vastasi Maija.

»Minä olen talvehtinut», kertoi Pukke ylpeänä. »Kokemukseni ulottuvat jääkauteen saakka. Ne ulottuvat tavallaan halki jääkauden. Senvuoksi viivähdän täällä nyt virkistyäkseni.»

»Arka Te ette ainakaan ole», tuumi Maija.

»Niin, niin», huudahti Pukke tehden pienen ilmaponnahduksen auringonpaisteeseen. »Kärpäset ovat maailman rohkeinta väkeä. Kaikkialla saatte nähdä, että me pakenemme vain silloin, kun se on tarpeellista, mutta me palaamme aina takaisin. Joko Te olette kertaakaan istahtanut ihmisen päälle?»

Maija antoi kieltävän vastauksen ja katsoi epäluuloisesti kulmiensa alta kärpästä. Hän ei vieläkään oikein tiennyt, mitä siitä piti ajatella.

»En», sanoi hän, »enkä välitäkään.»

»Niin, rakkaani, kun ette tiedä siitä mitään. Mutta jos kerran näkisitte, mitä hauskaa peliä minä pidän ihmisen kanssa, niin kävisitte kateudesta vihreäksi. Siitä huolimatta kerron siitä Teille. Huoneessani asuu vanhahko ihminen, joka hoitaa nenänsä väriä omituisella juomalla, mitä hän pitää piilossa nurkkakaapissa. Se tuoksuu suloiselta ja huumaavalta. Kun hän menee sitä itselleen ottamaan, hymyilee hän, ja hänen silmänsä sipristyvät pieniksi. Hän ottaa pienen lasin ja juodessaan hän katsoo kattoon nähdäkseen, olenko minä jo siellä. Minä nyökkään hänelle, ja hän pyyhkäisee kämmenellään otsaansa, nenäänsä ja suutaan näyttääkseen minulle, missä minä myöhemmin saan istua. Sitten hän iskee silmää ja avaa suunsa niin ammolleen kuin voi ja vetää ikkunan eteen verhot, jottei iltapäivän aurinko pääse meitä häiritsemään. Lopuksi hän menee pitkälleen lepovuoteelle, jota sanotaan sohvaksi ja päästää hetken perästä kumeasti korisevia ääniä, joita hän varmaankin pitää hyvin kauniina. Puhutaan siitä toiste enemmän, se on ihmisen unilaulua. Minulle se on merkkinä, että nyt voin tulla lähelle. Ensin otan osuuteni lasista, jonka hän on jättänyt paikoilleen juuri minua varten. Sellainen pieni pisara vaikuttaa ihmeen elähyttävästi, ymmärrän siinä suhteessa ihmisen makua hyvin. Sitten lennän ottamaan paikan itselleni nukkuvan otsalta. Tämä on nenän ja tukan välissä ja sitä tarvitaan ajattelemiseen. Sen näkee pitkistä rypyistä, jotka vakojen tavoin kulkevat vasemmalta oikealle ja joita täytyy ajatellessa liikuttaa, jotta siitä jotain tulisi. Otsasta näkee niinikään, milloin ihminen on pahalla tuulella, silloin kulkevat vaot ylhäältä alas ja nenän yläpuolelle muodostuu ryppyinen kohoke.

»Kohta kun olen otsalle istunut ja rupean juoksemaan edestakaisin pitkin ryppyjä, alkaa ihminen hosua kädellään ilmaa. Hän luulee, että minä olen jossain siellä. Kun minä istun hänen ajattelurypyillään, ei hän voi heti saada selville, missä minä olen. Mutta lopuksi pääsee hän asian perille? Hän murisee ja koettaa ottaa minut kiinni. No, tietäkääs, Maija-neiti, vai miksi Teitä taas sanotaan, nyt täytyy olla varuillaan. Minä näen käden tulevan, mutta odotan viimeiseen saakka, sitten teen äkkipikaa taitavan lentopyrähdyksen sivulle ja istun katselemaan, miten hän tunnustelee, olenko vielä siinä. Näin kuluu väliin puoli tuntia. Ette voi aavistaakaan, miten itsepintainen ihminen on. Lopuksi hän hyppää ylös ja päästää suustaan jos jonkinlaisia sanoja, jotka todistavat hänen kiittämättömyyttään. Mutta jalo sydän ei kaipaa palkintoa. Minä olen silloin jo taas huoneen nurkassa ja kuuntelen hänen kiittämättömyyttään.»

»En voi juuri sanoa, että tuo minua erikoisemmin miellyttää», arveli Maija. »Ja eikö se ole vallan hyödytöntä.»

»Pitäisikö minun sitten rakentaa hunajakenno hänen nenänsä alle?» huusi Pukke. »Teillä ei ole ollenkaan leikinlaskun lahjaa, neitiseni. Ja mitä hyödyllistä Te sitten toimitatte?»

Maija pieni punastui pahasti. Mutta pian hän sai mielenmalttinsa, jottei Pukke huomaisi hänen hämillään oloaan.

»Kerran vielä koittaa päivä, jolloin minä teen jotain suurta ja kaunista, joka samalla on hyvää ja hyödyllistä», sanoi hän nopeasti, »mutta ensin tahdon nähdä, mitä maailmassa tapahtuu. Tunnen sydämeni pohjassa, että niin tulee käymään.»

Ja näin huudahtaessaan tunsi pieni Maija, miten hänessä aivan kuohui lämmintä toivoa ja innostusta, mutta Pukke ei näyttänyt lainkaan käsittävän, miten vakavalta kannalta Maija asian otti ja mitä hänen rinnassaan liikkui. Se juoksenteli vain kiivaasti sinne tänne ja sanoi lopuksi:

»Olisikohan Teillä, ystäväni, kenties hieman hunajaa mukananne?»

»Valitan syvästi», sanoi Maija. »Mielelläni antaisin Teille jotakin, vallankin kun Te olette niin ystävällisesti pitänyt minulle seuraa, mutta minulla ei ole mitään. Uskaltaisinko kenties vielä kumminkin kysästä muuatta seikkaa?»

»Antaa tulla vaan», sanoi Pukke, »minä vastaan aina.»

»Tahtoisin tietää, miten voin päästä ihmisen asuntoon.»

»Teidän täytyy lentää sisään», sanoi Pukke viisaana.

»Mutta miten onnistun vaaratta?»

»Odottakaa, kunnes jokin ikkuna aukaistaan, mutta ottakaa selvää ulospääsytiestä. Ellette kumminkaan sitä enää löytäisi, niin on parasta lentää valoa kohti. Ikkunoita on joka talossa riittävästi, Teidän tarvitsee vain katsella, missä aurinko kuvastuu. Mutta aijotteko jo mennä pois?»

»Kyllä», vastasi Maija, ja ojensi Pukelle kätensä. »Voikaa hyvin ja toipukaa täydellisesti. Minulla on vielä yhtä ja toista tehtävää».

Ja päästäen tuon tutunomaisen hiljaisen surinan, joka aina kaikuu jonkun verran huolettomalta, kohotti pieni Maija kiiltävät siipensä ja lensi ulos auringonpaisteeseen kukkaniitylle hankkimaan vähän ravintoa itselleen.

Pukke katseli hänen jälkeensä, mietti perusteellisesti, mitä vielä voisi sanoa ja virkkoi sitten miettiväisenä:

»No lopultakin siis! — No, miksei?»

Seitsemäs luku.

HÄMÄHÄKIN VANKINA.

Erottuaan Pukke-kärpäsestä ei Maija ollut juuri iloinen. Hänen oli mahdotonta uskoa, että Pukke olisi ollut oikeassa kaikessa siinä, mitä se oli ihmisestä kertonut ja miten se sanoi suhtautuvansa häneen. Maijalla oli ihmisestä vallan toisenlaiset ajatukset. Hänellä oli hänestä korkea ja kaunis käsitys, ja hänestä tuntui vastenmieliseltä ajatella hänestä alhaista ja naurettavaa. Mutta hän ei sentään uskaltanut mennä hänen asuntoonsa. Mistä hän tietäisi, miellyttäisikö hän ihmistä, eikä hän mistään hinnasta tahtonut olla kenellekään vastukseksi. Hän ajatteli vielä kerran kaikkea, mitä Kassandra oli hänelle kertonut. »Ihmiset ovat hyviä ja viisaita» — niin hän oli sanonut. »He ovat väkeviä ja voimakkaita, mutta he eivät väärinkäytä voimiaan, vaan kaikkialla, minne he tulevat, syntyy järjestystä ja hyvinvointia. He ovat suosiollisia mehiläiskansalle, siksi me mehiläiset luottamuksella antaudumme heidän suojaansa ja tasaamme hunajamme heidän kanssaan. He jättävät sitä meille riittävästi talven varaksi ja pitävät huolta, ettei pakkanen eivätkä ne monet viholliset, joita meillä on eläinmaailmassa, voi meitä häiritä eikä tuhota. Maailmassa on harvoja vapaita eläimiä, jotka ovat liittyneet ihmiseen sellaisella ystävyyden ja vapaaehtoisen avuliaisuuden siteillä. Hyönteisten keskuudesta saat kyllä kuulla ääniä, jotka puhuvat pahaa ihmisestä. Älä kuuntele niitä. Jos mehiläiskansa houkkamaisuudessaan joskus siirtyy villiintyneeseen elämään ja etsii hyvinvointiaan ilman ihmistä, joutuu se pian perikatoon. On liiaksikin olentoja, jotka himoitsevat hunajaamme, ja useasti on kokonainen valtio tuhottu häpeällisesti pesineen ja poikasineen vain sen vuoksi, että joku järjetön elukka on tahtonut tyydyttää hunajahimoaan.»

Noin oli Kassandra silloin kertonut, ja niin kauan kuin Maija ei ollut tullut vakuutetuksi asian olevan toisin, tahtoi hän uskoa noiden sanojen todenperäisyyttä.

Oli jo iltapäivä, ja aurinko paistoi omenapuitten takaa eräässä suuressa puutarhassa, jonka lävitse Maija lensi. Puut olivat aikoja sitten jo kukkineet, mutta pieni mehiläinen muisti vielä hyvin nähneensä ne kaikki loistavan lukemattomien kukkiensa apeudessa, jotka valkoisempina kuin itse valo ja hurmaavan puhtoisina ja ihanina olivat kohonneet sinitaivasta kohti. Niiden suloinen tuoksu ja valoisa hohde oli huumannut hänet eräänlaisen autuuden tilaan, jota hän ei tahtonut koko elämänsä aikana unohtaa.

Hän ajatteli siitä ohi lentäessään, että kaikki tämä sulous taas kerran uudistuu, ja hänen sydämensä avartui suuren maan ihanuuden aiheuttamasta onnesta, maan, missä hän tahtoi elää.

Puutarhan toisessa päässä tuikkivat jasminin valkoiset tähtikukat, keltaiset heteet hentoina kohoten puhtaan valkoisten terälehtien keskeltä. Tuulen leyhkä kantoi suloisen tuoksuu lentäjää vastaan. Ja olihan täällä lehmuksiakin, jotka tähän vuodenaikaan olivat täydessä kukassa. Ja onnellisena Maija muisteli suuria vakavia lehmuksia, joiden latvuksessa viime kerralla loisti ilta-auringon punertava hohde.

Hän lensi vatukkapensasten lomitse. Niissä oli jo vihreitä raakileita mutta myös kukkia. Kun hän aikoi taas nousta ylemmä päästäkseen jasminiin, kietoutui äkkiä jokin vieras esine hänen otsansa ja hartiainsa yli ja yhtä nopeasti se peitti hänen siipensä, niin että ne aivan kuin lamaantuivat. Tätä outoa ilmiötä kummastellessaan oli Maija tietoinen siitä, että hänen lentonsa oli äkkiä tauonnut, ja hänestä tuntui kuin hän putoisi voimatonna alas ja kuin salaperäinen häijy voima pitäisi hänen tuntosarviaan, hänen jalkojaan ja hänen siipiään näkymättömässä vankeudessa.

Mutta hän ei pudonnut. Vaikkei hän voinutkaan enää liikuttaa siipiään, leijaili hän kumminkin ilmassa. Ihmeen pehmeästi ja varovasti ja taipuisasti se voima piti häntä, kohotti hiukan, laski taas alas ja heilutti häntä sinne tänne aivan kuin leikkisi vieno tuulen leyhkä varisseella lehdellä.

Pieni Maija tunsi itsensä levottomaksi, mutta ei hän vielä oikein osannut pelätä, kun ei hänellä ollut tuskia, eikä hänen olonsa edes tuntunut sanottavasti vastenmieliseltäkään. Mutta outoa se oli, peräti outoa, ja sen alla piili pahaa. Mutta saadaanpa nähdä, eikö tästä päästä pois. Jos oikein ponnistaa, niin pitäisi sen varmasti onnistua.

Silloin hän näki rintansa poikki kulkevan äärettömän hienon, venyvän hopealangan, ja kun hän äkkiä tulisen kauhun vallassa iski siihen kiinni, jäi se riippumaan hänen kädestään, tahmaantui kiinni siihen eikä irroittunut enää siitä pois. Ja tuossa kulki toinen hopealanka hänen hartiainsa ylitse, jatkui siitä siipiin ja sitoi ne yhteen, niin ettei hän voinut niitä enää kohottaa. Ja tuolla, ja tuolla, kaikkialla ilmassa ja pitkin hänen ruumiinsa pintaa oli noita kirkkaita, välkkyviä, tahmaisia lankoja.

Pikku Maija kirkasi kauhusta, sillä nyt hän oli selvillä siitä, miten hänen oli käynyt ja missä hän oli. Hän oli hämähäkin verkossa.

Hänen itkunsa ja parkunsa kaikui tuskallisena ympäristön kesäiseen hiljaisuuteen auringonpaisteen välkkyessä kullanvihreillä lehdillä, hyönteisten lentäessä sinne tänne ja lintusten liidellessä ilmassa. Aivan lähellä tuoksui jasmini. Siihen hän oli pyrkinyt, nyt hän oli tuhon oma.

Pieni sinervä perhonen, jonka siivissä oli pieniä ruskeita kuparinhohteisia täpliä, lensi siitä ohitse aivan Maijan läheltä.

»Pikku raukka!» huusi se, kuullessaan pienen Maijan valitukset ja nähdessään hänen epätoivoisesti sätkyttelevän hämähäkin verkossa. »Tulkoon kuolema Teille tuskattomaksi! En voi auttaa Teitä. Sama kohtalo tulee kerran minunkin osakseni, kukaties jo tänä yönä. Mutta vielä hymyilee elämä minulle. Voikaa hyvin, älkää unohtako aurinkoa syvässä kuolemanunessanne!»

Ja se liiteli edelleen, huumaantuneena kukista ja auringosta ja omasta elämänonnestaan.

Pikku Maijan silmistä tulvahti kyynelvirta, ja hän menetti kaiken lujuutensa ja mielenmalttinsa. Sinne tänne hän ponnahteli liikuttelemalla sidottuja siipiään ja jalkojaan, kirkui ja pörisi niin kovin kuin voi, huusi apua, vaikkei tiennyt keneltä. Ja samalla hän sotkeutui yhä pahemmin verkkoon. Voi, nyt suuressa tuskassaan hän muisti Kassandran varoitukset: »Varo hämähäkin verkkoa, jos sen saaliiksi joudumme, odottaa meitä mitä tuskallisin kuolema. Se on sydämetön ja kavala eikä päästä vapaaksi ketään, jonka se vangikseen on saanut.»

Hänen kuolemantuskansa vaihtui epätoivoksi, viimeisin voimin hän teki valtavan ponnistuksen, mutta vaikka hänestä tuntui kuin jossain katkeaisi joku verkon pitkistä, vahvoista kannatinlangoista, niin hän älysi kumminkin hämähäkinverkon kauhistuttavan ominaisuuden, sen nimittäin, että sen vaikutus oli sitä turmiollisempi, mitä enemmän siinä liikkui.

Kun hän täysin uupuneena hetkeksi lopetti liikkeensä, näki hän hämähäkin istuvan aivan lähellä, suuren vadelmanlehden alla. Hänen kauhistuksensa oli sanoin kuvaamaton, kun hän näki tuon suuren hirviön siinä vaanivan totisena ja liikkumatta aivan kuin valmiina kimppuun hyppäämään. Hämähäkki katseli häijyin, säkenöivin silmin pientä Maijaa ilkeän rauhallisena ja julman kylmäverisenä.

Maija parkasi kovasti. Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan olisi vielä huutanut semmoisen tuskan ahdistamana. Eikä kuolema juuri voinut pahemmalta näyttääkään kuin oli tämä harmaa, karvainen hirviö ilkeine puremaleukoineen ja korkeine koipineen, joiden varassa kömpelö ruumis kohosi kumarana kuin olisi se telineellä. Ja nyt se oli kohta hyökkäävä, ja niin olisi Maijan elämä lopussa.