Part 6
Maija aivan hämmästyi nähdessään, miten tottelevasti tumma perhonen noudatti huutoa. He istuutuivat kaikki korkean poppelin oksalle. Heidän vierellään humisivat lepattelevat lehdet kuutamossa, ja laaja näköala avautui hiljaiseen kuutamoiseen yömaisemaan. Perhonen istui vastapäätä Maijaa keskellä kuunvaloa. Se kohotti hitaasti levällään olevia siipiään ja laski ne taas hiljaa, aivan kuin se tahtoisi leyhyttää vilpoisuutta jollekin. Maija näki, että sen siivillä oli leveät, kauniin helakansiniset poikkijuovat. Sen musta pää oli kuin tumman sametin verhooma,- ja sen kasvot, joissa kiilui musta silmäpari, näyttivät siltä, kuin olisivat ne merkillisen salaperäisen naamion peitossa. Miten ihmeellisiä olivatkaan yöeläimet. Maijaa puistatti hiukan, hänestä tuntui kuin näkisi hän elämänsä eriskummallisinta unta.
»Te olette hyvin kaunis», sanoi hän tuolle vieraalle olennolle. Hänen mielensä kävi oikein juhlalliseksi.
»Kuka on kanssasi?» kysyi yöperhonen keijukaiselta.
»Muuan mehiläinen», vastasi keiju. »Kohtasin hänet, kun lähdin kukastani.»
Yöperhonen näkyi tietävän, mitä tähän liittyi, sillä se katseli Maijaa melkeinpä hieman kateellisena ja nyökkäsi hänelle totisena ja miettiväisenä.
»Teitä onnellista!» sanoi se sitten hiljaa.
»Oletteko ehkä Te sitten surullinen?» kysyi Maija sydämellisesti.
Maija-Mehilfiisen ihmeelliset seikkailut — 10
Perhonen ravisti päätään.
»En, surullinen en ole», se sanoi, ja katsoi Maijaan niin hellästi, että tämä olisi mielellään solminut ystävyysliiton sen kanssa. Mutta Maijan ystäväksi oli perhonen liian suuri.
Nyt kysyi keijukainen perhoselta, oliko lepakko jo käynyt levolle.
»On kyllä», vastasi perhonen, »jo aikoja sitten. Kysyt sitä kaiketikin seuralaisesi vuoksi?» lisäsi se sitten.
Keijukainen nyökkäsi myöntävästi, ja Maijaa halutti tietää, mikä lepakko oikein on, mutta keijulla näkyi olevan kiire. Hän oli levottomuudessaan niin soma, kun hän työnsi välkkyvät hiuksensa taaksepäin.
»Yö on niin lyhyt», hän sanoi, »tule, Maija, täytyy kiirehtiä!»
»Kannanko sinua kappaleen matkaa?» kysyi yöperhonen.
Keijukainen kiitti. »Toisella kertaa!» hän huusi.
Se kerta ei koskaan koita, ajatteli pieni mehiläinen heidän lentäessään edelleen, sillä aamunkoitteessa täytyy kukkaiskeijukaisen kuolla.
Yöperhonen jäi istumaan ja katseli poislentäviä kunnes keijukaisen vaatteen hohde kävi yhä pienemmäksi ja lopulta katosi kokonaan etäisyyden siniseen syvyyteen. Sitten se kääntyi hitaasti lehdellään, käänsi päänsä ja katseli suuria, tummia sinijuovaisia siipiään. Ja kävi hyvin miettiväiseksi.
Olen niin usein kuullut, se tuumiskeli, että olen harmaa ja ruma ja ettei pukuani voi verrata päiväperhosten komeisiin vaatteisiin. Pieni mehiläinen näki minussa vain sen, mikä on kaunista. — Ja sitten se mietti, eikö se kenties sittenkin ollut surullinen. Maijahan oli sitä kysynyt. »Ei», päätteli se lopuksi, »en ole enää surullinen, se on varmaa.»
Sillävälin lensivät Maija ja kukkaiskeiju erään puutarhan tiheän pensaikon yli. Siinä oli himmeässä kuutamossa sellainen ihanuus, ettei maisin sanoin voi kuvailla. Vilpoisesta kasteesta ja nukkuvista kukista lähti huumaavan suloinen leyhkä, joka lumosi kaiken luonnon kauneusihmeiksi. Akasian sinisenpunaiset tertut säkenöivät raikkautta, ja ruusupensas loisti kuin pieni hehkuva taivaankansi täynnä punaisia lamppuja. Vaaleina ja surunvoittoisina välkkyivät jasminin valkoiset tähdet, ja niistä virtaili sellainen tuoksu, kuin tahtoisivat ne tällä hetkellä lahjoittaa pois kaiken, mitä niillä oli omaa. Maija oli ihmeissään ja puristi keijukaisen kättä, keijukaisen, jonka silmät loistivat kirkkaina ja onnellisina.
»Kukapa olisi tätä uskonut», puheli Maija, »kukapa olisi pitänyt tämmöistä mahdollisena!»
Mutta samassa hän huomasi jotain, joka pani hänen sydämensä surulliseksi.
»Voi», hän huudahti, »katso, tähti on pudonnut! Nyt se harhailee ympäri voimatta löytää enää paikkaansa taivaalla.»'
»Se on kiiltomato», sanoi kukkaiskeiju vakavana.
Silloin Maija hämmästyksestään huolimatta huomasi ensi kerran, miksi keijukainen näytti niin hyvältä. Hän ei milloinkaan hymyillyt Maijan tietämättömyydelle, vaan johti hänen virheelliset ajatuksensa oikealle tolalle.
»Ne ovat merkillisiä eläimiä, nuo kiiltomadot», jatkoi keiju. »Ne kantavat omaa valoaan lauhkeassa kesäyössä ja elostuttavat siten pensasten kupukattojen alaisen hämärän, minne ei kuu paista. Näin ne löytävät helposti toinen toisensa. Myöhemmin saat tutustua semmoiseen, kun tulemme ihmisen luo.»
Maijaa halutti tietää, minkä vuoksi.
»Kohta saat nähdä», sanoi kukkaiskeijukainen.
Sillävälin he olivat tulleet erään lehtimajan luo, jota verhosi ylt’yleensä jasminit ja kuusamat. He laskeutuivat melkein maahan saakka, aivan lehtimajan viereen, mistä kuului hiljaista kuisketta.
Kukkaiskeiju viittasi siinä olevan kiiltomadon luokseen.
»Ole hyvä», pyysi hän, »ja valaise vähän, meidän täytyy tässä tunkeutua tummien lehtien välitse päästäksemme jasminimajan sisäpuolelle.»
»Mutta onhan sinun oma valosi kirkkaampi kuin minun», sanoi kiiltomato.
»Niin minustakin», sanoi Maija, oikeastaan vain hämmennystään peittääkseen.
»Mutta minun täytyy verhoutua lehden peittoon», selitti keijukainen, »muuten ihmiset näkisivät minut ja säikähtäisivät. Me keijukaiset näyttäydymme ihmisille vain heidän unelmissaan.»
»Se muuttaa asian», sanoi kiiltomato. »Käytä vain minua hyväksesi! Minä teen, minkä voin. Eihän tuo suuri eläin, joka on kanssasi, vain tee minulle pahaa.»
Keijukainen ravisti päätään, ja kiiltomato uskoi häntä heti.
Nyt otti keiju lehden ja kääriytyi huolellisesti siihen niin, ettei hänen valkoinen pukunsa ollut mistään kohtaa näkyvissä. Sitten hän poimi pienen sinikellon, jonka hän löysi ruohikosta, ja asetti sen kypäriksi loistavien hiustensa verhoksi. Nyt oli näkyvissä vain hänen valkoiset kasvonsa, mutta ne olivat niin pienet, ettei niitä kukaan huomaisi. Hän pyysi kiiltomatoa istumaan hänen hartioilleen ja hiukan himmentämään lamppuaan, jottei se häikäisisi silmiä. Sitten tarttui hän Maijan käteen sanoen:
»Tule! Tästä on paras kiivetä ylös.»
Pikku Maija muisti, mitä keiju äsken oli maininnut, ja kysäsi heidän noustessaan pitkin köynneliäitä oksia:
»Uneksivatko ihmiset nukkuessaan?»
»Eivät vain silloin», sanoi keijukainen, »usein he uneksivat hereilläänkin. Silloin he istuvat aatoksiinsa vaipuneina, pää hieman kallellaan ja katse painuneena etäisyyteen aivan kuin tahtoisi se nähdä taivaaseen saakka. Aina ovat heidän unelmansa kauniimmat kuin todellisuus, ja siksi me näyttäymme heille unelmissa.»
Mutta samassa painoi keiju pienen sormensa huulilleen, taivutti pienen kukkivan jasmininoksan sivulle ja työnsi Maijan hieman eteenpäin.
»Katso nyt alas», hän kuiskasi hiljaa, »siellä näet, mitä olet toivonut.»
Silloin näki pieni mehiläinen kuutamonvarjossa olevalla penkillä istuvan kaksi ihmistä. Siinä oli neitonen ja nuorukainen. Tytön pää nojasi nuorukaisen olalle, ja nuorukaisen käsi oli kietoutunut suojelevasti tytön ympärille. He istuivat ääneti ja katsoivat suurin silmin yöhön. Näky oli niin rauhaisa kuin olisivat he molemmat siihen nukahtaneet, ja kaukaa kuului sirkkojen soitto, ja hitaasti, hitaasti kulki kuun valaistus lehdillä.
Ihastuneena katseli pieni Maija tytön kasvoja. Vaikka ne näyttivät kalpeilta ja surullisilta, hohti niistä samalla suurin onni, joka pani ne salaperäisesti loistamaan. Suurien silmien yläpuolella oli kultaiset hiukset, samanlaiset kuin keijukaisella, ja hiuksilla leikki kesäyön taivaan valo. Hänen puoliavoimilta punaisilta huuliltaan tuulahti kaihon ja autuuden henkäys, aivan kuin tahtoisi hän uhrata vieressään istuvan miehen onneksi kaiken, mitä hänellä oli omaa. Ja nyt hän kääntyi nuorukaiseen päin, taivutti hänen päänsä alas ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin, joka loihti sellaisen hymyn nuorukaisen kasvoille, ettei Maija koskaan olisi luullut maisen olennon osaavan sillä tavalla hymyillä. Nuoren miehen silmistä loisti onnea ja voimaa aivan kuin koko suuri maa olisi hänen omaisuuttaan ja kuin kärsimykset ja vaivat olisivat maailmasta ikiajoiksi karkoitetut.
Maija ei halunnut tietää, mitä hän vastasi tytölle. Pienen mehiläisen sydän värisi, aivan kuin olisi se onni, joka säteili noista hänen alapuolellaan olevista ihmisistä, myös hänen omaisuuttaan.
»Nyt olen nähnyt ihaninta, mitä silmäni koskaan tulevat näkemään», hän kuiskasi hiljaa. »Nyt tiedän, että ihmiset ovat kaikkein kauneimmat silloin, kun he rakastavat toisiaan.»
Hän ei huomannut, miten kauan hän oli siinä lehtien takana istunut hiljaa ja katselemiseen vaipuneena. Kun hän kääntyi ympäri, oli kiiltomadon lamppu sammunut ja keijukainen poissa.
Ja lehtimajan ovesta hän näki kaukana taivaanrannalla hohtavan kapean, punertavan valojuovan.
Kahdestoista luku.
RUNOILIJA LEMMITTY SEITSENPISTEINEN.
Aurinko oli jo noussut korkealle pyökkien latvusten yläpuolelle, kun Maija seuraavana aamuna heräsi metsälinnassaan. Aluksi hän luuli, että kaikki, mitä hän edellisenä yönä oli elänyt, olikin ollut vain kaunista unta, mutta sitten hän muisti tulleensa kotiin viileässä aamuhämärässä, ja nyt oli jo miltei puolipäivä. Kaikki oli kyllä ollut todellisuutta, hän oli kuin olikin viettänyt yön keijukaisen seurassa ja nähnyt ihmisiä, jotka olivat syleilleet toisiaan kuunvalossa jasminimajassa.
Ulkona paistoi aurinko kuumasti lehdille, tuuli puhalsi lämpimästi, ja hyönteisten kuorot kaikuivat. Oi, mitä tiesivät muut, ja mitä hän tiesi! Hän oli niin ylväs kokemuksistaan, ettei hän mielestään voinut päästä kyllin nopeaan ulos. Kaikki näkevät jo päältäni, arveli hän, mitä minulle on tapahtunut.
Mutta ulkona auringonpaisteessa meni kaikki vanhaa menoaan. Ei mikään ollut muuttunut, ei mitään muistuttamassa sinisestä yöstä. Hyönteiset tulivat, tervehtivät ja menivät, tuolla kedolla oli korkeiden kirjavien kesäkukkien yläpuolella, välkkyvässä lämpimässä ilmassa vilkasta liikettä. Maija tuli äkkiä surulliseksi. Hän tunsi, ettei koko maailmassa ollut ketään, joka otti osaa hänen onneensa tai murheisiinsa. Hän ei voinut päättää lentää muiden luo. Menen metsään, hän ajatteli, metsä on vakava ja juhlallinen, se sopii minun nykyiseen mielentilaani. Ei kukaan, joka nopeasti ja ajattelematta kulkee raivattuja teitä pitkin, aavista, miten paljon salaperäistä ja ihmeellistä metsän pimennot kätkevät. Sitä varten täytyy taivutella pensasten oksia pois tieltään tai antaa katseensa lentää lillukanvarsia myöten korkeaan ruohikkoon tai tiheään sammalikkoon. Kasvien varjoisain lehtien alla, maakuopissa ja puunkoloissa, lahonneiden puunkantojen kaarnassa ja juurien muodostamissa rosoisissa kiemuroissa, jotka käärmeiden tavoin mutkittelevat maanpinnalla — kaikkialla on öin ja päivin vilkasta ja monimuotoista elämää, täynnä riemuja ja vaaroja, täynnä taistelua ja kärsimyksiä ja tyydytyksen tunnetta.
Pieni Maija aavisti kaikesta tästä varsin vähän, kun hän lenteli ruskeiden runkojen lomitse vihreän lehtikatoksen alla. Hän huomasi alapuolellaan ruohikossa kapean polun, joka kulki tiheikköjen ja aukeamien halki. Toisinaan näytti siltä kuin aurinko peittyisi pilvien taakse, niin tummat olivat varjot korkeiden latvusten alla ja tiheissä pensaikoissa. Sitten hän lensi taas eteenpäin pelkässä kullanvihreässä väriloistossa, allaan leveälehtiset saniaismetsät ja kukkivat vatukkapensaikot.
Vihdoin avautui metsän kattopeitteinen pylväsportti, ja Maijan silmien edessä oli auringonpaisteinen laaja viljapelto. Tähkien joukossa helottivat ruiskaunokit ja unikot. Pieni mehiläinen laskeutui pellon reunalla kasvavan koivun oksalle ja katseli ihastuneena tätä kultaista merta, joka hänen edessään lainehti tyvenen kesäpäivän rauhassa. Se näytti hänestä äärettömän etäiseltä ja siinä kulki pehmeitä laineita. Ne pani liikkeelle lempeästi puhaltava, kaino kesätuuli, joka tahtoi olla häiritsemättä kauniin maan rauhaa.
Parvi pieniä perhosia leikki koivun alla laihon yläpuolella leikkiä »unikosta unikkoon». Se on nuorten perhosten keskuudessa erittäin suosittu seuraleikki. Joka perhonen istuu kukallaan, ja leikkijöitä täytyy olla yksi enemmän kuin on kukkia leikkipaikalla. Tämä yksi istuu piirin keskellä huutamassa. Kun sen huuto kajahtaa, täytyy kaikkien lentää vaihtamaan kukkaa. Joka tulee liian myöhään ja jää paikatta, joutuu taas keskelle huutamaan. Se oli hyvin hauskaa leikkiä.
Maija katseli sitä hetkisen mielissään. Tuon voisi opettaa mehiläispesänkin nuorille, ajatteli hän, siellä kutsuisimme sitä nimellä »kennosta kennoon». Mutta kyllä kai Kassandra olisi liian ankara suostuakseen siihen.
Pikku Maija kävi äkkiä surumieliseksi, se kai johtui siitä, että hän muisteli kotiaan. Kun hän aikoi ruveta sitä miettimään, sanoi joku hänen vieressään:
»Hyvää huomenta! Te olette nähdäkseni peto.»
Pikku Maija pelästyi kovasti ja kääntyi äkkiä ympäri.
»En suinkaan», sanoi hän.
Hänen rinnallaan istui pieni ruskea puolipallo, jonka selässä oli seitsemän mustaa pistettä. Tämän punaruskean kupukan alla, jolla muuten oli kaunis kiilto, oli mitättömän pieni musta pää, jossa kiilui kaksi kirkasta silmää. Ja nyt näki Maija myös hoikat jalat, jotka rihmamaisina riippuivat täplikkäästä kupukasta ja kannattivat sitä niin hyvin kuin taisivat. Tämä pieni könttyrä se oli Maijalle huutanut. Merkillisestä ulkomuodostaan huolimatta se miellytti mehiläistä, siinä oli suorastaan jotakin sievää.
»Kukas Te olette?» kysyi Maija. »Minä olen Maija, kansallisuudeltani mehiläinen.»
»Tahdotteko loukata minua?» kysyi tuo pieni olento. »Siihen ei Teillä ole vähintäkään syytä, sen kai huomaatte itsekin.»
»Mutta mitenkähän sitä tekisin?» kysyi pieni Maija vallan pelästyneenä. »Enhän minä tunne Teitä.»
»Noin voi jokainen sanoa», tuumi könttyrä. »No, tahdonpa auttaa muistianne. Laskekaa!» Ja pieni olento kääntyi hitaasti ympäri.
»Pitäisikö minun laskea selässänne olevat pisteet?»
»Ne juuri, olkaa hyvä.»
»Seitsemän niitä on», sanoi Maija.
»No?» sanoi kuoriainen. »Siis —? Ettekö vieläkään tiedä? Sanonpa sen siis Teille. Tavallaan jo sanoitte nimeni. Kuulun seitsenpisteisten heimoon ja ristimänimeni on Lemmitty. Siis: Lemmitty Seitsenpisteinen. Ammatiltani olen runoilija. Ihmiset nimittävät minua leppätertuksi ja myös kultakännäksi. Se on heidän asiansa. Mutta senhän Te kyllä tiedätte.»
Maija ei uskaltanut vastata kieltävästi, sillä hän pelkäsi loukkaavansa Lemmitty Seitsenpisteistä.
»Oi», sanoi Lemmitty, »minä elän päivänpaisteesta, päivän rauhallisuudesta ja ihmisten rakkaudesta.»
»Ettekö Te sitten syö mitään?» kysyi Maija, ällistyneenä.
»Kyllä, lehtitäitä. Ettekös Te syö niitä?»
»En», sanoi Maija, »se on sentään...»
»Mitä se on? Mitä?»
»Se on sopimatonta», sanoi Maija arastellen.
»Tietysti», huudahti Lemmitty koettaen kohauttaa olkapäitään, mikä kumminkaan ei onnistunut, selkäkupukka kun oli liian jäykkä, »aito poroporvarina Te tietysti teette vain sitä, mikä on yleisen tavan mukaan sopivaa. Sillä emme me runoilijat pitkälle pääsisi. Onko Teillä aikaa?»
»Miksei», sanoi Maija.
»Silloinpa esitän Teille runoelman. Istukaa hiljaa ja sulkekaa silmänne, jottei ympäristö vaikuta häiritsevästi. Runon nimi on 'Ihmissormi'. Se on minun sepittämäni ja se perustuu henkilökohtaiseen kokemukseeni. Kuuletteko?»
»Kyllä», sanoi Maija, »jok'ikisen sanan.»
»Siis:
Ihmissormi.
Kerran tapasit sä mun, Olin silloin onnellinen. Pyöreä ol' muoto sun, Päässäsi ol' kiiltäväinen Levy, oikein teräväinen, Joka pääsi liikkumaan. Toinen pää ol' paikallaan.
»No?» kysyi Lemmitty Seitsenpisteinen hetkisen vaitiolon perästä. Sillä oli kyynelet silmissä, ja ääni oli väräjävä.
»Ihmissormi jätti minuun syvän vaikutuksen», tuumi Maija hieman hämillään. Oikeastaan osasi hän kauniimpia lauluja.
»Mimmoinen oli Teistä muoto?» kysyi Lemmitty kaihomielisesti hymyillen. Ilmeisesti oli hän liikutettu siitä vaikutuksesta, jonka hän esityksellään oli aikaansaanut.
»Pyöreä», vastasi Maija. »Niinhän itse sanoitte runossanne.»
»Minä tarkoitan taiteellista muotoa, minä tarkoitan runoni muotoa.»
»Vai niin», sanoi Maija. »Niin, minusta se oli hyvä.»
»Eikös ollutkin!» huudahti Lemmitty. »Te tahdotte siis sanoa, että tämä laulu voidaan lukea kaikkein parhaiden joukkoon, mitä tunnette, että saa kauan etsiä, ennenkun löytää sen vertaista. Taiteessa täytyy ennen kaikkea olla uutta, mutta se seikka jää useimmiten runoilijoilta huomaamatta. Ja sitten suuripiirteisyyttä, eikö niin?»
»Kyllä», sanoi Maija, »minä uskon...»
»Teidän luottava uskonne minun merkitykseeni, jonka olette julki lausunut», sanoi Lemmitty, »on minulle suorastaan imartelevaa. Kiitos siitä! Nyt minun täytyy mennä edelleen, sillä yksinäisyys on runoilijan kaunistus. Voikaa hyvin!»
»Hyvästi!» sanoi Maija, joka ei oikein tiennyt, mitä tuo pieni olento oli oikeastaan halunnut. Mutta itse se mahtaa sen tietää, arveli hän. Ei se juuri suuri ole, mutta ehkäpä se kasvaa vielä. Maija katseli sitä, kun se innokkaasti köntysteli oksaa pitkin. Sen pienen pieniä jalkoja voi tuskin erottaa, joten näytti siltä kuin se liukuisi pienien pyörien varassa eteenpäin.
Sitten katseli Maija taas alas kultaiselle viljapellolle, jonka yläpuolella perhoset karkeloivat. Ja se miellytti häntä paljon enemmän kuin runoilija Lemmitty Seitsenpisteisen runotekele.
Kolmastoista luku.
ROSVOLINNA.
Oi, miten iloisena tämä päivä oli alkanut ja miten se tuli päättymään tuskaisena ja kauhua täynnä! Maija oli vähän ennen tehnyt vallan merkillisen tuttavuuden. Se oli sattunut iltapäivällä, suuren, vanhan vesitynnyrin läheisyydessä. Hän oli istunut tuoksuvassa sireeninkukinnossa, joka kuvastui tynnyrin veden tyveneen, mustaan pintaan. Hänen yläpuolellaan lauleli punarinta-satakieli niin suloisesti ja iloisesti, että pienen Maijan mielestä oli oikein ikävää, ettei voinut lyöttäytyä lintujen ystäväksi. Ne olivat liian suuria ja söisivät kohta hyönteisparan suuhunsa — siinä oli syy. Hän oli piiloutunut sireenin valkoiseen kukkaterttuun ja kuunteli ja vilkutteli silmillään, niin että auringonpaiste viskeli häneen teräviä nuolia, kun hän samassa kuuli jonkun huokaavan vieressään. Hän kääntyi ympäri ja näki merkillisimmän olennon, mitä hän koskaan oli tavannut. Ensi katsomalta näytti kuin olisi sillä ollut vähintäin sata jalkaa molemmilla puolilla. Se oli noin kolme kertaa niin pitkä kuin Maija itse, mutta hoikka ja matala ja siivetön.
»Voi taivasten tekijät!» päivitteli Maija kauhistuneena. »Te nyt ainakin voitte juosta!»
Outo olento katseli häntä harkiten.
»Ei se ole niinkään varma», tuumi se, »paremmin voisivat asiat olla. Minulla on liian monta jalkaa. Katsokaa, siihen menee paljon aikaa, ennenkun on kaikkia liikuttanut. Oli aika, jolloin en sitä tietänyt, jolloin usein pälkähti päähäni toivomus, että ollappa yksi jalkapari lisää. Mutta Jumala sen niin on tahtonut. Kuka Te sitten olette?»
Maija esitti itsensä.
Toinen nyökkäsi päätään ja liikutti muutamia jalkoja.
»Minä olen Hieronymus», sanoi se, »tuhatjalkaisten heimoon kuuluva. Meidän sukumme on vanha, ja kaikkialla me herätämme ihmettelyä. Ei ole ainoatakaan eläintä, joka voisi osapuilleenkaan vetää vertoja meille jalkojen lukumäärässä. Mikäli tiedän, on muilla kahdeksan korkein määrä.»
»Te olette vallan erinomaisen mielenkiintoinen», sanoi pieni Maija, »ja niin omituisen värinen. Oletteko perheellinen?»
»Enkä ole! Miten niin?» kysyi tuhatjalkainen. »Me ryömimme munasta ja sillä hyvä. Ellemme me kykenisi seisomaan omilla jaloillamme, niin kukas sitten kykenisi?»
»Onhan se kyllä oikein», tuumi Maija miettiväisenä, »mutta eikö Teillä ole minkäänlaisia yhdyssiteitä?»
»Ei, hyvä neiti. Minä elätän itse itseni ja epäilen.»
»Epäilette? Mitä Te sitten epäilette?»
»Se on minussa synnynnäistä», selitti tuhatjalkainen, »minun täytyy aina epäillä.»
Maija katseli sitä suurin hämmästynein silmin. Hän ei ymmärtänyt, mitä toinen tarkoitti, mutta ei tahtonut liian uteliaana tuppautua tämän asioihin.
»Minä epäilen sitä», sanoi Hieronymus hetken vaitiolon jälkeen, »että Te olette täällä hakemassa sopivaa oleskelupaikkaa. Ettekö tiedä, mitä tuolla suuressa piilipuussa on?»
»En.»
»Katsokaa, minä kohta epäilin, ettette Te sitä tietäisi. Siellä on herhiläispesä.»
Maija oli pudota sireenintertulta, niin kauheasti hän pelästyi. Hän kävi kalmankalpeaksi, ja vavisten hän kysyi, missä se pesä oli.
»Näettekö tuon kottaraispöntön tuolla piilipuun rungolla? Se on niin huolimattomasti siihen pantu, että minä kohta epäilin, etteivät kottaraiset koskaan siihen muuta. Kun pöntön aukko ei ole auringonnousuun päin, epäröi jokainen kunnon lintu siihen menemästä. Herhiläiset ovat laatineet siihen pesänsä ja linnoittaneet sen. Se on suurin herhiläislinna koko maassa. Se pitäisi Teidän oikeastaan tietää, sillä mikäli olen huomannut ahdistavat nämä rosvot juuri teitä mehiläisiä.»
Maija tuskin enää kuunteli. Hän näki selvästi linnan ruskeat muurit lehvikössä, ja hänen hengityksensä salpautui.
»Minun täytyy päästä pois», hän huusi, »niin pian kuin sainkin.»
Mutta silloin kaikui jo hänen takanaan äänekäs häijy nauru, ja samassa hän tunsi jonkun tarttuvan häntä niin kovakouraisesti kaulukseen, että hän jo luuli niskansa taittuneen. Ei koskaan elämässään hän voinut sitä naurua unohtaa. Se kaikui kuin manalasta vyöryvä ivanauru, ja siihen yhtyi kauhuaherättävä panssarin narina.
Hieronymus lähti kaikin jaloin kiireesti liikkeelle ja köntysteli oksien lomitse vesitynnyriin.
»Epäilen, ettei tämä pääty hyvin», hän huusi, mutta pieni mehiläisparka ei enää kuullut sitä.
Aluksi Maija tuskin voi kääntää päätään, niin kovin kourin oli häneen tartuttu. Hän näki kultapanssarisen käsivarren, ja sitten ilmaantui äkkiä hänen yläpuolelleen hirvittävä pää pelottaville pihtileukoineen. Ensin hän luuli sitä jättiläiskokoiseksi ampiaiseksi, mutta sitten hän muisti joutuneensa herhiläisen vangiksi. Mustan- ja kellanjuovikas hirviö oli ainakin neljä kertaa niin suuri kuin hän itse.
Vihdoin sai hän suunsa auki ja kirkui apua niin kovaäänisesti kuin suinkin voi.
»Hiljaa siinä, pikku mies», sanoi herhiläinen ilkeän kohteliaasti ja häijysti hymyillen Maijalle. »Ei tässä vielä loppua tule.»
»Päästäkää minut irti», huusi Maija, »tai minä pistän Teitä sydämeen.»
»Suoraanko sydämeen?» naureskeli rosvo. »Sehän on kovin urhoollista. Mutta kyllä siihen vielä menee aikaa, pienokaiseni!»
Maija joutui hirvittävän raivon valtaan. Kaikki voimansa ponnistaen kääntyi hän ympäri, päästi kaikuvan kimakan sotahuutonsa ja suuntasi pistimensä keskelle herhiläisen rintaa. Mutta silloin sattui se sydäntäjärkyttävä ihme, että hänen pistimensä taipui kaareksi eikä tunkeutunut sisään. Se kimposi takaisin rosvon panssaripaidasta.
Herhiläisen silmät säkenöivät kiukusta.
»Voisin nyt puraista pääsi poikki, pienokainen rangaistukseksi hävyttömyydestäsi», se sanoi kimmastuneena, »ja sen tekisinkin, ellei kuningatar mieluummin söisi mehiläisiä tuoreina kuin kuolleina. Sinunlaisesi rasvainen pala viedään kuningattarelle, niin tekee kelpo sotilas.»
Ja Maijaa kantaen se lensi ylös ilmaan ja suuntasi matkansa suoraa päätä rosvolinnaan.
Ei, tämä menee liian pitkälle, ajatteli mehiläisparka, tätä ei enää kukaan voi kestää. Ja hän menetti tajuntansa.
* * * * *
Kun hän pitkän ajan perästä heräsi tainnostilastaan, oli hänen ympärillään painostavaa ja hämärää, ja ilma oli täynnä terävää pistävää hajua, joka tuntui hänestä kauheammalta kuin kaikki hajut, mitä hän emien oli tuntenut. Hitaasti hän palasi täyteen tajuntaansa, ja lamauttava murhe täytti hänen sydämensä. Häntä halutti itkeä, mutta hän ei voinut.
»Vielä ei minua ole syöty», sanoi hän vavisten, »mutta milloin hyvänsä se voi tapahtua.»
Vankilan seinien lävitse kuului selvästi ääniä Nyt hän myös huomasi, että eräästä kapeasta raosta tuli vähän valoa. Herhiläiset eivät rakentaneet muurejaan vahasta, kuten mehiläiset, vaan kuivasta massasta, joka muistutti höllää harmaata paperia. Sen kapean valoviirun valaistuksessa, joka tunkeutui hänen vankilaansa, näki hän vähitellen ympäristönsä, ja hän melkein jähmettyi kauhusta nähdessään ympärillään kuolleiden ruumiita. Aivan hänen jalkojensa edessä makasi pieni ruusukuoriainen selällään, ja vähän syrjemmällä näki hän suuren maakiitäjän kuoren, puoliksi jyrsittynä, ja ylt’ympärillä näkyi murhattujen mehiläisten siipiä ja panssarinkappaleita.
»Voi, että minun piti näin käydä», valitti pieni Maija. Hän ei uskaltanut enää liikkua ja kyyristyi kauhusta ja surusta väristen tuon kamalan huoneen syrjäisimpään sopukkaan.
Silloin hän kuuli taas selvästi herhiläisten ääniä, ja kuolemantuskassa hän ryömi tuon pienen raon viereen ja katsoi siitä.
Hän näki nyt suuren salin täynnä herhiläisiä, ja valtava joukko kiiltomatovankeja valaisi sen mitä upeimmin. Valtaistuimella alamaistensa keskellä istui kuningatar. Siinä pidettiin tärkeätä neuvottelua. Ja Maija ymmärsi joka sanan.
Elleivät nämä kimaltelevat hirviöt olisi herättäneet hänessä niin sanomatonta kauhua, niin olisi hän varmaankin suuresti ihastunut niiden voimasta ja komeudesta. Ensi kertaa hän selvästi näki, mimmoista väkeä rosvot ovat. Hämmästyneenä ja vavisten hän katseli niiden kultaisen panssarin komeutta, panssarin, joka oli kirjailtu kauniilla mustilla juovilla, niin että se teki katsojaan saman vaikutuksen, kuin tiikeri lapseen, joka ensimäistä kertaa sen näkee.
Vartija kulki ympäri pitkin salin seinustaa vaatien kiiltomatoja valaisemaan kaikin voimin. Se teki tehtävänsä ääneti ja uhkaavana, jottei häiritsisi neuvottelua, tyrkkäsi niitä pitkällä seipäällä ja sähähti joka kerran:
»Valaise, tai syön sinut!»
Kauheata oli todellakin herhiläislinnan elämä.
Ja nyt kuuli Maija herhiläiskuningattaren puhuvan:
»Päätöksenämme siis pysyy: huomenna, hetkisen ennen auringon nousua kokoontuvat soturit. Hyökätään linnanpuistossa olevan mehiläiskaupungin kimppuun. Pesä ryöstetään ja vankeja otetaan mahdollisimman paljon. Joka vangitsee ja elävänä käsiini tuo mehiläiskuningattaren Helena Kahdeksannen, hänet korotetaan ritarisäätyyn. Taistelkaa urhoollisesti ja tuokaa minulle hyvä sotasaalis! Ja nyt lopetan kokouksen. Menkää levolle!»
Tämän sanottuaan kuningatar nousi ja jätti seurueineen salin.
Maija oli vähällä purskahtaa äänekkääseen itkuun.
»Minun kansani», hän nyyhkytti, »minun kotini!» Hän työnsi kätensä suuhun pidättääkseen huutoaan. Hänen epätoivonsa oli rajaton. »Oi, jospa olisin kuollut, ennenkun täytyi tämmöistä kuulla,» hän valitti. »Ei kukaan varoita kansalaisiani. Heidän nukkuessaan hyökätään heidän kimppuunsa ja heidät surmataan. Oi, rakas Jumala, tee ihme, auta minua, pelasta minut ja kansani tästä hädästä!»
Salissa sammutettiin kiiltomatojen valo ja madot syötiin. Linnassa kävi vähitellen kaikki hiljaiseksi. Maijaa ei näyttänyt kukaan muistavan.
Hitaasti hiipi heikko hämärä hänenkin vankilaansa, ja hänestä tuntui kuin ulkoa kaikuisi tänne sirkkojen yölaulu.
Ei koskaan ollut pieni mehiläinen nähnyt mitään niin kaameata kuin oli tämä vankilakomero siinä lojuvine hyönteisraatoineen.
Neljästoista luku.
PAKO.
Mutta pian väistyi pienen mehiläisen epätoivo päättäväisen harkinnan tieltä. Oli kuin olisi hän taas muistanut olevansa mehiläinen. Tässä minä nyt istun itkien ja valitellen, johtui hänen mieleensä äkkiä, ikäänkuin ei minussa olisi ajatuksia eikä voimia. Oi, vähän minä tuotan tällä tavalla kunniaa uhatussa asemassa olevalle kansalleni ja kuningattarelleni. Kuolla minun täytyy kumminkin, siispä tahdonkin kuolla ylväänä ja rohkeana enkä jätä käyttämättä mitään keinoa omaisteni pelastamiseksi.
Oli kuin olisi hän kokonaan unohtanut, miten kauan hän oli ollut erillään omaisistaan ja kodistaan, hän tunsi kuuluvansa niihin läheisemmin kuin ennen, ja se suuri vastuunalaisuus, mikä hänellä nyt oli, kun hän tunsi herhiläisten suunnitelman, antoi hänelle päättäväisyyttä ja järkähtämätöntä rohkeutta.
Jos meikäläisten täytyy sortua ja kuolla, niin kuolla tahdon minäkin, mietti hän, mutta sitä ennen koetan kaikkeni pelastaakseni heidät.
»Eläköön kuningattareni!» hän huusi.
»Hiljaa siellä sisällä!» ärähti äkeä ääni ulkopuolelta.
Huu, miten kaamea se ääni oli. Varmaankin se oli kiertomatkaansa tekevän vartijan ääni. Kaikesta päättäen oli yö jo pitkälle kulunut.
Kun askelten ääni oli siellä ulkona vaiennut, rupesi Maija suurentamaan sitä halkeamaa, josta näki saliin. Hänen onnistuikin helposti repiä lahoa seinää, joskin kului hyvä aika, ennenkun aukko oli kyllin suuri. Vihdoin saattoi hän tunkeutua siitä läpi. Varovasti ja pamppailevin sydämin hän sen teki, sillä hän tiesi, että jos hänet nyt keksittäisiin, maksaisi se hänen henkensä. Linnan tuntemattomista kerroksista kuului syvä kuorsaus.
Saliin tuli ovesta hämärtävää sinistä valoa. Se oli kuunvaloa, tiesi Maija, joka asteli siinä varovasti koko ajan pysytellen seinän varjossa. Salista vei kapea ja korkea käytävä ovelle, ja siitä tuli taivaan öinen valo sisään. Maija huokasi syvästi, hän näki kaukana rajattomassa etäisyydessä tähden tuikkivan taivaalla. Oi, vapaus! ajatteli hän.
Käytävä oli aivan valoisa. Hiljaa, askel askelelta hiipien hän eteni, yhä läheni ovi. Jos minä nyt lähden lentoon, hän ajatteli, niin olen ulkona. Sydän jyskytti rinnassa niin, että se oli haljeta.
Silloin hän näki oven varjossa vartijan nojaavan muudatta pylvästä vasten.
Kuin naulattuna jäi hän seisomaan. Siinä olivat nyt murskana kaikki hänen toiveensa. Siitä ei voinut päästä ohi. Mitä tehdä? Parasta kääntyä ympäri, hän ajatteli. Mutta tuon ovella seisovan jättiläisen pelkkä näkeminen piti hänet paikallaan. Näytti siltä kuin katselisi se ajatuksiinsa vaipuneena ulos valoisaan yömaisemaan. Sen oli leuka käden varassa ja pää hieman kallellaan. Miten kimaltelikaan sen kultapanssari kuunvalossa! Sen asennossa oli jotain, mikä oli Maijasta liikuttavaa. Se näyttää niin suruisalta, hän ajatteli, miten sen asento ja miten uljaana säkenöi sen sotisopa! hän ajatteli, miten sen asento ja miten Sitä se ei riisu päivällä eikä yöllä, aina se on valmis ryöstämään, taistelemaan ja kuolemaan...
Pieni Maija aivan unohti, että se oli hänen vihollisensa, tuo, jonka hän edessään näki. Oi, miten usein olikaan tapahtunut, että hänen sydämensä ja hänen ihastuksensa, kun hän näki jotain kaunista, pani hänet unohtamaa: kaiken vaaran.
Silloin lennähti kultainen valonkimmellys ryövärin kypäristä, varmaankin oli se liikuttanut päätään.
»Hyvä Jumala», kuiskasi pieni Maija, »nyt olen hukassa.»
Samassa sanoi vartija hyvin rauhallisesti:
»Astuhan nyt lähemmäs, pienokainen!»
»Mitä?» huusi Maija. »Mitä kummaa? Te olette siis nähnyt minut?»
»Niin olen, lapsukainen, jo kauan. Sinä olet jyrsinyt läven seinään ja sitten koko ajan visusti varjon suojassa hiipinyt tänne. Sitten näit minut, ja rohkeutesi oli lopussa. Eikö asia ole niin?»