Part 1

HAAVEILUA

Kirj.

Marianne Lundegård-Hagberg

Suomentanut

Vihtori Auer [Vihtori Simonen]

Kotkassa, Etelä-Suomen Kirjapaino Osakeyhtiö, 1905.

Sensurin hyväksymä Kotkassa 2 p. kesäk. 1905.

1.

Rouva Askerin tilavaan saliin oli koko perhe kokoontunut. Keskustelu, joka kävi hitaasti, taukosi tuolloin tällöin kokonaan. Oli juuri noustu hyvältä päivälliseltä ja sen vaikutus tuntui nyt perheenjäsenten mielialassa, joka tällä kertaa oli vähemmän "säkenöivä" kuin tavallisesti. Kukin istui tuolissaan tai jossakin sohvannurkassa taaksepäin nojaten ja nauttien hiljaista ehtonetta. Uunin luona kunniapaikalla istui talon emäntä itse, paksu, pyöreä, harmahtavatukkainen, mutta kasvonpiirteiltään vielä reipas eukko. Pitkässä vanhanaikaisessa sohvassa istuivat talon neljä tytärtä, kaikki muut äitinsä näköisiä, paitsi nuorin, joka oli ilmeinen jäljennös edesmenneen kamreeri Askerin seinälle ripustetusta täyskokoisesta muotokuvasta. Divaanissa keskellä huonetta loikoi nuorin poika selällään ja poltteli aito havannaa. Hän oli perheen ylpeys, lääkärinalku, joka paranteli pienempiä vammoja ja teki erikoisen onnistuneita "kuureja." Lepotuolissa ikkunan luona istui nukkuen vanhin poika. Hänen ulkomuotonsa vivahti seinällä olevaan kuvaan ja perheen äitiin. Pyöreähköt posket ja tasaiset piirteet olivat äidiltä perintöä mutta kasvoista puuttui hänen nuorekas reippautensa. Pojassa oli sitä vastoin jotakin hyväntahtoista ja mielyttävää kuten seinällä olevan muotokuvan maalatuissa piirteissä. "Sukutilanhaltijaksi" häntä perheen kesken alinomaa leikillä kutsuttiin. Semmoinen arvo hänellä itse asiassa olikin ja lisäksi isänsä paikka yhtiön konttorissa.

Tuossa istui hänen nuori rouvansa. Hän oli tässä huoneessa ainoa, joka ei nukkunut eikä näyttänyt väsyneeltäkään, ja hän oli myös ainoa, joka oli vallan erilainen muista. Koko olennossa oli valppaan älykkäisyyden, terveyden, elämänhalun ja nuoruuden leima. Hän nojasi kyynärvarttaan ikkunan reunaan ja voimakas, valkoinen käsi silitteli kiharoivaa tukkaa samalla kuin silmät vilkkaasti seurasivat rivi riviltä kirjaa, joka oli hänen edessään ikkunanreunalla. Se oli Viktor Rydbergin "Viimeinen Ateenalainen." Silloin tällöin loi hän miettivän, unelmoivan katseen lähellä olevaan komeaan puistoon.

— Maria!

Nuori rouva pani kirjan pois ja kääntyi anoppiinsa.

— Meidän ei sovi unohtaa näin herttaisella ilmalla tehdä pieni matka saaristoon ja etsiä siellä suviasunto teille — sinulle ja Kaarlolle.

Maria ei tästä ehdotuksesta juuri näyttänyt ilostuvan, mutta hän nousi ja meni herättelemään miestään.

— Kaarlo... herää nyt... ja kuule... Sano!... Tulethan mukaan kesä-asuntoa valitsemaan.

Kaarlo venyttelihe velttona eikä näyttänyt ymmärtävän, mistä oli kysymys. Vasta kun katseensa kohtasi hentovartaloisen, punahuulisen rouvansa edessään, tuli kasvoihin eloa ja hän ojensi Marialle molemmat kätensä.

— Tulla mukaan... mihin... saaristoon... nyt illalla... Ee — ei... olen mieluummin kotona.

Neliääninen vastalause kuului heti sohvalta:

— Oh, kuka nyt on niin laiska! Häpeä — Kaarlo — olla niin välinpitämätön... sinä olet aina kaltaisesi... Ylös nyt vaan...

Maria laskeusi polvilleen miehensä viereen. Silmät hymyilivät veitikkamaisesti hänen puhuessaan viekkaalla äänellä:

— Tänään ollaan kai laiskempi tavallista.... Ei huolita koko maailmasta... kunhan vaan saadaan istua noin mukavikseen tuolissa...

Aviomies hymyili tyytyväisenä ja taputti nuorta vaimoaan poskelle. Varsin surullislystillisellä ilmeellä ja äänenpainolla virkkoi hän sitte heittäytyen uudelleen tuolin pehmeää selkänojaa vasten:

— Ee — ei!... Konttorissa oli tänään niin kova työ... Siellä oli yhtiökokous... olen hyvin väsyksissä...

Maria kumartui miehensä puoleen ja koskettaen kevyesti huulillaan hänen otsaansa puhui hellästi kuin lapselle:

— Vai niin... vai olen _minä_ väsynyt... _minä_ olen tehnyt kovasti työtä... _minä_ raukka... Mutta nyt tahdon _minä_ levätä koko iltapäivän enkä tehdä mitään... Maria järjestäköön kaikki _minulle_... hankkikoon kesähuvilat ja muut... _minä_ en jaksa matkustaa.

Karl Askerin hyväntahtoiset kasvot ihastuivat, hän otti vaimoaan vyötäisistä ja suuteli hellästi.

— Kiitos — pikku Maria — kiitos... on hauskaa levätä kotona ja tiedänhän, että sinä osaat paremmin suvi-asunnon valita kuin minä. Sitäpaitsi... sinullehan siitä tulee enemmän hauskuutta tai ikävää... sinähän tulet siellä viettämään koko kesän, mutta minä käväsen vain sunnuntaisin, tuskin silloinkaan aina...

* * * * *

Tuntia myöhemmin istuivat Askerin perheen naisjäsenet muutamassa pikkulaivassa matkalla saaristoon hakemaan sieltä kesä-asuntoa "vastanaineilie", niinkuin Kaarloa ja Mariaa yhä vielä kutsuttiin.

— Vaxholmasta otamme veneen, joka vie meidät ulommas saaristoon... Lindalsalmen lähellä kuuluu olevan kesävieraita, olen kuullut. — Se oli rouva Asker, joka noin sanoi, ja siihen se jäi. Hän istui kolmen vanhemman tyttärensä ympäröimänä veneen keskipenkillä tuulen suojassa. Kauvempana reunapenkillä istuivat Maria ja Emmy, hänen nuorin natonsa. He olivat kumpainenkin äänetönnä. Maria nojautui rautaista reunustaa vasten ja hengitti syvään herttaista meri-ilmaa, samalla kuin hänen katseensa viehättyneenä ihaili Tukholman saaristomaisemaa. Mitä kauvemmas vene kiiti, sitä unelmoivampi oli hänen silmiensä ilme. Hänen ajatuksensa lensivät menneisyyteen, veivät hänet lapsuuden kotiin kauvas Norlannin honkien keskelle. Siellä onnellisessa kodissa oli hänen kehtonsa keinunut. Koti ei ollut niin rikas kuin se, johon kohtalo sittemmin Tukholmassa ohjasi hänet, mutta sitä enemmän oli siellä lämpöä ja lempeä. Joskus, tällaisina hetkinä juuri, valtasi hänet vastustamaton kaiho, hän ikävöi Norlannin humisevaan hongikkoon ja tuuheisiin metsiin, joitten muistot olivat hänelle menneiltä ajoilta rakkaita. Mutta hän torjui useimmiten tämän ikävän, tietäen, että se oli hänen levottoman, haaveilevan mielensä ilmaus, palaamaton, ohi mennyt ihanne. Mitä ikävöi hän? Eikö hänellä ollut kaikkea, mitä elämä tarjota voi — kultaa ja lempeä? Mitä toivoi hän muuta?... Juuri kuin hän oli jäämäisillään yksin maailmaan, taistelemaan sen kovaa kohtaloa vastaan silloin oli _hän_ tullut, _vapauttaja_. Ja Maria oli rakastanut häntä... Hän tiesi kyllä kotiseudullaan puhuttavan, että hän oli _myynyt itsensä kultaan_. Mutta se ei ollut totta! Hän oli rakkautensa pakottamana astunut alttarille. Siitä oli jo lähes neljä vuotta kulunut, mutta jos _hän_ — hänen miehensä — olisi vain ollut samanlainen kuin silloin, jolloin Maria hänet oppi tuntemaan, olisi hän voinut rakastaa miestään samoilla tunteilla kuin silloin. Mutta Kaarlo _oli_ muuttunut. Ihmiset sanovat, että niin tekevät kaikki miehet naimisissa ollessaan — vähitellen. Ehk'ei Kaarlo ollut muuttunut enemmän kuin miehet tavallisesti. Sitä ei hän tiennyt varmaan. Mutta hän tiesi voivansa toisinaan miestään _vihata_ — vihata koko tunne-elämänsä voimalla hänen välinpitämättömyytensä, hitautensa ja tunteettomuutensa tähden. Jälkeenpäin katui Maria aina noita ajatuksiaan ja oli tällöin miehelleen tavallista hellempi. Kaarlollahan oli oma luonteensa, hän ei siitä huolinut.

— Katajapensas ei kadehdi komeaa, kohisevaa honkaa. — — —

Rouva Askerin ja hänen vanhempien tyttäriensä kesken oli keskustelu täydessä käynnissä. Vanhin tytär, Bertta, johti puhetta.

— Usch, miten minua inhottaa nähdä Marian tuolla tavoin lellittelevän Kaarloa. Kaarlo on varmasti kärsimättömämpi kuin milloinkaan ennen. Eikö niin, mamma?

— Ei, ei tietystikään. Lellitellä... mitä vielä... vaimon velvollisuus on tehdä kaikkensa miehensä eteen... Jumala tietää, että niin minäkin aina tein... Ja sitäpaitsi saakin Maria kernaasti taipua ja hiukan huolehtia Kaarlosta... Ajattele vain, mitä hän on mieheltään saanut... Kaikki! ... Vaikka Maria tekisi kaksinkerroin niin paljon kuin tekee, ei hän sittekään voisi korvata kaikkea.

— Jos aina on asia niin, en tahdo koskaan ottaa miestä, tiedäppäs mamma.

Rouva Asker kääntyi äkkiä ja tarttui tyttärensä käteen.

— Vaimolla on aina suuret velvollisuudet, ymmärräthän, suuremmat kuin miehellä, mutta sitä vastoin on se mies, joka kantaa taloudellisen kuorman... Kaikessa tapauksessa, tyttöseni, olisi sinun suhteesi asianlaita toinen kuin Marian... Hänhän oli köyhä.

— Mutta säälin minä Mariaa kuitenkin, — puuttui puheeseen nuorin tytär Agnes. — Olemmehan kaikki melkein jokapäiväisinä todistajina siihen, miten Kaarlo yhä enemmän unohtaa hänet.

— Se tapahtuu vaimon itsensä puolesta ja tähden, — vakuutti rouva Asker juhlallisesti.

— Itsensä tähden, — toisteli Agnes, — tietysti... luonnollisesti... miehissä ei ole mitään vikoja... he... ei ollenkaan... _Omia vikoja_... ei sinnepäinkään! Kun on naimisissa sellaisen miehen kanssa kuin Kaarlon.

Rouva Askerin äänessä oli jotain loukattua ja ylimielistä hänen katsoessaan tyttärensä silmiin ja vastatessaan:

— Luuletko Kaarlon olevan pahemman muita? Ei, ei tietystikään!... Mies muuttuu ainakin jonkun verran naimisiin mentyään... Ei hän voi enää olla kuten sulhasena... Mutta sitä et sinä ymmärrä, lapseni.

Tumma puna kohosi Agnes Askerin poskille ja hän vastasi:

— En tahdo enään väitellä mamman kanssa tästä asiasta; se on kuin ympyräkäyntiä, ilman päätä... _Etkö ymmärrä_... en, se on totta! En ymmärrä, minkätähden _oikea_ ja _väärä_ ovat niin erilaiset merkitykseltään miehen ja naisen suhteen. En ymmärrä, miksi _anteeksi antamatonta vikaa_ naisessa käsitetään vain yleiseksi luonteenlaaduksi miehessä. En käsitä miksi menettely, joka heittää tumman varjon naisen koko elämään, peitetään hiljaisuudella, milloin sellaista havaitaan miehessä. Miksi kaikki huolehtivat naisen velvollisuuksista — naisen _täytyy_ sitä ja sitä... se ja se sotii hänen naisellisuuttaan vastaan ja niin edespäin. Ei ole mitkään, mikä sotii miehen luonnetta vastaan enemmän kuin: olla oikein kiltti vaimoaan kohtaan ja viettää mallikelpoista elämää.

Hyi sentään... aivan voin vihata lakeja, tapoja.... ja mitä lienevätkään, ja sentähden, että niissä vielä on niin paljon epäkohtia!

Rouva Asker teki kädellään estävän liikkeen.

— Tst, tst! Ihmisten huomiohan kääntyy sinuun. Muuten voit säästää tuota liiallista sanatulvaasi; olen jo monasti kuullut tuon omituisen mielipiteesi ja tiedän, että olet ammentanut sen jostakin _nyky-ajan_ kirjasta... Minua ei se liikuta.

Tällä välin oli vene pysähtynyt Vaxholman rantaan ja pian istui jälleen Askerin herrasväki pienessä höyryaluksessa ja saapuivat vihdoin neljännestunnin kuluttua matkansa perille.

— Oi, miten kaunista täällä on! huudahti Maria kulkiessaan Emmyn kera ylös jyrkkää, mäkistä, honkien ja lehtipuiden verhoomaa tietä, nähden edessään alhaalla oikealla puolellaan järven, jonka välkkyvät laineet siintivät tuuheiden puiden takaa. -— Tänne tahdon hetkeksi pysähtyä!

— Jumalani, millainen maku sinulla on, Maria! Näkyy, että olet maalta. Mitäpä ihailtavaa tässäkin on? puhkaili rouva Asker, joka molempiin vanhempiin tyttäriinsä nojautuen paraillaan kiipesi mäkeä ylös.

Noin kymmenen minuutin metsämatkan jälkeen saapuivat he vihdoin Maryhilliin, kauniiseen huvilaan, jossa asui rouva Fosser kesävieraineen.

— Maria ja Emmy voivat jäädä tänne ulos sillä aikaa kuin me menemme sisälle asuntoa tiedustamaan, ja jos vähänkin on toivoa saada täältä asuntoa, annamme teille merkin, sanoi rouva Asker huvilaan päin astuen.

— Mennään tätä rinnettä alas tuonne järven rannalle. Siellä on niin kaunista, sanoi Maria Emmyn käsivarteen tarttuen.

Ja hiljalleen he alkoivat astella rinnettä alas. Kaikkialla olivat rouva Fosserin kesävieraat järjestäneet mukavuuksia ja koettaneet tehdä olonsa siellä niin hauskaksi kuin mahdollista. Siellä täällä nähtiin nimittäin riippumattoja, vilttejä ja tyynyjä, joissa nuoret herrat ja naiset lepäsivät suloisessa sekamelskassa. Nähtiin vaaleita, väljiä kesäpukuja, sekä nuorten kasvoilla pehmeitä huopahattuja ja vaaleita olkihattuja. Värien kirjavuutta, auringon paistetta, vilkkautta — ja kaikkea, mikä tekee elämän hauskaksi, siellä oli — ja lisäksi vielä taustana veden välkkyvät, viileät laineet. Maria ja Emmy olivat rannalle tultuaan pysähtyneet ihailemaan luontoa. Suuren kiven luota, vähän matkaa heistä, häämötti ison sateenvarjostimen takaa jotakin harmahtavaa ja selvään olisi kuka hyvänsä voinut erottaa kauniin, auringonpaahtaman käden, joka varjostimen alta pistäysi näkyviin. Maria kääntyi noustakseen jälleen rinnettä ylös, mutta samalla hän pysähtyi ja jäi hetkeksi liikahtamatta paikalleen, katsellen silmiään räpäyttämättä sammalten verhoamaan kiveen nojautuvaa kättä. Hän tunsi hyvin tuon kauniin käden, hyvin hoideltuine kynsineen sekä pienen ruskean syntymämerkin ranteessa — hän ei enää voinut epäilläkään, vaan oli varmasti vakuutettu, että se oli _hänen_ — satojen joukostakin hän sen olisi voinut tuntea. Ja hänen katseensa oli surullinen tuijottaessaan tuota suurta, vaaleaa varjostinta, joka kätki häneltä tällä hetkellä ajatustensa esineen.

"Mikä sinua vaivaa, Maria?" kysyi Emmy hetken äänettömyyden perästä. "Tunnetko ehkä jonkun noista tuolla?"

Maria säpsähti.

"Minäkö... en... en suinkaan! Tule, lähdetään huvilaan!"

Ylös mäelle tultuaan pysähtyi hän jälleen ja loi vielä kerran haaveilevan, kaihoisan katseen alas järven puoleen. Sitten hän tarttui Emmyn käsivarteen ja he menivät huvilaan.

Siellä istui rouva Asker tyttärineen puhellen rouva Fosserin kanssa kesä-asunnosta. Kumpikaan ei näyttänyt olevan päätökseen oikein tyytyväisiä.

— Minusta on hinta liian korkea, sanoi vanha rouva Asker katsellen tyytymättömänä jotakuinkin pieniä, yksinkertaisesti, mutta hauskasti sisustettuja huoneita.

"Älkää sanoko kalliiksi, hyvä rouva Asker. Ajatelkaas, ensin vuokrata huvila ja sitte ostaa kalliisti ruoka kaupungista; ei siitä suurta voittoa jää." — Rouva Fosserin ääni oli lempeä ja ystävällinen.

— Kun halutaan vaatimattomia vuokralaisia, niin silloin kelpaavat yksinkertaisetkin varustukset, ja hinnan tulee siinä tapauksessa olla sen mukaan. Mutta jos kerran tahdotaan hienoja, ylhäisiä asukkaita, ei hinnasta ole väliä, mutta silloin myöskin vaaditaan jotakin enemmän, sanoi rouva Asker hieman ylpeänä....

— Miniäni ja nuorin tyttäreni, jatkoi hän edelleen esitellen huoneeseen tulijat Marian, ja Emmyn.

— Oikeastaan olenkin täällä poikani asioilla, itse me asumme omassa huvilassamme Vaxholman läheisyydessä. — Lähdetään sitte, lapset, koskapa emme sovi hinnoista.

Maria meni verannan avoimelle ovelle ja loi haaveilevan katseensa kauas saaristoon ja järvelle, jonka laineet välkkyivät lumoavina laskeutuvan auringon punahohteisessa valossa.

— Oi, miten kaunista täällä on! Tänne tahdon jäädä! Eikö ole yhtään huonetta saatavissa?

— Ja noita sanoja sanoessaan kääntyi hän sukulaisistaan vähääkään välittämättä suoraan rouva Fosserin puoleen. Tämän kasvot loistivat mielihyvästä.

— Jaha... pikku rouvako tänne muuttaisi?... Kyllähän minulla sitte on huone... suuri, valoisa huone onkin, josta on mitä ihanin näkö-ala, mutta... Rouva Fosser katsahti hämmästyneestä sinnepäin, missä rouva Asker tyttärineen keskusteli puoli-ääneen.

Maria ei ollut mitään huomaavinaan.

— Minä vuokraan siis sen, sanoi hän päättävästi, joka saattoi rouva Askerinkin hämmästymään. — Saanko tulla tänne jo maanantaina? Mieheni tulee tänne vain sunnuntaisin.

Tämä kai meni rouva Askerista liian pitkälle.

— Mutta, Maria, mitä sinä ajattelet? Rouva Asker loi tyytymättömän katseen miniäänsä. — Et suinkaan aio muuttaa _tänne?_

Maria vastasi anoppinsa katseen yhtä kylmästi ja niin päättävästi, mitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Rouva Asker seisoi kuin kivettyneenä miniänsä edessä.

— Niin, tänne muutan, en minnekään muualle.... Katsos, kuinka kaunista! Hän osotti kädellään järveä, jonka laineet vyöryivät aina puutarhaan saakka lähelle sitä paikkaa, jossa hän nyt seisoi. Täällä voi riippumatossa leväten kuvitella kaiken päivää keinuvansa merellä.

— Niin, sinä olet kaltaisesi. — Ja rouva Askerin silmät säkenöivät tulta hänen kohdatessaan sellaista vastusta. Hän ei ollut tottunut sellaiseen; hän tahtoi _hallita — hallita_ kaikkia omaisiaan. Ja _hän_ kohteli häntä tuolla tavoin, — _hän_, joka ei oikeastaan kuulunut perheeseenkään — ja vieläpä vieraiden nähden — se meni liian pitkälle. — Ehkä rouva Fosser on hyvä ja sanoo, keitä täällä asuu. — Ja rouva Askerin ääni vapisi hiukan.

— Ennenkuin saamme sen tietää, emme päätä mitään.

Marian kasvot loistivat ilosta, hänen katsellessaan puhuteltua.

Maria säpsähti, vaikkakin oli seisonut ja vartonut, että rouva Fosser lausuisi tuon nimen. Hän oli siis nähnyt oikein siellä rinteellä. Erik Bohrman oli todellakin täällä. Se oli kummallista ajatella. Hänen äsken niin päättäviin kasvoihinsa ilmausi jotakin epäilevää ja uneksivaa, ja melkein viivytellen puristi hän rouva Fosserin kättä samalla kuin lausui:

— Minä tulen siis maanantaina. Älkää vaan antako kellekään huonettani!

Kun rouva Asker "Joukkoineen" kohta tuon jälkeen kulki metsän läpi laivasillalle, tuli Agnes Marian luo, joka käveli hiukan erillään toisista, ja tarttui luottavasti hänen käsivarteensa.

— Pikku Mari, mikä sinulle tuli äsken? Miksi käyttäydyit sillä tavoin mammaa kohtaan? — puuttui Agnes Asker lausumaan lempeän nuhtelevasti.

Maria laski käsivartensa alas, jolloin Agneskin veti kätensä pois.

— Jos te _siitä_ asiasta olette koko ajan niin vilkkaasti keskustelleet, on parasta, että menet jälleen toisten luo.

— Mutta, Maria... hyi... Miksi olet tuollainen minulle? Minä...

— Anteeksi, Agnes! En todellakaan ole tänään oikein kiltti... En tiedä mikä minun on. Enhän minä tahdo olla epäystävällinen sinulle. Sinä olet paras kaikista. — Maria tarttui tyttösen käteen ja pisti sen kainaloonsa.

— Kyllä me sentään olemme kaikki pohjaltamme hyviä, luulen minä. Syy on vain siinä, että nuo toiset ja sinä ette voi _ymmärtää_ toisianne.

— Ehkä! — Maria lausui tuon sanan äänellä, joka oli kaikkea muuta kuin vakuuttava. — Mutta mitä lienenkään sitte tehnyt niin kauhean valitettavaa äsken tuolla sisällä? Päätin tulla sinne, siinä kaikki. Ellen saa tulla sinne, asun kaupungissa koko kesän.

— Tietystihän sinä saat tulla. Mutta sinun pitäisi pyytää anteeksi mammalta, sitte olisi kaikki jälleen hyvin. Katsos — ainoastaan _tavasta_, millä jokin asia toimitetaan — yksinomaan tavasta riippuu kaikki.

— Niin, se on totta, sanoi Maria, jonkinlainen syrjäsointu äänessään. Mutta kun en tiedä mitään rikkoneeni, ei minulla ole mitään anteeksi pyydettävää.

* * * * *

Maria oli iloinen kun Vaxholmassa tuli höyryvene matkustajia niin täyteen, että istumapaikoissa oli kova puute. Kukin sai koettaa "kiilata" itseään jonnekin niin hyvin kun taisi; itse sai Maria pienen nurkan, missä voi häiritsemättä viihtyä aatoksineen. Menneisyyden muistot valtasivat mielen. Hän nojausi veneen rautaiseen reunustaan ja katse lenteli sisältörikkaana kimaltelevaa vedenkalvoa pitkin... Niin, se oli todellakin hän, Erik Bohrman, jonka hän oli nähnyt siellä rinteellä rouva Fosserin huvilan luona... Se oli yksinkertaisesti hänen nuoruutensa lemmitty... Nuoruuden rakastettu!... Niin kummallista! Eikö Maria ollut vieläkin nuori, kahdenkymmenen viiden ikäinen... oli, tietysti! Hän oli sekä nuori että elämänintoinen ja terve, mutta se ei kuitenkaan ollut _samanlaista_ kuin silloinen nuoruus, jonka muistot nyt pakkausivat mieleen kuin selvittämätön, lumoava verkko. Siitä oli kulunut neljä vuotta, ja ne vuodet eivät kuuluneet siihen nuoruuteen. Maria koetti heikosti vapautua noista muistoista, mutta hänen tahtonsa oli tenhoten tuon vastustamattoman, hurmaavan voiman edessä. Hän koetti antaa niiden nopeasti vaihdella, mutta tunsi samalla kertaa sielunsa syvimmässä rajattoman ikävän. Ja niin myrskysivät muistot vihdoin esteettä esiin. Hän sulki silmänsä ja nojasi poskeaan hansikkaan peittämään käteen.

* * * * *

— Vallan hänen isänsä tehtaan lähellä, siellä kaukana Norlannin maaseudussa, oli uljas talo, jonka omistajaa hänen isänsä vihasi niin kauan kuin Maria saattoi muistaa. Hän ei tuntenut tämän sammumattoman erimielisyyden siementä, mutta hedelmänä oli se, että kumpikin perhe naapuruudesta huolimatta pysyi tiukasti erillään toisistaan. Ehkäpä sen vuoksi Nemesis — koston hengetär, jonka valta havaitaan kaikkialla elämässä — toimitti molemmille vihamiehille samanlaisen kohtalon oikun: heidän lapsensa alkoivat lempiä toisiaan.

Minkäänlaista romanttista lapsuusrakkautta ei ollut sen tunteen pohjana, mikä varhaisimman nuoruuden kukoistusajalla heissä molemmissa syttyi. Olosuhteista tietenkin aiheutui, etteivät he lapsuusvuosinaan milloinkaan saaneet tilaisuutta leikkiä toistensa kanssa tai olla muuten yhdessä. Koulujen lyhyet loma-ajat, jotka he viettivät kotonaan, vaihtuivat vuosiin, jolloin he eivät ollenkaan nähneet toinen toistaan. Isännöitsijä Rudmanin tytär oli naapurikaupungin pensionissa ja patruuna Bohrmanin poika kävi toisessa kaupungissa alkeiskoulua.

Mutta eräänä kesänä, kun Maria oli päässyt pensionista ja Erik Bohrman jo oli kahden vuoden ylioppilas, he sattumalta olivat valinneet itselleen saman lempipaikan metsässä. Se oli kallion kieleke syvällä tummien, humisevien honkien keskellä, joiden sammaltuneiden runkojen välitse välkähteli etäältä palanen meren loistavaa pintaa. Juuri siellä oli Maria ensi kerran tavannut Erikin — herttaisena kesä-iltana auringon laskeissa. Hän oli juuri laskenut kirjan polvilleen ja viehättynyt katselemaan päivän kehrää, joka vaipui vedenkalvon taa. Silloin näki hän Erikin tulevan polkua myöten kevein, lyhkäsin askelin, ollen myös hän kokonaan luonnon ihanuuden lumoamana. Kädessään oli hänellä kirja — juuri sama, jota Mariakin oli lukenut. Hän ei huomannut neitoa ennenkuin seisoi hänen edessään. Mutta silloin hän hymyili kaunista hyväntahtoista hymyilyään ja sanoi vähääkään kummastelematta, että kohtasi Marian täällä:

— Onko tämä teidän lempipaikkanne?

Maria punastui, eikä vastannut mitään, vaan nousi aikoen poistua. Jo varhaisimman lapsuutensa ajoilta oli hänellä mielessään niin monta ennakkoluuloa patruuna Bohrmania — isänsä ikivihollista — kohtaan, että oli mahdoton unohtaa niitä tässä hänen poikansa edessä. Hän ei tahtonut olla missään tekemisissä Erikin kanssa, tunsipa melkein pelkoa häntä kohtaan. Ja hän nousi aikoen mennä. Mutta tuntui kuin Erik Bohrman olisi arvannut hänen ajatuksensa.

— Jos läsnäoloni haittaa teitä, tahdon _minä_ heti poistua. Tiedän kyllä, miksi väistelette minua. Mutta muuten on naurettavaa, että meidän pitäisi vihata ja vältellä toisiamme syystä, että vanhempamme kerran ovat joutuneet epäsopuun. Eikö niin teistäkin? Hän katsoi neitoseen vaaleanruskeilla, älykkäillä silmillään, joiden loisto oli sametin hieno.

— Niin, onhan se naurettavaa tämä, kaikki tyyni se vihamielisyyskin, — ja Maria olisi voinut jatkaa pitemmältäkin tähän tapaan tuntien olevansa loukannut edessään seisovaa nuorukaista ja sen vuoksi, että tämä sattui olemaan hänen isänsä vihamiehen poika. Niin tyhmästi ja pikkumaisesti hän oli käyttäytynyt! Maria ei uskaltanut ajatella, miten yksinkertaiseksi ja kylmätunteiseksi mahtoikaan arvostella hänet _hän_, joka huulillaan viehättävä hymyily seisoi hänen edessään ja näytti niin hyväntahtoiselta, elämänhaluiselta.

Vähän ajan perästä istuutui Maria jälleen.

— Minulla on tapana istua täällä joka päivä muutamia hetkiä, koetti hän nyt sanoa luonnollisella äänellään. Täällä on niin ihmeen herttaista... niin kaunista ja samalla rauhallista, — minä nautin sellaisesta... nämä hetket ovat oikeita lempihetkiäni. — Maria itse miltei hämmästyi avomielisyyttään, jolla oli tahtonut korjata äskeisen tyhmän käytöksensä.

Mutta nuo vaaleanruskeat silmät loistivat Marian sanoja kuullessaan iloa ja mielihyvää.

— Olen monasti nähnyt teidän istuvan tässä... lempipaikassani, jossa minäkin vietän elämäni hauskimmat hetket nauttiessani teidän tavoin luonnosta ja yksinäisyydestä. Monta kertaa olisin silloin mielelläni tullut luoksenne, mutta pelkäsin häiritseväni teitä. Kuvittelin, että suuttuisitte, nousisitte istumasta ja vihaisena käskisitte minun heti poistua, — eli lähtisitte mahdollisesti itse — kuten äsken aioitte. En tahtonut nähdä kumpaakaan. Nytkään en olisi uskaltanut tulla luoksenne. Mutta te olette kai satunnaisesti täällä nyt näin myöhään illalla. _Minulla_ on tapana tulla tänne aina tähän aikaan... Enkä huolinut etäämpää tarkastella... Tavallisesti on kallion kieleke aina ollut vapaa kuin minä olen tullut tänne.

Sitte puheli hän neidon kanssa koko ajan yksinkertaisesti, kaunistelematta, monesta asiasta, mutta ei sanallakaan maininnut siitä, joka lapsuudesta saakka oli heidän välinsä katkeroittanut — vanhempain vihasta. Ja hänen äänessään oli jotakin niin omituisen lempeää, kun hän hyvästi jättäessään tarttui hänen käteensä ja suoraan silmiin katsellen sanoi:

— Kiitos paljon tästä illasta. Niin monta yhteistä muistoa olemme tänä-iltana jälleen loihtineet esiin. Mutta näyttäkää minulle myös, ettette tästälähtien pelkää tulla tänne lempipaikallenne — jos kohta se kohtalon sallimana on minunkin lempipaikkani! Miksi antaa isäin pahat teot tulla lasten päälle?

Kun Maria sitte hetkisen jälkeen yksin kulki kotiinpäin kapeaa tietä, joka johti tehtaalle, tuntui hänestä äskeinen kohtaus unelta. Usean kerran kääntyi hän matkallaan ympäri katsellen metsään katoavaa vaaleaa kesäpukua. Hän tunsi sydämessään oudon tunteen, jota hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut, ja siitä päivästä alkoi hänen elämässään uusi käänne: hän oppi rakastamaan. Kohtaukset metsässä "lempipaikalla" jatkuivat sitte joka päivä ja niiden aikaa pidennettiin yhä enemmän, mitä lähemmäs syksy tuli, kunnes Erikin matka Upsalaan ne äkkiä keskeytti. Mutta ennenkuin se hetki tuli, oli kaksi henkilöä kohdannut toisensa tuossa synkässä metsässä — kallion kielekkeellä, humisevien honkien keskellä — se tapahtui eräänä kauniina elokuun iltana, kuun kalpeassa valossa, keijukaisten tanssiessa puiden oksilla. Siellä olivat he silloin viettäneet elämänsä onnellisimman hetken — he kaksi nimittäin — Erik Bohrman ja Maria Rudman — koko Norlannissa tunnettujen ikuisten vihollisten lapset.

Seuraavan kesän ja koko vuodenkin oli Marian elämässä ainoastaan yksi valoisa kohta ja sekin miltei kokonaan synkän varjon peittämä. Ja hän tunsi rinnassaan jotakin tyhjää — tyhjää, jonka täyttymistä hän kaipasi.

Mutta olihan se kerran täyttynyt, oli aivan varmaan! Ja ollakseen siitä oikein varma, nyökäytti Maria useita kertoja päällään istuessaan tuossa laivan valkoiseen kaidetankoon nojautuen. Oli kuin hänen olisi _täytynyt_ puhua itselleen tuolla tavoin, saadakseen toisen äänen sisimmässään vaikenemaan.

Olihan se täyttynyt — se tyhjä paikka, joka oli seurannut noita lyhyitä onnellisia hetkiä. Se oli täyttynyt muutama vuosi senjälkeen, jolloin hän oli kohdannut Karl Askerin ja — oppinut uudelleen rakastamaan. Hän oli juuri tullut hetkenä, jolloin Maria toivottomana suunnitteli tulevaisuuttaan. Hän olisi ollut pakotettu antautumaan maailman melskeeseen olemassa-olonsa puolesta, mutta silloin oli _hän_ tullut — vapauttaja.

Isännöitsijä Rudman oli nimittäin kuollut ja kaikkien hämmästykseksi oli hän suurissa veloissa. Kaikki omaisuus meni vasaran alle ja Maria katseli tulevaisuuttaan synkkänä, hänen täytyi ruveta hankkimaan itse elatuksensa jollakin tavoin, mutta miten?

* * * * *

Niin oli Maria tullut matkustaneeksi Tukholmaan ja siellä tavannut Karl Askerin ja sitte. — Tämä oli heti mieltynyt häneen ja mennyt hänen kanssaan naimisiin, huolimatta omaistensa kielloista. Hän oli vanhan suku-tavan mukaan koko Askerin suuren omaisuuden holhoja ja lisäksi vielä oli hänellä hyvä paikka samassa yhtiössä, missä isänsä ja isoisänsä olivat olleet. Hän ei siis ollut omaisistaan vähääkään riippuvainen. Useita kertoja oli Maria huomannut, että hänen miehensä omaiset olisivat toivoneet Kaarlolle toisenlaista vaimoa. Mutta hänhän rakasti Kaarloa ja koetti sentähden niin paljon kuin mahdollista ylläpitää heidän kanssaan keskinäistä sopua. — Maria kääntyi nyt katselemaan anoppiansa ja natojansa, jotka tilan ahtauden tähden olivat istuneet sinne tänne laivassa. Hän voi vielä osottaa heille kylmää ystävyyttä, mutta rakastaa heitä, kuten Kaarlo niin monta kertaa oli kehoittanut, sitä hän ei voinut, sillä he olivat häntä niin monta kertaa syvästi loukanneet.

Katsellessaan heitä nyt tuossa tuntuivat ne hänestä melkeinpä vierailta, joiden kanssa hänellä ei ollut muuta yhteistä kuin joukko katkeria muistoja. Uudelleen Maria kääntyi merelle päin ja vaipui entisiin haaveiluihinsa.

Maria ja Erik Bohrman eivät olleet milloinkaan noiden onnellisten vuotten kuluessa lausuneet sitovaa sanaa. He olivat kumpainenkin yhtä mieltä siinä, että lemmen tulee olla jotakin vapaata vapaitten olentojen kesken, joka ei pelosta tai muusta sellaisesta syystä kaipaa sitovaa sanaa ennen kuin sinä päivänä, jolloin he maailman edessä ainaiseksi tulisivat toisensa omistamaan. Tunteitaan koetellakseen he myös sangen harvoin lähettelivät kirjeitä toisilleen. Mutta kun koetusaika oli kulunut ja Erik palasi Upsalasta, korvasi tätä seuraava aika rikkain määrin erossa elettyjen kuukausien kaipauksen.

Onnekas hymy kohousi Maria Askerin kasvoille ja viipyi hetken, kunnes hän vihdoin nojasi molemmat kyynärpäänsä laivan reunustaan ja peitti käsillään kasvonsa.

Oli lauha kevätilta, kolme kuukautta hänen isänsä kuoleman jälkeen. Hauta saa meidät usein unohtamaan vanhan kaiheen ja niin oli Maria kerran käynyt Erikin äidin luona. Sinä päivänä oli aurinko ja kevätilma houkutelleet hänen muuttamaan ulkoilmaan erään puutarhasohvan ja siinä hän nyt istui käsitöineen. Silloin hän toisen kerran näki Erikin äidin tulevan sisään kotinsa portista. Maria nousi ja meni häntä vastaan, hänen sydämensä sykki rajusti, tuntui kuin hän olisi aavistanut tai pelännyt jotakin. Miksi tuli rouva Bohrman tänään? Mutta hänen levottomuutensa haihtui kokonaan, kun hän näki nuo ystävälliset kasvot ja niiden hyväntahtoisen hymyilyn — samanlaisen kuin Erikin — ja kuuli hänen sointuvan äänensä: