Part 6

Koko ajan kuin Maria seisoi ikkunassa ja ajatteli näitä sanoja, vaihtui ilme alituiseen hänen kasvoillaan ja vihdoin hän painoi väsyneen päänsä vapiseviin käsiin. Häntä värisytti ajatella sitä elämää, joka taas kohta olisi alkava kesän ihanien muistojen jälkeen. Hänen miehensä omaisilla tulee varmaan olemaan huulillaan monta haavoittavaa huomautusta ja oltuaan nyt kaikista suhteista heihin koko kesän vapaa, tulevat ne huomautukset epäilemättä koskemaan kipeämmin kuin ennen. Ja Kaarlo sitte...? Alkaisiko hänkin jälleen entistä elämäänsä? Vai istuisiko joka illan hänen seurassaan? Oi, ei, ennemmin saa hän siinä tapauksessa olla poissa, sillä pois hänen mielensä kuitenkin tekisi ja pakollinen ystävyys on... Minulla ei ole hänelle muuta tarjottavaa kuin kärsimystä, ei mitään muuta — miksi _täytyy_ minun siis palata hänen luokseen? Oi, Jumalani! — Kun hän mieli murtuneena jälleen nosti käsiensä varasta kuuman otsansa, näki hän yön hämärässä alhaalla kalpeat kasvot ja kärsivän, epätoivoisen silmäparin. Mariasta tuntui yhtäkkiä kaikki jäätyvän hänen ympärillään. Erik Bohrman seisoi ruohokentällä hänen ikkunansa alla.

— Tulkaa, sanoi hän hiljaa, ääni vapisten pidätetystä mielenliikutuksesta, tulkaa! Tunnettehan minut ennestään ja tiedätte, etten koskaan tahallani ole tahtonut enkä tahdo tuottaa mielipahaa teille. Tulkaa siis turvallisena tänne alas luokseni — tulkaa! En pyydä enää muuta kuin saada kerran vielä puhua kansanne — puhua, puhua! — Hänen äänensä kävi lopussa epäsointuiseksi.

Hetkeäkään miettimättä nuori rouva Asker lähti hiljaa ovesta, portaita alas ja edelleen kuulumattomin askelin puutarhaan. Hän oli seurannut vain sydämensä ja tunteittensa kehoittavaa ääntä, mutta nyt nähdessään vakavan ja surullisen miesolennon, hän vasta huomasi, miten varomattomasti oli menetellyt. Erik Bohrmanin äänessä oli ollut jotakin sellaista, mikä sai Marian arvelematta rientämään _hänen_ luokseen, hänen, joka oli Marian äskeisten ajatusten keskus ja päämaali. Mutta nyt tuli häneen outo pelko ja tuokion mietti hän palata heti takaisin. Mutta vain tuokion, sillä heti kun hän jälleen kuuli Erikin äänen, oli hän tenhottu. Hra Bohrman puhui hillityllä, tyynellä äänellä.

— Älkää olko peloissanne! En pyydä teitä puhumaan minulle sanoja, joita sitte kenties myöhemmin katuisitte, menkäämme alas rantaan ja _puhukaamme_ toisillemme _siitä_, joka palaa kuluttavana hehkuna mielissämme ja ajatuksissamme. Uskokaa minua, se lievittää! Olkaa tyyni ja levollinen. Minä kyllä muistan itseni ja asemamme, mutta vuosia kätketyn tunteen täytyy nyt vihdoinkin purkautua. — Hän tarjosi Marialle kätensä, mutta tämä ei tarttunut siihen, seisoi vain liikkumattomana portaalla kuunnellen hänen sanojaan ja ääntään, haluten ne uudelleen kuulla heti kuin viimeinen ääniaalto oli tauonnut.

— Te pelkäätte sittekin! Erehdytte minun suhteeni! Älkää epäilkö — pyydän sitä! _Uskokaa_ minua, te ette tulisi sitä katumaan. Minä vannon, etten koske teihin sormenpäillänikään.

Marian polvet vapisivat, hän ei voinut seisoa paikallaan, vaan nojautui kylmää kiviseinää vasten. Silloin Erik tarttui hänen pieneen, kylmää käteensä ja vei hänet puutarhan käytävää pitkin metsään. Maria antoi sen tapahtua, hänellä ei ollut voimaa vastustaa, kosketus hänen käteensä vaikutti kuin magneetinen virta. Hän ei voinut vastustaa.

— Tulkaa sinne lempipaikallemme, kalliolle meren rantaan, sanomaan hyvästi sekä sille että kesälle — tämähän on viimeinen kerta.

— Niin on. — Se tuli miltei kuulumatta.

Erik Bohrman vei lapsuuden ystävänsä nukkuvan, synkän metsän läpi rannalle. Levitti päällystakkinsa kalliolle, Maria istuutui siihen ja Erik hänen viereensä. Silloin hän alkoi puhua. Ääni oli liikutettu, siinä vaihtelivat viehättävät soinnut, mutta ne kaikuivat vuoroin Marialle, vuoroin synkkään, äärettömään avaruuteen. Nythän puhuikin henkilö, joka oli vaiennut vuosikausia, tahtoen vain saada sanotuksi yhden ja toisen ajatuksen, mikä noiden pitkien aikojen kuluessa oli kasvanut mieleen. Hän tahtoi vain kuulla oman äänensä.

— Olin aikonut ainaiseksi vaieta ja kukistaa ne tunteet, jotka viime aikoina yhä paisuvammin voimin ovat riehuneet rinnassani... luulin, että voisin sen tehdä... mutta välistä on ihminen heikko raukka... eikä minulle ollut mahdollista... siksi on minun nyt puhuttava saadakseni ilmaa... Menin äsken huoneeseeni siinä vakavassa aikomuksessa, että olen kukistava itseni. Kävin vuoteeseeni ja koetin nukkua, mutta ajatukset pyörivät hurjasti päässäni ja minä voin lukea sivumäärin saamatta aavistustakaan kirjan sisällöstä. Koetin väkisinkin nukkua, otin unipulverin, mutta turhaa kaikki, mietteet raivosivat entistä vimmatumpina. — Nousin ylös, tiedottomana vallan mitä olin tekevä lähdin kävelemään puutarhaan, ja.... enkä voinut vastustaa, minun täytyi saada muutakin kuin ilmaa, minun täytyi... ja niin hiivin hiljaa teidän ikkunanne alle. Siinä seisoin kauvan, kauvan, ennenkuin te huomasitte minut. Toivoin koko ajan, että olisitte katsoneet alas, sillä olihan se muuten kuin vakoilemista... tehän luulitte olevanne yksin, yhdenkään silmän näkemättömänä... mutta samalla olin kuitenkin iloinen, että ette nähneet minua.

Lopuksi, kun ei enää taisteleminen itseni kanssa ollut mahdollinen, vaan tunsin, että minun _täytyy_ saada nähdä teidät ja puhutella ennenkuin eroomme... silloin hiivin aivan ikkunanne kohdalle... ja te näitte minut. Oi, sanokaa... kenen luokse liitelivät ajatuksenne, kun katselitte unelmoivin silmin merelle? Kenen onnellisen, tai sanoisinko, onnettoman luo?... Oi, meillä ei ole ketään, jota syytämme nuoruutemme unelmien särkymisestä — ei ketään. Olimme niin nuoria silloin ja kokemattomia emme tienneet, mitä teimme... Mitä sitte tapahtui, sitä emme voi muuta kuin valittaa... Tiedättekö... joskus nuo menneisyyden muistot sulattona metallina laskeutuvat päälleni... silloin menetän ajatus- ja toimintakykyni... tuntuu kuin ne polttaisivat sieluni. Oi, kuinka voimme nuorina heittää pois sen, josta koko elämämme ravintonsa imee! Kuinka voimme?

Maria kohottausi puoleksi ja tarttui lujasti hänen molempiin käsiinsä. Hän oli kalpea, huulet vapisivat.

— Kuulkaa... minä rukoilen teitä... kuulkaa minua... Puhukaa kauniita, lohduttavia sanoja, sanoja, jotka balsamin lailla voivat rauhoittaa uupuneita ja särkyneitä sydämiämme! Mutta älkää puhuko mitään Norlannista ja nuoruudestamme, sillä silloin en voi elää!

Erik Bohrman nousi polvilleen sammaleiselle kalliolle ja edelleen piti Marian käsiä omissaan, suuteli niitä tulisesti ja sen jälkeen painoi sydämelleen.

— Tunnetteko, sanoi hän hellällä kärsivällä äänellä, tunnetteko? Se sydän, joka täällä rinnassain niin epätoivoisesti sykkii, tiedättekö, kenelle se lyö? Minä sanon sen teille... se sykkii _hänelle_, jolle se tähän asti ja tästä eteenkinpäin sykkii... _hänelle_, jolla kerran lupasin ikuista uskollisuutta... Norlannin tyttärelle, metsien ja koskien maan lapselle... Jos voisitte _aavistaa_, mitä kaikkea olen kärsinyt näinä vuosina... Mutta se kärsimys on saavuttanut huippunsa juuri tänä kesänä... tällä hetkellä... Sen, mitä nyt sanon teille, te ehkä armottomasti kieltäydytte kuulemasta. Te sanotte olevanne kahlittu toiseen, mutta minä tahdon sanoa sen sittekin. Vaikka kädellänne koettaisitte peittää suuni, niin sittekin teidän täytyy kuulia, että minä _rakastan, rakastan, rakastan_ teitä! Elämäni hyvä hengetär, sydämeni kuningatar te olette olleet siitä asti kuin... en koskaan voi unohtaa teitä... en koskaan.

Vastustamaton, ikuinen voima on meidät määrännyt ainaiseksi toisillemme ja se ajatus toisinaan lohduttaa, vaikka maailma onkin niin armoton. Me olemme tehneet väkivaltaa omille sydämillemme, jotka eivät anna meille rauhaa. Me _voimme_ vieläkin rauhoittaa sen äänen, jos tottelemme itseämme, enkä _minä_ näe siinä mitään pahaa. Te heittäydyitte miehen syliin, jota ette rakastaneet ja joka ei koskaan ole ymmärtänyt teitä... Se oli harha-askel, jota olette paljon katuneet... olen sen tänä kesänä huomannut. Katkaiskaa sen vuoksi siteenne... vapautukaa! Avioliitto ilman rakkautta on onneton. Meidän ei tarvitse enempää selvitellä tunteitamme, ei tunnustaa rakkauttamme. Vapautukaa siis _itsenne tähden_, älkää ajatelko mitään muuta! Muistakaa vain, että jos teistä itsestännekin nykyiset suhteenne mieheenne ovat sietämättömiä, niin älkää kauvemmin kestäkö kidutusta, vaan vapautukaa mitä pikemmin sen parempi. En kuitenkaan tahdo pienimmälläkään tavalla houkutella teitä... olkoon se kaukana minusta! Mutta jos milloin siteenne puristavat ja kuormanne on liian raskas kantaa, niin älkää silloin ajatelko minne turvautuisitte, jos eroaisitte miehestänne. Tietäkää ja kuulkaa, että nämä käsivarret ovat valmiit kantamaan teitä elämän myrskyisellä tiellä. Minä olen rakastanut teitä siitä asti, jolloin teidät ensi kerran näin istuvan metsäisellä kalliolla siellä kaukana Norlannissa.

Teidän lempenne vain voi antaa elämälleni jotakin arvoa. Jos teidät omistaisin, silloin olisi ihanaa elää. — Hän nousi ja veti syvään henkeä.

Maria oli heittäytynyt maahan ja kätki kasvonsa käsiin. Hän itki ääneensä.

Erik silitti hiljaa hänen tukkaansa.

— Niin, niin... mutta älkää itkekö, se tekee mieleni kovin pahaksi.

Hän puhui hellästi rauhoittaen kuin lapselle.

— Oi, jos tietäisitte, miten kaunista teidän käytöksenne on mielestäni ollut. Jos tietäisitte, kuinka olen ikävöinyt aina siitä asti, jolloin sydämeni oli kyyneleihin sulaa, kun sain tietää pettymykseni koko hirmuisuuden. Olen turhaa ikävöinyt kauvan — kauvan. — Maria kohottausi kyynärpäilleen ja katsoi ylös. — Menkää sisään ja jättäkää minut vielä hetkeksi tänne yön synkkään hiljaisuuteen. — Hänellä oli polttava halu heittäytyä Erik Bohrmanin syliin, kiertää kätensä hänen hänen kaulaansa ja suudella hänen mieleensä rauha. Silloin hän itsekin saisi rauhan. Tämä tunne oli niin voimakas, että Maria ihmetteli, miten saattoi vastustaa ja torjua sen. Siksi hän oli pyytänyt Erikin lähtemään... Mutta tämä ei liikahtanut, silitteli vain kädellään hänen hiuksiaan, hellästi ja hiljaa.

— Älkää pyytäkö sitä, sillä en voi... Kuinka saattaisin jättää teidät yksin tänne metsään? Ei... ei! Mutta saanko viedä teidät sisään? — Vastausta odottamatta tarttui hän rouva Askerin hentoon vyötäiseen, nosti hänet hellästi seisaalleen, asetti hän kätensä kainaloonsa ja niin alkoivat he hiljaa kävellä rinnettä myöten huvilalle päin.

Portaiden luona Maria ojensi hänelle vaieten kätensä. Erik piti sitä kauvan molempien käsiensä väliin puristettuna.

— Kiitos... Kiitos!

Maria hiipi kuulumattomin askelin portaita ja huoneeseensa.

Siellä heittäysi hän heti vuoteeseen, nousi kohta ylös ja heittäysi jälleen takaisin. Heti huoneeseen tultuaan oli hän heittänyt levottoman katseen Anny Bahrin vuoteeseen — tyttö makasi liikkumatta, hengitti tasaisesti aivan samoin kuin Marian lähtiessä — no, luojan kiitos! Maria hengähti helpotuksesta — mitä olisikaan tyttönen ajatellut, jos olisi nähnyt hänen tulevan ulkoa tähän aikaan vuorokaudesta. Olipa hyvä, että hän nukkui! Marian ei tarvinnut maata vaatteet päällään, hän riisuutui hiljaa ja hitaasti, kyyneleet vierivät koko ajan poskille ja tuolloin tällöin hänen täytyi nenäliinallaan koettaa tukahuttaa nyyhkytyksiä. Hän oli täysin onnettomassa mielentilassa. Juuri kuin hän oli vihdoinkin paneutumaisillaan vuoteeseen koettaakseen jos mahdollista saada hiukkasenkin unta silmiinsä, kuului Anny Bahrin vuoteelta pari epätoivoista, valittavaa huokausta. Mariaa värisytti — miten lienevätkään ne huokaukset yön pimeydessä tuntuneet niin läpikarsivilta? Hän hiipi rautasänkyynsä vastapäiselle puolelle huonetta. Anny Bahr nukkui edelleen, mutta peite oli solahtanut pois ja hän väänteli käsiään yhä valittaen epätoivoisesti samalla kuin huokaus toisensa jälkeen kohosi hänen heikosta rinnastaan.

— Lapsikulta, mikä sinua vaivaa? — Marian täytyi kuiskata nuo sanat.

Anny Bahr ei vastannut mitään, vaan väänteli edelleen hentoja käsiään. Sitte alkoi hän puoli kovaa nyyhkyttää ja piti käsiään kasvoillaan.

Maria oli vallan neuvoton. Häntä pelotti ja oli niin kamalaa olla yksin.

— Sinä säikäytät minua... Herää! Mikä sinun on, lapsi?

Mutta sanat eivät tehneet vaikutustaan, äänellä ei ollut voimaa ja Anny Bahr jatkoi itkemistään ja valitti. Maria meni takaisin vuoteelleen, mutta ei uskaltanut paneutua maata, vaan istui ja katseli tarkasti tuota ihmelasta. Anny alkoi puhua, puhui kaikenlaisia asioita samoin kuin valveilla ollessaan. Ja niin uteliaisuus veti puoleensa Marian, että hän tietäen unissapuhujain vastaavan kysymyksiin ei malttanut olla ääneti.

— Tulenko minä koskaan onnelliseksi? — kysyi hän epäillen, matalalla äänellä.

— Tulette tietystikin.

— Tapahtuuko se nykyisissä olosuhteissa?

— Ei! Ensin avioero ja sitten onni!

Maria vetäysi taaksepäin vastauksen kuultuaan. Se oli ajatus, jota hän ei ollut uskaltanut ajatella loppuun. Mutta hänellä poltti huulia toinen kysymys:

— Kauvanko siihen on aikaa?

— Ei vuottakaan.

— Saanko minä silloin omakseni sen, jota koko olentoni ikävöi.

— Saatte, kahden vuoden kuluttua, heinäkuun 23 päivänä.

Maria ei tahtonut kysyä enempää. Hänestä tuntui kuin olisi menetellyt väärin houkutellessaan vastauksia tekemiinsä kysymyksiin, tietäen paremmin kuin hyvin ei voivansa niitä koskaan unohtaa. Siksi katui hän yöllistä keskusteluaan tuon ihmeellisen unissa-ennustajatytön kanssa.

* * * * *

Aamulla herättyään Anny Bahr sanoi Marialle;

— En ymmärrä, mikä minua tänään vaivaa, olen niin väsynyt kuin olisin maannut kuukausia sairaana. Jos Maria olisi niin väsynyt... Minun täytyy tänään levätä koko päivä.

Hän makasikin ja virkistyi iltapuoleen. Maria hoiteli häntä koko ajan hellästi ja huolellisesti.

9.

Se oli lauvantaipäivä, jolloin Marian piti lähteä Maryhillistä. Hän oli nukkunut kauvan tänä aamuna, ottanut sen jälkeen jäähyväiset kaikilta tuttaviltaan ja seisoi nyt matkapuvussaan katsellen hyvästelevin silmäyksin maisemaa, metsää, vettä ja rantoja.

Erik Bohrman seisoi vähän matkan päässä, hän oli tavattoman kalpea ja kasvojen piirteet näyttivät terävämmiltä tavallista. Hänelle ei Maria vielä ollut sanonut hyvästi. Erik oli luvannut tulla saattamaan veneelle.

Nyt kääntyi Maria hänen puoleensa ja lausui:

— Lähdetäänkö sitte?

Mariakaan ei ollut entisellään. Hänenkin poskensa olivat hyvin kalpeat ja silmissä oli väsynyt katse.

Ei kumpainenkaan heistä puhunut yhtään sanaa matkalla laivalaituriin. Mutta juuri höyryveneeseen astuessaan Maria ojensi nuorelle juristille kätensä ja sanoi sekoitetulla lämmöllä:

— Hyvästi! — ja hän koetti hymyillä yhtä herttaisesti kuin ennen, — kiitos _kaikesta_. — Äänen sointu puhui enemmän kuin hän olisi tahtonut.

Erik puristi hänen molempia käsiään.

— Kiitos! Kiitos!

Veneen hiljaa lähtiessä rannasta Maria loi pelokkaan silmäyksen rantaan, mutta Erik Bohrmania ei enää näkynyt. Hän oli iloinen saadessaan jälleen olla yksin, nythän sai hän taas rauhassa heittäytyä unelmiensa helmoihin. Hän meni salonkiin, siellä oli rauhallista, istuutui sohvan nurkkaan, sulki silmänsä ja uneksi. Mutta ei hän menneisyydestä uneksinut, vaan tulevaisuudesta, siitä tulevaisuudesta, jonka Anny Bahr oli kuvaillut. Hän koetti karkoittaa sitä mielikuvituksestaan, mutta se pakkasi, alinomaa takaisin.

* * * * *

Maria nousi äkkiä, hän oli nukahtanut ja heräsi kun höyryvene pysähtyi Laivasiltaan. Hän kiirehti kannelle — ei ketään ollut vastassa, vaikka hän oli kirjoittanut Agnesille ja tämä sitä paitsi oli Kaarlolta kuullut, milloin hän tulisi kotiin. Marian mieli katkeroitui ajatellessa, että Askerin neitoset niin usein kävivät laivarannassa, mutta nyt kun oli kysymys hänen vastaanottamisestaan, ei heillä kellään ollut halua. Kaarlo oli työssään eikä hän luonnollisesti ollut arvannut lähettää palvelustyttöä rantaan. Jätettyään tavaransa kaupunginlähetin huostaan hän raskain askelin lähti kävelemään kaupunkiin. Kuninkaanpuistossa hän yhtäkkiä tunsi käden pistettävän kainaloonsa ja Ellen Fraenkelin herttainen ääni soi musiikkina hänen korvissaan:

— No hyvää päivää, pikku Mari, tervetuloa! Tämäpä on hauskaa! Sinä siis olet kotona jälleen, mutta ihme ja kumma! Sinähän näytät väsyneeltä ja kalpealta — miten on laitasi?

— Hoitelin sairasta tyttöä pari päivää sitte.

— Olkoonpa niin, mutta ei tuo ole pelkkää sairaanhoitajattaren väsymystä, sanoi rouva Fraenkel tavallisella reippaalla ja iloisella tavallaan.

— Ei, kuuleppas, Mari kulta, tämähän on vallan hullua, minun täytyy saada sinusta tarkempaa selvää. Tuletko luokseni iltapäivällä, tahdotko olla niin kiltti?

— Kiitos, Elli rakas tulen mielelläni.

— Tule kello kuuden aikana. Minulla on niin paljon kerrottavana sinulle terveisiä Norlannista. — Hän ojensi kätensä, mutta tuntui kuin Maria olisi tahtonut häntä pidättää. — Eikö kukaan ollut sinua vastassa laivalla?

— Ei! Kaarlohan on konttorissa.

— Niin... hän on... mutta... Oletko kirjoittanut?

— Olen!

— Mutta, Mari kulta, tämähän on _liikaa!_ Minä saatankin sitte sinut kotiin asti.

— Tervetuloa kello 6! — lausui Ellen Fraenkel sanottuaan hyvästi Askerin portilla.

Maria nousi portaille. Seisoessaan oman asuntonsa eteisen ovella, kuuli hän jonkun tulevan portaita alas. Maria luuli ennättävänsä poistua, mutta juuri ovea avatessaan näki hän Agnesin.

— Jaha, sinä olet jo kotona.

Kylmyys ja epäystävällisyys Agnesin käytöksessä heti yllättivät Marian. Mutta siitä hänen rohkeutensa vain kasvoi; entisestä myötätuntoisuudesta miehensä omaisia kohtaan ei ollut merkkiäkään jälellä.

— Oletko saanut kirjettäni? — kysyi hän ainakin yhtä kylmästi kuin häntä oli tervehditty.

— O—len. — Agnes näytti jonkunverran kummastuvan.

— Vai — niin! Maria aukasi kiireesti eteisen oven ja meni sisään.

Hetkisen levättyään epäröi hän mennäkö tervehtimään miehensä omaisia vai eikö. Kyllä hänen oli mentävä. Mutta tästä alkaen osoittaa hän heille vain kylmää kohteliaisuutta, ei mitään muuta; he eivät saa milloinkaan enää valittaa hänen käytöstään.

— Jaha, sinä olet siis kotona jo, lausui hänen anoppinsa, kun hän tuokion kuluttua meni rouva Askerin salonkiin. — Milloin tulit?

— Kello yksi. Kirjoitinhan siitä Agnesille.

Puhelua ei vaan saatu käymään ja Maria ei toivonut muuta kuin aika rientäisi niin että hän voisi lähteä olematta epäkohtelias. Hän istui ja mietti, miten paljon ne olivatkaan mahtaneet kuulla hänen ja Erikin suhteista. Kaikitenkin tiesivät he kummia juttuja, joita heidän vilkas mielikuvituksensa sitte vielä suurenteli. Hänestä oli tämä kaikki melkein naurettavaa; siinä se istui koko tyttösarja pitkin seinänvieriä, ja katselivat häntä kuin jotakin kummitusta. Eipä paljon puuttunut, ettei Maria uhkamielisesti hymyillyt noustessaan ja aikoen lähteä.

Agnes arveli kai tämän menevän liian pitkälle ja toisekseen lienee hänen pitänyt itseään enimmän loukattuna ja vääryyttä kärsineenä.

— Sinusta käy rumia huhuja kaupungissa, Maria, sanoikin hän äkkiä, ennenkuin toinen ennätti poistua.

— Niin ja ne ovat saanet suurta yllykettä siitä että niin luonnottoman kauvan viivyt poissa miehesi luota. Siitä nyt kerrotaan kaupungilla jos jotakin, lisäsi mamma Asker masentuneella äänellä.

— Tiesin sen, sanoi Maria vakavalla ja matalalla äänellä katsoen avoimesti kutakin vuoronperään silmiin. — Mutta tiedän myös, että omaiseni ovat ensimäiset uskomaan minusta kaikkea pahaa.

Ei koskaan oltu kuultu Marian lausuvan tuollaisia sanoja — hän, joka aina oli ollut niin taipuvainen ja myötenantava. Kaikki istuivat vaieten.

— Etkö jää päivälliselle? — kysyi rouva Asker jonkun verran lempeämmällä äänellä.

— Ei, kiitos, mamma! Minulla on yhtä toista puuhaa kotona ja iltapäivällä olen lupautunut luutnantti Fraenkelin luo.

— Jotain kummaa tässä jutussa on, sanoi Agnes mietteissään, kun Maria oli mennyt. — Hän ei ole aivan kuin ennen. Epäilenpä, tokko sentään kaikki on totta mitä kerrotaan. Jos suurin osa on juorujuttua, niin enpä ihmettele, että hän nyt on katkeralla mielellä. Minun täytyy mennä puhuttelemaan häntä.

— Tee se, Agnes, puuttui puheeseen Emmy, niin olet kiltti! Minunkin käy säälini häntä.

Kun Maria tuli omaan asuntoonsa, tunsi hän kyynelten pakkautuvan silmiinsä. Mutta hän taisteli niitä vastaan ja lohduttausi kaikella tavoin. Tuntui kuin olisi jokin sisäinen voima pitänyt hänen mielensä vireessä — jokin aavistus siitä, että kaikki on kohta selviävä.

Hetken kuluttua Kaarlo tuli kotiin; hän oli iloinen ja ystävällinen, mutta Maria ei voinut olla huomaamatta hänessäkin jotakin tavatonta, jotakin siitä yhteisestä vastenmielisyydestä, jota tässä lyhyessä ajassa niin runsain määrin oli hänen osakseen tullut.

— Eikö mennä mamman luo päivälliselle? — kysyi Kaarlo nähtyään pöydän olevan katettuna salissa.

— Minä ajattelin olevan hauskempaa syödä kotona, vai kuinka? — vastasi Maria ystävällisesti.

— Rakas Mari, mikä päähänpisto tuo nyt on? Mitä luulet heidän sanovan, äidin ennen kaikkea?

— Sanokoot mitä tahtovat!

— Ei, älkäämme pahoittako heidän mieltään suotta.

— Niinkö? Mutta minun mieleni olisit heti valmis pahoittamaan.

— Oh, en tietystikään pikku Mari, en tietystikään! Syödään vaan kotona, jos niin tahdot. Kun et vain ole pahoillasi.

Heti kello kuuden jälkeen Maria seisoi luutnantti Fraenkelin portailla Braahenkadun varrella ja soitti ovikelloa. Palvelustyttö tuli avaamaan ja rouva Fraenkel itse eteisessä otti mielivieraansa vastaan.

— Nyt mennään istumaan minun huoneeseni; saamme vielä kauvan olla yksin. Aksel ei tule kotiin ennenkuin myöhään illalla.

Se oli lumoava koti, tämä. Täällä oli niin helppoa hengittää, kaikki niin iloista ja miellyttävää, ilmakin tuntui niin lemmekkäältä ja ihanalta.

— Nyt sinun täytyy kertoa minulle kaikki, rakas Mari! — sanoi rouva Fraenkel sittenkuin oli toimittanut vieraansa sohvaan ja itse istunut rinnalle. — Minulla on niin paljon terveisiä Norlannista — rouva Bohrmanilta ennen kaikkea. Hän lähetti niin paljon sydämellisiä terveisiä, kyseli vointiasi ja milloin menet käymään kotiseudullasi. Olisit niin tervetullut hänen luokseen, sanoi hän, ja kaikki olisi järjestyksessä, jos vain sitä ennen kirjoittaisit hänelle pari riviä.

— Olipa se ystävällistä... mutta koskaan en mene sinne.

— Miksi et, Mari kulta? Hän tulisi niin iloiseksi — ajatteles! Muista vain mitä kerran sanoin sinulle, että aina kun puhelen rouva Bohrmanin kanssa, tuntuu minusta kuin olisi hänellä jotakin katumista, jotakin, minkä tahtoisi saada anteeksi ja unohtaa. Sinä tiedät, mitä se on.

Maria ei vastannut, mutta Ellen Fraenkel huomasi hänen kasvojensa vaihtavan väriä. Hänestä oli kovin ikävää, että tämä hänen lapsuusystävänsä kantoi sydäntä syden näköistä erästä katuvaa naista kohtaan.

— Sinun ei pidä salata minulta mitään, Mari kulta, tunnethan minut vanhastaan ja tiedät, että minä _aina, aina_ ymmärrän sinua. Älä vaan tulekkaan pahoillesi siitä, mitä nyt kerron sulle! Rouva Bohrman ei voi koskaan unohtaa, ettei hän sallinut sinun ja Erikin saada toisianne. Se vaivaa häntä yötä ja päivää, eikä anna rauhaa, sanoo hän. Mikäli minä hänen puheistaan käsitin, on teillä kerran ollut jokin kohtaus sinun kotisi puutarhassa, ja sen muistaa hän aina ja katuu silloista menettelyään. "Ei paljon puutu, etten tule hulluksi omantunnon soimauksista, kun muistelen sitä hetkeä," sanoo hän usein. "Oi, jospa kerran voisinkin sovittaa kaikki mitä olen rikkonut näitä kahta olentoa kohtaan — _omaa poikaani_ ja _häntä!"_ Nämä olivat hänen viimeiset sanansa minulle. Tiedätkö, Mari, minun kävi oikein säälini häntä. Hän on niin kovin vanhettunut viime vuosina. — Rouva Fraenkel pysähtyi ja loi suuret silmänsä ystävättäreensä, joka istui taaksepäin nojautuneena ja silmät ummessa; sitte jatkoi hän samalla herttaisella äänellä kuin ennen:

— Nyt on huhu teidän onnettomasta avioliitostanne, epämiellyttävistä perhesuhteistanne ja miehesi sietämättömistä elintavoista ennättänyt hänen korviinsa ja osaltaan ovat nekin paljon tuottaneet surua tuolle naiselle, joka on kerran niin suuresti erehtynyt, mutta ei toivo muuta kuin saada erehdyksensä korjata.

— Mutta kuka on sanonut, että minä olen onneton? — lausui Maria matalalla äänellä.

— Kukako on sanonut sen! — toisti rouva Fraenkel. Eihän tarvitse muuta kuin nähdä sinut tullakseen siitä vakuutetuksi... — Hän kiersi kätensä ystävättärensä kaulaan ja alensi merkitsevästi äänensä. — Kuuleppas, Mari, olen monta monituista kertaa aikonut sinulta kysyä muuatta asiaa, mutta aina hetken tultua en ole _voinut_ sitä tehdä. Nyt tahdon kuitenkin puhua vapaasti ja avoimesti. Sano, kultaseni, tiedätkö todellakin, millaista elämää miehesi oikeastaan viettää. Vai oletko tosiaankin sokea ja kuuro tässä suhteessa? Sano suoraan, Mari, kuinka on?

— Puhukaamme jostain muusta, Elli!

— Tietystikin! Sitä saattoi odottaa. Mutta kun nyt olen istunut tähän rinnallesi, en aio päästää sinua niin vähällä, vaan kerron ensinnäkin koko joukon tapauksia ja asioita. Etkö sitäkään tiedä, että Kaarlon parhaimmat seuraveikotkin jo kohauttavat olkapäitään hänen inhoittavalle huvittelulleen? Mutta sinä — sinä kärsit kaiken niin alttiisti, sinä. Vaan se ei käy ajanpitkään päinsä — etkö sitä käsitä, Mari? Kaikki tulee päivä päivältä pahemmaksi — vaikka minusta asemasi ei voi enää sen tukalammaksi tulla kuin se nyt on. Sinä kukistut yhä enemmän ja enemmän alakuloisuuteesi. Ja sitte nuo alituiset riidat hänen omaistensa kanssa. Nekin ovat sietämättömiä. Sanoppas oletko milloinkaan puhunut oikein vakavasti Kaarlon kanssa ja koettanut vetää häntä pois tuosta irstailevasta elämästä, oletko?

— Alussa tein sitä useinkin, mutta hän ei silloin koskaan tahtonut minua kuulla. Olin joskus vallan epätoivoinen, mutta silloin näytti kuin olisi hänen muutoin hyvä sydämensä jäätynyt. Hän meni kuitenkin. Nyt en ole enää pitkään aikaan koettanutkaan häntä pidättää — eihän se kuitenkaan maksaisi vaivaa.

— Mutta, Mari, nyt en ymmärrä sinua. — Rouva Fraenkelin ääni oli oikein ankara. — Kuinka voit kärsiä sellaista? En ainakaan minä voisi, en millään ehdolla.

— Mitä minun pitäisi tehdä?

— Mitä sinun pitäisi tehdä — pyh! Ei sellaista vaan nykyajan nainen kestä eikä kärsi. Avioero on luonnollinen seuraus siitä ja silloin vapaudut elinkautisesta kidutuksesta.

Maria hypähti ylös.

— Mutta tarkoitatko mitä sanot? Voiko se olla mahdollista?

— On se. — Ellen Fraenkel nyökäytti päällään. — Sinunhan ei tarvitse poistua ainaiseksi, mutta ole esimerkiksi vuosi Norlannissa, niin ehkäpä Kaarlo havahtuu järkiinsä.

— Oi, se ei auttaisi mitään... Tulla takaisin jälleen! Ja luuletko Askerin perheen sallivan sitä — ei koskaan! Eikä Kaarlo liioin. He eivät koskaan enää tahtoisi nähdä minua silmiensä edessä.

— Vai, niin — vai ei _hänkään!_ Rouva Fraenkelin äänessä oli katkeruutta ja ivaa.

— Mutta Elli, minne minä matkustaisin? Eihän minulla ole ketään — ei ketään koko maailmassa. Oi... ei! Sinä saatat minut vain suurempaan epätoivoon.

— Matkusta rouva Bohrmanin luo ja asetu sinne. Minä kyllä autan sinua matkavalmistuksissa, jos suinkin voin. Olen jo kauvan ollut pahoillani kohtalosi kovuudesta. Minä voin kirjoittaa hänelle — hän tulee siitä niin iloiseksi — ja siten teen sinulle palveluksen. Sinulla on nyt hyvä tilaisuus lievittää hänen hellän sydämensä pohjatonta murhetta. Sano, kultaseni, etkö tahdo!

— En, Elli, en, minä en voi! Älä johdata minua kiusaukseen! — sanoi Maria läähättäen.

— Oi, en, en, en tahdo mitään houkuttelun paulaa eteesi virittää. Saat toimia vapaan tahtosi jälkeen. Mutta jos sinulle joskus käy sietämättömäksi elää jos et voi kestää kauvemmin... niin en tahtoisi saada sanomattomaksi sitä mikä nyt on sanottu; siksi sen tein. Ja minä tahdoinkin vaan puhua kanssasi, mutta mitä tapahtuneekin sinulle, olen aina oleva uskollisin ystäväsi. Paina mieleesi se!

— Kiitos, kiitos! — Maria ei voinut muuta. Luonnottomilla ponnistuksilla oli hän pysytelleinyt tyynenä, vaikka sydän vuoti verta kaiken sen johdosta, mitä hän oli kuullut. Hän nousi ja puristi jäähyväisiksi rouva Fraenkelin kättä.

Heidän salin läpi mennessään eteiseen vei upseerinrouva ystävättärensä erään ikkunan luo ja osoitti korkeaa kivirakennusta kadun vastapäisellä puolella.

— Tuossa talossa asuu muuan vaaleaverinen kaunotar, jota miehesi rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän on vuokrannut tälle kesälintuselleen komean asunnon ja täyttää muuten hänen joka ainoan toivomuksensa. Nainen puolestaan hallitsee Kaarlon täydellisesti. Kun miehesi äskettäin osti sinulle sen komean boan, josta olit iloinen kuin lapsi, osti hän samalla kertaa _hänelle_ samanlaisen ja sillä hän ylpeilee kaupungilla. Tästä kaikesta puhuvat tuttavanne yleiseen. Eikö se ole kauheaa? Olen kerran nähnyt Kaarlon menevän sinne ja se sai koko olentoni kiehumaan. Niin katala menettely ei saisi rankaisematta jatkua.

Maria katseli lapsuudenystäväänsä kummallisesti.

— Oliko hän _vaalea_, sanoitko niin? Sitte tiedän... — Hän ajatteli hiuskiehkuraa, joka keväällä putosi Kaarlon taskukirjasta.

— Oli aivan vaalea... ja vaalea hyvin kiharainen tukka...

— Hyvästi, Elli, ja kiitos tästä illasta! — Maria lähti suudeltuaan pikku rouvan kättä.