Part 7

— Hyvästi, Maria, ja käy pian jälleen täällä. Tule milloin vaan tahdot. Ja... muista, mitä olen sanonut.

10.

— Talvi on taasen mennyt ja tullut kevät. Humlegårdin ruohokentät välkkyvät sammetinhienona ja puiden lehdet olivat hiirenkorvalla. Maria istui pianon ääressä ja soitti valittavaa, surumiellistä säveltä. Hän oli kevään tultua ehkä hieman virkistynyt, mutta muuten koko hänen olentonsa oli sama kuin pitkin mennyttä suurten sydänsurujen talvea, sama haihtumaton surumielisyys oli häneen leimansa painanut. Hänen ja miehensä välinen suhde oli koko talven ollut vieras ja entistä enemmän he olivat erillään toisistaan.

Tänään Kaarlo tuli oikein reippaana ja iloisena kotiin.

— Tiedätkö, Mari, minun täytyy heti lähteä pitkälle matkalle. Tirehtööri kysyi tänään, tahtoisinko yhtiön laskuun matkustaa Suomeen muutamissa asioissa. Viivyn siellä jonkun viikon. Matkatoverikseni saan insinööri Wahlmanin, joka äskettäin on saanut paikan Helsingissä. Siitä tulee peijakkaan hauska matka.

Kaarlo ei huomannut, minkä vaikutuksen hänen puheensa teki Mariaan. Se oli odottamatonta... Hän pelkäsi kiusauksen suuruutta, jos jäisin yksin Tukholmaan. Hän pelkäsi tekevänsä Ellen Fraenkelin ehdotuksen mukaan ja sitä hän ei tahtoisi... Mutta samalla muisti hän, mitä Anny Bahr oli ennustanut vuosi takaperin. Se aika alkaa lähestyä. Jos se oli määrätty tapahtuvaksi niin se tulisi tapahtumaan kaikesta huolimatta. Vuoden kuluessa — oli Anny Bahr sanonut. — — Mariaa vapisutti.

— Oh, ei -— ei! Kaarlo, älä lähde, etkös! Minusta on niin ikävää olla yksin, pyyteli hän ja siirtyi lähemmäksi miestään.

Kaarlo tutkien katseli vaimoaan; tämän pyyntö sai hänet iloiseksi ja tyyneksi. Maria pyytää häntä jäämään — siis lähteä! Hän saa olla varma vaimonsa uskollisuudesta.

— Mitä tarkoitat, Maria kulta?

— Oi, älä matkusta, jää nyt kotiin, kun pyydän — jää minun tähteni!

— Miten voit tuollaista pyytää? Ole nyt järkevä! Mitä ne yhtiössäkin sanoisivat. Olisipa se kaunista.

— Voisithan helposti saada jonkun toisen matkalle.

— Voisin kyllä, rakas lapsi, mutta näetkö, kun minun velvollisuuteni on matkustaa, en tahdo sitä lyödä laimin.

Siihen se jäi.

Ja seuraavana päivänä Maria järjesteli tavaroita hänen matkalaukkuunsa.

Kun Kaarlo tuli päivälliselle, pyysi Maria häntä uudelleen jäämään kotia, häntä muuten niin peloitti ja oli niin ikävä, sanoi hän. Mutta Kaarlo löi kaiken leikiksi ja sanoi että yhtä ikävä hänelläkin oli keväällä kun Maria lähti saaristoon, eikä hän aio ollakaan poissa kuin pari viikkoa, vaikka Maria olikin koko kesän.

Seuraavana päivänä, kun Marian piti lähteä miestään saattamaan laivasillalle, kysyi hän Emmyltä, eikö tämä tahtoisi tulla mukaan. Ei, hän ei viitsinyt. Mutta vasten luuloa Agnes tarjoutui matkaan. Maria oli iloinen kun sai seuraa, häntä oli kovin peloittanut yksin lähteä. Ja kun nyt höyrylaiva erkani rannasta, tunsi hän selvästi näkevänsä viimeisen kerran Kaarlon kasvot. Hän liehutti liinaansa, kunnes laiva katosi saarten taa. Silmät kosteina kääntyi hän sitte Agnesin rinnalla kotiinpäin. He kävelivät melkein äänettöminä. Maria pisti kätensä neitosen kainaloon.

— Sano, Agnes, miksi sinäkin olet suuttunut minuun? Jos vasten tahtoani milloin olen tuottanut sinulle mielipahaa, niin anna anteeksi ja ollaan taas niinkuin ennen.

— Minä annan niin mielelläni anteeksi, mutta ei enää kaikki tule niinkuin oli ennen.

Agnesin äänessä oli sointu, joka sai Marian vavahtamaan ja vaikenemaan. Hän ei tahtonut kysyä enempää.

Tätä seuraavan viikon Maria oli miltei alituiseen sisällä; hän pelkäsi mennä ulos, pelkäsi kohtaavansa Erikin Mutta käydessä kerran illan kovin ikäväksi päätti hän pistäytyä Ellen Fraenkelin luona. Nopein hermostunein askelin meni hän Stuure- ja Kaarlenkatuja pitkin Braahenkadulle. Ellen kuultuaan hänen äänensä eteisessä tuli iloisena vastaan.

— Tuletpa vihdoinkin, Mari, olen koko viikon vartonut! Missä olet ollut sittenkuin miehesi lähti?

— Kotona tietysti.

— Yksinkö? — Se mahtaa olla ihanaa! Ettet vaan kuollut ikävään. Laihtunut sinä olet ja kalpea, pikku raukka.

Maria kummasteli jotakin Ellen Fraenkelin käytöksessä, mutta ei tiennyt mitä. Oli jotakin vähän salaista ja merkillistä...

Vihdoin Ellen vei ystävättärensä salin oven luo.

— Tiedätkö, kuka täällä on?

— Miehesi?

— Ei, Erik Bohrman.

Maria ei tahtonut tulla huoneeseen. Mutta rouva Fraenkel veti hänet mukanaan sisään.

* * * * *

Ellen Fraenkelillä oli lukemattomia asioita toimitettavana, eikä luutnanttia odotettukaan kotiin ennenkuin myöhään illalla. Maria ja Erik saivat enimmäkseen olla kahden. Kun upseerin rouva oli sytyttänyt kodikkaan lampun, puhelivat vilkkaasti kaikenlaisista asioista, eikä nyt, ennenkuin puhe jälleen siirtyi ennen vanhoihin muistoihin. Erik Bohrman puhui nyt erikoisella lämmöllä äidistään.

— Hän on oivallinen ja voimakas luonne, hyvä ja lämminsydäminen sielu, sanoi hän. — Kerran elämässään on hän tehnyt suuren vääryyden itseään ja minua kohtaan, mutta olen antanut sen anteeksi jo kauvan sitte. Hän on muuten erehdyksestään kärsinyt vielä enemmän kuin minä. Hän elää nyt vain unohtaakseen ja saadakseen kerran sovitetuksi, mitä on rikkonut ymmärtämättömyydessään minua — ei, meitä molempia kohtaan. Hän ei usko voivansa rauhassa kuolla, ellei sitä ennen saa kuulla teidän olevan onnellinen; hän on saanut tietoja teidän onnettomista perhesuhteistanne.

Tuomari Bohrman puhui tyynellä, hillityllä äänellä, mutta kaikesta saattoi päättää, miten pohjalla kuohui.

— On helppoa tehdä jotakin, mitä sitte saa koko elämänsä ajan katua, jatkoi hän samalla matalalla äänellä. — Minusta tuntuu kuin mamman kuorma kävisi aina raskaammaksi, mitä enemmän hän lähenee hautaa. Etenkin muuatta kohtausta puutarhassa teidän kansanne katuu hän yötä ja päivää saamatta sitä mielestään pois. Hän ei voi unohtaa... Erik Bohrman otti povitaskustaan erään kirjeen.

— Tahdotteko lukea tämän. Sain sen eilen.

Maria otti kirjeen ja luki. Kyyneltyvien silmien kiitäessä rivi riviltä pakkausi veri hänen poskilleen. "Poikani", oli siinä, "jos tietäisit, kuinka paljon minä kärsin muistellessani sitä hetkeä, jolloin sanoin _hänelle_, jota rakastit enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ettei teidän liitostanne tule mitään.

"Oi, miten saattoikaan äidinsydämeni ja mieleni olla niin itsekäs, että riistämällä hänet sinulta riistin elämäsi onnen ja sen sijaan kohotin huulillesi katkeran kalkin! — En olisi tahtonut sinua ottamaan puolisoksesi isäsi edesmenneen vihamiehen tytärtä — ajattelin kaikkia niitä ristiriitoja, mitä olisi seurannut menettelystäsi. Oi, mikä lyhytnäköinen olento olin! Ei mihinkään voi verrata _niitä_ ristiriitoja ja mielentuskia, joita me molemmat olemme saaneet näinä vuosina tuntea ollessamme puhumatta hänestä — rakastetustasi. Oi, eipä paljon puutu, etten itke verisiä kyyneleitä muistellessani tätä kaikkea! Mutta mitä auttavat katumus ja kyyneleet, ellei minulle kerran suoda tilaisuutta sovittaa, mitä ymmärtämättömyydessäni ole rikkonut."

Ja toisessa paikassa seisoi: "Olen usein kuullut puhuttavan, miten onnettomiin suhteisiin Maria on joutunut. Ja silloin on aina kun ilma kieltäysi tulemasta keuhkoihini ja rintaani ahdistaa. Sillä minähän se alkujaan olen syypäänä kaikkeen tähän. Viestit kertovat, että hän vähitellen päivä päivältä kuihtuu ja vetäytyy elämän vilkkaudesta pois. Jos hän kuolee ennemmin kuin minä, niin tuskin saan omaltatunnoltani pois tunnetta, että minä olen osallinen hänen kuolemaansa. Oi, poikani, ainoa lapseni, uskallatko ja voitko antaa minulle toivon kipinän, että kerran voin sovittaa, mitä _häntä_ kohtaan olen rikkonut? En muuten luule voivani rauhassa kuolla. Tiedänhän, että sinä olet antanut minulle kaiken anteeksi mutta elämäni tähden täytyy minun _hänenkin_ omasta suustaan kuulla rauhoittava, lohduttava sana ja minun täytyy kerran tuntea hänen kätensä sovittava puristus.

"Ellen Fraenkel on kirjoittanut minulle koko joukon asioita, ennen kaikkea ne, joista kirjeessäsi mainitsit. Kun kesällä kuulin puhuttavan Marian onnettomuudesta, lähetin terveisiä hänelle ja pyysin saattamaan tiedoksi, että minun luokseni hän olisi sydämellisesti tervetullut, ellei hän nimittäin voisi välttää sitä onnetonta hetkeä, jolloin ei luule voivansa pitemmältä kestää sietämättömiä suhteitaan miehensä kanssa. Äskettäin kuulin kerrottavan, että se hetki lähestyy — — — En tiedä, josko Ellen Fraenkel on vienyt terveiseni sellaisinaan perille ja pyydän sen vuoksi sinua puhumaan hänelle. Pyydä häntä _niin_ kuin minä itsekin tahtoisin pyytää pakenemaan äidilliseen helmaani, joka kaihoten vartoo häntä! Sano hänelle, että jos hän tulee ja antaa _kaikki_ anteeksi, niin lahjoittaa hän rauhan vanhalle naiselle, joka jo horjuen seisoo haudan partaalla — onhan se melkein viimeinen palvelus kuolevalle! — — —"

Maria kumartui peittääkseen tulipunaisen hehteen otsaltaan, poskiltaan ja kaulaltaan. Erik oli äänetönnä katsellut häntä, mutta nyt hän nousi ja painoi Marian pään rintaansa vasten silitellen rauhoittavalla kädellä hänen otsaansa ja poskiaan.

Rouva Fraenkelin vähää myöhemmin tullessa huoneeseen istuivat Maria ja Erik vastatuksin pöydän luona ja heidän katseensa puhuivat enemmän kuin sanat. Ne puhuivat odotusta ja toivoa. Pitkä oli aika vierähtävä, ennenkuin he tämän jälkeen tulisivat näkemään toisensa, mutta sitte ei heidän enää koskaan tarvitsekaan erota.

Kello oli yli puoli yksi yöllä, kun luutnantti Fraenkel saattoi Marian kotiin.

* * * * *

Seuraavana aamuna, kun Agnes tuli veljensä asuntoon, oli Maria poissa. Salin pöydällä oli kortti hänelle itselleen ja Kaarlon kirjoituspöydällä sinetillä suljettu kirje.

11.

Maantiellä, joka työväenrakennuksilta johtaa eräälle tehtaalle etelä-Norlannissa, oli tänään vilkkaampaa liikettä kuin tavallisesti; huomasi selvään jotain tavallista harvinaisempaa olevan ilmassa. Työmiehet, jotka olivat matkalla tehtaalle, puhelivat hetkisen keskenään pienemmissä joukkueissa ja jatkoivat sen jälkeen matkaansa. Työmiesten vaimoja seisoskeli pienemmissä ryhmissä rakennusten edustalla ja näytti heillä olevan tavallista vilkkaampaa ja jotakin salaperäiseltä vivahtavaa puhelua keskenään. Erään pienen punaiseksi maalattuun rakennuksen edessä seisoi kaksi nuorta vaimoa puhellen erään vanhemman naisen kanssa.

— Tuleeko hän jo tänään? — kysyi nuorempi katsoen puhetoveriaan silmiin.

— Hänen pitäisi tulla vallan heti. Kuuluu asettuvan rouva Bohrmanin luo.

— Kuka se sitten on, joka tulee? kysyi toinen nuoremmista naisista.

— Neiti Rudman, josta olemme puhuneet... tai rouvahan hän on ollut jo nelisen vuotta. Tehtaanhoitaja Rudman-vainajan tytär. Hän on poistunut miehensä luota Tukholmassa ja jääkin luultavasti tänne.

— Onpa sekin kaunis juttu. Lähteä nyt pois miehensä luota.

— Entäpä sitte, ellei kerran voi sietää miestään... raukka. Sääliksi häntä tosiaan käy, hän oli aina niin hyvä ja kiltti tyttönä, oikea enkeli; minä palvelin pari vuotta hänen vanhemmillaan, niin että tiedän hyvin.

Paikalle tullut toinenkin vanhempi nainen nyökäytti myöntävästi päätään.

— Eikö hän ennen ollut välilöissä nuoren herra Bohrmanin kanssa? Eivätkö ne olleet jo kihloissakin?

— Olivat. Mutta se ei ollut kuitenkaan vapaata. Rouva Bohrman ei sallinut nuorten yhtyä, vaan teki kerrassaan siitä lopun eroittamalla heidät pitkiksi vuosiksi toisistaan. Sittemmin on hän kovin katunut silloista menettelyään, sen tiedän varmasti.

— Missä nuori Bohrman on nykyään? Eihän hän ole käynyt kotona sittenkuin viime joulun aikaan?

— Hän on saanut hyvän viran Tukholmassa ja ansaitsee siellä suuria palkkoja. Hänestä vielä kerran neiti Rud — — — tai nuoren rouvan mies.

Niin, ymmärtäähän sen. — Naiset nyökäyttivät toisilleen päätään ja menivät kukin taholleen.

* * * * *

Suurella maantiellä, joka läheiseltä asemalta vei tehtaalle, vierivät nopeasti ajopelit.

Juuri kuin juna pysähtyi asemalla, pysähtyi vaunukin asemasillan viereen. Siitä astui ulos rouva Bohrman, joka kiireesti käveli sillalle. Hän oli hienopiirteinen, kalpea ja laiha, silmät tummat ja terävät. Hän ennätti parhaiksi näkemään, miten erään vaununosaston ikkunasta katsoi uteliaana hieno, nuori pääkaupunkilaisnainen. Silmänräpäyksen kuluttua he olivat sylityksin.

— Maria — rakas lapsi!

— Täti — rakas täti!

Hetken kuluttua istuivat he vaunussa, joka nopeasti vieri Öfvergårdia, Bohrmanin sukutaloa kohti. Parin tunnin kuluttua he olivat perillä. Porraskäytävällä seisoi valko-esiliinainen palvelustyttö, joka kiltisti ja erikoisen huomaavasti auttoi Mariaa hänen monien pikkukapineittensa kantamisessa. Maria vetäsi henkeään ja katsoi ympärilleen — tuo metsä se kätkee hänen nuoruutensa lemmentarinan!

— Kiitos, kiitos! — sanoi hän palvelustytölle, joka vei matkalaukun sisään.

Rouva Bohrman oli heti mennyt sisähuoneisiin ollakseen Mariaa vastassa ja vielä katsomassa, että kaikki oli järjestyksessä.

— Minne minun pitää? En löydä — minä en ole ennen ollut täällä...

— Jos neiti — anteeksi — rouva, piti sanomani, on hyvä ja tule tänne, minä näytän rouvan huoneen. Se on täällä yläkerrassa — Öfvergårdin suurin ja valoisin huone, josta on vallan mainio näköala yli metsän ja kosken.

Maria miltei juoksi portaita ylös. Tämä kaikkialla häntä kohtaan osoitettu huolenpito, myötätunto ja hyväntahtoisuus riemastuttivat häntä. Hän tunsi olevansa kuin ennen siihen vanhaan hyvään aikaan, jolloin oli seitsentoista vuotinen tyttö, iloinen, elämänhaluinen ja reipas.

Ylhäällä salissa seisoi rouva Bohrman keskellä lattiaa; Marian astuessa huoneeseen hän säteilevin silmin avasi helmansa hymyillen samalla herttaista, hyväntahtoista hymyilyään.

— Tule lapseni! — sanoi hän lempeällä, sointuvalla äänellään. — Salli minun sulkea sinut syliini ja toivottaa sinut oikein, oikein sydämellisesti tervetulleeksi! — Kiitos, lapsi, kiitos siitä, että tulit! Jos tietäisit, kuinka olen ikävöinyt tätä hetkeä. Mutta nyt sinun pitääkin olla täällä kauvan, kauvan — siihen asti kuin... — Marian hiuksille vierähti pari kuumaa kyyneltä.

* * * * *

Päivällisen jälkeen, jonka he olivat syöneet kasveilla koristetussa ruokasalissa, istuivat he jälleen ylhäällä Marian huoneessa. Vieläkin nousi rouva Bohrman ja siirsi tuolinsa Marian eteen.

— Lapsikulta, minä en osaa selittää, kuinka iloinen olen nähdessäni sinut luonani! Hän taputteli uudestaan ja uudestaan Mariaa poskelle. — Tule nyt, Maria kulta, Erikin huoneeseen. Sitä saat käyttää työ- ja arkihuoneenasi! — Hän otti nuorta rouvaa kädestä ja vei hänet eteisen läpi vastapäätä olevaan huoneeseen. — Tänne pitää sinun aina tulla, milloin haluat olla yksin tai rauhassa. — Täällä on Erik aina kotona käydessään, mutta nyt sinä saat asua täällä. Milloin luet jotakin, tai tahdot kirjoittaa tai katsella tuota metsäistä maisemaa, niin tule aina tähän huoneeseen! Tiedän että sinä olet haaveileva ja unelmoiva luonne, joka rakastaa luonnon kauneutta — täällä ei sinua mikään, ei mikään häiritse. — — — Rouva Bohrman istuutui seuraten tarkasti silmillään Marian kasvojen joka ainoaa ilmettä.

Maria seisoi keskellä lattiaa katsellen joka huonekalua, koristetta ja esinettä erikseen. Hän tiesi, että lemmekäs käsi oli ne kaikki sijoittanut hänen mukavuudekseen. Huoneen nurkassa oli suuren varjoisan palmun alla mukava lepotuoli ja vieressä pöytä ja siinä kaikki uusin kaunokirjallisuus.

Hän katseli ja katseli — kääntyi vihdoin, täynnä onnea ja iloa. Kyyneleet juoksivat alas poskia. Hän laskeutui polvilleen, nojasi rouva Bohrmanin helmaan ja suuteli hellästi hänen käsiään.

— Oi täti, rakas täti, miten ja millä ansaitsen kaiken tämän onnen? Minä tunnen olevani niin vähäpätöinen, niin arvoton kaikkeen siihen. Kiitos, täti, kiitos kaikesta, mitä olette tehnyt hyväkseni!... Oi, ei, ei! Ei sinun, rakas täti, pidä sanoa mitä nyt aiot, minä kyllä arvaan... Sinulla olisi jotain anteeksi pyydettävää, entisestä, mutta minä kiitän kaikesta siitäkin, mitä silloin teit minulle. Tiedäthän, täti, että vasta kärsimyksien kautta päästään onneen. Jos silloin olisin saanut sen, minkä nyt saan, en olisi voinut käsittää sen arvoa, en onneni suuruutta. Mutta nyt sen voin. Jos voisit aavistaa, mitä tunnen tällä hetkellä... Oi täti, rakas täti, kuinka on mahdollista, että _sellainen_ mies rakastaa minua; kuinka se on mahdollista?

Rouva Bohrman kohotti Marian päätä ja katsoi syvälle hänen loistaviin silmiinsä.

— Juuri näin, lapsi, olen kauvan toivonut nähdä sinua. Nyt voin kuolla rauhassa.

— Kuollako? Ei! _Nyt_ sinun täytyy elää — elää _meille!_

— Olet oikeassa. Minä tahdon elää kokonaan teille — Erikille ja sinulle!