Part 2

— Miten pikku Mari jaksaa tänään? On kai ikävää olla näin yksin. — Hän kosketti kädellään kevyesti ja miellyttävästi Marian poskea. — Tule istumaan tänne! — Rouva Bohrman osoitti paikkaa, jonka Maria äsken oli jättänyt. — Minulla on hiukan puhumista kanssasi.

He istuutuivat ja rouva Bohrman alkoi ystävällisin sanoin kuvailla Marialle, ettei hänen — itsensä ja Erikin tähden — pitäisi toivoa Erikiä. He olivat kumpainenkin niin nuoria, vuosien vieriessä he tulisivat vakaantumaan ja muuttumaan ja rouva Bohrman sanoi voivansa vakuuttaa, että Maria kyllä löytää kodin aikoja ennen kuin Erik voi hänelle sellaisen tarjota. Ja rouva Bohrman toivoi koko sydämestään, että Maria pian saisi oman onnellisen kodin.

— Minä tiedän, että olette unelmoineet toisistanne, Erik ja sinä, pikku Mari, mutta se on vain ollut pientä haaveilua, ilman syvempää tunnetta, sellaista, jolle yhteiselämä on rakennettava. Tiedätkö. Mari... tuollainen... on vain _haaveilua_... Sellaista olemme jokainen kokeneet. Eikö Mari usko sitä? Se on niin luonnollista nuorena. Nuoruus, kevät ja ihanan maaseudun elämä — kaikki ne ovat haihtuvan haaveilun herättäjiä.

Ja rouva Bohrman puhui ystävällisin sanoin Marian tulevaisuudesta. Hän piti Mariasta niin sanomattoman paljon ja oli sen vuoksi kirjoittanut Tukholmassa oleville sukulaisilleen pyytäen heitä toimittamaan Marialle jotakin paikkaa. Tänään juuri oli hän saanut kirjeen, joka toi iloisia uutisia. Eräässä vakuutusyhtiössä oli paikka avoinna ja jos Maria vain tahtoisi, voisi hän neljäntoista vuorokauden kuluttua ottaa sen vastaan. Mutta... hänen olisi seuraavana päivänä annettava ratkaiseva tieto, sillä rouva Bohrmanin tulisi heti lähettää vastaus Tukholmaan.

— Pikku Mari, — rouva Bohrman puristeli sydämellisesti hänen kättään, — jos tahdot seurata vilpittömän ystäväsi tarjousta! Ajattele vain tulevaisuuttasi, sillä sitä sinun _täytyy_ ajatella, niin oudolta kuin elämän taistelu saattaa siihen tottumattomasta näyttääkin. Elämä ei ole leikkiä, pikku Mari, se on kivikovaa todellisuutta, ja tehtävät sen koulussa ovat usein suuret ja vaikeat, mutta lujalla tahdolla saavutetaan melkein _kaikki_ — paina mieleesi se — _kaikki!_ Ja jos sinulla nyt on luja tahto, et seuraa tunteittesi vaan järkesi ääntä. — Rouva Bohrman nousi lähteäkseen. Huomenna tulen kuulemaan vastaustasi.

— Ei, kuulkaa se nyt! Tietysti minä lähden. Onhan neljässätoista vuorokaudessa aikaa valmistella. — Marian ääni oli masentunut ja soinnuton.

— Kas niin... se on oikein. Arvasinhan sen. — Rouva Bohrman kohotti Marian kasvoja ja katsoi häntä silmiin. — Maria Rudman on kunnon tyttö, jolle minä toivon _kaikkea hyvää_. Hän kumartui ja suuteli Marian hienoa poskea, samaa poskea, jota hänen poikansa huulet niin monta kertaa olivat koskettaneet.

Ja tuntui kuin olisi tämä suutelo leimauttanut eloon kaikki muistot, joille Maria oli rakentanut nuoruutensa ja kuumaverisen luonteensa voimalla koko tulevaisuutensa ja elämänsä onnen. Olivatko nuo muistot nyt reväistävät pois ja tuomittavat kuolemaan. Hän heittäytyi polvilleen rouva Bohrmanin eteen, hehkuvilla kasvoillaan melkein raju ilme ja vapisevat kädet ristiin puristuneina kohotetut ylös.

— Älkää menkö... älkää menkö! — pyysi hän värisevällä äänellä. — Tahtoisin vielä tuokion puhua kanssanne. Oi, lähettäkää tieto, että saan vielä kerran, viimeisen kerran, puhutella _häntä_. Sitte lähden mielelläni maailmaan — minne hyvänsä. Mutta ennen _en voi_... Sanoitte äsken, että välillämme on ollut ainoastaan — haaveilua. Oi, jos tällä hetkellä voisitte katsoa sydämeeni, näkisitte, että lempeni on juuri sellainen lämmin, syvä tunne, jolle voin kokonaisen elämän rakentaa. Jos _hänen_ tunteensa on ollut toisenlainen, ajankuluke, haaveilu vain... oi, minä annan niin mielelläni hänelle sen anteeksi. En pyydä häneltä mitään... en mitään muuta kuin kerran vielä saada kohdata häntä... yhden ainoan kerran vain. Oi, miten saattaisitte.... te, joka näytätte niin hyvältä... miten _voisitte_ kieltää minulta tämän? — Hän oli puhunut hengähtämättä, nopeasti ja kuumeenomaisesti.

Rouva Bohrman katseli edessään olevaa hentoa olentoa, jonka kasvojen jokaisesta piirteestä rajaton epätoivo kuvastui, ja se järkytti hänen sydäntään. Silmäkulmassa kimmelsi kyynel hänen koettaessaan nostaa ylös polvistunutta neitoa.

— Lapseni, en luullut, että tunteesi juuret olisivat niin syvät. — Hän istui ruohikkoon Marian rinnalle ja piti hänen edelleen ristiinpuristettuja käsiään omissaan. Tuokion kuluttua hän alkoi uudelleen puhua, tuntui kuin olisi hän tuossa hetkessä kamppaillut taistelun sydämen ja järjen välillä. Vihdoin painoi hän Marian pään rintaansa vasten ja silitteli tytön polttavaa otsaa. Pikku Mari, tyttöseni, koeta nyt ymmärtää minua. Etkö huomaa, että repisit auki vanhoja haavojasi, jos täyttäisin pyyntösi. Ei, antakaamme haavoille rauhaa, niin ne pian paranevat. Eihän Erik voi mennä naimisiin kahdenkymmenen ikäisenä — ja sinä olet neljä vuotta nuorempi. Olisihan sinun vallan turhan päiväistä odottaa häntä. Jos tyynesti ajattelee asiaa, ei voi tulla muuta kuin yhteen ja — usko minua — paraimpaan tulokseen. — Rouva Bohrman suuteli Mariaa vielä kerran ja poistui.

Mariakin oli noussut, ja molemmat naiset seisoivat toistensa edessä kuin valmiina taisteluun. Nuoren tytön silmissä oli eloton, toivoton loiste.

— Ei _voidakaan_ tulla muuhun johtopäätökseen, sen olen jo kauvan aavistanut, huudahteli hän katkonaisin lausein, kun äidin sydän on luonnotonta itsekkäisyyttä täynnä. Ja siksi _voidaan_ menetellä noin raatelevan sydämettömästi. Mutta en tahdo enää kerjätä teiltä armomuruja. — Hän kohotti äänensä ja huusi: Kuulkaa nyt kaikki, jotka voitte ja tahdotte... Erik Bohrman _on tuleva_ omakseni... hän _on tuleva_ niin totta kuin laupias jumala on taivaissa... Minä uhraan viimeisen veripisarani voittaakseni hänet.

Rouva Bohrman loi pitkän katseen edessään seisovaan tyttöön, jonka silmät loistivat sisällisestä tulesta ja jonka posket paloivat. Sitte hän lähti sanomatta sanaakaan.

* * * * *

Tätä lähinnä seuraavina päivinä oli Maria viimeisten tapahtumain johdosta sekä levoton että mielipahoillaan. Hän huomasi menetelleensä suuressa määrin ymmärtämättömästi ja itseään vähääkään hillitsemättä. Mutta se kaikki oli tapahtunut niin hetkessä ja rajun tunteen vallassa, ettei sitä voinut suistaa. Luonnollisesti ei hän uskonut, että rouva Bohrman tämän jälkeen edes ajattelisikaan hänen tulevaisuuttaan. Hän kirjoittikin itse muutamalle tuttavalleen Tukholmassa pyytäen tätä toimittamaan asunnon siksi aikaa kuin hän suorittaisi kauppakoulun kurssin. Sitte aikoi hän hankkia paikan itse jossakin konttorissa. Mutta joku päivä rouva Bohrmanin viimeisen käynnin jälkeen Maria sai puheenalaisen vakuutusyhtiön tirehtööriltä ystävällisen kirjeen, jossa hänet lausuttiin uuteen paikkaansa tervetulleeksi. Maria mietti hetkisen kuinka olisi meneteltävä, mutta pian epäsi hän tarjouksen. Hän päätti lujasti menetellä niin, ettei milloinkaan tarvitsisi rouva Bohrmania kiittää tulevaisuudestaan. Tällävälin valmistautui hän kuitenkin matkustamaan toukokuussa Tukholmaan ja otti kiitollisuudella vastaan isänsä ystävän insinööri Westerin tarjouksen, jossa tämä pyysi häntä luokseen asumaan muutamiksi kuukausiksi, kunnes hän ehtisi suorittaa kauppakoulun kurssin ja saisi paikan jossakin konttorissa.

Maria olisi mielellään ottanut rouva Bohrmanilta jäähyväiset, ennenkuin ainaiseksi lähtisi syntymäseudustaan, mutta hän ei uskaltanut. Hän ei tiennyt, mitä rouva Bohrman ajattelisi silloin hänestä. Huolimatta äskeisestä tapauksesta ei Maria tuntenut häntä kohtaan hituistakaan vastenmielisyyttä — päinvastoin. Hän tiesi kyllä, että rouva Bohrman juuri oli särkenyt hänen nuoruutensa toiveet, mutta sittekin ikävöi hän häntä ja halusi saada puhutella. Ja kaikki tämä _ainoastaan sentähden_, että Erikin äidillä oli poikansa äänen lumoava sointu, milloin hän puhui, silmissä samanlainen sametinhieno loiste ja huulilla yhtä herttainen hymyily. Maria rakasti häntä — kaikesta huolimatta — ainoastaan sentähden, että hän oli kasvattanut, hoitanut, valvatellut sellaisen lapsen kuin Erik oli.

Muutamia päiviä ennen matkalle lähtöään Maria järjesteli huoneessaan tavaroita suuriin matka-arkkuihin. Silloin tuli palvelustyttö ilmoittamaan, että luutnantti Elving pyytää saada hetkisen puhutella häntä; hän odottaa ulkona puutarhassa. Marian posket punastuivat kuin kuumeessa hänen kiireesti pukeutuessaan ja mennessään luutnanttia tapaamaan. Hän aavisti jotakin ja se teki mielen niin kumman rauhattomaksi. Luutnantti Elving oli aina ollut hänen vakinainen kavaljeerinsa kaikissa huvitilaisuuksissa paikkakunnalla. Hänen isänsä oli tuomari ja asui parin penikulman päässä täältä. Molemmat perheet seurustelivat paljon toistensa kanssa varsinkin rouva Rudmanin eläessä, eikä Marialta jäänyt huomaamatta, että vanhemmat usein tarkoituksenmukaisella leikillä suunnittelivat heidän tulevaisuuttaan. Marian huulilla leikitteli omituinen hymyily hänen astellessaan puutarhaan.

Luutnantti Elving tuli häntä vastaan, eleganttina kuten tavallisesti ja tehden niin nöyrän kumarruksen, että se liikutti Marian sydäntä.

— Anteeksi, että häiritsen, mutta en voinut olla sanomatta teille jäähyväisiä. — Hänen äänensä oli matala ja hillitty, mutta pohjaton kaiho värähteli sanojen välistä.

Maria ojensi hänelle ystävällisesti kätensä.

— Kiitos! — sanoi hän lämmöllä. — Meillä on paljon yhteisiä muistoja.

— Hyvin paljon! — Luutnantti Elving piirteli kepillään kuvioita käytävän hiekkaan.

— Ja nyt lähden minä kokonaan outoihin, uusiin oloihin, niinkuin tiedätte. Minun täytyy avaraan maailmaan — taistelemaan sen melskeissä toimeentuloni puolesta niinkuin kaikki muutkin.

Oh, ei, ei! — Luutnantti Elving nojautui puun runkoa vasten ja painoi keppinsä kärjen syvälle maahan. Maria istui tahdottomana ruohopenkereelle hänen viereensä.

— Eikö? — sanoi hän hiljaa, melkein samanlaisella äänellä kuin luutnantti Elving. — Luuletteko, että olen pahoillani siitä? Oh, päinvastoin! Minä ikävöin sinne kauvas maailmaan, kovassa työssä unohtamaan menneisyyden, joka on tehnyt minut horjuvaksi ja heikoksi. Minä rakastan elämän riehuntaa ja toivon siellä voivani riistää kaikki menneisyyden muistot rinnastani pois.

Nuori mies katsoi kummastuneena Mariaa kuullessaan hänen huuliltaan tuollaisen tunteenpurkauksen, mutta luuli sen aiheutuvan hermojen jännityksestä, jonka lähestyvä eronhetki tuottaa. Hän alkoi puhua miehekkäitä sanoja ja oli kuin hänen sisimmät tunteensa olisivat virranneet joka sanan mukana.

— Te puhutte suuren maailman elämästä noin ihastuneena ja toivorikkaana vain siitä syystä, ettette koskaan ole kokenut sitä. Se on teistä kuin satumaailma, jonne mielenne halaa, mutta josta kauhulla käännytte pois, jos kuten minä saatte tuntea sen pimeitten ja valoisien puolten jyrkät vastakohdat. Jos tietäisitte, miten paljon siellä on ulkokultaisuutta ja mädännäisyyttä, niin inholla sanoisitte sille ainaiset hyvästit. Uskokaa minua, asia ei ole _niin_ kuin te sen kuvittelette. Te ette voi unohtaa Norlantia, vaan ikävöitte piankin tänne takaisin.

— Sitä en luule. — Marian ääni oli rohkeudeton.

— Mutta minä _tiedän_ sen. — Luutnantti Elving lausui erikoisella painolla tämän. — Teillä ei ole kokemusta — kuten minulla. Ja sen vuoksi...

— hän siirtyi niin lähelle tyttöä kuin mahdollista, — sen vuoksi olen tullut pyytämään, ettette matkustaisi pois, vaan jäisitte tänne — minun luokseni.

Nyt se oli sanottu. Maria oli istunut liikahtamatta katsellen kauvas metsään. Luutnantti Elving koetti vetää häntä luokseen ja jatkoi vapisevalla äänellä:

— Jääkää tänne. Minä rakastan teitä. Tunteeni teitä kohtaan syntyi jo lapsena yhdessä leikkiessämme ja se on vakaantunut yhtä rintaa ruumiillisen ja henkisen kehitykseni kanssa. Minulla ei tietystikään ole vielä teille paljoa tarjottavana, mutta minulla on rohkea mieli ja kaksi vahvaa kättä, jotka voivat tehdä _kaiken_ teidän parhaaksenne. Maailma on kohta aukaiseva tiensä minulle ja... siihen asti vanhempieni koti olisi avoimena teille. Heidän suurin ilonsa olisi saada teidät tyttärekseen. Katsokaa minuun... noin, niin juuri olen kaihoten toivonut teidän kerran katsovan silmiini!

Maria loi häneen katseen, joka säteili myötätuntoa, — näki lemmen leimuavan nuoren miehen uskollisissa, sinisissä silmissä ja kasvojen joka piirteessä tuskaisen rukouksen. Marian valtasi hetken voimakas ikävä, hän tahtoi painaa päänsä hänen rintaansa vasten, tuntea rakastavan sydämen sykinnän ja unohtaa, unohtaa! Tunsihan hän lapsuudesta asti tämän jalon nuorukaisen, miksi ei hän voisi uskoa tulevaisuuttaan hänen käteensä ja lähteä hänen rinnallaan elämän taipaleelle? Hän toivoi niin, mutta ei _voinut_ sitä. Ja kuitenkin oli hänellä koko ajan mielessään himmeä aavistus, että se tuottaisi onnen... Rinta aaltoili hetken, mutta sitte peitti hän käsillään kasvonsa ja purskahti rajuun itkuun.

Luutnantti Elving painoi hänen päänsä rinnalleen.

— Älkää itkekö, — sanoi hän hiljaa, — älkää itkekö!

Maria jäi tuokioksi samaan asentoon.

— Minä tahtoisin niin mielelläni, mutta en voi, — kuiskasi hän.

Tuntia myöhemmin erosivat he. Luutnantti Elving tarttui neitosen käteen.

— Kahden vuoden kuluttua palaan luoksenne ja tänä aikana ei toivo ole mielestäni milloinkaan väistyvä. Muistakaa minua joskus! — Hän puristi Marian molempia käsiä, suuteli niitä tulisesti ja poistui.

Muutamia päiviä tämän jälkeen matkusti Maria Tukholmaan.

* * * * *

Ensimäisellä viikolla pääkaupungissa ollessaan kohtasi hän jo Karl Askerin. Tämä oli kirjanpidon opettajana siinä kauppakoulussa, missä Maria alkoi opiskella. Hän kiintyi heti "reippaaseen, hauskaan norlannittareen" ja ilmaisi tunteensa kaikilla mahdollisilla keinoilla. Karl Asker oli erittäin kiltti ja hyväntahtoinen opettaja ja kaikkien Marian tovereitten suosikki. Tämän vuoksi ehkä kauppakoulun tytöt hiukan kadesilmin näkivät, miten herra Asker jakeli suosiotaan Marialle vielä paljon suuremmassa määrässä kuin muille.

Mutta mikä enemmän ihmetytti heitä oli se levollisuus, millä Maria otti vastaan kaikki Karl Askerin sydäntunteiden ilmaukset. Hän järjesteli pikku tanssiaisia, joissa Maria oli illan sankarittarena, kutsui ajelemaan ja pani toimeen huvimatkoja kaupungin läheisyyteen — kaikki ainoastaan huvittaakseen Mariaa. Ja ne nuoret naiset, jotka eri tilaisuuksissa joutuivat olemaan "förkkelinä," näyttelivät mielellään tätä osaa saadakseen vain olla huvitilaisuuksissa mukana.

Aluksi Maria toisinaan hylkäsi Karl Askerin tarjoukset, mutta huomattuaan selvästi, miten tämä siitä oli pahoillaan, suostui hän useimmiten niihin. Niin hän vähitellen tottui tähän elämään, sen vaihtelevaisuus alkoi yhä enemmän viehättää uutuudellaan Norlannin yksinkertaisissa oloissa kasvanutta tyttöä. Ja eräänä päivänä, muutamia viikkoja siitä, jolloin hän sai loistavan todistuksen kauppakoulusta, havaitsi hän ihmeekseen, että tämä kaikki oli kovin kaavamaista ja nyt valtasi ikävä hänet muistellessaan sitä elämää, jota kuusi kuukautta sitte oli viettänyt. Silloin tuli hänen elämänsä kriitillinen aika.

Hän oli tullut Tukholmaan loistavilla tulevaisuuden toiveilla rakennettuaan Norlannissa taivasta tavoittelevia tuulentupia. Mutta kokemus osoitti, että ne _jäivätkin_ vain _tuulentuviksi_. Maria haki useampia paikkoja, mutta kaikki ne olivat täytetyt tai oli niihin niin monta hakijaa, ettei hänen todistuksiaan juuri liene huomattu. Hän huomasi kohta syyn olevan siinä, ettei ollut ketään, joka häntä olisi suosittanut tai muuten antanut tietoja. Tukholmassa on niin paljon sekä mies- että etenkin naispuolisia paikanhakijoita, ettei parhainkaan todistus läpäise ilman luotettavia suosituksia. Jokainen hukkaan mennyt hakemus oli ankara isku Marialle ja juuri uudenvuoden lahjaksi sai hän sanoman, joka särki vielä jälellä olevan rohkeuden. Hänen isänsä pesänselvittäjä ilmoitti, ettei Maria enää voinut saada kotoaan rahoja, sillä isännöitsijä Rudmanin omaisuus oli nyt lopullisesti kuivunut kokoon. Sinä päivänä Maria ensi kerran oli epätoivon kiirastulessa. Hänen nuori mielensä ei ollut vastoinkäymisiin tottunut, ja nyt seisoi hän yksin, koditonna avarassa maailmassa ilman keinoa, millä elättäisi itseään — mitä oli tehtävä?

Tammikuun kalpea aurinko loi säteensä lumiselle kadulle, ilma oli niin raikas ja kevyt, että Marian mieli teki hengittämään sitä rintansa täydeltä. Se epäilemättä voisi rauhoittaa hänen sielunsa epäsointua. Hän pukeutui kiireesti ja lähti pitkälle kävelymatkalle, sillä hän tahtoi saada olla yksin ja rauhassa itkeä pois mielensä kalvava katkeruus. Hän mietti kävellessään luutnantti Elvingin sanoja: "Te ikävöitte takaisin niin pian kuin olette tullut sinne, uskokaa minua." Niin, hän ikävöi sinne, Norlannin ihaniin, laajoihin metsiin, joiden humina oli lääkitsevää balsamia uupuneille hermoille — oi, miten kaihosi hän sinne! Ja Elvingin lämmin, hauska ja valoisa koti! Kaikessa oli vanhanaikaisuuden ja luontaisuuden puhdas leima. Tuntui kuin perheenjäsenten välillä siellä olisi erikoisen lämmin ja sydämellinen suhde — toisenlainen kuin muualla. Ja tämän kodin oli hän voinut... Oi! Hänen täytyi ponnistella kyyneleitä vastaan. Rauhoituttuaan alkoi hän tyynemmin verrata kotiseudun ja Tukholman oloja toisiinsa. Kuninkaanpuistossa näki hän Karl Askerin tulevan vastaansa. Maria tunsi vastenmielisyyttä ja hiukan pelkoakin tietämättään miksi, mutta toivoi huomaamatonna pääsevänsä pujahtamaan syrjäkäytävälle. Mutta Karl Asker oli jo etäällä huomannut hänet ja pian kuului iloinen: "Hyvää päivää, pikku neiti" vallan hänen vieressään. Maria kääntyi ojentaen kätensä.

— Herra Asker näyttää hyvin iloiselta, — sanoi hän keskustelun aluksi ja — kuten toivoi myös lopuksi. Hän tiesi herra Askerin olevan matkalla konttoriinsa ja luuli siis kohtauksen päättyvän lyhyeen. Hän niin omituisesti pelkäsi kahdenkeskistä keskustelua Karl Askerin kanssa. _Silloin_ ei hän tiennyt, mistä tuo pelko johtui, mutta luuli myöhemmin sen aiheutuneen salaisesta, epämääräisestä onnen _aavistuksesta_.

Maria teki heikon yrityksen lausua hyvästi ja lähteä, mutta Karl Asker ei pitänyt vähääkään kiirettä.

— Miksi en sitte olisi iloinen, huudahti hän, mutta vielä iloisemmaksi tulisin, jos te... hän kumartui Marian puoleen ja lausui salaperäisesti... tahtoisitte ystävällisesti tulla kävelemään Nybrovikenille päin.

Maria teki heikon estävän liikkeen, jonka herra Asker käsitti vain ihastuttavan ujouden ilmaisuksi.

— Kas niin! Kas niin! Teillä on kyllä aikaa hetkinen, pikku neiti, kun _minullakin_ on "_aikaa_" olla pari tuntia konttorista poissa ainoastaan saadakseni tilaisuuden puhella kanssanne.

Maria seurasi koneellisesti; hänen kasvoillaan oli tavallinen väri, mutta silmissä väsynyt katse. Hän tunsi väsyneensä koko maailmaan ja toivoi vain saada rauhaa ja vapautua kaikista ikävyyksistä, saada muuttaa pois insinööri Vesterin kylmästä kodista ja päästä jonnekin — minne hyvänsä — missä vain olisi lämpöä ja jotakin sydämellistä... Tottumatonna kantamaan vastoinkäymisiä ja taloudellisia huolia tahtoi hän ehdolla millä hyvänsä mahdollisimman pian päästä niistä. Karl Askerin alkusanoista ei ollut vaikea päättää, mitä olisi tuleva ja Maria oli kaikkea muuta kuin epätietoinen siitä. Sitävastoin ei hän ollut ollenkaan selvillä, minkä vastauksen antaisi. Väsyneenä elämään ja taloudellisten huolten rasittamana katsoi hän asioita nykyhetken kannalta. Ja kiusaus oli suuri. Hänen mielikuvituksensa eteen levittäysi onnellisen kodin koko lumoava viehätysvoima. Hän näki itsensä sen haltijattarena. Hän saisi muuttaa Askerin komeaan taloon ja siellä saisi nauttia kaikkea mitä rikkaus ja lempi tarjota voivat. Lempi? Niin juuri lempi! Sillä Karl Asker rakasti häntä, siitä oli Maria varma! Hän katsoi herra Askerin lihavanlaisiin kasvoihin. Miten hyväntahtoiselta hän näytti! Nyt Maria sen vasta ensi kerran huomasi kävellessään hänen rinnallaan Nybrovikenille päin. Aivan varmaan tulisi hän olemaan lemmittyään kohtaan niin hellä ja hyvä kuin vaan ajatella saattaa. Hän saisi nojata noihin voimakkaihin käsivarsiin, levätä hänen leveällä rinnallaan ja tuntea lämmön ja rakkauden virtaavan vastaansa. Hän voisi vapautua kaikista huolista; se olisi niin ihanaa!

Ja hän torjui joka ainoan mieleenpakkautuvan muiston menneisyydestään. Se mikä oli kuollutta, sai jäädä kuolleeksi. Oli ainoastaan helisevä sana, joka menneisyydestä soi. Ja siihen sanaan tarttui hän kiihkeästi kuin hukkuva oljenkorteen: — Haaveilua! Haaveilua! Ei muuta kuin haaveilua!

He olivat kävelleet mitään puhumatta Kuninkaanpuistosta Nybrovikenille. Karl Asker näytti niin miettiväiseltä. Hänellä ei ollut helppoa päästä alkuun, ei löytänyt sopivia sanoja, joille olisi ilmaissut sydämensä tunteen.

Ratkaisevassa tilaisuudessa kävelivät he äänettöminä. Ja kuitenkin he saattoivat aavistaa, milloin tärkeä silmänräpäys lähestyi — siitä oli mahdoton olla epätietoinen. Vihdoin Karl Asker teki rohkean päätöksen ja alkoi:

— Neiti ei varmaankaan ole voinut olla huomaamatta, kuinka minun laitani on — eikö totta? Te tiedätte, että kauvan on jo korkein toivoni ollut saada kerran teidät ikuisesti omakseni. Ensi näkemässä jo rakastuin teihin ja heti vakaantui päätökseni, että teidän on kerran tultava omakseni. Luulen silmistänne lukeneeni, ettei teillä ole mitään sitä vastaan? — Karl Asker huokasi helpotuksesta.

Maria katsoi häntä silmiin ja ojensi hiljaa hänelle kätösensä.

— Karl! — kuiskasi hän vain, mutta äänen värähdys puhui selvemmin kuin sanat.

Karl Asker riemastui kuin tenholauseen kuultuaan.

— Tule nyt vähän matkaa konttorille päin. Minun on nyt mentävä sinne. Mutta iltapäivällä tulen noutamaan sinua Vesterin luota ja sitte menemme kotiini äidin ja siskojen luo. Ole vain tyyni — olen valmistanut heitä jo edeltäpäin tähän. Ja sitte panemme heti ilmoituksen sanomalehtiin. Ja sitte alamme omaa kotiamme perustaa. Kaikki saa käydä nopeaan; meillähän ei ole mitään vartomista, eikö niin? — Hän kumartui ja katsoi Mariaa silmiin.

Kustaa Adolfin torilla he erosivat kumpikin taholleen.

Hitain askelin käveli Maria insinööri Vesterin taloon Braahenkadun varrelle.

Neljän kuukauden kuluttua oli hän Karl Askerin puoliso.

2.

Matkustajat "Victoria" veneessä alkoivat liikehtiä Kansallismuseota lähestyttäessä, jonka rantaan höyrypursi pysähtyi. Maria Asker nousi säikähtyneenä; hän oli niin kokonaan ollut muistojensa vallassa, että oli täydelleen unohtanut ympäristönsä. Kirjavassa ihmisjoukossa näki hän Agnes Askerin viittaavan itselleen; tyttö istui vastaisella puolella kaidetankoon nojaten. Laivasillalla seisoi "medisiinari" ottamassa vastaan omaisiaan.

— Olipa se kiltisti tehty, Villy, että tulit vastaan, sanoi Agnes lyöden veljeään olalla.

— No niin... no... kyllähän... Enhän minäkään raudasta ole. Oli muutakin asiaa tänne rantaan. En ollut varma, jos jo tässä veneessä tulisitte, mutta tulittepahan.

— Niin, Vilhelm on aina niin kiltti ja huomaavainen, tarttui lausumaan mamma Asker pateetillisesti. — Tulen poikaseni, ja tarjoa käsivartesi äidille.

Medisiinari totteli pitemmittä mutkitta.

— Kuulehan, mamma, kyllä sinä olet onnellinen, kun sinulla on minun kaltaiseni poika, joka säännöllisesti "hinaa" sinut kotiin. — Villy taputti leikillään äidin kättä.

Rouva Asker henkäsi syvään ja puristi vastaukseksi Vilhelmiä kädestä.

— Missä on Kaarlo? — kysyi Bertha tuokion kuluttua.

— Kaupungilla tietysti — missä erikoisesti tänä iltana, sitä en voi sanoa, virkkoi Villy välinpitämättömästi.

— Niin, Villy menee mukiin, — se oli Emmy, joka näin lausui ääneen, mutta Kaarlo — usch! — Hän keikautti paljon merkitsevästi päätään taaksepäin. — Hänellä ei ole hyviä tapoja nimeksikään...

— Vaiti! Mitä puhetta tuo on nyt? Rouva Askerin äänessä ei kuitenkaan ollut sitä vakaumusta kuin tavallisesti.

Mutta Emmy oli tulkinnut Agnesin ajatukset ääneen eikä tämä sen vuoksi saattanut olla harmista vapisevalla äänellä jatkamatta:

— Mutta Emmy on oikeassa, ihan oikeassa, Kaarlo on sietämättömin olento, jonka tunnen — ei voi tulla kysymykseenkään, että hän uhraisi pari tuntia päivästä pitääkseen meille seuraa. Ehdottaa hänelle sitä tai tätä, niin aina on hän äärettömän väsynyt — raukka! On työskennellyt kovasti konttorissa, ei jaksa — poloinen! Mutta istua päivät ja yöt ravintoloissa — sitä hän kyllä jaksaa. Siellä viettää hän näihin aikoihin joka ainoan vapaahetkensä. Koti ja omaiset eivät hänestä ole muuta kuin nollan arvoisia. Usch! Se on sopimatonta vakaantuneelle, naineelle miehelle!

— Kaikki olisi varmaankin toisin, jos hänellä olisi lapsia. — Rouva Askerin äänestä oli taittunut kärki.

Maria, joka äänetönnä oli kuunnellut tätä keskustelua, lennähti hehkuvan punaiseksi. Villy huomasi sen ja puuttui puheeseen:

— Ei, vakuutan sinulle, mammaseni, ettei asia siitä rahtuakaan paranisi.

— Niin minä vaan luulen. Onhan siitä paljon esimerkkejä. Mutta sitä te ette taas ymmärrä.

— _Hyvä usko_ on mainio lohduttaja, virkkoi Agnes ivallisesti.

Eellimmäisinä kävelivät molemmat vanhemmat tyttäret, Bertha ja Ellen. Äidin jälkeen painoi heidän sanansa perheen kesken enimmän. Bertha oli taitava raha-asioissa ja Ellen verraton taloustoimien hoitaja. He vetivät aina yhtä köyttä, johon nuoremmat siskot saivat luvan tyytyä. Näillä oli perheessä vain melkeimpä pikkutyttöjen asema, joiden mieltä ei juuri milloinkaan kotoisissa kysymyksissä tiedusteltu.

Ellen Asker kääntyi lausuen matalalla äänellä:

— Puhu nyt vähän hiljenpää, sinä keijunen siellä, tai muuten on koko juttu huomenna sanomalehdissä! — Hän pisti kätensä Berthan kainaloon ja he kiirehtivät edelle.

Kun perhe tuokion jälkeen pysähtyi Askerin talon portille, sanoi Maria toisille hyvää yötä.

— Etkö tule meidän puolelle juomaan teetä? kysyi rouva Asker.

— En, kiitos! Olen niin väsynyt ja päätäni kivistää. Tarvitsen lepoa ja aionkin heti käydä nukkumaan.

Tultuaan omaan eteiseen pääsi hänen rinnastaan helpotuksen huokaus. Hän avasi oven ja astui salonkiin. Milloinkaan ennen ei sen komeus ollut hänelle niin pistänyt silmään kuin nyt — ehkäpä sen vuoksi, että hän vastikään lähti rouva Fosserin yksinkertaisista huoneista.

Karl Asker ei ollut säästänyt tehdessään kotinsa niin komeaksi ja hienoksi kuin mahdollista. Maria rakasti kaikkea tätä loistoa ja sehän se juuri oli hänen onnensa ollutkin. Hän heittäysi divaaniin, selaili muuatta kirjaa ja soitti sen jälkeen flyygelillä pari kappaletta. Mutta pian sisäinen levottomuus pakotti hänet nousemaan ja kävelemään huoneessa. Hän oli hermostunut, tietämättään miksi, aavisti jotakin ennen pitkää tapahtuvan, mikä tuottaisi muutoksia tähän elämään. Tuokion kuluttua oli hän jälleen heittäytynyt sohvaan ja purskahtanut rajuun itkuun. Hän itki kuin lapsi, koko ruumiinsa vapisi ja hiukset avautuivat. Tauottuaan oli hänen kasvoillaan kivuloinen rauha. Taas käveli hän edestakaisin ja alkoi selvitellä ajatuksiaan. Miksi ikävöi hän niin suuresti rouva Fosserin huvilaan Maryhillissä? Senkö vuoksi, että Erik Bohrman oli siellä? Ei hän voinut sitä sanoa varmaan, mutta _mahdollisesti_. Jos niin oli, tahtoisi hän matkustaa sinne yksin ja antautua kiusaukseen — hän, toisen miehen vaimo — — oliko se oikein! Hän kierteli nenäliinaa käsissään. Oliko se oikein? Mitä oli tehtävä? Toinen ääni kohosi hänen rinnastaan: Mitä pelkäämistä siinä oli? Eikö hän ollut varma itsestään? Oli, oli, oli! No, miksi sitte nuo epäilykset? Ja hän ikävöi reipasta meri-ilmaa ja saariston rauhaa — ei muuta mitään.

— Ja jos tuo ikävä keskittyi yhteen ainoaan paikkaan sen vuoksi, että _hän_ oli siellä, niin mitä pahaa siinä? olihan hän Norlannista — hänen ihanasta Norlannistaan — ja voisi epäilemättä kertoa paljon kotiseudun asioita. Hän oli kun lähettiläs sieltä pohjoisesta — ja vaikka hän olisi ventovieraskin ollut, olisi Maria sittenkin yhtä innokkaasti halunnut saada puhutella häntä... Olisi, olisi! Onhan kaikki entinen haudattua, hänen ja Erik Bohrmanin välillä ei ollut enää muuta kuin tahraton muisto, selvä ja kirkas kuin talvinen päivä. Maria oli nyt varma itsestään ja tunsi taas itsensä. Hän tulisi kohtelemaan hra Bohrmania kuin lapsuuden ystäväänsä — ei mitään muuta. Hän tulisi puhuttelemaan häntä vapaasti ja luonnollisesti samoinkuin muitakin ja jos Maria oikein käsittää Erikin luonteen, on hän saava samanlaisen vastakohtelun.

Niin, niin! Niin se on. Ja hän voi matkustaa turvallisena. Tähän ajatukseen hän vähitellen rauhoittui. Kunpa maanantai pian tulisi!

Pian laimeni kuitenkin jälleen iloinen mieliala ja epäilykset palasivat hiipien hänen sieluunsa. Oli kuin lehti olisi jälleen kääntynyt Marian sydämen kirjassa. Ja askel askeleelta lähenivät jälleen nuo koettelevat vanhat kysymykset. Mistä oli kotoisin tämä omituinen kaipaus ja ilo, jotka eivät antaneet hänelle hetkeäkään rauhaa.

— Oliko se oikein vai väärin? Oikein — väärin! Hän toisteli koneellisesti noita sanoja itsekseen. — Oi, ken voi määritellä, mikä tässä tapauksessa on oikean ja väärän raja...!

Sisällisen taistelun ja epätoivon murtamana painautui hän vihdoin nojatuoliin ja sulki silmänsä.

Eteisen ovikello soi. Maria nousi kiireesti ja loi säikähtyneenä katseen ovelle päin.

— Kukahan se oli? — Kaarlo? Oh, ei, sillä eihän hän milloinkaan näin aikaiseen tule; Maria voi olla huoleton. Mutta jos se sittekin olisi hän — Maria tunsi väkisinkin vastenmielisyyttä. — Ei, ei, hän ei saa tulla nyt, Maria ei tahdo tänä iltana kohdata häntä. Silloinhan hänen täytyisi teeskennellä iloisuutta ja tämä yksinäisyys on niin rauhoittavaa...

— Alma, muista ettei rouva tänä iltana ota _ketään_ vastaan, huomautti hän palvelustytölle, joka huoneen läpi kiirehti avaamaan.