Part 3

Maria istui edelleen liikkumatonna ja kuunteli. Ei se ollut Kaarlo, hän olisi tuntenut askeleista. Hyvä oli.

Silmänräpäyksen kuluttua ilmausi palvelijatar ovelle.

—Se on rouva Fraenkel. Hän tulisi sanomaan hyvästi.

— Vai niin. Käskekää hänet sisään! — Maria nousi ja Ellen Fraenkel tuli huoneeseen. Hänkin oli Norlannista, Marian lapsuudenystävä ja koulutoveri, nyt naimisissa erään kaartinluutnantin kanssa.

— Anteeksi, että tulen näin kutsumatta, sanoi rouva Fraenkel ja tervehti herttaisesti Mariaa. — Mutta kun kuulin sinun olevan yksin, en voinut olla pyytämättä terveisiä mukaani Norlantiin, ja samalla ottaisin jäähyväiset.

— Olitpa kiltti kun tulit, — Maria tarttui ystävättärensä vyötäisiin ja suuteli hellästi hänen punaisia huuliaan. — Sinä matkustat siis Norlantiin? Onnen lemmikki!

— Niinpä niinkin... oi, jos tietäisit... Ruskeat silmät säteilivät puhdasta iloa ja onnea, kun hän terveyden ja nuoruuden esikuvana seisoi Marian edessä. — Mutta eihän se sitä ollut kuin minun piti sanoa. Muistatko, miten ennen pensionissa istuimme illat pitkät ja usein yötkin puhellen toistemme kanssa, rakennellen tuulentupia ja suunnitellen tulevaisuuttamme.

— Muistan kyllä vastasi Maria äänellä, jossa eli kaihoa ja ikävää, — ne olivat onnellisia aikoja. Sitä elämää kaipaan usein.

— Ni — iin! — Rouva Fraenkel siirtyi etäämmäksi Mariasta ja katseli häntä syvälle silmiin sellaisella osanotolla, jota ainoastaan nainen voi uskollisimmalle ystävättärelleen osoittaa. — Pikku Mari, miten on laitasi? Sinä et ole niinkuin ennen. Olet kalpea ja kärsivän näköinen, pikku raukka.

— Ei... oh... en tiedä. — Maria kiersi kätensä rouva Fraenkelin kaulaan ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten. —Joskus vaan iltasin olen hiukan huonolla tuulella, en milloinkaan muulloin.

— Ei, sinä olet muulloinkin. — Nuori upseerinrouva puhui hiljaa, kauniilla sointuvalla äänellä ja silitellen valkoisella kädellään Marian otsaa. — Sinuun on viime aikoina ilmaantunut jotakin kärsivää — eikö totta? Minä en yksin ole sitä pannut merkille, niin ettei se voi olla minun luulottelujani. Minä pidän niin paljon sinusta ja olen suruissani tähtesi. Sano — kerro minulle kaikki.

— Kiitos... Elli rakas... kiitos! Jos tietäisit, miten lääkitsevää balsamia sanasi ovat kaipaavalle ja kiusatulle mielelleni! — Maria painautui lapsuudenystävänsä rinnalle. Hän itki hiljaa.

— Kas niin... niin... se on oikein... Se lieventää surua... tiedän sen kokemuksesta.

— Rouva Fraenkelin äänessä oli sama osanottava, lempeä sointu kuin äsken. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain — mutta huulet sulkeutuivat heti jälleen. Sen sijaan katsoi hän Mariaa puhuvin silmäyksin — ne puhuivat enemmän kuin sanat. Maria ei onneksi huomannut sitä ja jos olisikin huomannut, olisi hän tuskin ymmärtänyt... Eikö Maria sitte tiennyt, millaista elämää hänen miehensä vietti? Kyllä, tietysti — eihän toisin saattanut olla. Siitähän puhuttiin yleisesti seurapiireissä ja Askerin kodissakin. Tiedettiin, että Karl Asker viime aikoina oli alkanut viettää nuorenmiehen elämää _kaikissa suhteissa_. Eikä hänen entinen elämänsä ole ollut sekään nuhteetonta, mikäli rouva Fraenkel oli mieheltään kuullut. Oh, sehän on alhaista kauheaa! Kuinka voi Maria sentään olla tyyni? Miksi ei hän vaikka karannut — minne; hyvänsä — miehensä luota, joka ei ansaitse viattoman naisen uhrautuvaa lempeä. Ei hän, rouva Fraenkel, — hetkeäkään viihtyisi kodissa, joka ei ole todellinen _koti_. Tokkohan Maria tiesikään _kaikkea!_ Ei, olihan hän lukenut sen niin selvästi ystävättärensä silmistä ja koko hänen olennostaan. Kuinka paljon lienee sitte otaksumisissa oikeaa...

Lukemattomia samanlaisia kysymyksiä risteili rouva Fraenkelin aivoissa hänen pitäessään sylissään lapsuutensa ystävää. Hän hehkui halusta saada tietää Marian ajatukset ja tunteet ja jotenkin lohduttaa häntä.

— Pikku Mari raukkani! — Rouva Fraenkel painoi hellän ystävättären suudelman Marian otsalle ja hiuksille.

— En tiedä miksi itken. — Maria nousi ja järjesti tukkaansa.

— Oh, kyllä, kyllä sinä tiedät, kultaseni.

—. En tiedä, vakuutan sen... ei se ole mitään... ei yhtään mitään. — Hän kätki taas kasvonsa ystävättärensä helmaan. — Ehkä johtuu kaikki siitä, että minulla on ikävä, niin sanomattoman ikävä Norlantiin.

Maria oli oikeassa. Tällä hetkellä tunsi hän todellakin hurjan kaipauksen kotiseudun metsäisille maille. Kaikki hänen kaipauksensa, lempensä ja kaihonsa keskittyi tällä kertaa vain yhteen ainoaan — saada matkustaa sinne ylämaahan, humisevien honkien keskeen.

Mutta Ellen Fraenkel oli katsonut syvälle hänen sieluunsa. Hän tunsi niin hyvin ystävättärensä jo tämän lapsuuden päiviltä asti. Maria oli kuin ruusu. Se tahtoo kasvaa ja elää viimeiseen asti — kunnes syksyn myrskyt tulevat ja kuolettavat sen. Se ei voi elää ilman päivänpaistetta ja lämpöä. Niin oli Maria Askerin laita. Hän oli niin nuori ja kuumaverinen, hänen sydämensä ei tahtonut eikä voinut lemmettömyyden kahleihin puristua. Mutta ilman lemmen lämmittäviä säteitä oli hänen mahdotonta elää — ja sen vuoksi oli hänen sydämensä nyt paleltumaisillaan. Kaiken tämän tiesi rouva Fraenkel.

— Tule mukaani Norlantiin! — Hän tiesi itsekin, että tämä ehdotus oli vain lausetapa ilman sisältöä.

Maria pudisti päätään ja hymyili kärsivästi.

— Ei, ei se käy päinsä. Kaarlo ei kuitenkaan tahtoisi — ja muuten, ketä minä siellä tervehtisin nyt? Omaiseni ovat kuolleet ja ystäväni hajonneet sinne tänne.

— Eivät kaikki. Tiedän ainakin yhden — rouva Bohrmanin. Hän puhui niin ystävällisesti ja osanottavasti sinusta. Ja hänen äänensä oli niin kaunis ja lempeä. En tiedä, mutta väkisinkin tuntui kuin olisi hänellä jotakin katumista, jotakin, jota hän ei ole saanut pois mielestään, vaan toivoisi nähdä sinut, sanoa sen sinulle ja sitte unohtaa... Ehkä se on vain luulottelua, mutta aina hänen puhuessaan jää sama vaikutus. Hän on niin yksinäinen nyt, rouvaparka, sittenkuin miehensä syksyllä kuoli. — Rouva Fraenkel katseli salavihkaa Mariaa. Tämän kasvoilla veri vuoroin kohosi ja poistui, mutta muuten hän istui liikkumatonna kädet ristissä polvillaan. Vihdoin avasi hän huulensa ja soinnuton ääni lausui:

— Vai niin... vai kuoli hän syksyllä.

Rouva Fraenkel ymmärsi koskettaneensa Marian sydämen hellimpiä kieliä, mutta ajatukset tanssivat hillitsemättöminä hänen aivoissaan. Hänen täytyi mennä vapaaseen ilmaan selvittämään niitä ja nousi sen vuoksi lausuen hyvästi.

— Joko sinä lähdet? — Maria lausui tämän luonnollisella äänellään ja pakotti itsensä hymyilemään. Tällaisenkin hymyilyn tunsi rouva Fraenkel jo Marian lapsuuden ajoilta.

— Kuules, Maria, ethän sinä kai aio koko kesää istua täällä kaupungissa kuivumassa?

— En, luojan kiitos! Jo ensi maanantaina muutan saaristoon erääseen kesähuvilaan ja nautin siellä meri-elämästä, kylvyistä ja vapaudesta ja kaikesta, mitä kesä tarjota voi. Oi, jos tietäisit, miten ikävöin sinne.

— Saatko Askerin koko perheen seuratovereiksesi?

— Ei, muutan sinne vallan yksin — ja tiedätkös, mitä se tahtoo sanoa?

— Kyllä kyllä! Mutta tuleehan toki kai miehesi mukaan?

— Ei, ikävä kyllä. Hänen täytyy olla kaupungissa ja käy hän vain sunnuntaisin tervehtimässä minua. Olinkin sen vuoksi ajatellut ensin, etten matkustaisi minäkään. Käy sääliksi häntä.

— Se nyt vielä olisi puuttunut. — Rouva Fraenkel naurahti. Hän oli jälleen entisellä iloisella tuulellaan. — Älä vain rupea sen vuoksi kärsimään erikoisia omantunnon vaivoja.

Matkusta sinä vain iloisena maalle. Miehesi kyllä kai pian oppii yksinään olemaan, sillä muutenkin kuuluu hän jo olevan jälleen rakastunut nuorenmiehen elämään. — Heti tuon lausuttuaan katui hän sanojaan. Marian kasvot punastuivat voimakkaasti ja hän katsoi ystävättärensä silmiin kuin uhrikaritsa, mutta ei löytänyt sanoja vastatakseen. He menivät eteiseen. Katkaistakseen painostavan äänettömyyden rouva Fraenkel lausui: — Minä toivoin nyt, että kun uudelleen näemme toisemme, on kasvoillasi noiden kalpeitten ruusujen paikalla entinen puna. Se ilahuttaisi minua niin sanomattomasti. — Hän taputti Marian poskea.

— Kiitos, kiitos! — Maria pakotti taas itsensä hymyilemään. — Terveisiä Norlantiin. Syksyllä tapaamme jälleen. — Ovi sulkeutui ja rouva Fraenkel oli mennyt.

Eriskummallinen oli mieliala, mikä valloitti Marian yksin jäätyään. Hän ajatteli ystävättärensä sanoja ja miehensä viime-aikaista elintapaa. Hänellä oli niin omituinen pelko. Hän tiesi kyllä, että miehensä viihtyi hurjissa huveissa ja että hän usein vasta aamulla tuli kotiin, mutta kertaakaan ei hän voinut itselleen tunnustaa, että Kaarlo olisi saattanut olla huonoilla teillä... Sehän oli kuolettavaa ajatellakin! Kaarlohan oli häntä kohtaan niin hellä ja hyvä; Maria ei tahtonut eikä saanut ajatella mitään huonoa miehestään. Mutta hän vihasi sitä "toveri-elämää", joka Kaarlon iltasin houkutteli vaimonsa luota tuntemattomille matkoille. Ensin oli hän monella tavoin koettanut saada miehensä olemaan kotona, mutta huomasi pian yrityksensä turhiksi. Karl Asker oli heikko ja taipuva luonne. Pääkaupungin elämä tarjosi niin paljon viehättävää...

Nyt antoi Maria kaiken olla niinkuin se on. Hän tottui yksinäisyyteen. Mutta miehensä tuntematonta elämää hän vihasi — oli hetkiä, jolloin hän vihasi Kaarloakin ja olisi saattanut vihan vimmassa työntää hänet luotaan. Mutta juuri tuollaisina hetkinä olikin hän aina yksin...

Tänä iltana yksinäisyys jälleen huvitti Mariaa. Hän käyskeli huoneissa ja tarkasteli mielihyvällä kaikkea. Hän istui flyygelin ääreen ja alkoi soittaa intohimoisia säveleitä. Hän soitti ja soitti, eikä tahtonut osata lopettaa. Kello oli kaksitoista, kun hän meni makuuhuoneesensa.

3.

Kun vihdoin maanantai valkeni, oli Maria aikaiseen valveilla matkavalmistuksia viimeistelemässä. Hän veti ikkunaverhon puoleksi ylös ja hyräili jotakin laulua auringon ensi säteiden virratessa huoneeseen. Kaarlo ei vieläkään ollut kotona; niin kauvan ei milloinkaan ollut viipynyt poissa. Mutta Maria ei nyt joutanut sitä ajattelemaan. Hän oli niin iloinen ja mieli tuntui kevyeltä. Missähän lienee Kaarlo viettänyt koko yön? Jossakin "toverien" kanssa tietysti. Ja nyt saisi hän vapauden "huvitella" — hän ajatteli tuota sanaa iroonisesti hymyillen — miten paljon tahtoi. Maria lähtee nyt pois Luojan vapaaseen luontoon, pääsee ikävyydestä ja kaikista vastenmielisistä ajatuksista miehensä elintapojen vuoksi.

Oi, miten ihanaa on joskus elämä! Ei mikään voisi tänään hänen iloaan häiritä.

Hän kuuli eteisessä lukon rapinaa, sitte askeleita lattian poikki — se oli Kaarlo. Epämiellyttävä väristys tuntui Marian ruumiissa, mutta nähdessään miehensä väsyneen ja surkean olennon, tuntui se vallan koomilliselta. Maria ei voinut olla tahtomattaan hymyilemättä, ja vaikka siinä hymyilyssä ei ollut hiluistakaan lämpöä, tuli miehensä suoraan hänen luokseen ja lausui yhtä iloisena kuin kummastuneena:

— Se on oikein, pikku Mari — niin pitää aina olla. Meitä oli vain muutamia hyviä ystäviä koolla, jotka...

Maria keskeytti sukkelaan.

— Rakkaani, anna minun olla kuulematta, missä olette olleet — se ei minua ollenkaan huvita. — Hänen äänensä oli hermostunut. Kaarlon alakuloinen käytöstapa saattoi hänet aavistamaan miehensä salaavan huolellisesti jotakin... Sitä ei voinut ajatella.

Koko aamupäivän oli hänen asunnossaan tavaton kiire ja hyörinä. Mamma Asker toimitti lukemattomia asioita ja lähetti milloin yhden milloin toisen sanan ja hänen tyttärensä juoksentelivat portaissa. Maria oli äärimmilleen hermostunut, toivoi jo ettei milloinkaan olisi koko matkalle ajatellutkaan eikä saanut hetkenkään rauhaa ennen päivällistä.

Mutta kun hän kello kolmen aikaan seisoi eteisessä matkapuku päällään, säteili koko hänen olennostaan salaamatonta iloa. Nyt oli kaikki ohi — pian on höyryvene vievä hänet Tukholman saaristoon. Tätä ajatellessaan saattoi hän ystävällisesti hymyillä kaikille, puhua sydämellisesti ja ottaa iloisena vastaan omaisten onnentoivotukset ja varoitukset. Ja kun hänen anoppinsa vihdoin tuli alas, meni Maria erityisen hellästi hänen luokseen ja taputti olalle.

— Kun mamma lähetti Agnesin sanomaan, että tulette itse luokseni, en tullut ottamaan jäähyväisiä.

Mutta mamma Asker ei ollut kovinkaan hyvällä tuulella. Tuntui niin omituiselta, että hänen nuori miniänsä saattoi noin iloisella mielellä jättää heidät kaikki — ei ollut tästä vaikea arvata, mitä tunteita hän povessaan heitä kaikkia kohtaan kantoi.

— Mutta sen minä sinulle sanon, että en koskaan ole nähnyt sinua noin keveänä kuin nyt, jolloin koko kesäksi käännät selkäsi miehellesi ja omaisillesi.

Rouva Asker oli oikeassa — sitä ei käynyt kieltäminen. Senpä vuoksi Maria ei vastannut mitään; hän ainoastaan hymyili. Mutta tämä hymyily harmitti anoppia vielä enemmän.

— Vaikka nyt todella olisi miten viehättynyt matkaansa, ei pitäisi sitä noin julkisesti näyttää. Luulin sinun edes tuntevan jonkun verran kaipausta erotessasi hyvästä, kiltistä miehestäsi. Mutta sinähän et tiedä kuinka olisit tuossa kaikessa mielihyvässäsi. — Rouva Askerin äänessä oli pyhää suuttumusta.

— Mamma rakas, mitä johtopäätöksiä nuo nyt ovat, kuului Kaarlon ääni viereisestä huoneesta.

— Sinuahan juuri, poikani, hänen sydämettömyytensä pitäisi ennen kaikkea haavoittaa. Kun niin vapaasti...

Karl Asker keskeytti äitinsä kärsimättömänä.

— Sydämettömyytensä... tyhmyyksiä! Älkää huoliko yhtään. Hän sanoi juhlallisesti kovemmalla äänellä: — Tunnen itseni onnellisemmaksi kuin muulloin nähdessäni ettei vaimoni teeskentele. — Hän puristi lujasti Marian kättä ja he lähtivät.

Isollakadulla hetken äänettöminä käveltyään kumartui Kaarlo sanomaan hiljaa vaimolleen:

— Pikku Mari, sinä et vaan saa ajatella pahaa mammasta; ei hän tarkoita niinkuin sanoo. Hänhän on vanha ja kivuloinen. Hän pitää sinusta kuitenkin; tässähän on vain se vanha juttu, että anopit eivät koskaan voi antaa anteeksi miniöilleen sitä, että nämä vievät heiltä heidän poikansa. Mutta siitähän ei tarvitse välittää. Älä ole ollenkaan pahoillasi!

— En, Kaarlo, näethän sen itsekin. — Maria kääntyi hymyillen mieheensä.

— Niin näenkin. Sinä olet niin hyvä ja alttiiksi antava. — Kaarlo puristi hänen vartaloaan itseään vasten.

Laivasillalla vilisi kansaa kaikennäköistä, eikä höyryveneissä näyttänyt olevan enää olenkaan tilaa. Kaarlo oli kuitenkin väsymätön hankkiakseen vaimolleen mukavan istumapaikan. Se onnistuikin. Laivan reunalla, kaidetangon vieressä, löysi hän vihdoin vapaan paikan ja tiesi Marian juuri siitä erityisesti pitävän. Hän ei tiennyt muuten, miten olisi oikein palvellut pikku rouvaansa, ja Mariasta tuntui kaiken aikaa kun olisi miehensä tahtonut jotakin hyvittää, jotakin katua.

Höyrytorvi soi ja Kaarlo kumartui suutelemaan Marian kättä.

— Mutta eikö totta, Mari, miten paljon sinulla onkaan käyttörahoja? Ehkä ne eivät riitä, niin että... Hän otti povitaskustaan lompakkonsa. Avatessaan sen putosi lehtien välistä punaisella silkkinauhalla solmittu vaalea hiuskiehkura Marian syliin. Aviopuolisot katsoivat toisiaan silmiin ja se katse oli erilainen kuin milloinkaan ennen. Kumpainenkaan ei lausunut yhtään sanaa.

— Kiitos, Kaarlo, minulla on niin paljon kuin tarvitsen. — Maria kääntyi katselemaan kuninkaallista linnaa.

Minuutin kuluttua lähti höyryvene rannasta.

Marian koko tunne-elämä riehui ilmi kapinassa Kenen oli se hiuskiehkura, jota hänen miehensä kantoi sydämellään? Ja kaikki kysymykset ja ihmettelyt, jotka hän viime päivinä oli urhokkaasti torjunut takaisin, myrskysivät esteettöminä uudelleen esiin. Hänen joka jäsenensä oli herpoutunut ja vaivoin saattoi hän olla purskahtamatta itkuun. Mielen liikutuksesta kalpeana istui hän kumarassa ja katseli aaltojen tyyntä leikkiä. Kuka oli _hän_, se nainen, joka oli sytyttänyt hänen miehensä sydämen, kuunnellut hänen imartelujaan ja antanut hänelle lemmen muiston, hiuskiehkurasta solmitun kahleen? Kuka oli hän? Oli kuin hienoinen harso olisi vetäisty pois Marian silmien edestä. Hän näki kaikki niin toisenlaisessa valossa kuin ennen. Ja hän ymmärsi... hän ymmärsi, mitä Ellen Fraenkel oli sanonut, että Kaarlo on mielissään hänen poismenostaan ja nyt tiesi hän syyn niihin salaperäisiin puheihin, mitä oli kuullut, että nimittäin miehensä oli jälleen alkanut viettää täydellistä nuorenmiehen elämää. Nyt ymmärsi hän... Niinmuodoin ei hän näiden neljän vuoden kuluessa ollut muuta kuin ajankuluke, leikkikalu, johon Kaarlo jo oli kyllästynyt. Hän oli kai miehelleen jotakin liian tavallista — liian vanhanaikaista. Kaarlo halusi kai vaihtelua — uutta ja aina uutta hän halusi. Ja se nainen, jonka hiuskiehkuraa hän kantoi sydämellään, se kai oli Kaarlon lemmen esine. Hän — tuo valkotukkainen olento — oli työntänyt Marian syrjään. Hän ehkei koskaan vanhene. Varmaankin on hän nuori — hyvin nuori ja kaunis, sillä Kaarlo rakasti nuoruutta yhtä paljon kuin vaihtelua. Millainen vaikutusvoima hänellä mahtaakaan olla! Onko hän tämän vaikutusvoimansa vuosien kuluessa kehittänyt? Niin, Maria melkein uskoi sen. Kaarlo, joka ei ollut varma itsestään, tietää ei olevansa iäksi kahlittu ja siksi voi suhde olla hetken leimuava. On luonteita, jotka eivät voi sietää ikuista valaa, sellaista, jota ei _voida_ purkaa. Ja tällainen luonne oli nyt Karl Asker.

Mutta hän — tuo nainen — saattoi ehkä kauvankin pitää heidän välisen suhteensa kukoistavana, sillä heidän välilläänhän ei ollut mitään kaavamaista eikä sitovaa. Kaarlo pitäisi tuota valkokiharaista jonakin kiellettynä hedelmänä ja siinä on juuri tämän houkutteleva viehätys. Ei mitään edesvastuuta koskaan, eikä nuhteita ja pahastuvia silmäyksiä. Niin — hänen, tuon tuntemattoman kaunottaren luona, Kaarlo siis oli istunut kaikki ne illat, mitkä Maria kotona oli viettänyt ikävässä ja aika ajoin levottomuudessa; hänen luotaan palasi hän aamusin hiipimällä syrjäkatuja myöten kotiin skandaalia välttääkseen. Hänen tähtensä Kaarlo oli riistänyt omalta vaimoltaan yörauhan, ryöstänyt seuran ja tehnyt hänet niin pettyneeksi ja surulliseksi, jollainen hän viime aikoina useimmiten oli — hänen tähtensä Kaarlo ehkä vihdoin on uhraava kaikki.

Maria oli vähitellen, vastoin tahtoaan, kiihoittunut äärimmilleen; hänen kasvonsa vaihtoivat alituiseen väriä. Hän painoi otsansa lujasti kylmiä käsiään vasten. — Kuinka oli se mahdollista — kuinka saattoi hän! Kuinka voi olla niin kovasydäminen ja armahtamattomasti pettää? Ja miten hän kuitenkin toisinaan oli petollisen ystävällinen ja rakastettava? Huu! — Mariaa oikein värisytti sitä kaikkea ajatellessaan. Kaarlo oli ollut tänään niin huomaavainen ja ystävällinen vaimolleen ja sellainen tulisi hän aina olemaan — sen tiesi Maria. Karl Asker ei ollut ollenkaan paha luonne — kaukana siitä! Hän oli aina sydämellinen ja huomaavainen ja täytti kaikki vaimonsa pienimmätkin toivomukset arki-elämässä. Hän oli väsynyt vaimoonsa, hänellä ei milloinkaan olisi ollut sydäntä hyljätä puolisoaan, mutta hän oli ollut kai ainoastaan leikkikalu ja siinä kaikki.

Raitis meri-ilma viihdytti kuitenkin vähitellen Marian särkyneet hermot. Hän peitti toisella kädellään silmänsä ja itki hiljaa. Rauha ja tyyneys palasivat jälleen koko hänen olentoonsa. Hän saattoi taas nauttia kauniista luonnosta, seurata silmillään aaltojen leikkiä ja vaipua unelmien maailmaan.

Ehkei se kaikki sentään ollutkaan niin vaarallista kuin hän oli kiihoittuneessa mielessään kuvitellut...

Lindalsalmen rantaan päästyä oli hän täydelleen entisellään. Hän lähti astelemaan samaa metsäpolkua kuin muutama päivä sitte käydessään täällä miehensä omaisten kanssa. Oli herttaista olla yksin, antaa katseen levätä hongikon tummassa varjostossa, jonka läpi kuitenkin siellä täällä päivänsäde pilkahti, nähdä auringon vaipuvan yhä alemmas puitten latvojen taa ja kuunnella aaltojen kohinaa... Maria nautti kaikesta niinkuin ainoastaan viljelemätön kaunomieli voi nauttia. Ja kävellessään yksinäistä kiemurtelevaa metsäpolkua ei hän mitään toivonut niin sydämellisesti kuin saada nähdä _hänet_ — ensi lempensä — Erik Bohrmanin. Tämä tunne kasvoi ja kasvoi — se täytti hänen sielunsa kokonaan. Surulle ja vaikutuksille altis mieli ei voinut häiritä milloinkaan sitä tunnetta — siksi syvällä olivat sen juuret. Peittää ne sen hetkeksi saattoivat, mutta sammumaton liekki hehkui tuhkankin alla.

— Oi, jos hän nyt juuri tulisi, jos kohtaisin hänet tässä metsässä! — ajatteli Maria. Hän hiljensi askeleitaan ja katseli tarkasti ympärilleen; hän oli melkein varma, että Erik Borhman tulee... Mutta hän ei tullut.

Tultuaan huvilan luo näki hän läheisellä rinteellä erään hongan juurella huopavaatteen ja siinä _hänet_. Hän nukkui. Toinen käsi suojasi silmiä ilta-auringon paahteelta. Hattu oli vieressä ja päivettyneeltä otsalta kohosi tukka muodostaen pari tummaa aaltoa. Piirteet olivat samat kuin ennen, sama sopusuhtaisuus ja... niin, vuodet eivät olleet pystyneet häneen. Maria katsoi ja katsoi, salainen voima hänen silmiään kiinnitti siihen yhteen paikkaan. Tietämättään ja tahtomattaan hiipi hän lähemmäksi. Ei yhtään ihmistä ollut saapuvilla. Hän pysähtyi lähelle. Nyt hän näki hänet selvään — piirteet olivat samat, mutta kasvojen ilme toisenlainen kuin ennen. Hän oli kalpeampi, eikä enää niin nuorekas kuin ennen. Mutta hän oli kuitenkin... Oi, Jumala!... Sisällisten taistelujen ja mielenliikutuksen masentamana laskeutui hän istualleen ja nojasi hongan sammaleista runkoa vasten.

Silloin näki hän Erik Bohrmanin liikuttelevan ja heräävän. Maria ei tiennyt, mistä hän sai voimia, mutta silmänräpäyksessä oli hän noussut ja sukkelaan paennut, katumuksen ja pelon pakottamana. Mitä olikaan hän tehnyt?

Pian senjälkeen rouva Fosser yksinkertaisessa salissaan otti ystävällisesti vastaan uuden kesävieraansa.

— Ei, mutta kas, pikku rouva! Tulittepa odottamatta. Olemme olleet vastassa aamulaivalla. Mutta rouva Asker tuleekin parhaaksi päivälliselle.

Maria viipyi kauvan omassa huoneessaan ennenkuin uskalsi päivälliselle kaikkien uteliaisuuden esineeksi. Oli vallan mahdotonta hänen tuntea itsensä täysin tyyneeksi ja turvalliseksi — tuon tuostakin kävi kummallinen vavahdus koko ruumiin läpi. Päivälliskello soi toisen kerran — aivan varmaan hänen tähtensä, ja nyt täytyi hänen mennä. Hän oli levoton siitä miten käyttäytyisi ensi kohtauksessa ja toivoi jo hetkisen, että olisi valinnut toisen suviasunnon, mutta vain hetkisen. Hän astui vakavin, vaikka hitain askelin päivälliselle. Ruokasaliin olivat jo kokoontuneet rouva Fosser ja kaikki hänen kesävieraansa. Herrat puhelivat voileipäpöytien ympärillä ja naiset olivat siellä täällä ahkerassa syöntihommassa hekin. Verannalla, selin toisiin, seisoi Erik Bohrman — yksin. Tiesikö hän, että Maria oli täällä? Pitkän esittelyn loppupuolella tuli hän huoneeseen. Vaaleanruskeissa silmissä oli muuttumaton katse. Hän teki miellyttävän, arvokkaan kumarruksen.

— Hyvää päivää, rouva Asker, lausui hän enemmän luonnollisella kuin sydämellisellä äänellä. — Onpa siitä aikaa, kun...

Maria tunsi itsensä täysin tyyneksi ja olisi mielellään vastannut kiitollisella katseella, mutta ei uskaltanut. Hän oli sydämestään iloinen — Erik Bohrman oli sittekin sama kuin ennen, ja silloin ei Marian tarvinnut pelätä seurustelua hänen kanssaan. Herra Bohrmanin käytöstapa ensi kohtauksessa puhui enemmän kuin Maria tahtoi itselleen tunnustaakaan.

— Tunteeko herrasväki toisensa? — kysyi rouva Elfving hieman kummastuneesti.

— Oh, mehän olemme molemmat Norlannista ja samalta paikkakunnalta. Tietystihän me tunnemme.

Päivällispöydässä he innokkaasti puhelivat kaikenlaisista jokapäiväisistä asioista. Mutta Maria puheli myöskin muitten päivällisvieraiden kanssa ja pian oli keskustelu vilkkaassa vauhdissa. Puheltiin leikkiä laskien yhdestä ja toisesta asiasta, eikä tuossa pienessä kesähuvilassa ennemmin ollut milloinkaan vietetty niin hupaista päivällishetkeä. Päivällisen jälkeen meni kukin lepopaikalleen puutarhaan tai rinteelle. Erik käveli Marian rinnalla ja puheli yhtä ja toista kesävieraista. Maria oli äänetönnä ja hymyili; hän tunsi itsensä nyt niin kummallisen rohkeaksi tietämättä syytä.

— Helkkarin sievä ja hauska olento tuo rouva Asker, virkkoi tukkukauppias Elfving rouvalleen, joka oli mukavasti sijoittunut verannalla olevaan nojatuoliin.

Rouva Elfving katsoi miestään pikaisesti silmiin.

— Ei minun mielestäni, vastasi hän jotenkin terävällä äänellä, mutta herroillahan on aina oma makunsa. Minusta naineen naisen tulisi paljon arvokkaammin esiintyä varsinkin ensi tutustumisessa vieraiden ihmisten kanssa.

— No herran nimessä, saahan nyt toki nainutkin nainen olla iloinen ja puhella semminkin noin viattomista asioista, vastusti tukkukauppias ja istuutui paremman puoliskonsa rinnalle.

— Luulen tulevani täällä viihtymään oikein hyvin, lausui Maria Erik Bohrmanille heidän yhdessä kävellessään rinnettä pitkin alas.

— Oo — ho, sepä hauskaa... Ruskeat silmät loistivat ystävällisesti. — Sittepä on tehtävä joitakin valmistuksia. Teillä ei vielä ole valittu lepopaikkaa niinkuin meillä kaikilla muilla. Jos tahtoisitte tyytyä minun vaatimattomaan seuraani, olisin sanomattoman onnellinen. He saapuivat paikalle, missä Maria tänään ensi kerran kohtasi Erikin. Huopavaate oli vieläkin levällään maassa.

— Olkaa niin hyvä! — Erik teki kohteliaan kumarruksen. — Tästä todistavat kaikki olevan ihanimman näkö-alan ja muuten kadehtitaan minulta lepopaikkaani. Sallitteko minun istua juttelemaan kanssanne hetkisen menneistä ajoista ja Norlannista.

— Kiitos, mielelläni! Niin, puhukaamme Norlannista! Minä rakastan vielä humisevien honkien ja kuohuvien virtojen maata; tuletteko suoraan sieltä? Maria katsoi herra Bohrmanin ohi merelle ja sen tuolla puolen kohoavaan metsänreunaan.

Mutta tuomari Bohrman ei huomannut hänen sanojaan. Hän katseli kiinteästi edessään huopavaatteella istuvaa hentoa olentoa. Vaaleansininen leninki suhtausi kauniiseen vartaloon ja eroittausi jyrkästi tummasta sammaleisesta taustasta.

— Nyt tunnen teidät jälleen, vaikken äsken ollut tuntea. Meidän välillemme on tullut jotakin vierasta, mutta se on poissa nyt. Juuri tuossa asennossa, tuo uneksiva katse silmissänne olette sama kuin ennen. — Hän katseli Mariaa hiukan surullisin silmäyksin, mutta huulillaan oli edelleen yhtä herttainen hymyily kuin muinoin.

Maria oli todellakin hurmaava. Tummat hiukset kiehkuroivat kauniisti valkeaa otsaa ja suuria silmiä varjostivat mustat kulmakarvat. Iho oli tervettä ja hienoa, purppuraisilla huulilla leikitteli ihastuttava hymyily. Kädet olivat ristissä niskan taa kohotettuna ja katse suuntausi unelmoivana kauvas. Hän tunsi tällä hetkellä olevansa onnellinen ja oli kuin joitakin nukkuneita tunteita olisi jälleen herännyt hänen rinnassaan. Hän kuunteli Erik Bohrmanin kertomuksia ja muisteli jokaista hänen äänensä sointua. Hän ei uskaltanut kauvemmin katsella lapsuutensa ystävää, mutta loi tuon tuostakin silmäyksiä häneen. Ja hän olisi voinut kiitollisuudesta itkeä siitä, että Erik vielä oli sama kuin ennen, ettei mitään uutta ja vierasta ollut häneen vuosien kuluessa ilmestynyt. Entäs sitten tuo pieni "Te" — sana, jota hän oli alkanut käyttää, miten paljon se muistutti entisiä aikoja, niitä aikoja, jolloin he koulujen lupa-ajoilla silloin tällöin kohtasivat toisensa.

— Kertokaa Norlannista. — Maria loi nyt rohkeasti pyytävät silmänsä häneen.

— Varsin mielelläni. — Erik Bohrmanin äänessä oli ennestään tuttu reipas sointu.

Mutta ei hän jatkanutkaan ja hetkisen kuluttua lausui äkkiä:

— Minun on miltei mahdoton uskoa, että olette naimisissa, ennenkuin näen miehenne.

Maria tunsi veren kohoavan poskilleen, mutta vastasi kuitenkin tyynesti:

— Miksi teidän sitä on vaikea uskoa?

— Te ette ylimalkaan ole samanlainen kuin muut nuoret rouvat. Teissä ei ole sitä kaavamaista arvokkaisuutta, jolla muut nuoret rouvat nykyaikana koristelevat itseään. Te olette vielä kuin nuori tyttö. Teidän katseessanne on vielä aavisteleva, uneksiva ilme kuin usein on nuorilla tytöillä, mutta joka tavallisesti aina katoaa naimisiin jouduttua. Te olette tuon kaiken säilyttäneet entisellään — ja kuitenkin olette olleet naimisissa neljä vuotta.

— Miksi sitten pitäisi muuttua naimisiin mentyä?

— Niin, miksi? Mutta niin se vain kaikessa tapauksessa on useimmiten. Se riippuu ehkä meistä miehistä osaksi, mutta ette te naisetkaan siinä suhteessa aivan syyttömiä ole.

— Ei, emme tietystikään. Naimisissa huolehditaan niin paljon kaikenlaisista ulkonaisista asioista, että usein oma itsekin tahtoo unohtua sielun kehityksestä puhumattakaan, josta _juuri silloin_ pitäisi enimmän huolehtia.

Niin se on. Mutta _te_ ette näytä kuuluvan niihin naisiin.

— En, enkä tahdokkaan kuulua.

— On henkilöitä, jotka väittävät, että jos nainen oikein rakastaa jotakin miestä, ei hän milloinkaan mene hänen kanssaan naimisiin.

— Sen minä ymmärrän. — Maria nousi äkkiä istualtaan. — Oi, miten hyvin sen ymmärrän!

— Niinkö todella? — Tuomari Bohrman katsoi tenhovan surunvoittoisesti rouva Askeria. — Mutta minä sitä vastoin en voi sitä ymmärtää.

Rouva Asker teki lähtöä.

— Täällä ulkona alkaa jo käydä ilma kosteaksi, virkkoi hän. — Ehkä on parasta mennä sisään.

Erik otti vaatteen käsivarrelleen ja he nousivat hiljaa rinnettä myöten ylös ymmärtäen kumpainenkin keskustelun olleen vähällä siirtyä hyvin vaarallisille aloille.

— Kauvanko olette oleskelleet täällä saaristossa? — kysyi rouva Asker tavallisella äänellään.

— Neljätoista päivää. Ja yhtä kauvan aion vielä viipyä. Olen nimittäin ottanut kuukauden virkaloman.

— Minne lähdette sitte?