Part 5

Nämä sanat olivat virvoittavaa, rauhoittavaa balsamia Marian revitylle sielunelämälle; mutta hänen silmänsä jäivät kyynelettömiksi ja niihin ilmestyi kuumeentapainen kiilto.

— Sanokaa, Maria, miksi ihmiset jokapäiväisessä elämässään ovat niin toisenlaisia kuin he todellisuudessa pohjaltaan ovat? Erittäinkin mitä herroihin tulee. He peittävät usein paremmat ominaisuutensa ja salaavat ne huolellisemmin kuin luonteensa varjopuolet. Tuntuu joskus ikäänkuin he häpeäisivät omistaa mitään jalompia tunteita. Eikö totta, Maria?

— Olet ehkä vallan oikeassa, pikku ystävä, mutta luuletko, että Bohrmankin on samanlainen?

— Ei, hän ei ole samanlainen kuin muut, jotka minä tunnen, esimerkiksi herrat siellä tehtaalla kotona. Mutta sittekin oli hän täällä metsässä yksinäisyydessä erilainen kuin tavallisesti. Hänhän on kyllä ainakin kiltti ja kohtelias, mutta laskee aina leikkiä ja on iloinen. En koskaan olisi uskonut hänen olevan _noin_...

Maria nousi ja kohotti Annyn seisaalleen.

— Nyt on aamiaisaika sanoi hän. Meidän on mentävä sisään.

Kun he saapuivat portaille virkkoi Maria vakavalla, vaikka masentuneella äänellä:

— Kuuleppas Anny! Minä en nyt voi oikein hyvin ja menen sen vuoksi huoneeseni pariksi tunniksi nukkumaan. Jos olet nyt niin kiltti ja pidät huolta siitä, ettei kukaan — kuuletko, ei kukaan — tule minua häiritsemään, niin pääset iltapäivällä minun kanssani jälleen kävelemään.

— No sen minä teen mielelläni. — Nuoren tytön ääni ei ollut niin vakuuttava kuin tavallisesti.

— Kiitos sitte. — Maria meni huoneeseensa, heittäytyi sänkyyn ja kätki päänsä syvälle tyynyihin.

7.

Jos huhu Marian ja Erikin seurusteluista toistensa kanssa kesäkauden alkupuolella oli puheenaiheena ainoastaan saaristossa kesävieraiden kesken, niin kylläpä se sitävastoin syksypuolella nopein siivin lensi Tukholmaankin. Huhut leviävät tavallisesti yhtä nopeaan kuin ääni — liiatenkin, jos ne ovat laadultaan sellaisia, että intresseeraavat kaikkia — ovat skandaalijuttuja. Ne kiertävät miehestä mieheen, suurentuvat matkallaan ja tulevat lopulta vallan tuntemattomiksi. Ne ovat kuin lumipalloja, jotka ensin puserretaan kädessä ja sitte vieritetään yhä suuremmiksi maassa. Mitä kauvemmas sitä vieritetään suojaista lunta pitkin, sitä suuremmaksi se kasvaa, kunnes se lopulta on oikea "vuori," eikä silloin kukaan aavista sen olevan pienestä lumipallosta lähtöisin.

Tuomari Bohrmanin ja rouva Askerin suhteista toisiinsa keskusteltiin vilkkaasti Tukholman niissä piireissä ja perheissä, missä nämä molemmat henkilöt tunnettiin ja missä asia saattoi herättää uteliaisuutta.

Lääketieteen kandidaatti Vilhelm Asker käveli muutamana päivänä erään toverinsa kanssa Kuningattarenkadulla. Tuokion keskusteltua kaikenlaisista asioista Vilhelm yhtäkkiä kysyi:

— No, mitä uutta skandaalimaailmasta?

— Niin, saatpa kuulla jotakin, ellet jo liene kuullut. Viimeinen saaristolaisposti koskee sinun sukulaistasi, kuulin siitä eilen...

— Mariaa, niinkö? — Lääkärinalku naurahti katkonaisesti. — Ei, kuule, älä koetakaan...

— Ka, enhän minä tiedä, mutta niin kertoo huhu, että muuan tuomari, jolla on virka täällä kaupungissa, mutta joka viettää saaristossa kaikki lupahetkensä, on pihkaantunut rouva Askeriin oikein lujasti. Ja hänen tunteillaan on kuulema täydellinen vastakaiku. Ne kuuluvat siellä kuhertelevan keskenään vallan vapaasti. Ja ihmekös tuo, kun on siellä, kaukana miehensä luota Lindalsalmen rannalla. Se on mainio tilaisuus.

Samana päivänä puolisen syötyä ja Kaarlon tapansa mukaan lähdettyä heittäysi Vilhelm sohvaan ja voitti urhokkaasti kiusauksen kertoa äidilleen ja siskoille, mitä oli Mariasta kuullut. Olisi kyllä helkkarin hauskaa nähdä kaikkia niitä erilaisia ilmeitä siskojen kasvoilla, kun he kuulisivat sen, mutta — sittekin on vaikeneminen paras. Akkaväellähän se vain on kieli alituiseen päänlaella.

Mutta siinä maatessa kiusaus kasvoi ja vihdoin se tuli vastustamattomaksi. Hän päätti kertoa, mitä oli kuullut, kun ensin oli tullut itse vakuutetuksi siitä, että oli kertova kaiken vain huvikseen, eikä kevytmielisestä uteliaisuudesta. Sellainen ei johtunut hänelle mieleenkään.

— Tiedättekö mitä, ne puhuvat kaupungilla paljon, eräästä asiasta joka koskee meidän perhettä.

— Kaarlosta kaiketi, pisti Emmy nopeasti väliin! — No, se ei minua suurinkaan ihmetytä.

— Ei, ei hänestä, mutta Mariasta. — Sanoilla oli toivottu vaikutus; tuokiossa oli mielten jännitys äärimmillään Askerin perheen naispuolisissa jäsenissä.

Mitä hänestä...? — Kuului kuorossa.

— Kuulin sen tänään eräältä toveriltani. Se on sanalla sanoen rakkausjuttu. — Lääketieteen kandidaatti puhui hitaalla ja välinpitämättömällä äänellä huolimatta ollenkaan siskojensa maltittomuudesta. Eräs nuori varatuomari kuuluu siellä hakkailevan Mariaa kuin poika ja mikäli kerrotaan hyvällä menestyksellä. Ovat lemmon lailla pikiintyneet toisiinsa. Muuten se on vanha rakkaus, joka on uudelleen leimahtanut ilmituleen, eikä milloinkaan ruostu, kuten tiedätte. He lienevät olleet ennen maailmassa kihloissakin ja ovat samalta seudulta Norlannista kotoisin.

— Vai niin, vai tuomari Bohrman! — Agnes nauroi helakasti. — Eikö muuta? Niin, ihmiset tosiaankin voivat koota skandaaleja tyhjästä. Ei kukaan saa olla rauhassa, kaikki asiat nähdään pahimmalta puolelta. — Hän loi merkitsevän silmäyksen äitiinsä.

Rouva Asker naurahti paljon sanovasti.

— Huhulla on todellakin terävät kynnet, sanoi hän. Ajatelkaas nyt, että viattomasta lapsuusystävyydestä kokoonpannaan liikuttava rakkausjuttu. Se on jo jotakin.

Lääketieteen kandidaatti ei ollut odottanut asioiden tuohon suuntaan kallistuvan. Nyt täytyi hänen muuttaa äänensä mitä salaperäisemmäksi jos mieli saada tyttöjä ja äitimuoria uskomaan, että hän sittekin tietää asiasta paljon enemmän.

— Viatonta lapsuudenystävyyttä! Ha, ha! Kylläpä se on hienoa ystävyyttä se! Kysykää keitä hyvänsä, joka on ollut siellä saaristossa, niin saattepa kuulla, mitä hän kertoo heidän kaikista kävelymatkoistaan ja muista. _Viattomaksi ystävyydeksi_ ei hän heidän suhdettaan nimitä, vaan päinvastoin kokonaan muuksi. Ehkeipä se alussa ollutkaan mitään muuta, mutta kesän kuluessa on se kehittynyt joksikin toiseksi. Niinhän usein tapahtuu.

— _Onko_ se todella mahdollista? — Agnes se oli joka näin kysyi ja hänen silmissään kimmelsi kyyneleet.

— Kuka olisi uskonut, että Maria on noin turmeltunut olento? — huokasi Emmy, joka huomasi ja ymmärsi siskonsa mielipahan. Mutta nyt muistan... Tiedättekö mitä? Kun keväällä, silloin kuin ensi kertaa kävimme rouva Fosserin huvilassa, minä ja Maria odottelimme ulkona sen aikaa, jolloin te tarkastelitte huoneita, tuli hän yhtäkkiä niin kummalliseksi, etten minä ymmärtänyt häntä ollenkaan; ja hän seisoi ja katseli suurta valkoista päivänvarjoa, jonka suojassa muuan vaaleapukuinen herra istui. Minä kysyin tunsiko hän jonkun noista kesävieraista, hän vastasi kieltäen, mutta kun nyt ajattelen asiaa, tuntuu vallan luonnolliselta, ettei se ollut kukaan muu kuin tuomari Bohrman, jonka hän siellä näki ja joka häneen teki niin suuren vaikutuksen.

Kaikki perheenjäsenet kuuntelivat ja häpesivät; että Kaarlon vaimo oli _sellainen_, sitä eivät he toki olisi uskoneet.

— Kyllä minä olen jo aikoja huomannut, että hänellä on joitakin salaisia vehkeitä, virkkoi Bertha Asker, jonka terävä kieli aina mieluummin puhui ihmisistä pahaa kuin hyvää.

— Minusta olisi paras, että Kaarlo ja Maria ottaisivat avioeron; olen aina aavistanut, että se heidän kuitenkin lopulta on tehtävä. — Se oli Ellen, joka näin toi kortensa kekoon.

— Avioeron! Oletko hulluna, tyttö! Ajatteles, millainen skandaali siitä tulisi. Ei, kaikkea muuta, mutta ei sitä! — Rouva Asker laski pois käsityönsä ja nojautui taaksepäin tuolissaan.

— Vain niin. Mamman mielestä — on siis parempi, että Maria on miehelleen uskoton?

— Ei, antakaahan nyt minullekin suunvuoro. — Vilhelmin mielestä asia oli horjahtanut kauvas syrjäpoluille ja hän tahtoi nyt keskittää sen jälleen. — Onpa perhanaa, miten naiset sotkevat asioita eivätkä pysy aisoissa. Enhän minä ole sanonut mitään varmaa, kaikki voi olla vain vähäpätöinen juorujuttu.

— Älä juttele! Niinhän itse kerroit. Ja muuten, ei savua ilman tulta, sanotaan ja niin se on tässäkin.

— Käskee sitä jutella mitään eukkoväen kanssa, Jos olisin tiennyt, että otatte asian tuolta kannalta, en lempo soi olisi suutani avannut.

— Teitpä vallan oikein kun puhuit.

Kun poika oli lähdössä ulos, sanoi rouva Asker huolestuneella kasvojen ilmeellä:

— Aiotko puhua tästä Kaarlolle? Häntä pitäisi varoittaa, mutta _me_ emme tahdo sitä tehdä.

— Ehkäpä voin puhua. Mutta varma olen, että hän ottaa asian paljon keveämmästi kuin te. — Tuon sanottuaan hän lähti.

Useana tätä seuraavana päivänä ei Askerin perheessä puhuttu muusta kuin mitä Vilhelm oli kertonut, mutta kukaan ei siitä virkkanut sanaakaan Kaarlolle. Varrottiin vain ja toivottiin tarkempia tietoja asiasta.

8.

Vierähti viikko, eikä Kaarlo vieläkään ollut saanut aavistustakaan siitä, mistä äitinsä ja siskonsa niin usein tarinoivat. Jos hän olisi ollut useammin kotona, ei hän luonnollisesti olisi voinut välttää joitakin tietoja saamasta, mutta aina heti päivällisen syötyään meni hän tiehensä. Silloin sattui Vilhelm muuanna päivänä kuulemaan taas vähän huomattavampia ja tuoreita viestejä Lindalsalmen rannalta ja nyt päätti hän kertoa asiasta veljelleen. Kaarlo asteli hiljaa yhtiöstä Norrbron ja Kuninkaanpuiston kautta kotiinsa päivälliselle. Satama- ja Kuninkaankatujen kulmassa kohtasi hän Villyn. Veljekset tarinoivat ensiksi ilmasta ja muista arkipäiväisistä asioista, mutta vähitellen lääkärinalku johti keskustelun Lindalsalmen seutuville. Kaikki kertovat niin, vakuutti hän. Kaarlon vaaleanpunaiset kasvot olivat yhtenä kysymysmerkkinä. "Mitä arvelet?" Veli kertoi asiasta minkä tiesi, piti sen koko lailla arveluttavana, mutta ehkei sentään niin vaarallisena kuin kotona ovat taipuvaisia uskomaan.

— Se veijari, lurjus! — Kaarlo paineli kepillään syvälle nurmikkoon. Vehkeileekö hän minun selkäni takana? Ja Maria! Ei, tätä on vallan mahdoton uskoa.

— Sinä olet viime vuosina yhä enemmän laiminlyönyt kotisi ja perhe-elämäsi ja alkanut nauttia nuorenmiehen vapautta uudelleen — niin, niin, en minä sano mitään, mutta naisilla on helkkarin terävä vaisto ja jos hän vain on saanut tietää, että rakastelet jälleen vanhoja flammojasi — ja uusia lisäksi, niin kuka tietää...

— Olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä, niin eihän nyt toki _naiselle_ sovi kurtiseerata noin vapaasti ja häpeämättömästi — naimisissa olevalle naiselle!

— Ei, ei minustakaan. Mutta naiset eivät kärsi paljon tässä suhteessa nykyaikana. Kirjallisuus ja sanomalehdet ne matkaansaattavat, ettei tähän aikaan avioero ole mikään suuremmoinen skandaali. Ei ole ajat niinkuin ennen!

— Myönnän kyllä, etten ehkä ole viime aikoina elänyt aivan niinkuin olisi pitänyt, mutta eihän sitä — ole niin helppoa... Mitä luulet minun nyt pitävän tehdä? — Karl Askerin saamaton hämmästys oli muuttunut kiihkoisaksi levottomuudeksi.

— Milloin varrot Mariaa kotiin?

— Parin päivän kuluttua.

— Niinpä matkusta sinne huomenna ja iske alas kuin haukka. Maria ei luonnollisesti aavista sinun tulevan sinne. Saat sitte itse nähdä ja tuomita.

— Minä lähden sinne jo tänään, heti paikalla. Höyryvene lähtee neljännestunnin kuluttua. — Karl Asker hyppäsi ohikulkevan raitiovaunuun. Älä huoli kertoa mitään tästä kotona. — Tuokion kuluttua oli hän poissa.

Koko matkan aina Lindalsalmelle asti oli Karl Asker synkkiin mietteihin vaipuneena. Koko hänen kahden viime vuoden elämänsä kangastui niin selvänä silmien edessä ja nyt näki hän kaikki sen tummat varjopuolet. Hän ajatteli hiuskiehkuraa, joka oli pudonnut hänen taskukirjastaan silloin kuin vaimonsa lähti saaristoon — hän muisteli katsetta, jonka Maria loi mieheensä; se katse oli kummastunut, halveksiva ja kylmä. Hän paloi uteliaisuudesta saada tietää, oliko vaimonsa todellakin hänen elin tapojensa perillä... niin kenties? — Naisilla on helkkarin terävä vaisto tällaisissa asioissa, oli hänen veljensä sanonut.

Mutta sittekin? Oli miltei mahdotonta ajatella, että hän olisi menettänyt Marian rakkauden.

— Ei, sitä ei hän tahtonut ajatella. Kaikki on tuleva selväksi jälleen, tuumi hän. Kunhan vaan saan puhutella häntä.

Hän on selittävä rakastavansa vaimoaan tulisesti, huolimatta siitä, että oli elänyt vähän kevytmielisesti, Maria on kuitenkin hallinnut ja omistanut hänen ainoan rakkautensa. Eikö hän ollut todistanut sitä selvästi mennessään naimisiin Marian kanssa omaistensa mielipiteistä huolimatta? Oli kyllä! Maria on niin hellä ja hyvä. Hän on kyllä antava anteeksi ja unhottava kaikki. Jos tällä voisi voittaa jälleen Marian, on Kaarlo niin tekevä mutta — ensin tahtoo hän tulla vakuutetuksi siitä. Jos vähemmillä lunnailla voisi kadotetun rakkauden saada takaisin, olisi se tietysti hyvä, mutta hinnalla millä hyvänsä tahtoo Kaarlo jälleen saada kaikki entiselleen, tahtoo nähdä Marian silmissä jälleen niiden entisen herttaisen sydämmellisyyden ja tahtoo nähdä hänen luottamuksella painautuvan rintaansa vasten. Karl Asker koetti voittaa levottomuuttaan, mutta se ei täysin onnistunut. Kun vene vihdoin laski Lindalsalmen laituriin, henkäsi hän helpotuksesta: kohta siitä kuitenkin on tuleva varmuus! Kaarlon pienet, paksut jalat astelivat nopeaan rouva Fosserin huvilalle. Sinne saavuttuaan meni hän suoraan puutarhaan, missä näki Marian istuvan käsitöineen sohvalla lähellä rantaa. Hän pysähtyi ja katseli etäämpää vaimoaan. Kasvoilla ei ollut tavallista entistä väriään, ne olivat hiukan väsyneet ja kalpeat — siinä kaikki. Mutta ilme niissä oli aivan sama kuin ennen — sama lapsellinen, viaton lempeys koko olennossa. Karl Askerin rohkeus ja levollisuus yhä lisääntyivät. Tuo lapsi ei milloinkaan voi häntä pettää!

Hän meni nopein, kuuluvin askelin vaimonsa luo, tämä huomasi hänet vasta kuin Kaarlo jo seisoi hänen edessään. Katse, jonka Maria loi mieheensä, _oli_ kummastunut ja — pettynyt; hän oli luullut Erikin tulevan. Hän oli juuri ajatellut entisyyttä, lapsuuttaan ja Norlantia, hänen oli vallannut pohjaton ikävä ja — eikö hän pian tulisi?

Mutta kummastus hänet silmissään oli niin ilmeinen, ettei pettymystä huomannutkaan.

— Maria! Kaarlo koetti vetää häntä luokseen.

— Sinäkö täällä, Kaarlo?

Ja kylmä välinpitämätön huulipari vartoi suuteloa.

Istuessaan nyt tuossa vaimonsa vieressä, käsi hänen hennolla vyötäisellään ja rinta vasten rintaa, tunsi Kaarlo taas turvallisuutta ja mielenrauhaa. Oli miltei lapsellista ajatella äskeistä levottomuutta ja turhia huolia. Miten saattoi kukaan Mariasta ajatellakaan pahaa? Mutta ei hän toki kuitenkaan katunut tänne tuloaan. Nyt on hän saava varmuuden — aina pysyvän varmuuden — ja sanokaan sitte maailma ja pahat ihmiset mitä hyvänsä, hän ei enää koskaan lainaa korviaan noille perättömille juoruille.

— Koska tulet kotiin, Mari kultani? — Karl Asker kuiskasi sen hiljaisella äänellä.

Oi, miten kiihkeästi Maria olisi tahtonut sanoa: _en koskaan!_ Mutta se oli mahdotonta. Heti oli hän huomannut, mitä varten miehensä tuli tänne: Huhu oli siis ennättänyt kaupunkiin ja Kaarlo tahtoi yllättää vaimonsa itse teossa. Miten hullua se oli! Ikään kuin Maria täällä ottaisi askeltakaan, jota ei vaikka koko maailma saisi seurata. Ja — voisiko hän olla mustasukkainen, joka... Maria muisti sen vaalean hiuskiehkuran, joka silloin keväällä putosi Kaarlon lompakosta. Oli vaikea voittaa sitä sanomatonta vastenmielisyyttä, mikä nyt hänen mielessään läikkyi.

— Milloinka tulen kotiin? — toisti hän ja siirsi käsityönsä etäämmäksi nähdäkseen miten värit sopivat, — lauvantaina tietysti, niinkuin puhekin oli.

— Etkö tahtoisi tulla nyt heti? — Kaarlo tahtoihin sanoillaan vain koetella vaimoaan — kuulla, mitä hän vastaisi. Mutta Maria katsoi avoimesti miestään silmiin ja luki hänen ajatuksensa. Ja hän vastasi levollisesti:

— En ennätä niin sukkelaan pakata tavaroitani. Kauvanko viivyt täällä?

— Lähden jo parin tunnin kuluttua.

— Vai niin pian. No sitte en ehdi millään muotoa.

He istuivat pitkän hetken äänettöminä ikäänkuin olisivat olleet ventovieraita ihmisiä, joilla ei ole toisilleen mitään puhuttavaa.

Kaarlo ei ymmärtänyt Mariaa tänään — hän ei ollut oikein kaltaisensa. Mutta ei hän myöskään tuntenut vähintäkään levottomuutta siitä, mitä Vilhelm oli kertonut. Syynä Marian outoon käytökseen lienee siis vain yksinomaan se, että hän on kuullut jotakin miehensä nykyisistä elämäntavoista. Se kadutti Kaarloa ja sai pahoille mielin. Hän tahtoi puhua jotakin, mutta ei löytänyt sanoja, hän tahtoi kertoa hänelle _kaikki_, mutta se oli _mahdotonta_. Tuokion kuluttua Maria laski pois käsityönsä ja virkkoi suoraan miehensä silmiin katsoen:

— Kaarlo, mistä syystä tulit tänne näin äkkiarvaamatta?

Kaarlo tarttui hänen käteensä ja vei sen huulilleen.

— Tahdon saada puhutuksi kaikki sinulle, mutta _noinko_ sinä aiotkin minua kohdella?

Maria asentoaan muuttamatta kysyi yhtä kylmästi:

— Mitä olet kuullut, Kaarlo? Kerro minulle!

Kaarlo vei hänen kätensä poskelleen ja painautui niin likelle kuin mahdollista.

— Koska pyydät, niin täytynee minun kertoa, vaikka juuri _nyt_ en voi muuta kun surkutella itseäni, että milloinkaan olen ajatellut sinusta niin huonoa. Vilhelm tänään kertoi, että ihmiset puhuvat... sanovat sinun ja Bohrmanin olevan rakastuneet toisiinne, että olette ennen olleet kihloissakin, ja _ettei voi tietää, miten tämä kaikki vielä tulee päättymääni_.

— Niin ihmisethän puhuvat niin paljon, tiedäthän sen, Kaarlo. Ja ilman pienintäkään aihetta saattavat he luoda tumman varjon jonkun viattoman yksityisen henkilön elämään.

— Tiesinhän sen, kultaseni. Ja minä lupaan, ettei mikään huhu enää koskaan voi järkyttää luottamustani sinuun, ainoa rakastettuni, onneni, turvani, elämäni sulo! Ei mikään maailmassa voi saada minua uskomaan, että sinut hetkeksikään voisi vallata ajatus pettää minua. Tiedän sen; sinä olet liian hyvä — sinun silmäsi eivät voi valehdella.

Maria ei ollut milloinkaan kuullut miehensä noin sydämellisesti ja liikuttavan hellästi puhuvan. Hän tunsi yhä syvempää osanottoa.

— Ei, Kaarlo, sinä voit olla täysin levollinen.

— Missä on Bohrman? kysyi Kaarlo ikäänkuin hieman epäillen.

— Kaupungissa.

— Oletko tavannut häntä tänään?

— En, en ollut aamiaisella, kun voin hieman, pahoin, ja hän lähtee aina heti aamiaisen jälkeen.

— Muuttaako hänkin lauvantaina pois täältä?

— Ei, luullakseni. Hän viipynee täällä vielä muutaman viikon.

Karl Asker itsekin häpesi noita asiaan kuulumattomia kysymyksiään, mutta hän tahtoi kaikin puolin tyydyttää uteliaisuutensa. Eikä muuten Maria näyttänyt niistä olevan milläänkään.

Tunnin kuluttua Anny Bahr tuli ilmoittamaan, että päivällinen on valmis. He menivät kaikin kolmin ruokasaliin. Siellä oli jo Erik Bohrman. Tämä ensi tuokiossa arvasi aseman ja asian ja osasi niin muodoin vielä paremmin kuin Maria salata kummastuksensa.

— Jaha, sinä olet tullut ottamaan jäähyväisiä saariston kesältä, sanoi hän tavallisella sydämellisellä tavallaan ja tervehti ystävällisesti Kaarloa.

Syödessä huomasi Maria, miten Anny Bahrin pähkinänruskeat silmät alituiseen olivat hänen mieheensä tarkkaavaisina kiinnitetyt.

— Sinä olet väsynyt, lapseni, sanoi Kaarlo kun parin tunnin kuluttua valmisteli lähtöä laivasillalle. Ei sinun tarvitse tulla saattamaan.

Maria oli hyvillään ja Erik Bohrman tarjoutui seuraamaan Kaarloa.

Heidän mentyään istuivat Maria ja Anny jälleen rannalla. Tyttönen katseli kauvan kuin ihmetellen Mariaa silmiin ja kysyi vihdoin kummastelevalla äänellä:

— Oliko se todellakin Marian mies?

— Oli! Mitä kummaa siinä?

— Älkää pahastuko, pikku Maria, en minäkään ymmärrä, mitä kummaa siinä on. Mutta mitä enemmän ajattelen sitä, niin sitä vähemmän ymmärrän koko asiaa.

— No mitä et sinä siitä ymmärrä?

Anny heittäytyi pöytää vasten ja hänen tummissa, selittämättömissä silmissään oli kyyneleet.

Oi, Maria, kuinka se on mahdollista? Mariahan ei rakasta häntä! Ja kuitenkin Maria on lahjoittanut hänelle kätensä ja sydämensä. Hänhän on kaavamainen, kulunut arki-ihminen, ja Maria... hänen äänensä hiljeni ja kävi vielä lempeämmäksi. — Maria on haaveellinen, ihanteellinen, pieni olento.

— Sanat tulivat tyttösen huulilta niin nopeaan, ettei Maria ennättänyt häntä keskeyttää.

— Lapsi, ajattele mitä puhut! — Maria oli vakava, melkeinpä ankarakin, mutta ääni värisi pidätetystä itkusta. Oli ihmeellinen tuo tyttö, niin kehittynyt ja kehittymätön samalla kertaa.

Hänellä oli ihmeellisen tarkka silmä — joskus. Hän oli monta kertaa miltei säikäyttänyt Marian lausuessaan ihmisistä arvosteluja, jotka sattuivat paikalleen kuin naulaan.

Tyttönen katuikin jo sanojaan,

— Anteeksi, Maria kulta, oi, anteeksi, anteeksi! En minä tarkoittanut, mitä sanoin.

Maria kumartui ja suuteli Annyn sileäksi kammattua tukkaa.

Kun tuomari Bohrman hetken kuluttua tuli paikalle, poistui Anny Bahr sukkelasti.

— Nythän vasta voinkin ensi kerran kunnollisesti tervehtiä teitä, enhän ole nähnytkään koko päivässä kuin sattumalta. Hän koetti puhua iloisesti, mutta Maria huomasi hänen äänessään salaista tuskaa, joka haavoitti hänen sydäntään. Silloin tällöin Erik unohtui katselemaan kauvas etäisyyteen.

— Mutta minä näin teidät aamulla, täällä rannalla.

— Oo — ho, ikkunasta kaiketi. Kävelin todellakin aikaseen tänä aamuna metsässä. — Hän piirteli kuviota hiekkaan äsken taittamallaan karkealla kepillä. Sitte hän katsoi ylös ja virkkoi: — Mutta emmekö vielä kerran mene vanhalle lempipaikallemme rantaan?

Maria laski pois työnsä ja nousi.

— Minä tahtoisin mieluummin mennä sinne, missä te tavallisesti usein olitte ennenkuin minä tulin tänne. Muistatteko: kivi siellä metsässä?

— Kyllä muistan. Mennään sinne vain.

Maria istui samaan paikkaan, missä näki Erikin molemmilla ensi kerroilla keväällä. Erik asettui hänen viereensä. He alkoivat puhella asioita, mutta eivät kumpainenkaan olleet innostuneet. Sanat olivat elottomia ja tyhjiä. Mutta vähitellen entinen tuttavallisuus palasi.

— Miksi tuli herra Asker tänne niin äkkiarvaamatta? Oliko hän ehkä kuullut kaupungissa jotakin, mikä sai hänet levottomaksi? — Erik Bohrmanin ääni ei ollut yhtä sointuva kuin tavallisesti.

Maria katsoi häntä silmiin.

— Niin, hän lienee kuullut asioita koko joukon; sen vuoksi kertoi hän tulleensa. Minä en kyllä ollut halukas tietämään kaikkea, mitä kaupungissa kerrotaan. Onhan siinä kylliksi, kun ymmärtää, mitä asia koskee.

Erik Bohrman kumartui häntä vastaan, hänen vaaleanruskeissa silmissään oli levottomuutta ilmaiseva katse ja surullisella äänellä puheli hän:

— Jos tietäisitte, miten pahoillani olen... Olenko ehkä ollut niin onneton, että tahtomattani olen tuottanut surua ja ikävyyksiä teille... sitä en ole tahallani tehnyt.

Kyyneleet kohosivat Marian silmiin ja hän ojensi Erik Bohrmanille molemmat kätensä.

— Älkää ajatelko sitä! Mitä maailman puheista, kun vaan omatuntomme on puhdas. Ajatelkaa sen sijaan, että tämä kesä on ollut hauskin, minkä milloinkaan olen viettänyt. — Heti noiden sanojen päästyä huulilta katui hän niitä.

Nuori lakimies avasi huulensa aikoen sanoa jotain, mutta ei sanonutkaan.

— Kauvanko olette vielä täällä? — kysyi Maria.

— Maanantaina olen aikonut muuttaa.

— Ja minä aion matkustaa lauvantaina; sehän sopii mainiosti.

— Vallan mainiosti! — Tuomari Bohrmanin suupielissä leikitteli irooninen hymy.

Samassa insinööri Vadstein meni ohi. Erik ja Maria viittasivat hänelle, mutta hän vain pudisti päätään ja meni menojaan.

— Miksei hän tullut tänne? — kysyi Maria.

— Ei tahtonut varmaankaan häiritä... Tietää ehkä omasta kokemuksestaan, että nuoren naisen kanssa halutaan olla kahden kesken. — Erik koetti jälleen lyödä kaikki leikiksi.

— Sepä on tavatonta myötätuntoisuutta.

— Onpa niinkin. Muuten minä tunnen Vadstenin jo ylioppilasvuosilta, jolloin olimme kerran asuintoveritkin; sittemmin en ole häntä tavannut. Hänen isänsä oli Geflen etevin hattumaakari, ja heidän pojillaan useimmiten on _pää_ niinkuin olette kuulleet. Ruotsin monen suurmiehen isä on harjoittanut tätä ammattia.

Maria nauroi.

Ellen Bildt meni hänkin ohi rantaan. Pysähtyi hetkeksi norlantilaisten luo, mutta ei suostunut millään ehdolla jäämään pitemmäksi aikaa heidän seuraansa.

— Nytpä tiedän, miksi eivät insinööri Vadstein eikä Ellen tahtoneet tehdä meille seuraa, sanoi Maria. Tiedättekö, minusta he molemmat mainiosti sopivat toisilleen, he kaksi.

— Sen he kai lienevät itsekin jo aikoja sitte huomanneet, sanoi Erik.

Maria nauroi helakasti.

— Niinkö luulette? Sepä hauskaa. Ellen Bildt on tyttö, jolla on sekä sydäntä että luonnetta.

— Niin, totta puhuen he ovat täällä kesänajalla rakentaneet lujan liiton.

Ilta alkoi hämärtää, mutta Erik ja Maria istuivat vielä entisellä paikallaan metsässä. Puhe oli luistanut taas menneisiin aikoihin ja sitä oli vaikea lopettaa. Ja oli kuin hämärän synkät, surulliset hengettäret olisivat kietoneet huntujaan heidän sydämiinsä — heidän mielensä olivat raskaat ja ajatukset tummia.

— Onpa merkillistä, miten pienien asioiden tähden ihmiset saattavat puhua pahaa toisista, vaikka tietävät useinkin, että parjaamansa henkilö on eroittamattomasti toiseen yhdistettynä, sanoi Erik Bohrman heidän palatessaan kotiin.

Verannalla Maria sanoi hyvää yötä. Hän ei tahtonut nauttia mitään illallista, oli hyvin väsynyt sekä ruumiillisesti että henkisesti: Yhtä ikävöi hän vain: Rauhaa — rauhaa! Siksi astui hän suoraan huoneeseensa, mutta sen ovella seisoikin rouva Fosser, joka huolestuneena kysyi:

— Rakas pikku rouva Asker, tahtoisitteko tehdä minulle arvaamattoman suuren palveluksen?

— Tietysti, jos vaan voin, hyvä rouva Fosser.

— Eräs sukulaiseni ja muuan toinen nainen saapuivat vastikään tänne ja pyytävät saada olla yötä. Voisinkohan minä nyt saada luvan muuttaa neiti Bahrin sängyn teidän huoneeseenne? Täksi yhdeksi yöksi vain.

Maria ei ollut juuri hyvillään tästä ehdotuksesta, mutta ei katsonut voivansa kieltää. Olisi kyllä tahtonut mieluimmin olla yksin. Huoneesen tultuaan meni hän heti vuoteeseensa ja makasi siinä liikkumattomana kunnes kuuli Anny Bahrin tasaisen hengityksen huoneen toiselta seinältä ja arvasi tytön nukkuvan.

Silloin nousi hän. Oli turhaa odottaakaan unta; mieli oli niin kummallinen ja liikutettu. Käveltyään hetken aikaa hiljaa edestakaisin lattialla, meni hän ikkunan luo ja aukasi sen. Koko luonto oli käynyt jo nukkumaan ja elokuun yö synkällä harsollaan verhosi ilman ja maan.

Miten ihanaa tuo synkkä hämärä kuitenkin oli! Maria tunsi kuumeen polttavan otsassaan ja huoneessa oli niin painostavan ahdasta, vaikka ikkunasta puhalsikin rauhoittava ja viileä tuuli. Hän tunsi polttavaa surua rinnassaan ja tiesi, että vain kyynelvirta voi lievittää sen. Mutta hän ei voinut itkeä. Kerta toisensa jälkeen oli vetäistävä henkeä niinkuin sen, joka on unohtanut hengittää, kunnes on tukahtumaisillaan. Se mielentila, jonka valtaan hän nyt joutui, oli jälleen toisenlainen kuin milloinkaan ennen. Tuntui kuin olisi hän seisonut siinä ikkunan luona hyvästejä ottamassa joltakin, mikä on rakkainta kaikista — elämältä! Polttavat, temmeltävät äänet soivat hänen sielussaan. Maria nojasi ikkunanlautaan ja katseli alas. Ja niin alkoi hän ajatuksissaan puhella _hänen_ kanssaan ja _hänestä_, — ja oli kuin nuo kuulumattomat sanat edes hiukan olisivat voineet hänen musertavaa ikäväänsä lieventää.

— Oi, jos voisin runoilla, runoilla niin, että ihmisten mielet heltyisivät kyyneliin, niin minä runoilisin _sinulle_, sinulle, jota rakastan enemmän kuin elämääni. Mutta minä olen vain lamaantunut, onneton sielu, jolla ei ole hengen kantavia kotkan siipiä ja joka ei voi sanoiksi tunteitansa pukea. Minä tahtoisin kauneimmilla sanoilla ja sointuvimmin äänin sanoa, mitä olet ollut, mitä olet ja miksi jäät minulle. Sinä olet kokonaan minun. Sydämeni pyhimpään olen sinulle valmistanut majan. Siellä olet sinä kaikkivaltias. Jokainen tunteeni ja kaikki ajatukseni koskevat yksin vain sinua, kunnes henki rinnastani lähtee. Kuinka voin rakastaa sinua niin rajattomasti, sinua, joka olet riistänyt minulta mieleni rauhan, sydämeni, kaikki? Sinä _veit_ sydämeni, niin, minä annoin sen vapaaehtoisesti, tosin tietämättäni, mutta kaikessa tapauksessa on se nyt sinun, sinun ajassa ja iankaikkisuudessa. Mikä oli se silmiesi loiste, se huultesi hymy, tuo äänesi lämpö, joka niin saattoi tenhota minut? Niiden salainen voima on vahvempi minua. Olen vanki — vapaaksi pääsemätön vanki. Sillä samalla kuin vankeus tuottaa minulle suurinta tuskaa, on se myös ihanin iloni. Oi, miten rajusti rakastan sinua, joka olet vienyt minulta kaiken! Sinun tähtesi minä aion elää niin rehellisesti ja omantuntoni mukaan kuin ihminen saattaa elää. Sinun tähtesi minä tahdon olla niin hyvä, lempeä ja jalo kuin vaan mahdollista ihmisvoimin on. Sinun tähtesi minä kärsin hirveimmät sydämeni tuskat, sinun puolestasi kohoavat korkeuteen palavimmat rukoukseni, sinulle sydämeni sykkii, sykkii ikuista lempeä ja sinun tähtesi se vihdoin viimeisen kerran lyö.