Part 4

— Tukholmaan tietystikin. Pari kuukautta takaperin tulin siellä nimitetyksi erääseen virkaan.

Minulla on ollut suuria myötäkäymisiä elämässäni — ja vastuksia myöskin, sillä ilman niitä ei juuri tulla toimeen maailmassa. Nyt on vihdoin kaikki tulevaisuuteni suhteen valjennut.

— Kumma, etten ole milloinkaan tavannut teitä Tukholmassa.

— Ihmekös tuo! Suurkaupungissa on lukemattomia, jotka eivät eläissään ole nähneet varjoakaan toisistaan.

He olivat saapuneet verannalle, jonne vähitellen kaikki kesävieraat kokoontuivat. Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, saatiin taas keskustelu vilkkaaseen vauhtiin.

4.

Maria oli ollut Maryhillissä jo neljätoista vuorokautta ja viihtyi siellä mainiosti. Raitis meri-ilma, kylvyt ja oleskelu ulkona, niin, koko saaristolaishuvi-elämä vaikutti odottamattoman virkistävästi hänen hermoihinsa ja palautti mieleen entisen reippaan iloisuuden. Hän oli muuan noita eloisia luonteita, jotka voivat viehättyä koko sielustaan nykyisyyteen ja siitä joskus kohota unelmien siivillä arki-elämän yläpuolelle. Hän ei omistanut tuokionkaan ajatusta olleille ja menneille kirjaville muistoille. Eikä hän myöskään ajatellut, mitä tulisi tapahtumaan kun kesä on mennyt. Maria oli kesävieraiden suosikki, hänen raitis naurunsa liehtoi iloisuutta ympäriinsä ja tarttui toisiinkin. Yksinpä rouva Elfingin sydämen oli hän valloittanut ja he olivat hyviä ystäviä.

— Eihän hän olekkaan ainoastaan herroille puhelias ja rakastettava, vaan ylimalkaan meille kaikille, sanoi rouva Elfving miehelleen pari päivää sen jälkeen kuin Maria oli tullut rouva Fosserin luo.

Tämä yleinen myötätunto aiheutti, ettei kukaan milloinkaan lausunut paheksuvaa sanaa tuomari Bohrmanin ja Maria Askerin alituisesta seurustelemisesta toistensa kanssa. Hehän ovat molemmat norlantilaisia — lapsuuden leikkitovereita — heillä lienee paljon yhteisiä muistoja — mitä omituista ja pahaa siinä olisi? Tätä yleistä myötätuntoa huvilan "päivänhenkilöt" käyttivätkin hyväkseen seurustelemalla toistensa kanssa päivät päästään. Usein kumminkin, kun Maria oli koko päivän viettänyt jollakin hauskalla purjehdusmatkalla tai kävelyretkellä, tunsi hän jonkunmoisia omantunnon soimauksia illalla omaan huoneesensa mentyään. Mutta silloin muisteli hän vaaleaa kiharaa, jonka oli nähnyt putoavan miehensä taskukirjan välistä, muisteli kaikkia niitä iltoja ja öitä, jotka kuolettavassa yksinäisyydessä, tuskassa ja surussa oli saanut viettää — ja levottomuus heti pakeni. — Mitä pahaa tässä kaikessa? Hän ei ollut tehnyt mitään, jota ei koko maailma olisi voinut nähdä, miksi ei hän siis olisi saanut vähän nauttia elämästä hänkin?

Mariassa oli ilahuttava muutos tapahtunut, hän oli vallan kuin ennen. Kaikki olivat huomanneet tämän muutoksen, mutta jokainen luuli sen aiheutuneen huvila-elämästä. Sitä vastoin eivät vähän kummastuneet mamma Asker ja hänen tyttärensä, kun tapasivat Marian iloisena ja onnellisena kuin päiväperhonen. Milloin he jotenkin suurella melulla tulivat häntä tervehtimään, otti Maria heidät vastaan sydämellisyydellä, joka sai heidät ihmettelemään. Kaksi kertaa olivat he käyneet rouva Fosserin luona.

— Enpä ollut tuntea miniääni, virkkoi rouva Asker tyttärilleen heidän toista kertaa palatessaan Maryhillistä, hän on nyt tasaantunut ja tullut niin iloiseksi; eikö teistäkin, lapseni?

Niin, sen olivat kaikki panneet merkille.

Mitä Mariaan itseensä tulee, tiesi luonnollisesti hänkin muutoksen, mikä oli tapahtunut koko sielunelämässä, mutta ei hän kellekään virkkanut siitä, eipä edes tahtonut itsekään sitä ajatella — ettei tuon muutoksen syyt kokonaan paljastuisi. Hän antoi kaiken entisen olla niinkuin se oli.

Aamiaiskello soi ja Maria kiinnitettyään rubiinineulan vaaleaan kesäpuseroonsa kiirehti ruokasaliin Kirje oli hänen paikallaan; se oli Kaarlolta, hän tunsi käsialan. Maria aukasi sen luki nopeasti. Hän ei huomannut, että ruskea silmäpari kaiken aikaa mielenkiinnolla tarkasteli häntä. Erik Bohrman tahtoi lukea Marian kasvoista jotakin, tahtoi nimittäin saada varmuuden ajatuksilleen, joista ei voinut irtautua nimittäin kysymykseen, rakastiko Maria todellakin, miestään. Hän ei uskonut sitä ja näytti nyt Marian kasvonilmeistä saavan tukea epäluulolleen. Kun Maria oli lopettanut ja taittanut arkin takaisin kuoreen, meni Erik Bohrman verannalle ja syvissä mietteissä katseli viiniköynnöksen sinertäviä lehtiä.

Aamiaisen jälkeen tuli Erik Marian luo puutarhaan.

— Olen täksi päiväksi vuokrannut veneen ja rohkenen ehdottaa pitkää purjehdusmatkaa, sanoi hän tavallista hiljempää, mutta muuten luonnollisella äänellä. — Olette hieman kalpea ja sen vuoksi purjehtiminen teitä paljon virkistäisi.

— Kiitos, olisin mielelläni tullut, mutta mieheni saapuu tänään tänne ja viipyy huomiseen asti. — Maria puhui yhteen henkäykseen ikäänkuin peläten, ettei ehtisi kaikkea saada kyllin nopeaan sanotuksi. Katse oli maahan luotuna.

— Vai niin. Olenpa utelias näkemään hänet. Mihin aikaan hän tulee.

— Vallan pian. Kirjettä on hän tavallisuuden mukaan epähuomiossa pitänyt yhden päivän taskussaan lähettämättä, sillä sen olisi pitänyt eilen saapua.

— Sepä ikävää. — Erik Bohrman paineli keppiään naulaan. — Tämä on viimeinen päivä kuin minä olen täällä, ja...

Maria keskeytti hänet nopeaan eikä tahtonutkaan salata äänessään ilmenevää ikävää:

— Lähdettekö pois täältä!

Sydän löi epävakaisen kiivaasti ja kyyneleet yrittivät pakkautua silmiin.

— En, en tietystikään kokonaan lähde, mutta tulen melkein joka päivä matkustamaan Tukholmaan, enkä sen vuoksi voi enää esimerkiksi tällaisia koko päivän kestäviä purjehdusmatkoja panna toimeen. — Hän katsoi rouva Askeria kiinteästi, mutta tämä ei uskaltanut silmäyksiään muuttaa kaukaiselta metsänrannalta.

— Tulkaa te kanssani höyryveneelle miestäni vastaan. — Se tuli kuin rukous.

— Tietysti! Sehän on hauskaa, ja sitäpaitsi olen äärettömän utelias.

Kävellessään metsän läpi puhelivat he hyvin vähän tai ei ollenkaan ja vasta laivasillalla Maria virkkoi:

— Teille on epäilemättä hyvin vaivaloista matkusteleminen edestakaisin Tukholmaan ja Maryhillin väliä, kun täytyy pitää niin tarkka huoli lähtöajoista ja kaikista.

— No se ei mitään. Sen korvaa monikertaisesti huvi saada olla täällä.

Karl Asker oli hyvällä tuulella, syleili vaimoaan, suuteli ja taputti poskelle. Erikiä kohtaan oli hän yhtä rakastettava ja pian olivat he vilkkaassa keskustelussa; Maria käveli ääneti rinnalla ja hymyili. Iltapäivällä tilasivat he punssia ja muita virvokkeita puutarhaan ja illallisen jälkeen tekivät pitkän kävelymatkan. Maria oli hyvin väsynyt palatessa ja meni pian vuoteeseen.

Seuraavana päivänä sanoi Kaarlo vaimolleen, kun olivat kahden:

— Helkkarin hauska mies tuo juristi. Minä sovin hänen kanssaan niin mainiosti yhteen.

Kun hän samana iltana istui Tukholmaan lähtevän höyryveneen kannella, ojensi hän sydämellisesti kätensä tuomari Bohrmanille ja virkkoi:

— Kuules Bohrman, kun tulet kaupunkiin jonakin iltana, niin pistäydy talossa. Vakuutan toimittavani sinulle ja itselleni p—n hauskan illan.

— Kiitos, kiitos! Mutta viihdyn mieluummin täällä saaristossa loma-ajat.

— Aha... jaha... vain niin! Ja kuka se on, joka sua täällä "vetää"...?

Vene erkani rannasta Maria, liehutti nenäliinallaan ja Erik Bohrman heilautti hattuaan.

— No mutta kaikessa tapauksessa sentään — jos vahingossa eksyt kaupunkiin, niin tule toki minun luokseni yöpuulle, huusi Kaarlo vielä.

Maria ja Erik kääntyivät takaisin huvilaan.

— Oh, meidän on varottava itseämme, meidän on varottava, — sanoi Erik Bohrman.

— Mitä tarkoitatte?

— Olen tullut viettämään saaristoelämää, sillä kaupunkielämästä olen saanut kylläni Upsalassa, enkä sitä enää kaipaa, mutta kiusaus voi toisinaan tulla aavistamatta.

— Luuletteko... että _hän_ viettää tuota "kaupunkielämää?"

— En tiedä, mutta kovin paljon hän pitää punssista ja se on tavallisesti epäilyttävä merkki.

— Sitä ei voi kieltää. Punssi on todella hänen mielijuomansa.

He kävelivät tuokion äänettä. Maria taisteli itsensä kanssa, mutta ei lopulta voinut olla suoraan kysymättä:

— Sanokaa, mitä piditte miehestäni?

Tuomari Bohrman vastasi hetken kuluttua:

— Veli Asker on omituinen luonne, hänessä on paljon hyvää jos pahaakin, niinkuin meissä kaikissa syntisissä ihmisissä. Hänessä on koko lailla kevytmielisyyttä ja nautinnon himoa, mutta niinkuin tuollaisissa luonteissa tavallisesti, vastaavassa määrässä hyväntahtoisuutta ja tasaista, tyyntä mieltä. Hän on luonne, jossa hyvä ja paha on näkyvissä selvemmin kuin useissa muissa ihmisissä, ne ovat kuin perusaine, jota kuvanveistäjä käyttää. Sen vuoksi tuollaisten luonteiden arvosteleminen on peräti vaikeaa.

Maria oli tullut varsin totiseksi.

— Niin, kyllä ymmärrän, sanoi hän hiljaa, mutta _minä_ en ole voinut vaikuttaa häneen niin, että... että minua voitaisiin verrata kuvanveistäjään, joka voi muodottomasta, rumasta savesta muovailla siron esineen. Hän on mennyt omia teitään...

— Tietysti, onhan se helppoa ymmärtää. Te olette liian taipuva ja kätenne liian heikot muodostamaan jotain sellaista. Teissä ei ole sitä voimaa, mikä tässä tapauksessa vaaditaan, sillä te itse olette vaikutuksille alttiina.

He kävelivät hiljaa edelleen.

5.

Kesä oli ollut tavattoman kaunis ja syksystä, vaikka jo elokuu oli, ei näkynyt varjoakaan. Erik ja Maria olivat edelleen Maryhillissä, mutta insinööri Vadsteinia ja neiti Bildtiä lukuunottamatta olivat muut kesävieraat hajonneet eri tahoille ja heidän huoneissaan oli nyt uudet asukkaat. Heti kun tuomari Bohrman oli tullut kaupungista ja päivällinen oli syöty, tekivät he aina yhdessä pitkän kävelymatkan rannoilla. He olivat kesän kuluessa niin tottuneet toistensa seuraan, etteivät enää kaipauksetta voineet pysytellä erillään. Huvilan luona, rinteen alla pistäysi mereen korkea ja jyrkkä kallio, jota sametin hieno sammalkerros verhosi, ylhäällä puitten latvassa saattoi tuuli hurjana mellastaa, mutta täällä alhaalla oli alati hiljaista ja tyyntä. Tämän kallion Erik ja Maria viime aikoina olivat valinneet lempipaikakseen. Täällä viettivät he päivien herttaisimmat hetket. Rannan kalliot ja puut kuvastuivat selvästi matalaan, tyyneen veteen. Milloin oli vesi kuvastimenkirkas ja aurinko paistoi tummansiniseltä taivaalta, milloin kuohupäät aallot kohisten törmäsivät rantaan ja milloin kävivät hiljaiset, lempeät laineet, mutta aina oli luonnossa sama rauhoittava, lohduttava, elähyttävä vaikutusvoima. Erik ja Maria rakastivat kumpainenkin tätä vaihtelevaa luonnon kauneutta enemmän kuin mitään muuta ja omistivat enimmän osan ajastaan sen ihailulle. He eivät kumpainenkaan ajatelleet, miten vaarallinen tämä yhteistunnelma oli, se sitoi heidät joka päivä yhä kiinteämmin toisiinsa. Ja monta kertaa unohtivat he kokonaan sen kumoamattoman tosiasian, että armoton kohtalo oli heidät ainaiseksi erottanut toisistaan ja että _kaikki oli ohi_, ikuisesti ohi!

Hetki hetken jälkeen vierähti heidän vilkkaasti haastellessaan kalliolla tai leikitessään ja melutessaan kuin lapset. Toisinaan Erik palasi Tukholmasta mukanaan joku uusi kaunokirjallinen merkkiteos, jonka he sitte ahmimalla yhdessä tutkivat läpi. Erik useimmiten luki ääneensä ja Marialla oli tällöin hyvä tilaisuus tarkastella hänen kasvojensa sisällön mukaan vaihtelevaa ilmettä.

Tuollaisina hetkinä Erik vasta oli Marian mielestä entisellään ja silloin tunsi hän rajattoman ikävän saada katsoa häntä syvälle silmien ja sielun pohjaan, nojautua hänen rintaansa vasten ja kuunnella voimakkaan sydämen sykintää. Kenelle sykki hänen sydämensä nyt? Hän keskeytti aina väkisinkin tähän kohtaan nuo luvattomille teille harhautuneet ajatukset. Maria tahtoi olla epätietoisuudessa omista tunteistaan, sillä hänellä oli varma aavistus, että sinä päivänä kuin ne selviytyvät, on hänen onnensa aika ollut ja mennyt.

Rouva Asker tyttärineen oli kesän kuluessa useasti käynyt Maryhillissä Mariaa tervehtimässä; suhde heidän välillään oli paljon parempi kuin ennen. Kaarlo oli sitä vastoin vain kaksi kertaa käynyt saaristossa. Viime kerralla oli hän tahtonut, että Maria jo muuttaisi kaupunkiin, sillä illathan alkavat pimetä ja käydä ikäviksi. Mutta Maria oli itsepäinen, eikä sanonut haluavansa muuttaa, ennenkuin syksyn kylmät ja myrskyt tulevat.

— Näethän itse, miten hyvin olen täällä viihtynyt, sanoi hän ja katsoi iloa loistavilla silmillä miestään.

— Kauvanko Bohrman vielä viipyy täällä? kysyi Karl Asker yhtäkkiä heidän kävellessään alas höyryveneelle.

Maria kumartui ottamaan kukkaa maasta; hän tunsi punastuvansa.

— Hän lähtee luultavasti näinä päivinä.

— Vai niin! Otaksunpa, että sinä tulet kotiin samoihin aikoihin.

— Kuinka niin?

Niin, näetkös, — Kaarlon ääni oli salaperäinen ja tärkeän näköisenä kuiskasi hän, — se on sillä lailla, että... Sinä olet kai sen huomannut... mamma sanoi, ettei hän voinut erehtyä Borhmanin tunteista _häntä_ kohtaan. Ja hän, tietystikin, on aivan hullaantunut juristiin. "Joko _hänet_ tai ei sitte ketään," on hän sanonut sekä mammalle että minulle, ja sinä tiedät, että hän on luonne, jota eivät kaikki tuulet häilytä.

Maria oli suuresti kummastunut eikä ymmärtänyt sanaakaan.

— Mutta sano herran tähden suoraan, Kaarlo, ketä tarkoitat, äläkä puhu arvoituksilla! — huudahti hän hiukan vihaisesti.

— Ketäkö tarkoitan: he ovat rakastuneet toisiinsa — Bohrman ja Agnes — olet kai sen huomannut?

Maria löi kummastuksesta yhteen käsiään.

— Agnes ja tuomari Bohrman! hän pani erityisen painon joka sanalle. — Ystävä rakas, se on hurjinta mielikuvitusta, mitä ajatella voi.

Karl Asker näytti joutuvan hämilleen.

— Niin, enhän minä tiedä, mutta niinhän ne sanovat, mamma ja Agneskin... ja muuten, niin vaikka se ehkä nyt vielä on mielikuvitusta, voi se muuttua todeksikin.

— Ei... koskaan! Minä vakuutan sen.

— Vakuutatko — mistä sinä tiedät? — Karl Asker ei voinut olla ihmettelemättä vaimonsa äänen vakuuttavaa päättäväisyyttä. — Kuuleppas minun suunnitelmaani: Minä kutsun Bohrmanin tuon tuostakin kotiimme ja siellä hän ja Agnes saavat rakennella lähempää tuttavuutta toistensa kanssa ja suorittaa pienen rakkausafäärinsä. Jos tunnen Bohrmanin oikein, niin... ja Agnes on kaikin puolin hyvä tyttö.

— Eivät _kaikki_ halua mennä naimisiin rahojen tähden. — Marian ääni oli niin kummallinen.

— Ei, ei tietystikään, Mari kultani. Useimmiten kokonaan muut ominaisuudet saavat kiintymään, mutta jos on köyhä, niin kuka tietää... Rahat ovat aina hyviä olemassa.

Maria ei vastannut.

Mutta Kaarlo jatkoi vakuuttaen:

— Sehän on vain pieni suunnitelma, jonka äiti ja minä olemme keksineet auttaaksemme Agnesia. Eihän siinä mitään pahaa ole, ja _jälkeenpäin_ he molemmat kiittävät meitä. Eikö totta, sinun pitää olla mukana asiassa. Sinähän tunnet hänet vanhastaan ja voit vaikuttaa paljon jos tahdot.

Nyt kääntyi Maria suoraan miehensä puoleen ja hänen kasvoillaan oli niin vakava ilme, että Kaarlo katui äskeisiä sanojaan.

— Tämän asian kanssa en tahdo olla missään tekemisissä, paina mieleesi se, _en missään_.

— Mutta jos _minä_ sen nyt kumminkin teen, jos kutsun hänet kotiimme niin usein kuin tahdon. Mitäs siihen sanot? — lausui Karl Asker äkkiä kiihtyneellä äänellä.

— _En mitään. Sinä_ saat tehdä kuten tahdot.

Kun Maria oli saattanut miehensä höyryveneelle ja hiljaa kävellen palasi huvilaan, oli hän niin huonolla tuulella, ettei koko täällä olo-aikanaan. Agnes ja Erik rakastuneet toisiinsa! Sille voisi oikein nauraa. Puuttuisi, että _hänkin_ nyt vielä sekoittuisi Askerin sukuun. Kaukana siitä! Erik Bohrman ei voi tehdä niin suurta alennusta, hän on liian hyvä siihen. Pitääpä olla herkkäuskoinen voidakseen sellaista kuvitellakaan... Hän ymmärsi nyt kaikki. Erik oli monta kertaa kuullut Marian sanovan, että hän Agnesista pitää enemmän kuin muista miehensä omaisista. Sen vuoksi hän oli Agnesille kohteliaampi kuin muille. Siinä kaikki... Siis Erikin tähden rouva Asker ja tytöt niin usein kävivät Maryhillissä, eivätkä Marian vuoksi, kuten hän oli luullut. Oli hän kyllä ihmetellyt sitä hyväntahtoisuutta, mitä oli viime aikoina saanut osakseen; nyt käsitti hän syyn.

Huvilalle tultuaan meni hän suoraan huoneeseen hakien yksinäisyyttä ajatuksilleen.

* * * * *

Kuukausi takaperin oli rouva Fosserille tullut täysihoitoon eräs nuori tyttö, tehtailija Bahrin tytär Helsinglandista. Isänsä oli lähettänyt hänet tänne toivossa, että raitis meri-ilma ja kylvyt virkistäisivät hänen "kalpean liljansa," kuten rouva Fosserille lähettämässään kirjeessä tytärtään nimitti. Anny Bahr oli kuusitoistavuotinen, tavattoman synkkämielinen ja kärsivän näköinen pieni olento. Hän oli ollut sellainen lapsesta asti. Posket olivat verettömät ja koko olento arka ja hento. Ensi päivästä lähtien viehättyi hän heti Marian seuraan ja hermostuneet, haaveilevat silmät katselivat häntä jonkinlaisella ihmettelyllä. Anny totteli hänen pienintä viittaustaankin — Maria tarvitsi vain kiinnittää siniharmaat silmänsä tyttöseen, ja tämä oli kuin tenhottu. Hän melkein jumaloi Mariaa, suuteli usein hänen käsiään ja nojasi mielellään helmaan. Aluksi tämä kaikki miellytti Mariaa, mutta pian hän siihen väsyi. Ei saanut milloinkaan olla rauhassa. Jos meni huoneeseen ja alkoi kirjoittaa vaikka miten tärkeää kirjettä, niin sai olla varma, että pian kuuluu koputus oveen ja arka ääni: "Rakas pieni herttainen Maria, enkö saa tulla sisään?" Ellei Maria silloin ottanut häntä vastaan, kuului oven takaa miltei epätoivoinen: "Oi, Maria kulta, olkaa kiltti!" Se oli niin luonnottoman surullista, että Mariaa usein pelotti; sehän muistutti vallan mielenvikaisuutta!

Toisinaan hän koetti päästä selville siitä, miksi tyttö aina haki hänen seuraansa, mutta kaikki turhaan. Hän saattoi olla epäystävällinen, melkeinpä suorastaan ilkeä Anny Bahria kohtaan, mutta mikään ei auttanut. Oli usein tapahtunut, että Maria tyttösen koputtaessa ovelle oli lähtenyt ulos ja käskenyt tyttöä poistumaan tai suorastaan lausunut kovia vihaisia sanoja. Anny raukka tällaisissa tilaisuuksissa katseli häntä surullisin silmin, huokasi raskaasti, painoi katseensa alas ja hiipi hiljaa pois.

Mutta seuraavana päivänä oli sama asia.

— Mitä on minun tehtävä? — kysyi hän usein tuomari Bohrmanilta neuvoa. — Minä ajan hänet luotani tuon tuostakin, olen pahanilkinen hänelle, jopa niin, että jälkeenpäin itseänikin kaduttaa, usein pyydän lujalla äänellä saada olla rauhassa ja saadakseni hänestä tuon ihmeellisen ihailun irtautumaan, ravistelen häntä säälimättömästi käsivarresta — mutta mikään ei auta. Minuutin kuluttua riippuu hän minussa uudelleen kuin takkiainen. Sanokaa, mitä minun on tehtävä?

— Thjaa! En todellakaan tiedä. — Nuori lakimies pudisti päätään.

— Mutta mitä luulette tuosta tyttösestä?

— Hän on hypnotiseerattu teihin, laski Erik leikkiä.

— Oh, ei! Sanokaa suoraan, pyyteli Maria.

— Sitte ei hänen hermostonsa ja aivonsa ole oikein täydessä kunnossa, tai kenties hän todella on jollain tavoin hypnotiseerattu, tapasi hän sanoa.

6.

Oli sanomattoman kaunis päivä syyskuun alkupuolella. Puitten vihreys oli tummentunut eikä auringon säteillä enää ollut keskikesän kirkkautta — oli kuin luonto olisi hiljaa surrut, että sen kauneus kohta on lakastuva. Maria oli enää kaksi päivää oleva rouva Fosserin huvilassa ja lähtöään ajatellen joutui hänkin salaisen kaihon valtaan. Hän oli noussut aikaiseen, tehnyt pitkän kävelymatkan ja ottanut hyvästit kesäisiltä lempipakoiltaan. Näkeekö hän enää koskaan uudelleen niitä? Hän koetti vakuuttaa itselleen, että onhan samantekevää, vaikkei hän näekään. Mutta sydämensä salaisuudesta toivoi hän tämänlaisen kesän uudelleen saavansa viettää — ehkä jo ensi vuonna. — Mutta mitä hyötyä siitä oikein on? Maria käveli hitain askelin puutarhassa, ei voinut suoria ajatuksiaan, ne olivat niin raskaat, melkein yhtä raskaat kuin hänen mielensä. Hän asteli puutarhan läpi ja käveli metsään päin. Kohta kuului askeleita takaapäin ja liikuttava ääni pyysi:

— Pikku Maria, älkää ajako minua pois tänään! Yhdessäolomme loppuu kohta. Saanhan tulla mukana metsään?

Maria kääntyi ja näki edessään tietysti Anny Bahrin.

— Milloin lähdet kotiisi? — kysyi hän hyvin kylmästi.

— Samana päivänä kuin Mariakin, virkkoi tyttönen arkana.

— Miten sinä näin aikaseen olet ylhäällä tänään, eihän se ennen ole tietääkseni tapahtunut, jatkoi Maria samalla teeskennellyllä ankaruudella.

— En tiedä, Maria kulta. Heräsin tunti sitte ja minun tuli niin kovin ikävä metsään.

— Tiesitkö minun olevan täällä?

— En, en ollenkaan! Miten minä sen olisin tiennyt? En aavistanut mitään, ennenkuin näin Marian täällä.

Maria ei uskaltanut tarkemmin ruveta ajattelemaan, mikä salainen vaisto tytön taas tällä hetkellä toi hänen luokseen juuri kuin hän oli toivonut saavansa olla yksin. Mutta tänään ei hänellä ollut sydäntä ajaa pois Annya. He kävelivät yhdessä yhä kauvemmas metsään. Suuren, sammalpeitteisen kiven luo pysähtyi Maria ja kävi istumaan maahan; Anny Bahr sijoittui hänen jalkojensa viereen.

— Oletko pahoillasi kun pitää lähteä? — kysyi Maria tytöltä.

— En, päinvastoin! Minun on niin kovin ikävä Norlantiin papan ja mamman luo.

Maria ei ymmärtänyt häntä. Miten voi ikävöidä pois ja kuitenkin olla täällä oloonsa viehättynyt?

Huulillaan kummallinen hymy kysyi hän tytöltä muuten kylmällä ja tunteettomalla äänellä:

— Eikö sinun ole ikävä erota minusta? — Sanat kuulostivat Marian omissakin korvissa itserakkailta, mutta hän ei voinut olla niitä lausumatta uteliaana haluten tietää mitä tyttö vastaisi.

— Ei!... En tiedä... En ole sitä ajatellut, Anny virkkoi levottomana.

Nyt ymmärsi Maria häntä vielä vähemmän kuin milloinkaan.

— Anny, sanoi hän ankarasti, mitä minun pitää ajatella sinusta? Sanot, ettet ollenkaan ikävöi, vaikka minä lähden pois, ja kumminkin aina juokset perässäni. Miksi et sitte anna minun olla rauhassa?

— En tiedä, Maria kulta, en todellakaan tiedä. On kuin jokin sisäinen voima minut kiinnittäisi Mariaan. — Hän painoi päänsä rouva Askerin polvelle. — Ja... niin, en minä osaa sitä selittää.

— Ja... mitä? — huudahti Maria.

— Niin, ja Marian silmät ovat samanlaiset kuin tohtori Vesterdahlin!

Ahaa! Tuollakin lapsella on lemmentarinansa, mietti Maria ja häntä alkoi asia yhä enemmän kiinnittää.

— Kuka on tohtori Vesterdahl?

— Hän on lääkäri, taitava hypnotiseeraaja. Se oli hän, joka pitkän ajan koetti hypnotiseeraamalla parantaa minussa alakuloisuutta ja kalvetustautia. Hän oli oikein kiltti.

Maria tunsi rohkeutensa niin kummallisesti vavahtelevan, eikä tiennyt mitä vastata. Se kaikki oli niin ihmeellistä. Hetkisen kuluttua herätti hänet mietteistään Anny, joka nousten puoleksi seisaalleen kuiskasi:

— Katsokaa, Maria! Tuolla on tuomari Bohrman.

Puhuteltu katsoi nuoren tytön osoittamaan suuntaan. Rinteen juurella, lähellä rantaa seisoi Erik selin heihin. Hän näytti niin hartaana katselevan meren herääviä aamulaineita ja sinertävää metsänreunaa veden tuolla puolen, ettei ollenkaan huomannut mitä ympärillään tapahtui. Maria tuli rauhattomaksi ja selittämättömästä syystä alkoi veri hänen poskillaan vuoroin kohota ja laskeutua.

— Ole hyvin hiljaa! — sanoi hän Anny Bahrille ja kosketti kädellään tytön poskea. — Ollaan täällä piilossa, ettei hän huomaa meitä.

Itse kumartui hän vieläkin alemmas ja kaatuneen puurungon yli saattoivat he nyt katsella Erik Bohrmania. Maria ei voinut vastustaa tilaisuutta... hän tahtoi nähdä Erikin yksinäisyydessään... Eihän se ollut vakoilemista, ei missään tapauksessa; se oli vain hänen sydämensä voittamaton kaiho saada huomaamattomana seurata häntä katseellaan täällä luonnon helmassa, jäähyväisiksi lähettää hänelle ne katseet ja sitte hiljaisuudessa polttaa hänen kuvansa ikipäiviksi sielun syvyyteen. Hän rohkeni töin tuskin hengittää. Silloin kuului läheltä valittavaa uikutusta. Se ei ollut ihmisääni, sen saattoi eroittaa, se oli joku viaton eläin, joka täten sanattomin valitusäänin ilmasi kärsimyksiään. Anny Bahr tarttui vanhemman ystävättärensä käteen ja yhdessä he nyt katselivat ja odottivat. Tuomari Bohrman oli nimittäin kuullut saman valittavan äänen, hän kuunteli hetkisen huulet puoli avoimena ja katsellen sinne päin, mistä uikutus kuului. Sitte hän lähti hiljaa kävelemään pitkin rantaa Erään pensaikon luona hän pysähtyi ja kumartui tarkastelemaan jotakin. Sitte asettui hän polvilleen ja veti pensaikosta esiin jotakin esinettä. Se oli suuri, haavoittunut koira, jonka toisessa etujalassa oli ammottava haava. Maa oli yltympäri veressä ja eläinraukka näytti olevan uupumaisillaan. Erik Bohrman tutki tarkoin haavan.

— Pikku raukka, pikku raukka, puhui hän tyynnyttäen kauniilla äänellään ja silitteli koiran selkää ja päätä. — Tuleppas, niin koetan parantaa kipeää... Hän nosti eläimen lähemmäs rantaa, tarttui keveästi haavoittuneeseen jalkaan ja sitoi nenäliinansa haavan kohdalle. Sitte juoksi hän hakemaan lakillaan vettä. — Kas noin, kas noin, pestäänpäs nyt puhtaaksi, niin se paranee. — Joka liikkeessä, joka sanassa, joka äänenvärähdyksessä oli niin syvää osanottoa haavoittunutta elukkaparkaa kohtaan. Se oli niin sydämellistä, että Maria luuli sen voivan liikuttaa rannan kiviäkin. Erik Bohrmanin olennossa ei ollut mitään teennäistä. Hän luuli olevansa yksin täällä metsässä ja käyttäytyi vapaasti ja luonnollisesti, ilman vähintäkään tietoisuutta siitä, että neljä silmää liikutuksen kyyneleistä kimmeltäen seurasi joka hänen liikettään. Hän repi nyt nenäliinansa kapeiksi kaistaleiksi ja sitoi huolella eläimen jalan. Kun kaikki oli tehty, asettui hän istumaan maahan, otti syliinsä koiran pään ja silitellen sen hienoa kuonoa puheli:

— Kas niin, kas niin — onko parempi nyt, mitä? Pikku raukka, koko yönkö olet saanut maata täällä tuskissasi ja odottaa, että joku kuulisi itkusi. Mutta ei kukaan ymmärtänyt sinua eikä kukaan tullut lohduttamaan ja auttamaan. Sinä väsyit jo valituksesi muuttuivat huokauksiksi, jotka olisivat liikuttaneet metsän puutkin, jos ne olisivat eläviä olentoja. Minä satuin kuulemaan ja tulin. Onko nyt helpompi, mitä? Minä tiedän, mitä on kärsiä, eikä osata puhua. Se on yhtä raskasta kuin tuntea sydämessään pohjattoman, polttavan kivun ilman että milloinkaan voi kärsimystään ilmaista. — Erik Bohrman painoi otsansa koiran valkoista kuonoa vasten.

Mariasta tuntui kuin olisi rautainen käsi puristanut hänen sydäntään ja pysäyttänyt sen tuokioksi, veri pakeni hänen kasvoiltaan ja huulet vapisivat. Maria painoi molemmin käsin rintaansa, rautainen kahle hellitti ja sydän alkoi lyödä rajusti kuin tahtoisi rintakehän halkaista. Tänä hetkenä vasta voimakkaasti selkeni Marialle, että Erik Bohrmania yksin oli hän rakastanut silloinkin kuin oli uskotellut ja luullutkin rakastavansa toista. Erik yksin oli ollut hänen sydämensä kaikkivaltias. Oi, miten polttavasti Maria häntä lempi! Kuinka olikaan hän voinut lempensä vaihtaa toiseen, joka vain oli valo ilman lämpöä? Se oli selitettävissä niin, että häntä ulkonaiset olosuhteet pakottivat etsimään rauhaa ja onnea — hän päätti vapautua taloudellisesta ahdinkotilasta, vaikkapa sitte sydän olisi pantiksi annettava. Tuntui kuin hän nyt olisi unesta herännyt ja katselisi pelästyneenä ympärilleen. Mitä oli hän tehnyt? Hänhän rakasti tuota rannalla istuvaa miestä, häntä, joka nuoren norlannittaren sydämeen liehtoi pyhän liekin, ja joka oli nyt kuitenkin eliniäkseen toiseen kiinnitetty. Koko viime vuosien elämänsä näki Maria nyt uudessa valossa ja ymmärsi niin hyvin menettelytapansa. Hän ei ollut milloinkaan rakastanut miestään, oli vain luullut niin ja siinä luulottelussa, _haaveilussa_, oli hän viettänyt neljä nuoruusvuotta. Hän oli haaveillut ainoastaan _oman kodin_ voivan tarjota rauhan särkyneen onnen jälkeen. Tänä kesänä vasta oli tuo haaveilun harso auennut — tänä aamuna viimeiset jäännökset siitä. Sillä hän oli tähän asti kaikin keinoin koettanut peitellä itseltään sitä, mikä kuitenkin oli — ellei totta, niin sellaista haaveilua, jolla oli irtirepimättömät juuret. Kaikkien hänen hiljaisten sieluntaistelujensa syvimmät syyt selkenivät nyt, ja nyt tiesi hän, miksi oli niin muuttunut koko olennoltaan täällä saaristossa kesän kuluessa. Sekä hänen ulkonainen että sisällinen hyvinvointinsa oli ammentanut ravintonsa sen tunteen lähteestä.

Tämä kaikki oli nyt tapahtunut niin äkkiä ja voimakkaasti, ettei Maria hyvään aikaan osannut ajatuksiaan koota. Ja kun hän sitte näki Erik Bohrmanin työllä ja vaivalla nostavan haavoitetun koiran syliinsä ja kantavan sen pois, ei hän voinut olla heittäytymättä maahan ja purskahtamatta rajuun itkuun. Kaikki jälellä olevat voimansa ponnistamalla ainoastaan saattoi hän olla tuskasta huudahtamatta.

Hän toivoi, että Erik Bohrman olisi hänelle noin lohduttavasti puhunut, noin lempeästi ja tuntehikkaasti, että nuo lemmekkäät puhuttelusanat olisivat olleet aiotut hänelle ja että hän vihdoin olisi ottanut hänet syliinsä ja kantanut pois — niin kauvas pois, ettei yksikään ihmissilmä olisi saattanut seurata heitä.

Anny Bahr oli ottanut nenäliinansa ja nyyhkytti kuuluvasti; tämä ensinnä sai Marian havahtumaan mietteistään.

— Mitä _sinä_ itket? — kysyi hän hellästi.

— Voi, Maria kulta, sehän oli kaikki niin kaunista ja liikuttavaa, että vaikka minulla olisi kivinen sydän, en sittekään voisi olla itkemättä. Oi, miten kauniisti hän puhui! En ole milloinkaan tavannut niin hienotunteista luonnetta, niin hyväsydämistä ihmistä kuin tuomari Bohrman on.