Part 1

language: Finnish

NARRIEN YHTEISKUNNASTA

Muutamia kertomuksia

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Suomentanut

Väinö Tanner

Porissa, Osuuskunta Kehityksen r.l. kustannuksella, 1908.

SISÄLTÖ:

Onnellisten saari. Korkeampia tarkotusperiä. Kaarle XII:n ruumiin ääressä. Urakoitsijamme. Satuja: Lokit. Pyhä härkä eli valheen riemuitseminen. Miten pappi, joka uskoi Jumalaan, tulee käännetyksi mehiläisen nokkeluuden kautta. Omistusoikeutta.

ONNELLISTEN SAARI

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kolmimasto "Ruotsin Leijona" oli nostanut purjeet keulamastossa Älfsborgin linnotuksen ulkopuolella ja oli juuri nostamaisillaan ankkuria, kun muuan tullin soutuveneistä lähti maista ja antoi merkin, että laiva ei saisi vielä lähteä; mutta tuuli oli jo täyttänyt etupurjeen, ja laiva painoi ankkuriköyttä. Tullimiehet sousivat minkä jaksoivat; pätkä heitettiin laivasta ja pian kiskottiin tullivene suuren rungon viereen. Veneestä kapusi kaksi nuorta miestä ja hinattiin kanuunaportin kautta laivaan; heidän jälkeensä heitettiin nahkasäkki, joka näytti olevan heidän ainoana matkatavaranaan, ja sitte pistihe tullivene taas ulos; mutta "Ruotsin Leijona", joka oli nyt saanut ankkurin teljolle, purjehti pikkupurjeillaan merelle kajauttaen oikean sivustan kanuunoistaan iloisen laukauksen, mihin vastattiin linnotuksesta.

"Ruotsin Leijonalla" oli lastina rautatakeita, vaatteita ja kappaletavaraa; sen lisäksi 500 matkustajan, enimmäkseen rikoksellisia, joita eli tuotu ankkuripajoista, vankiloista ja kuritushuoneista, ja se oli määrätty lähtemään Uuteen Ruotsiin Pohjois-Amerikassa.

Senjälkeen kun nuoret herrat olivat kunnialla tulleet välikannen kautta ja seisoivat kannella, kääntyivät he, ja ikäänkuin yhteisen ajatuksen kannustamina, ojensivat kieltään joko linnotukselle tai maalle kokonaisuudessaan, joka sinersi heidän takanaan, sitä oli vaikea ratkaista. Senjälkeen kun he täten olivat antaneet isänmaallisten tunteittensa pulputa näkyviin, menivät he kapteenin kajuuttaan perässä näyttääkseen paperinsa ja antaakseen selityksensä.

Siitä selityksestä, jonka he nyt antoivat, kävi ilmi, että he olivat ylioppilaita Upsalan yliopistossa, Dominus Lasse Hulling ja Peter Snagg, molemmat syytettyinä siitä, että he niinhyvin kaupungin kellarissa kuin myös osakunnan kemuissa olivat käyttäneet moitittavaa puhetapaa kuninkaan professorista, Serenissimus Olaus Rudbeckiuksesta ja tämän äskettäin painosta ilmestyneestä vuosisataisteoksesta Atland eli Manhem, jossa isänmaan kunnia oli tähän saakka kuvittelemattomalla ja aavistamattomalla tavalla tullut kohotetuksi, sanottu Serenissimus kun oli täydelliseksi varmuudeksi todistanut ja johtanut, että Svean valtakunta ei ollut vähempää kuin ihmiskunnan kehto. Surkuteltavain ja sopimattomain epäilystensä takia oli sanotut Hulling ja Snagg pantu karsseriin, mutta kun he tässä enemmän ahtaassa kuin terveellisessä oleskelupaikassa olivat käyttäytyneet taitamattomasti ja rangaistavasti, oli heidät tuomittu kujanjuoksuun ja kuritushuoneeseen.

Kuninkaallisen majestetin erikoisen suosion kautta armotettuna olivat he saaneet luvan lähteä valtakunnasta ja matkustaa "Ruotsin Leijonan" kanssa Uuteen Ruotsiin.

Kapteeni vastaanotti selityksen kelpo irvistyksellä. Hän ei ollut kuullut puhuttavan Atlantica kirjasta, mutta kun hän kuuli, että se käsitteli jotakin semmoista, kuin että Ruotsin valtakunta olisi sama kuin vajonnut Atland eli Onnellisten saari, asettui hän heti ylioppilasten puolelle ja selitti jokaisen merimiehen tietävän, että Atlantica oli Suuressa Meressä, joka juuri samasta saaresta oli saanut nimensä, eli Atlantinmeressä. Ja sitte hän lausui oppineet herrat tervetulleiksi ja tuli heidän hyväksi ystäväkseen.

Matka sujui hyvien tuulten vallitessa yli Pohjanmeren, Kanaalin läpi ja ulos Espanjan merelle. Kun haaksirikon varalta ei uskallettu pitää vankeja sidottuina ja muuten ei pelätty pakoa tai kapinaa, kaikki kun olivat selittäneet olevansa tyytyväisiä siihen että saivat matkustaa, kulkivat he vapaina ja käyttäytyivät sopivasti ja siivosti. Naineet olivat saaneet takasin vaimonsa ja lapsensa, joita he eivät olleet nähneet vuosikausiin, ja he olivat julman ilosia ja onni teki heidät hyviksi. Mutta he eivät muuten olleetkaan niinkään vaarallisia. Jotkut olivat humalapäissään vetäneet puukkonsa esille, toiset olivat paenneet sotapalveluksesta ja jotkut olivat poimineet hedelmiä toisten puista, senvuoksi ettei heillä itsellään ollut niitä. Päästyään ulos pimeistä, epäterveellisistä vankiloista, nauttivat he täysin siemauksin nähdessään suuren meren, joka kietoi heidät valoon. Kaikki oli heille uutta ja he leikkivät kuin lapset kannella. Milloin oli heidän nähtävä delfini, joka tanssi aalloilla, milloin katsottava, miten merimiehet pyydystivät haikalan tai lentokalan.

Työstä vapautettuina oli koko matka heille ikäänkuin pyhäpäivä, ja he tulivat ilman mitään toimeentulohuolia katetun pöydän ääreen, vajavaisen tosin, mutta riittävän.

Molemmat ylioppilaat, joilla oli ollut nuora kaulassa, mutta olivat päässeet irti, tunsivat tavallaan olevansa kanssarikoksellisia ja tekivät tuttavuutta vapautettujen kanssa, joiden tuli heidän tavallaan uudelleen alkaa elämänsä taistelu uudessa maassa, uusissa oloissa. Lasse oli luonnostaan ja kasvatuksen kautta tullut siihen maailmankatsomukseen, että kaikki mikä tapahtuu, on paraaksi; Peter sensijaan oli sitä mieltä, että kaikki oli auttamatonta. Ja monasti joutuivat nämä toverukset riitaan näistä maailmankäsityksistään, jolloin aina tapahtui, että kumpikin sai puolet kuulijoista puolelleen, mikä kerran antoi laivalääkärille aiheen ratkasta riidan siten, että hän tunnusti kummankin olevan oikeassa. Elämä on sekä mustaa että valoisaa, sanoi hän. Se, joka sattuu näkemään ainoastaan mustan puolen, luulee että kaikki on mustaa; se joka sattuu näkemään ainoastaan valoisan puolen, luulee että kaikki on valoisaa. Ja siihen se jäi.

Siten saapuivat he Azorien yhdeksälle saarelle. Täällä saivat he mennä maihin ja ojennella koipiaan. He luulivat tulleensa paratiisiin, sillä täällä kasvoi viiniä, maissia, appelsinia, ananasia ja melonia ulkona paljaan taivaan alla. Eräs veitsenleikkaaja, joka oli istunut ankkuripajassa kuusi vuotta, tuli niin iloseksi, että hänet täytyi sitoa, ja sidottuna makasi hän erään puron reunalla ja söi appelsinia niin että nenä oli keltasena, ja huusi että hän on Aatami. Hän tahtoi senvuoksi myös riisuutua alastomaksi, puettuna pelkkään tupakanlehteen, mutta laivapappi otti hänet käsiinsä ja selitti, että oli syntistä käydä alastomana. Mutta mies todisti pyhän kirjan ja Piplian historian avulla, että Aatami syntiinlankeemuksen jälkeen kävi viikunalehteen puettuna, jonka vuoksi hän katsoi olevansa oikeutettu käymään tupakanlehdessä. Mutta silloin todisti pappi kirkkoisäin ja Flora Exotican avulla, että viikunalehti ei ollut tupakanlehti.

Vihdoin vietiin matkustajat laivaan; kulettiin täysillä purjeilla ja suunta oli Antiguamia kohti. Tähän saakka oli kaikki käynyt rauhallisesti ja hyvin, paitsi että oli saatu kestää pieni myrsky Pohjanmerellä. Mutta kun he olivat siirtymäisillään pasativyöhykkeeseen, saivat he tyyntä. Meri oli ympärillä ikäänkuin elohopeahorisontti, jonka päällä laiva liikkui magnetineulan tavoin. Kuumuus tuli sietämättömäksi, terva juoksi kaikesta seisovasta tavarasta ja laivan saumoista. Huuhdottiin kantta kaiken päivää ikäänkuin olisi pelätty sen tarttuvan tuleen. Siten kului kahdeksan päivää.

Silloin, aikasin eräänä aamuna, huomasi kurkistaja etumastossa, että pilviä näkyi pohjosessa. Kapteeni, joka tiesi mitä tämä merkitsi, antoi heti sitoa kanuunat ja kaiken irtaimen, sulkea luukut, ja antoi väen olla valmiina pahinta vastaanottamaan.

Muutamien tuntien jälkeen, aamiaisen aikaan, näkyi musta juova taivaanrannalla; muutamia tunteja myöhemmin kuului jyskettä, ikäänkuin laineet särkyisivät rantaa vastaan tai ikäänkuin vaunun jyrinää kaupungissa; ja veden yli syöksyi myrsky. Ennenkuin purjeitten avulla oli onnistuttu ohjata laivaa, olivat raa'at ja mastonhuiput meressä, ja pelkillä alapurjeilla antoi "Ruotsin Leijona" mennä myötätuuleen eteläänpäin, eteenpäin, eteenpäin, tietämättä mihin oltiin menossa.

Myrsky raivosi kolme päivää ja joka hetki odotettiin saatavan kuulla kölin raapivan pohjaa. Pappi luki, saarnasi ja selitti, että muuta ei voitu odottaakaan, kun laivalla oli rikoksellisia. Hän muistutti Joonasta ja ehdotti kapteenille, että profeta Michan XII luvun 16:n ja seuraavien värssyjen nojalla heitettäisiin kaikki rikokselliset laidan yli, jotta vanhurskaat pelastettaisiin, mutta kapteeni ei suostunut. Kun vaara oli suurimmillaan, meni Lasse Hulling papin luo ja ehdotti hänelle, että yleinen rippi- ja rukouspäivä oli toimeenpantava, sillä, sanoi hän, ainoastaan katumattomat synnit painavat vaa’assa. Ehdotus hyväksyttiin ja alkoi rippi, josta rikokselliset vapautettiin, koska heillä ei ollut mitään tunnustamattomia syntejä.

Tapahtuneessa tutkimuksessa ei havaittu ketään vanhurskaaksi. Mutta myrsky jatkui siitä huolimatta. Silloin kuultiin hiljaista napinaa eturuumasta. Joukko oli tuuminut sinne tänne ja vihdoin oli eräs neropatti saanut päähänsä, että papinkin oli tunnustettava syntinsä, sillä hän oli nyt ainoa, joka ei ollut syntejään tunnustanut. Ehdotus hyväksyttiin huutoäänestyksellä ja senjälkeen oli vaan löydettävä rippi-isä.

Peter Snagg ilmottautui lopulta, sanoen tentanneensa hepreaa papintutkintoa varten. Pappi pani vastaan, mutta turhaan. Hän sidottiin suurmastoon ja saatuaan sekä ankaria uhkauksia ja ystävällisiä kehotuksia, tunnusti hän kyynelten viljalti vuotaessa, että hän nuoruudessaan oli vietellyt erään rippikoululapsen.

Nyt syntyi neuvottelu, johon matkustajatkin ottivat osaa, ja kun pappi oli äänestänyt sen puolesta, että heidät kaikki viisisataa oli heitettävä mereen, lankesi tuomio pian siten, että papin oli jouduttava mereen profeta Michan XII luvun 16:n ja seuraavien värssyjen nojalla. Ja suoritettuaan viimeisen rukouksensa syöstiin hänet mereen.

Mutta myrsky lisääntyi yhä. Vihdoin seitsemäntenä päivänä koiravahdin aikana törmäsi laiva. Kiljahdus vastasi rungon kolinaan. Laiva oli ajautunut keulallaan eräälle vedenalaselle karille, niin että se joutui ylösalasin. Kanuunat irtaantuivat siteistään ja putosivat välikannen läpi. Päivän koittaessa alkoi laiva vajota. Mutta silloin nähtiin maata tuulen puolella.

Useimmat olivat ennättäneet veneisiin, mutta ennättämättä ottaa mukaansa jälkeäkään ruokatavaroista, vaatteista tai aseista. Kun aurinko nousi, huomasivat he kaikki kuusisataa henkeä tulleensa pelastetuiksi ja nousivat maihin hyvässä järjestyksessä, mutta laiva upposi kiven tavoin kun he astuivat jalallaan maihin.

TOINEN LUKU.

Seitsemän päivän vaivojen ja unettomuuden jälkeen olivat matkustajat niin rasittuneet, että he heti laskeutuivat maahan nukkumaan niiden puiden alle, joita kasvoi rannalla; mutta Lasse Hulling ja kapteeni läksivät tutkimusretkelle.

He eivät olleet milloinkaan nähneet niin ihmeen kaunista maata; se oli heidän ensimäinen havaintonsa senjälkeen kun heidän kuumuuden takia oli täytynyt heittää päältään vaatteensa. Mikä heitä enimmin kummastutti, oli se, että he näin pohjosella leveysasteella, sillä he olivat vielä kaukana päiväntasaajan pohjospuolella, tapasivat näin lämpimän ilmanalan; mutta he löysivät pian syyn tähän siinä tulivuoressa, joka hiljalleen ikäänkuin vallituksena kohoutui pohjatuulta vastaan ja samalla maanalaisen lämpönsä kautta muutti maan kasvitarhaksi. Kaikkialla näkivät he palmuja, joissa oli taateleja ja kokospähkinöitä, leipäpuita, bananeja tai pisangeja, eräitä oranssin tapaisia hedelmiä, ananasia, viikunoita, jättiläismansikoita, meloneja, jotka kaikki joko kantoivat tai tulisivat kantamaan hedelmiä. Että maa oli saarta, siitä ei ollut epäilystäkään. Purot kiemurtelivat tamarindien varjoisten holvien alla ja punasessa granitissa löysivät he lähteitä, joissa oli jääkylmää vettä, mikä hämmästytti heitä, kun he tiesivät maaperän olevan tulista.

Papukaijoja, hunajalintuja ja tukaneja punaisissa, viheriäisissä, sinisissä, keltasissa ja kullanvärisissä höyhenissä lenteli ympäri puissa laulaen miellyttävästi, ei niinkuin ne kirkuvat lajit, joita he olivat nähneet häkeissä; mutta ne olivatkin ainoita eläviä mitä he tapasivat. Heidän vaelluksensa tapahtui puiden siimeksessä, kukkivien niittymaiden kautta, jotka ulottuivat aina meren rantaan saakka. Lämpö tuli yhä painostavammaksi, niin että heidän täytyi jättää vaatekappale toisensa jälkeen pois. Päivällisen aikaan nousivat he tulivuorelle, joka näytti olevan sammunut, ja illan suussa voivat he sen juurella mennä levolle, kumpikin palmulehvänsä alle, turvassa sekä eläinten että ihmisten hyökkäyksiltä, sillä heillä oli nyt varmuus luuloonsa, että he olivat saarella, jolla ei ollut vaarallisia eläimiä eikä ihmisiä.

Kun he seuraavina päivänä päivällisen aikaan tulivat maallenousupaikalle, tapasivat he matkatoverinsa pitkällään puiden alla, kylläisinä, puolialastomina ja valveillaan uneksien. Lasse, joka oli sekä tietorikkain että taitavin heistä, valittiin puheenjohtajaksi siinä neuvottelussa, joka nyt pidettiin. Saari tosin havaittiin suloisemmaksi kuin sitä kuvata voi, mutta oli ajateltava tulevaisuutta. Ensimäinen kysymys koski asuntoja, sillä odotettiin talvea. Lasse vastasi heti tähän kysymykseen, että kaiken olettamuksen mukaan oltiin juuri keskitalvessa. Ne jotka tahtoivat asua ummehtuneissa majoissa, voivat huvitella itseään menemällä katkasemaan puita ja kuorimaan niitä kynsillään, sillä kaikkia työkaluja puuttui. Ne, jotka ennemmin pitivät rauhasta ja levosta, voisivat tyytyä rakentamaan vajoja puiden alle. Toinen pelko koski ruokaa. Lasse vakuutti, että senmukaan kuin hän oli havainnut puista ja yrteistä, ei täällä tulisi puuttumaan ruokaa koko vuotena, sillä kun yksi puu lakkasi kantamasta hedelmiä, alkoi toinen. Kolmas väite tuli naisten puolelta, jotka pelolla odottivat sitä päivää, jolloin heidän oli pakko käydä ilman vaatteita. Lasse kiinnitti heidän huomiotaan siihen, että he ensiksikin jo nyt keskitalvella kävivät puolialastomina, ja että heidän siis, kun kevät tuli, täytyi kuumuuden vuoksi kulkea aivan alasti, joko he tahtoivat tai eivät.

Kun siten oli huomattu oltavan turvassa ruu'an, vaatteiden ja asumuksen puutetta vastaan, oli vaan jälellä sovittautua oloihin. Ja he sovittautuivat. Mutta yhden neuvon antoi Lasse heille: että he eivät pysähtyisi yhteen paikkaan, vaan levittäytyisivät yli saaren. Kun heillä oli jotakin yhteisiä asioita, antaisi hän kutsua heidät kokoon torven avulla, jonka hän kyllä tulisi hankkimaan. Ja senjälkeen erosivat he tällä kertaa, senjälkeen kun Lasse oli huudettu päälliköksi ja semmosena pitänyt puheen, jossa hän oli kehottanut heitä syömään, juomaan ja olemaan ilosia, sillä nyt he olivat tulleet eräälle Onnellisten saarista, siitä ei ollut epäilystäkään, ja hän toivoi vaan, että hän olisi täällä professori Rudbeckin kanssa kahdenkesken, niin hän kyllä olisi saanut tämän syömään Atlanticansa nahkakansineen kaikkineen.

Yöllä asettui jokainen asumaan muutamien lehväin alle, joita oli ripustettu puiden oksille.

Mutta seuraavana aamuna kutsui Lasse kokoon lähimmät ystävänsä, kapteenin, Peter Snaggin ja lääkärin. Senjälkeen kun he ravistamalla taatelipalmua olivat hankkineet itselleen aamiaisen, otti Lasse keskusteltavaksi muutamia tärkeitä kysymyksiä, jotka tulevaisuus varmimmin tulisi vastaamaan. Ensimäisen kysymyksen kohdisti hän lääkärille: voisivatko he elää ilman liharuokia ja suolaa? Lääkäri luuli, että senmukaan kun hän oli lukenut matkakertomuksista, he eivät edes voisi syödä liharuokaa näin kuumassa ilmanalassa, ja mitä suolaan tuli, niin oli hedelmissä niin paljon suoloja, että enempää ei tarvittaisikaan.

Tästä neuvotellessaan kuulivat he huutoa lähimmistä pensaista. Muuan mies tuotiin esiin, kalpeana kuin ruumis, ja selvien myrkytysoireiden alasena. Tapahtuneessa tutkimuksessa kävi selville, että hän haluten lihaa oli kivellä tappanut linnun, jota hän oli koittanut syödä, mutta että hän samalla oli tuntenut inhoa ja vatsanväänteitä. Lääkäri määräsi hänelle, ettei hän enää saisi syödä lihaa, ja sillä oli tämä tärkeä asia ratkastu.

Toisen kysymyksen esitti Peter Snagg, ehdottaen julkisen jumalanpalveluksen käytäntöönottamista, mantalikirjotusta ja laillisia viranomaisia. Hän tunsi ihmisten pahuuden ja kun nämä monet kelvottomat olivat jonkun aikaa käyneet jouten, tultaisiin pian näkemään miten heidän yhteiskuntaansa tulisi rauhattomuus häiritsemään. Hän ehdotti senvuoksi, että käytäisiin lävitse kirkon käsikirja, jonka hän erään lakikirjan kera oli pelastanut.

Lasse väitti, että nyt kun kaikki riidanaiheet, nimittäin ruu'an, vaatteiden ja asunnon puute olivat poistettuina, tulisivat rikoksetkin lakkaamaan. Kuka tahtoisi varastaa, kun hänellä oli tarpeeksi päivän varalta eikä hänen tarvinnut kerätä varastoon? Kuka tahtoisi murhata, kun ei ollut mitään aihetta kateuteen, koska kerran kaikki olivat yhtä rikkaita ja mahtavia? Kuka tahtoisi tehdä lapsenmurhia, kun lapsilla oli riittävästi ruokaa, eikä kenenkään tarvinnut pelätä tulevansa yhteiskunnalle rasitukseksi? Hän tahtoi kokeen vuoksi ottaa lakikirjan ja summamutikassa käydä lävitse muutamia kohtia.

Lasse aukasi lakikirjan ja luki:

"Ensiksi: Maakaari! Sen voimme aivan huoletta pyyhkiä, koska meillä ei ole maanomistajia. Hyväksytäänkö?"

"Jaa", vastasivat kokoontuneet.

"Toiseksi: Perintökaari! Mitä olisi perittävä? Viikunalehti tai kokospähkinä? Pyyhitäänkö? Hä?"

"Jaa", täytyi kokouksen vastata.

"Kolmanneksi: Rakennuskaari! 1 Luku. Miten kylän asema on määrättävä ja tilukset jaettava. 2 Luku. Miten talonasemalle on rakentaminen! Kun nyt ei ensinkään rakenneta tai jaeta, niin pyyhitään koko tämä kaari myöskin, vai kuinka?"

"Jaa", vastasi seurakunta.

"Neljänneksi: Kirkkokaan! Koska meillä ei ole kirkkoa, niin saamme pyyhkiä senkin?"

"Jaa", vastasi kokous.

"Viidenneksi: Rikoskaari! Raukeaa kai itsestään, sen nojalla mitä olen esittänyt varkaudesta, ryöstöstä ja murhasta, kun kerran aiheet ovat kadonneet."

"Jaa", vastasi kokous.

"Kuudenneksi: Naimakaan! Tahtooko kokous lykätä sen kysymyksen, kunnes tulevaisuus tulee antamaan joitakin kokemuksia? Sillä naiminenhan riippuu maasta ja kun ei mitään omaisuutta ole, ei ole avioliittoakaan."

"Jaa", vastasi kokous.

Peter Snagg pani vastaan.

"Nyt", keskeytti Lasse, "olemme siis pyyhkineet koko lakikirjan, ja kannet vaan ovat jälellä! Ne saa Peter Snagg muistoksi, vai kuinka?"

"Jaa", nauroi kokous, mutta Peter ei antautunut.

"Veto!" huusi hän. "Kuinka voi yhteiskunta pysyä pystyssä ilman lakeja".

"Kuulehan Peter", vastasi Lasse. "Lait ovat tehdyt auttamaan yhteiskunnan puutteita; yhteiskunta, jossa ei puutteita ole, ei tarvitse mitään lakeja! Onko se oikein?"

"Oikein on", vastasi kokous.

"Mutta Peter Snagg", jatkoi Lasse, "haluaa kernaammin puutteellisen yhteiskunnan lakineen kuin täydellisen ilman lakeja".

Nyt sai Peter puheenvuoron.

"Jätän kysymyksen porvarillisesta laista, olkoon sen laita miten tahansa, mutta yhteiskunta ilman uskontoa ei voi seistä pystyssä!"

"Oikein", sanoi Lasse, "siinä sinulla on oikein! Meillä täytyy olla uskonto! Mutta tarkastelkaamme, kelpaako vanha uskontomme meidän uusiin oloihimme! Tahtooko kokous kuulla minua hetkisen?"

"Jaa", vastasi kokous.

"Minä alan alusta", sanoi Lasse, "eli syntiinlankeemuksesta. Ihmiset kävivät alastomina yrttitarhassa eivätkä tehneet työtä. Hyvä! Sitte söivät he tottelemattomina tiedon puusta ja heidät ajettiin ympäri maailmaa työtä tekemään! No niin! Me olemme löytäneet uudelleen paratiisin, mutta paratiisin ilman tiedon puuta. Me emme siis voi tehdä syntiä, vaikka kuinka kernaasti haluaisimme. Ja jos me voisimmekin, ei meitä voisi karkottaa, sillä emme voi mennä mihinkään, eikä myöskään pakottaa tekemään työtä, sillä meillä ei ole mitään tehtävänä. Siis raukeaa syntiinlankeemus, eikä sitä voi soveltaa nykyisiin oloihin. Tunnustetaanko tämä?"

"Jaa", vastasi kokous ja raapi päätään, mutta kapteeni veti paidan pois päältään ja meni rantaan kylpemään.

"Siis", jatkoi Lasse, "koska ei ole mitään tiedon puuta, ei ole mitään syntiä, ei tarvitse sovitusta, ja senkautta raukeaa koko oppi. Hyväksytäänkö tämä?

"Todistelu hyväksytään", sanoi Peter, "mutta ihmisen synnynnäistä uskontarvetta ei voi juurruttaa pois".

"Myönnetään", vastasi Lasse, "mutta jos kirkossakäyminen ja uruilla soittaminen olisi synnynnäinen tarve, niin se olisi tavattavissa kaikilla kansoilla. Nyt sitä ei kuitenkaan ole villeillä kansoilla, siis ei tarve nukkua kirkoissa, soittaa urkuja, panna taululle virren värssyjä ja kerätä kolehtia ole mikään synnynnäinen tarve, vaan hankittu. Hyvä! Minkä on hankkinut, sen voi myöskin menettää. Saamme nähdä, emmekö menetä tarvetta saada kyytiä ryypiskelevältä papilta, antaa pois viimeinen lehmämme, kun papin on luettava ääneensä ruumiin ääressä, ja niin edespäin, saammepa nähdä, sanon minä."

Tohtori seurasi kapteenin esimerkkiä ja meni merenrannalle.

"On liian kuumaa puhua teologiaa", sanoi hän.

"Mutta", väitti Peter Snagg, "armonvälikappaleet, pyhäpäivät, kaikki nämä autuaan levon hetket!"

"Armonvälikappaleita ei voida jakaa, koska ei meillä ole vihittyä pappia."

"Mutta", vastasi Peter, "voimmehan vihkiä yhden."

"Ei", vastasi Lasse, "silloinhan täytyisi olla piispa, eikä, meillä ole. Muuten meillä ei ole viiniä, sillä en ole nähnyt viiniköynnöksiä."

"Mitä tähän viimeksimainittuun tulee", väitti Peter, joka jo kylpi hiessään, "niin voisi viinin korvata kokosmaidolla, ananas- tai viikunamehulla."

"Mahdotonta", sanoi Lasse, "sillä silloin täytyisi väärentää teksti. Huomaa: Jesus sanoi opetuslapsilleen: Minä olen viinapuu ja te olette oksat; hän ei sanonut: Minä olen kokospuu ja te olette pähkinät, tai minä olen ananas ja te olette piikkejä, tai minä olen viikunapuu ja te olette lehdet. Jos nyt alkaa väärentää tekstiä yhdessä paikassa, täytyy väärentää kaikki tyyni, Sitten ei meillä ole leipääkään. Silloin saisi ottaa pisangin ja ananasin ja muuttaa kaava tämmöseksi: Ottakaa ja syökää tämä pisangi...

"Ei", sanoi Peter, "nyt alkaa tulla liian lämmin. Nyt menen minä kylpemään, tuletko mukaan?"

"Ali right", sanoi Lasse, "ja sitte jätämme teologian!" Ja sitte he menivät kylpemään.

KOLMAS LUKU.

Vuosi oli kulunut. Ei mitään ollut tapahtunut siitä kaikesta mitä oli pelätty. Talvi oli yhtä lämmin kuin kesäkin. Vuodenajat erosivat toisistaan vaan niiden hedelmien kautta, joita ne tuottivat, ja näiden kypsymisajan mukaan oli Lasse tehnyt kalenterin. Kaikki yksipuolisuus ruo'assa oli siten vältetty ja kaikki olivat paraassa terveydessä. Siten oli neljä vuodenaikaa, kussakin kolme kuukautta: Pisangi, leipähedelmä, taateli ja kokospähkinä. Pisangia, eli tammi—maaliskuuta, seurasi ananas ja oranssi; leipähedelmää, huhti—kesäkuuta, seurasi jättiläismansikoita ja viikunoita; taatelin, heinä—syyskuun mukana, tulivat persikat ja kirsikat; kokospähkinän, loka—joulukuun kanssa seurasivat aprikosit ja metsäviikunat. Senlisäksi hankittiin alituista vaihtelua melonien, granatiomenain, maissin, herneiden ja papujen avulla, niin että ruokalista aina oli uusi ja voitiin vaihdella lakkaamattomiin. Kun kukaan ei tehnyt työtä ja lämpö oli suuri, voitiin syödä ainoastaan hiukan. Ja kun laivaruokana oli ollut pääasiallisesti suolasta ruokaa, olivat hedelmät pitkäaikaisena parannuskuurina keripukkia vastaan, ja tämän kuurin kautta tuli kasviksien syönti vähitellen tavaksi. Muutamat yksityiset lihansyöntiyritykset tulivat rangastuiksi vatsataudeilla. Muuan vanha juoppo oli keksinyt antaa kokosmehun käydä väkijuomaksi, mutta hän tuli niin sairaaksi, ettei hän tehnyt sitä uudelleen, eikä kukaan muukaan. Näiden yksinkertaisten ravintoaineiden kautta lievennettiin intohimoja ja ainoastaan ystävällisiä sanoja puhuttiin. Kateutta ei voinut syntyä, kun kaikilla oli hyvä olo, eikä mitään epäjärjestystä sattunut. Kiukku ja viha katosivat, ja "oli liian kuuma", jotta viitsisi vaivata itseään, sanoi kapteeni. Senjälkeen kun oli totuttu olemaan ilman vaatteita, jotka muuten olivat kuluneet rikki, totuttiin käymään puolialastomana ja lopuksi pukivat miehet ja naiset ylleen ainoastaan hienosti palmikoiduista lehdistä tehdyn vyön. Lapset kävivät aivan alasti.

Ajan kuluttamiseksi keksittiin leikkejä, pallopelejä, kävelyjä, souturetkiä, ja erittäinkin osottivat lapset suurta halua kiipeillä puihin, missä taidossa ne pian saavuttivat suuren taituruuden. Vielä oli Lasse toimittanut neljä suurta juhlaa jokaisen vuodenajan alkaessa. Ja vilpittömällä ilolla käytiin tervehtimään jokaista uutta elonkorjuuaikaa, sillä ilo vaihtelun saamisesta ruo'assa oli todella sangen luonnollinen. Silloin keräännyttiin yhteen ja leikittiin koko päivä. Miehet, naiset ja lapset tanssivat vastanoukituista hedelmistä tehdyn suuren rovion ympärillä, ja esikoiset uhrattiin kaiken hyvän antajille, niinkuin jo Abel ja Kain olivat uhranneet Herralle, ja tämä tapa oli kaikkien mielestä, Peter Snagginkin, sekä kaunis että raamatullinen.

Peter Snagg oli yrittänyt perustaa vapaakirkon ja hän koitti lukea saarnaa sen jäsenille, mutta kaikki tuntui niin hullunkuriselta, ja kun hän rukoili esivallan puolesta ja sotalaitoksen puolesta, niin ei sillä ollut mitään vastinetta todellisuudessa. Ja synnintunnustuksessa ei ainoakaan voinut olla avomielinen, sillä kellään ei ollut syntiä tunnustettavana.

Sopu, rauha ja lepo vallitsi koko yhteiskunnassa; kaikkia kovia sanoja lakattiin käyttämästä ja annettiinpa lopulta toisilleen hyväilynimiäkin. Kun lapsi syntyi, tuli suuri riemu, ja se otettiin yhteiskuntaan leikkien ja laulaen, luonnon lahjana, joka ei vanhempien käsissä saanut pääoman raakaa sivumakua eikä näille tuntunut myöskään taakalta tai rangaistukselta. Kun joku nuorukainen ja tyttö tahtoivat yhdessä synnyttää lapsia ja tulla ystäviksi, ilmottivat he tästä Lasselle, joka heti vietti ilosta tapahtumaa juhlana, ilman että nuorikot kirjotettiin mihinkään kirjaan, tai heiltä vaadittiin mitään lupauksia totella toisiaan, niin että jos toinen tahtoi syödä viikunoita ja toinen pisangia, ei mikään laki voinut pakottaa heitä syömään samaa. Kun ei myöskään ollut mitään huoneita siivottavana, ei mitään astioita pestävänä, ei vaimon tarvinnut olla miehelleen alamainen; ja pesä- sekä vuode-ero oli pakollinen, koska ei ollut pesiä eikä vuodetta, vaan ainoastaan lehtikasa jonkun puun juurella.

Kaikki oli siten niin vapaata, pakotonta ja yksinkertaista kuin mahdollista, ja äitien ei tarvinnut vartioida tyttäriään, sillä heidän ei tarvinnut pelätä, että vävyt ottaisivat tyttäriä rahojen vuoksi tai että tyttäret hommaisivat itselleen lapsia, sillä lapsen saamista pidettiin suurena siunauksena, ja sitä tilaa, jossa tyttö oli ennenkuin sai lapsen, kutsuttiin senvuoksi, "siunatuksi". Oli ainoastaan yksi asia, joka hämmensi rauhaa tällä Onnellisten saarella, nimittäin menneisyyden muisto, joka esiintyi erittäinkin unissa. Siten kuultiin usein nukkuvain huudahtavain unissaan. Muuan vanha mies uneksi usein ankkuripajasta ja tunsi vanginvartijan herättävän hänet potkulla kylkeen. Muuan tynnyrintekijä, joka oli varastanut, senvuoksi että hänellä oli liian paljon lapsia, uneksi öisin, että lapset huusivat leipää, ja kun hän heräsi ja näki auringon valasevan alati kantavia puita, itki hän ilosta, lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa kaikesta hyvästä; mutta sitte tuli ajatus tulevaisuudesta hänen mieleensä. Silloin eivät mitkään lohdutukset auttaneet. Tämä oli tämän muuten onnellisen yhteiskunnan painajaisena: ajatus tulevaisuudesta. Kun he näkivät miten mainiosti heillä nyt oli, eivät he vavistuksetta voineet ajatella minkälaista he tulisivat saamaan, jos esimerkiksi jokin laiva tulisi heitä noutamaan. Koti-ikävää ei kenelläkään heistä ollut syytä tuntea, sillä heidän takanaan oli joko kuritushuone tai sotapalvelus, ja niitä ei kukaan kaivannut. Menneisyyden muisto ja pelko tulevaisuudesta olivat niinä peikkoina, jotka häiritsivät heidän ihanaa rauhaansa, ja sekä Lasse että lääkäri ajattelivat sinne tänne keksiäkseen apua, mutta menestyksettä. Mutta mitä he eivät voineet keksiä, sen antoi sattuma.

Eräänä päivänä oli seppä mennyt metsään vilvottelemaan unettoman yön jälkeen. Eräässä kallionrotkossa keksi hän pensaan, jossa oli sinisiä marjoja ja jota hän ei ollut emien nähnyt. Hän otti muutamia käteensä ja söi. Ne eivät maistuneet erityisemmin hyviltä, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota. Ja sitte meni hän kotiinsa, se on sen pensaan luo, jossa hänellä oli lehtikasansa yötä varten. Siellä tapasi hän vaimonsa. Seppä oli erinomaisella tuulella ja puhui hullutuksia.

"Luulen sinun ottaneen naukun liiveihisi", sanoi vaimo, jolla vielä oli muisto menneisyydestä jälellä.

"Mitä lajia?", sanoi seppä kummastellen.

"Paloviinaa", sanoi vaimo ja maiskutti kieltään.

"Paloviinaa? Siitä en ole koskaan kuullut puhuttavankaan; mitä se on?" sanoi seppä kummissaan.

"Ellet muista, mitä se on, niin muistat kai varmasti että istuit putkassa Karlskronassa!"

"Karlskronassa. En suoraan sanoen ymmärrä sinua", finesakka

"Silloin olet menettänyt muistisi", sanoi eukko.

Ja juuri niin sepän oli käynytkin ja sillä oli keksintö selvä. Lääkäri keräsi heti marjat ja antoi koko seuralle niitä syötäväksi, unettomuutta vastaan, kuten hän sanoi, ja kaikki söivät, lääkärikin, mutta Lasse antoi marjainsa pudota mäelle, sillä, ajatteli hän, ei sitä tiedä mitä voi oppia menneisyydestä ja tulevaisuutta ei kukaan tunne.

NELJÄS LUKU.

Kolme vuotta oli kulunut maallenoususta, kun Lasse eräänä päivänä matkusti kauemmaksi saarelle tutkiakseen vielä kerran sen mahdollisuuksia tulevaisuuden varalta ja saadakseen selville, jos se voisi kestää sitä vahvaa väenlisäystä, mikä kahden viime vuoden kuluessa oli tapahtunut. Hän oli ottanut pienen kanootin, jolla hän oli melonut ylös puroa bananipuiden tiheän holvin alla ja tullut muutamia penikulmia sisämaahan. Väsyneenä soudusta astui hän veneestä ja nautti aamiaisensa erään kirsikkapuun alla, jonka jälkeen hän asettui nukkumaan.

Hän ei ollut vielä nukahtanut montaakaan minuuttia, ennenkuin hän heräsi kahinaan ylhäällä bananissa, jonka oksien alle hän oli asettunut. Hän kurkisti ylös lehvien välitse ja sai nähdä ylhäällä aivan latvassa apinan, kuten hän otaksui, joka istui oksalla ja pitkillä kynsillään kaiveli siemeniä bananin paloista, joita se sitte pisti kokonaan parran peitossa olevaan suuhunsa. Lasse tuli levottomaksi, sillä tämä oli odottamaton kilpailija, joka kyllä, jos sillä oli seuraa, kuten oli luultavaa, tulisi tekemään heille melkoista haittaa. Hän päätti houkutella apinan luokseen ja joko vangita sen tai tappaa se kiven avulla. Hän meni pois ja etsi itselleen melonin, suurinta keltapunervaa lajia, ja tämä yhdessä ja kivi toisessa kädessään lähestyi hän puuta, jossa apina istui.

Ensin alkoi hän maiskuttaa kieltään: apina kuunteli ja paiskasi bananilla Lassea päähän.

"Coco", jatkoi Lasse ja näytti melonia.

Mutta apina ei vastannut, vaan juoksi puun latvaan, joka jousen tavoin taipui painon alla.

"Coco poikaseni", houkutteli Lasse, "tule tänne niin saat jotakin hyvää."

Mutta Coco ei tullut, vaan kääntyi selin ja käyttäytyi sopimattomasti, niin ettei Lasse ennättänyt pois alta, vaan kuohuen raivosta huusi: Tuhannen perkelettä! Tuhannen perkelettä!