Part 2

Näitä sanoja kuullessaan istahti Coco oksalle ja tuntui olevan syvän liikutuksen vallassa. Se hieroi nenäänsä puun kuorta vastaan ja kyyneleet tippuivat partaa myöten. Lasse kuuli sen huokailevan, mutta pysyttäytyi vielä sopivan välimatkan päässä.

"Kuuletko, sen tuhannen vietävä, etkö tahdo tulla alas ja maistaa minun meloniani, senkin tuhannen vietävä!"

Apinan liikutus tuntui kasvavan ja Lasse ei ollut vähemmän liikutettu, kuullessaan ihmisäänen ylhäältä bananista.

"Kotimaansäveliä, isänmaata ja ystäviä: minun silmäni itkevät sinun siemenesi vuoksi; ei milloinkaan ole Norrönan murre kaikunut niin suloiselta minun korvissani ja minun sydämeni on täynnään niinkuin kurpitsi, kun syksyn aurinko täyttää sen maidolla ja ytimellä!" "Luulenpa, piru vieköön, että siellä on pastori Axonius", puhkesi Lasse sanomaan. Ja sanoen: "minä se olen", syöksyi pastori alas bananista ja yhtyen pitkään syleilyyn makasivat molemmat maamiehet toistensa karvasilla rinnoilla, kylpien papin kyynelissä.

"Miten Herran nimessä te olette tullut tänne", oli nyt Lassen ensimäinen kysymys. "Mehän heitimme teidät mereen, vai kuinka? Onko joku valaskala niellyt teidät ja oksentanut maalle?"

"Minua ei ole oksennettu maihin", vastasi pappi, "minä olen uinut maihin".

"Kerro, kerro", sanoi Lasse..

Pappi kuivasi kyyneleensä pisangin lehdellä ja istahti kivelle. Sitten alkoi hän kertomuksensa.

"Ikäänkuin unessa muistan nyt senjälkeen kun sinä, minä sanon sinä, koska me tapaamme toisemme tällä tavalla, senjälkeen kun sinä minua siitä muistutit, että minut heitettiin mereen, syytä en enää muista."

"Oh, se oli kyllä riittävä, ratio sufficiens, kuten Aristoteles sanoo."

"Kuka on Aristoteles?" kysyi pappi.

"Ahaa", ajatteli Lasse, "hänkin on syönyt marjoista! − Anna mennä vaan ja anna Aristoteleen olla", sanoi Lasse.

Pappi jatkoi: "Senjälkeen kun olin uinut ympäriinsä määräämättömän ajan, muistan että tapasin pohjaa jalkaini alla, jonka jälkeen vaelsin maihin saarelle, joka muistutti tätä. Syötyäni marjoja ja juotuani vettä, paneuduin makaamaan. Herättyäni tunsin omituista rauhaa ja lepoa, jota en ennen ollut tuntenut. Luonto oli minulle ikäänkuin avoin kirja ja yhteys luonnon ja luojan välillä tuntui niin yksinkertaselta. Minä tunsin, että takanani oli jotakin mustaa menneisyyttä, mutta en tiennyt mitä se oli. Pääni oli kevyt, eivätkä mitkään miettimiset rasittaneet minua. Ilosena mieleltäni, jommosena en ollut koskaan ennen ollut, vaelsin saaren sisäosiin. En ollut tullut kauas tielläni, ennenkuin näin miehen, joka oli polvillaan epäjumalankuvan edessä, jota hän palveli. Haha! ajattelin, olen tullut pakanamaahan, sillä minun ajatuksiini oli vielä ikäänkuin sekotettuna vanhoja, hämäriä kuvitteluja.

"Poissa suunniltani raivosta nähdessäni semmosta sielun halpamaisuutta, joka voi ryömiä ihmiskäsien valmistaman kuvan edessä, otin kiven ja löin alas epäjumalankuvan. Olisitpa ollut kuulemassa! Mies huusi ja repi tukkaansa ja kutsui minua pakanaksi. Kun hän oli rauhottunut, kysyin häneltä mitä uskontoa hän tunnusti. Hän vastasi tunnustavansa lempeätä nicealaista oppia. Kun en tuntenut sitä, sai hän selittää. Se oli tuhmin oppi, mistä olin kuullut puhuttavan. Se olikin hyväksytty ainoastaan neljän äänen enemmistöllä suuressa Nicean kirkonkokouksessa. Minä pyysin saada selityksen, mitä jumalaa he palvelivat, sekä oliko useampia kuin yksi jumala! Ei vastasi hän; he palvelivat ainoata totista jumalaa! Hyvä, sanoin minä, silloin me palvelemme samaa yhtä jumalaa! Mutta mitä hänellä silloin oli epäjumalankuvan kanssa tekemistä, joka oli ripustettuna hirsipuuhun? Joo, se oli jumalan poika! Sepä oli huono jumala, jonka poika antoi hirttää itsensä, arvelin minä. Silloin vastasi hän, että sitä en minä ymmärtänyt. Minä myönsin sen kernaasti, ja hän lausui toivovansa, että kun pyhä henki saa vallan minun sydämessäni, tulisi asia paremmaksi. Pyhä henki; teillä on siis kolme jumalaa? Hän vastasi, että perkele vielä ohjasi minua, mutta että asia tulisi paremmaksi, kunhan minä joutuisin pois tämän kynsistä! Haha! Teillä on neljä jumalaa! Jos perkele, maailman ruhtinas vallitsee minua, niin pyydän saada pitää hänet. Jos hän (joka minua johti) oli luonut kauniin maailman kaikkine ihanuuksineen, ja jos hän oli maailman ruhtinas, niin tahdoin tunnustaa häntä, Ja minä lankesin kasvoilleni ja rukoilin maailman ruhtinasta. Mutta silloin päästi mies huudon ja kutsui kokoon koko joukon kannattajiaan. He sitoivat minut käsistä ja jaloista. Senjälkeen johtivat he minut pieneen ihmeelliseen taloon, jossa oli hirsipuu katolla. — Kuka täällä asuu? kysyin minä. — Täällä asuu jumala, sillä tämä on herran huone, vastasi eräs mustista, sillä he olivat kaikki mustiin puettuja. — Oi jumalani, maailman ruhtinas, huudahdin minä, lyö alas heidän hävyttömyytensä ukkosellasi! Sinä joka asut taivasten yläpuolella ja jolla on aurinko, kuu ja tähdet astinlautanasi, sinäkö asuisit tässä hökkelissä! — Nyt tuli vanhin mustista luokseni ja tahtoi puhua ystävällisesti kanssani. Hän sanoi, että nicealainen oppi oli lempeyden oppi, ja senvuoksi tahtoi hän voittaa minut lempeydellä. Hän kysyi minulta, tahtoisinko minä rakastaa erästä juutalaista, joka oli kärsinyt ja kuollut tämän opin puolesta. Siihen vastasin minä ei, koska en ensiksikään tuntenut ketään juutalaista, enkä toiseksi tahtonut rakastaa ketään muuta kuin jumalaa. Silloin suuttui hän ja sanoi että tulisin menemään helvettiin. Kun minä luulin, että helvetti hänen lempeän oppinsa mukaan olisi joku hyvä paikka, vastasin: kernaasti! — Kuinka, puhkesi hän sanomaan, sinä tahdot mennä helvettiin? — Tottakai, vastasin minä. — Silloin veivät he minut jumalan huoneeseen! Ovella seisoi mies säästölaatikko kädessään ja tahtoi rahaa. Minä kysyin näyttikö hän jumalaansa rahasta? Silloin tuli eräs palvelija ja löi minua päähän kepillä. Minä pyysin häntä olemaan lempeän, sillä olin juuri ottamassa selvää lempeyden opista. Senjälkeen veivät he minut erään suuren taulun tuo. Se kuvasi helvettiä. Ylinnä näkyi vanha kärtynen ja pitkäpartanen äijä, hänen yläpuolellaan kyyhkynen ja hänen jalkainsa juuressa lammas; näiden ympärillä koko joukko muita siivekkäitä epäjumalia, ja heidän allaan helvetti. Se ei näyttänyt ensinkään houkuttelevalta. Joukko mustia epäjumalia nipisti pihdeillä miehiä, naisia ja lapsia arimmista paikoista ja vyörytteli niitä senjälkeen tulirovioon. — Se oli häijysti, sanoin minä, ja minut valtasi sokea into kääntää kaikki nämä onnettomat epäjumaluudestaan. — Onko tämä lempeätä nicealaista oppia, kysyin, ja jos helvetti on tämänlainen, en tahdo olla nicealainen! — Ja silloin lankesin polvilleni ja rukoilin heidän puolestaan! Oi jumala, maailman luoja ja ylläpitäjä, katso alas näiden onnettomien sydänten puoleen ja pehmitä heidän kovia hairahtuneita mieliään... Mutta pitemmälle en ennättänyt, ennenkuin minut paiskattiin nurin, ja kannettiin ulos.

"Seuraavana päivänä piti minut poltettaman elävältä senvuoksi etten uskonut nicealaista oppia. Minä kysyin kohteliaasti vanhimmalta, eikö heidän lempeässä opissaan ollut mitään lempeämpää rangaistusta semmosesta rikoksesta kuin minun. Vastattiin ei. Rovio oli pystytetty, ja puettuna pukuun, jossa oli häpeällisiä kuvia maailman ruhtinaasta, jolla oli sarvi päässä ja joka ojensi kieltään, (ajattele semmosia pilkkaajia!) vietiin minut puupinon päälle. Lauluja laulamalla ja pitämällä epäjumalankuvia minun edessäni valmistivat he minua kuolemaan. En ollut milloinkaan luullut, että semmosia villejä ihmisiä voisi olla meren saarilla. No, hetki oli lyönyt, ja minä luulin että kaikki oli lopussa.

"Silloin meni taivas pilveen ja pilvestä singahti salama, useampia salamoita, alas jumalan huoneeseen, alas epäjumalankuvien joukkoon. — Näettekö, näettekö, huusin minä, jumala lyö alas oman huoneensa. Vieläkö nyt uskotte, että hän asuu siellä sisällä! — Mustat miehet hajaantuivat ja minä riistin itseni irti. Otettuani rannalta veneen, pakenin merelle, sillä kernaammin halusin kuolla jumalan kuin näiden pakanain kädestä. Ja nyt olen täällä, ja nyt tahdon kehottaa teitä lähtemään minun kanssani kääntämään näitä pakanoita ainoaan oikeaan oppiin."

Lasse oli huomaavaisesti kuunnellut papin ihmeellistä kertomusta, mutta lopulla olivat hänen silmänsä vielä suuremmalla huomaavaisuudella olleet suunnattuina tulivuorta kohti, joka etäisyydessä puhalsi itsestään heikon savupilven.

"Lähtekäämme ensin puhumaan ystävillemme", sanoi hän, "ennenkuin lähdemme käännytysretkelle."

He menivät veneeseen ja soutivat kotiinpäin, opettavaisesti keskustellen erilaisista pakanoista ja inhimillisten erehdysten synnystä. Kun he tulivat kotiin, oli taivas aivan mustana savusta ja heikkoa jyrinää kuului etäisyydestä. Levottomuus oli kaikkien mielessä, eikä tiedetty mitä oli tuleva. Papin takasintulo ei herättänyt mitään huomiota, sillä nyt oli muuta ajateltavana. Koko yö valvottiin ja puuhailtiin veneiden kanssa, jotka oli oltu tarpeeksi varovaisia säilyttämään ja pitämään varalla.

Taivas oli punanen kuin tuli, ja ne jotka kiipeilivät puihin keräämään ruokavaroja, voivat tulivuoren loisteessa nähdä mitä he tekivät. Koko seuraava päivä jatkettiin veneiden täyttämistä vedellä, hedelmillä ja lehdillä, sillä nyt oli pelättävänä sekä nälkää että vilua. Jyrinä suureni ja maa keinui. Kolmantena päivänä kuului ukkosen jyrähdyksiä ja tulivuoresta puhkesi vesiryöpyn tavoin sulava, hehkuvanpunanen laavavirta.

Nyt syöksyivät kaikki veneisiin ja surulla, itkien ja huo'aten lähdettiin pois Onnellisten saaresta, missä kaikkea antava luonto oli ruokkinut heitä ja vaatettanut heitä kolmen vuoden ajan, missä he olivat eläneet levossa ja onnellisuudessa, ilman riitaa ja toraa, ja joka heidän nyt oli jätettävä mennäkseen tuntemattomia kohtaloja kohti.

Kun he olivat tulleet ulos merelle, alkoi saari vajota. Puut laskeutuivat veden alle ja latvat huojuivat laineiden heitteleminä. Alemmat töyräät vajosivat vähitellen; vihdoin alkoivat aaltojen tyrskyt huuhtoa itse tulivuoren aukkoakin. Jokainen laine, joka löi aukosta sisään, ruiskutettiin ulos höyrypilvenä, hohtavan laavan piinaamana, palavan tulikiven sinertämällä ja viheliäisenä kuparin ja muiden metallien vaikutuksesta, jotka sulivat tässä mahtavassa uunissa.

Ja sitte hävisi Onnellisten saari näiden onnettomien silmien edessä, jotka nyt jättivät itsensä laineiden ja tuulen kuljetettaviksi, mennäkseen kuolemaa tai ehkä jotakin vielä pahempaa kohti.

VIIDES LUKU.

Kun matkustajamme vihdoinkin viiden päivän harhailemisen jälkeen saivat maata näkyviin, olivat he melkein menehtyneitä vilusta. Uusi maa, joka aukeni heidän silmiensä edessä, tuntui olevan mannermaata tai ainakin suunnattoman suuri saari. Kun he astuivat maihin, olivat heidän ruokavaransa lopussa, ja he heittäytyivät ahneudella syömään muutamia simpukoita, joita oli ajautunut rannalle, ja tästä traanisesta ruo'asta saivat he vähitellen takasin ruumiinlämpönsä. Maassa tuntui olevan kylmänpuoleinen ilmanala ja Onnellisten saaren kaikista hedelmäpuista ei näkynyt jälkeäkään. Metsänä oli pyökkiä, tammia, koivuja ja korkeammilla vuorilla mäntyjä sekä kuusia. Nälkäsiä kun olivat, koittivat he syödä pyökin ja tammen terhoja, mutta niistä ei vatsa täyttynyt, ja ne maistuivat sitäpaitsi vastenmielisiltä. Mutta puiden välissä juoksenteli jäniksiä, petoeläimiä, villiä vuohia ja pukkia, ja pensaissa kuherteli teiriä ja metsoja. He huomasivat senvuoksi heti, että täällä oli elettävä metsästyksestä ja kalastuksesta, ja että niin pian kuin mahdollista oli hankittava lämpimiä vaatteita eläinten nahoista, ellei tahdottu kuolla viluun.

Lasse kutsui heti suuren kokouksen ja teki seuraavan suunnitelman:

Ensimäisenä päivänä sai kukin mennä rannalle ja elättää itseään simpukoilla sekä etsiä rotkoja ja onttoja puita yösijaansa varten. Mutta niiden, jotka olivat löytäneet itselleen luolan tai rotkon, täytyisi heti senjälkeen hankkia simpukoita ja vettä joillekin niistä, jotka valmistivat jousia otusten ampumista varten, sillä koko näiden aika menisi tähän. Valmistavana työnä jousien valmistamiseen kehotettiin etsimään teräviä kiviä, joita voitiin käyttää veitsinä.

Yön saapuessa ei oltu päästy pitemmälle kuin terävien kivien keräämiseen, ja yöksi ryömittiin makaamaan luoliin, rotkoihin ja ylösalasin käännettyjen veneiden alle. Seuraavana aamuna alkoi jousien valmistaminen, senjälkeen kun yksi ja toinen oli kiviä heittämällä yrittänyt tappaa jonkun otuksen, joiden taljat heti nylettiin ja käytettiin vaatteiksi alaikäisille lapsille. Kun senjälkeen kolmantena päivänä osa jousia oli valmiina, menivät miehet metsälle, ja nekin naiset, jotka eivät olleet raskaina tai joilla ei ollut lapsia hoidettavana, seurasivat mukana. Tämä tapahtui hädän viime hetkellä, sillä kaikki simpukat, joita myrsky oli heittänyt rannalle, olivat syödyt. Metsästyssaalis ei ollut suuri. Pappi ja seppä, jotka olivat sattuneet tähtäämään samaa jänistä, joutuivat keskenään riitaan siitä kuka sen oli tappanut, ja he olisivat tapelleet, ellei Lasse olisi tullut väliin ja ratkassut asian siten, että he saivat jakaa saaliin.

"Nyt alkaa tappelu", sanoi Lasse itsekseen, ja kohtaus teki läsnäoleviin synkän vaikutuksen.

Otukset täytyi syödä raakana, mikä oli vastenmielistä. Mutta aterialle, johon nyt käytiin, tulivat kaikki raskaat naiset ja ne naiset, jotka olivat saaneet pysyä kotona lasten takia, ja pyysivät hekin syödäkseen. Ei kukaan tahtonut jakaa omastaan. Silloin täytyi Lassen taas astua välittämään, ja hän määräsi jokaisen miehen, joka oli syntyneiden tai syntymättömien lasten isä, jakamaan saalistaan naisten kanssa. Mutta oli aivan mahdotonta saada selkoa isistä, sillä kolmen vuoden aikana Onnellisten saarella olivat miehet ja naiset sekaantuneet toisiinsa pitämättä lukua isyydestä. Syntyi riitoja. Lassen täytyi käydä välittämään. Ja senjälkeen kun hän oli jakanut miehet ja naiset kahteen joukkoon, kehotti hän jokasta naista valitsemaan itselleen miehen. Sitte täytyi jokaisen naisen luvata olla harjottamatta yhteyttä kenenkään muun miehen kanssa niin kauan kun mies hankki hänelle ja hänen lapsilleen ruokaa ja vaatteita. Tämä oli kaikkien mielestä aivan oikein. Mutta Peter Snagg, joka aina tahtoi panna vastaan, esitti kysymyksen, mitä miehen olisi tehtävä, jos nainen olisi uskoton, johon Lasse vastasi, että hänen velvollisuutensa elättää naista lakkasi silloin, se on, miehellä olisi oikeus erota naisesta tai ajaa hänet pois, sillä luonto ei ollut tarkottanut, että toinen saisi työllään maksaa toisen huvin.

"Ja sitte meillä on avioliitto taas valmiina" ajatteli Lasse itsekseen.

Kaikki keskenkasvaneet lapset saivat syötyjen otusten luista tehdä ongenkoukkuja, ja kierrettyä ruohoa siimanaan voivat he alkaa hiukan kalastaa.

Siten eli nuori yhteiskunta sangen vaivaloista elämää jonkun aikaa. Talvi oli julma rotkoissa, sillä vielä ei ollut tulta.

Kun kevät tuli huomattiin kauhulla, että riista väheni. Retket tulivat yhä pitemmiksi ja pitemmiksi metsiin, saatiin maata poissa kotoa ja riistan kotiinkantaminen oli raskasta työtä. Riita saaliista alkoi tulla yhä yleisemmäksi ja rauha oli rikottu. Silloin oikealla hetkellä, kun yhteiskunta jo uhkasi luhistua, tuli pastori Axonius kylään, tuoden kauan kaivatun tulikiven mukanaan. Se oli kappale rikkikiisua. Mutta hän oli kateellinen löydöstään. Ja Lasse, joka oli ainoa, jonka muisto oli tallella, kävi yhtiömieheksi Axoniuksen kanssa aarteesta. He olivat kauan nähneet, miten kansa oli tyytymätöntä; he olivat huomanneet miten oli syntynyt vastenmielisyyttä vaivaloista metsästystä kohtaan ja miten kansa ikävöitsi takasin niihin onnellisiin päiviin, jolloin ei kenenkään tarvinnut tehdä työtä. Kiihko oli yleinen ja halu vetäytyä pois työstä levisi kuin synti läpi koko yhteiskunnan. Lassella ja Axoniuksella, joilla oli täysi työ keksiä parannuksia jousien valmistamisessa, vaatteiden laittamisessa ja riitojen ratkasemisessa, ei ollut paljon aikaa metsästykseen, jonka vuoksi heidän täytyi kerjätä ruokansa toisilta, jotka ainoastaan vastenmielisesti antoivat omastaan. Nyt oli hetki käsissä, jolloin he pääsivät kerjäämästä, kun he vastapalvelukseksi siitä suuresta palveluksesta, jonka tulisivat suorittamaan yhteiskunnalle, voivat vaatia ruokaa ja vaatteita. Talvi lähestyi ja tulen tarve oli suurempi kuin konsanaan.

Lasse kutsui kaiken kansan koolle. Senjälkeen esitti hän heille miten välttämätöntä oli mennä eri haaroille ja etsiä uusia metsästysmaita. Se voi tapahtua viemällä asuntoja mukanaan, sillä luolan löytäminen joka ilta oli epävarmaa. Jos siis voitaisiin saada muutettavia telttoja, olisi koko kysymys ratkastu. Mutta voidakseen asua teltoissa, täytyisi olla tulta. Se joka voisi hankkia tulta milloin tahansa, se olisi nykyajan suurin mies. Pastori Axonius oli luonnon jumalilta saanut suurempia tietoja luonnon alaisuuksista kuin kaikki muut, ja Lasse oli, käyttämällä pastorin tietoa, yhdessä hänen kanssaan keksinyt keinon saada tulta. Nyt kysyi hän yhteiskunnalta, tahtoiko se ruokkia hänet ja pastorin saadessaan tulikiveä.

Kokous vastasi kaikuvalla jaa!-huudolla.

Senjälkeen antoi Lasse valmistaa rovion. Heitti mäyrän nahan papin pään ylitse ja ketunnahan hänen hartioilleen. Senjälkeen mutisi hän kääntyneenä aurinkoon päin, jota hän tervehti valon lähteenä, muutamia heprealaisia sanoja, joihin pappi vastasi muutamilla käsittämättömillä sanoilla. Senjälkeen käski hän kansan laskeutumaan polvilleen. Sitte iski pappi tulta ja rovio oli ilmiliekissä.

"Nyt", sanoi Lasse korkealla äänellä, "on uusi aikakausi alkanut. Tulen avulla voimme vaeltaa ympäri maata ja metsänriistaa ei milloinkaan tule puuttumaan. Hell, hokus, pokus, baraschit, baraj, Mahomet!"

Ja kaikki kansa tanssi ikäänkuin humalaisena kauniin roihun ympärillä. Mutta pappi, jota tahdottiin palvella, kääntyi nopeasti takasin luolaan, johon hän piilottautui.

Kun Lasse oli ottanut lupauksen kaikilta, että he määrättyinä aikoina toisivat veronsa, jakoi hän tulikiveä ja käski kansan heti valmistamaan itselleen telttoja, jakaantumaan viiteen joukkoon ja hajaantumaan. Kun he tarvitsisivat enemmän tulta, oli heidän tultava takasin.

Seitsemässä päivässä oli heillä teltat valmiina ja sitte menivät he menojaan metsiin, mutta heille sanottiin, että paitsi silloin kun he tulivat tuliveroa maksamaan, oli joka vuosi määrättynä päivänä talvipäivän seisauksen aikana niin monen kuin mahdollista keräännyttävä suurella roviolla viettämään auringon palaamista ja tulen keksimistä, Senjälkeen selitti Lasse, että pastori Axoniuksella läheisen kanssakäymisen takia jumalain kanssa ei enää ollut kunniaa nähdä heitä niin usein kuin tähän saakka; jonka lisäksi tämä Lassen kautta antoi tietää, ettei hän enää ollut nimeltään Axonius, vaan tahtoi tulla kutsutuksi yksinkertasesti nimellä Uffka, syvämerkityksinen sana, jonka oikeata merkitystä Lasse ei vielä ollut saanut selville, sillä se oli niin syvä, että tarvittiin kuusi ihmisikää sen selville saamiseksi. Ja sitte he hajaantuivat.

Mutta Lasse ja Axonius, eli niinkuin häntä nyt kutsuttiin, Uffka, joiden ei tarvinnut metsästää, istuivat kotona tulen ääressä ja herkuttelivat. Kun heillä oli enemmän ruokaa kuin he voivat syödä, lahjoivat he pian muutamia miehiä ja naisia, joilla ei myöskään ollut halua juosta ympäri metsissä, hoitamaan heidän tiiltään, paistamaan heidän ruokaansa ja neulomaan heidän vaatteensa.

"Nyt on meillä herroja ja palvelijoita myöskin", sanoi Lasse itsekseen; "saa nyt nähdä miten tämä loppuu".

KUUDES LUKU.

Aika kulki eteenpäin ja Lasse istui kaikessa rauhassa vastaanottaen veroa. Mutta seuraavana vuonna suuren uhrin jälkeen odotti hän turhaan, ja nälkäkuolema oli lähellä. Silloin lähetti hän Uffkan, puettuna pitkään takkiin, joka oli valmistettu korpin höyhenistä, tiedustelemaan ja pelottamaan uppiniskaisilta veroaan. Kun, Uffka palasi, oli hän rikkirevitty ja pahoin pidelty. Kansa ei enää kauemmin uskonut häneen ja se ei enää tarvinnut Lassen tulikiviä, senjälkeen kun Peter Snagg oli keksinyt, mistä niitä sai. Mutta Lassella oli muuta varalla, sillä hän oli viisas mies ja hänellä oli muisto tallella. Heimojen kokoonkutsuminen ei maksanut vaivaa, mutta hän meni Peter Snaggin ja hänen heimonsa luo, sillä hän tahtoi lyödä hänet omalla maaperällään ja todistajain läsnäollessa. Kun hän vihdoin rasittavan päivämatkan jälkeen oli tullut Snaggin telttakylään, meni hän kunnioittaen tervehtimään Peteriä, ja pidettyään yhteisen keskustelun olivat he muodostaneet yhtiön erään toisen keksinnön varalle. Heimo kutsuttiin koolle ja Snagg piti seuraavan puheen.

Metsästäjän elämä ei ollut vailla ponnistuksia ja vaivannäköä. Toisinaan oli liialti lihaa, niin että se oli maannut mätänemässä, toisinaan sitä puuttui. Oli tosin tehty heikkoja yrityksiä säilyttää liikoja lihoja kuivaamalla, mutta puutteelliset menettelytavat olivat tehneet heidän toiveensa turhiksi. Nyt olivat kuitenkin Peter Snagg ja Lasse Hulling keksineet erään salaisen kiven, joka voi säilyttää lihaa, kaloja ja nahkoja mätänemiseltä. Tämän, nykyisen aikakauden suurimman keksinnön seuraukset olivat aavistamattomat. Nyt voi metsästää määrättyinä aikoina ja sitte istua rauhassa, ja rauhassa istuminen oli kuitenkin elämän suurin, puhtain ja varmin nautinto. Tahtoiko heimo nyt maksaa Lasselle ja Peterille veroa, niin saisi se heidän keksintönsä.

Kaikuva jaa oli vastauksena.

Peter jakoi senjälkeen valkosta, pieneksi muserrettua kiveä, jota kutsuttiin suolaksi, ja kehotti kansaa joka viikko tulemaan noutamaan varastonsa veronmaksua vastaan, Ja sitte Lasse palasi takasin kotiinsa.

Mutta vero ei tullut erittäin suureksi, sillä kapteeni Skägg oli heimonsa keskuudessa jo ottanut käytäntöön lihansavustusmenettelyn, joka oli tehnyt hänet veronottajaksi, ja Skäggin heimo ei tahtonut suolaa.

Senjälkeen kun suola oli otettu käytäntöön oli ihmisillä parempaa aikaa, ja ne alkoivat istuskella paikoillaan. Mutta nyt oltiin niin tottuneita ankaraan työhön, että täten saatiin tilaisuutta ajatella uusia keksintöjä. Siten oli esimerkiksi lääkäri, joka oli erään heimon veronottaja, löytänyt erään punasen metallin, jota helposti voi muokata ja jota edullisesti voi käyttää nuolien kärkinä. Metalli ei ollut mitään muuta kuin kuparia, ja sen käytäntöönottamisen jälkeen kävi metsästys vielä paremmin, jonka lisäksi siitä tehtiin veitsiä ja kirveitä, joilla puita kaadettiin. Mutta nyt alkoi kaikkialla kuparin etsiminen. Sitä ei voitu löytää. Toiset heimot lähettivät lähettejä tohtori Gaddin luo ja pyysivät saada tietoonsa kuparin löytöpaikan. Hän kieltäytyi ilmasemasta salaisuutta, mutta möi veitsiä ja nuolenkärkiä, suolaa ja tulikiviä vastaan, joita häneltä puuttui, mutta piti hinnan niin korkeana, että toiset heimot suuttuivat, ja eräänä kauniina päivänä ryntäsi seppä Knip, joka oli erään heimon päällikkö, hänen kyläänsä ja otti kapteenin ja hänen heimonsa vangiksi. Kapteeni ja hänen väkensä rukoilivat henkensä puolesta ja saivatkin sen pitää, kun työskentelivät sepän ja hänen väkensä hyväksi eli tulivat näiden orjiksi.

Mutta uhkaavan vaaran pelottama oli Lasse, joka myös oli kateellinen sepälle ja kapteenille, mennyt ulos ja etsinyt käsiinsä erään uuden metallin, joka oli terävämpi kuin kupari eikä taipunut iskuista, ja rautakeihäillä ja kirveillä varusti hän heimonsa, joka nyt otti sepän ja kapteenin heimot vangiksi. Mutta nyt sai Lasse enemmän ajateltavaa kuin hän milloinkaan oli voinut kuvitella, sillä oli vaikeata ruokkia ja vaatettaa niin paljon ihmisiä yhdellä paikalla, ja metsästys oli vähentynyt. Täytyi ajatella uusia ravintoaineita, joita voi pitää silmiensä alla tarvitsematta juosta metsissä. Tätä varten antoi hän vangita muutamia villiä härkiä, lampaita ja vuohia, jotka sidottiin puihin niityillä, ja joiden maitoa ja lihaa mielensä mukaan voi ottaa, ja nyt hänellä oli paimentolaiskansa käskettävänään. Mutta talvella täytyi elukoita ruokkia, ja sitä varten täytyi rakentaa navettoja ja latoja sekä kerätä heinää.

Mutta pian ikävystyttiin tähän yksitoikkoseen ravintoon ja vanhat muistot ihanasta ajasta Onnellisten saarella alkoivat tuntua vatsoissa. Lasse joka oli hyvin käyttänyt aikansa, oli keksinyt pari ruoholajia, joiden siemenet maitoon sekotettuina olivat herkullista ruokaa. Sitäpaitsi oli hän löytänyt paksujuurisia kasveja, jotka olivat karvaita, kun ne kasvoivat laihassa maassa, mutta makeita, kun ne kasvoivat lihavassa. Kun hänellä ei ollut auraa tai kesytettyä vetojuhtaa, antoi hän kaataa metsää ja kasketa. Tuhkaan kylvi hän ruohon- ja nauriinsiemeniään, ja siten oli maanviljelys käynnissä. Kaikki heimot eivät heti seuranneet esimerkkiä. Mutta muutamat seurasivat. Mutta metsän kaatamisen ja polttamisen vaikutuksesta katosi metsänriista. Valituksia vaarallisen savun johdosta alkoi kuulua naapurien taholta, jotka myöskin alkoivat tuntea viljeltyjen yrttien maun, mutta eivät halunneet luopua metsästämisestä tai hävittää metsiään. Ne tekivät senvuoksi silloin tällöin hyökkäyksiä Lassen alueelle, eivätkä tunnustaneet hänen omistusoikeuttaan niin pitkälle, että olisivat antaneet hänelle oikeutta kaskeamalla hävittää maata ja metsästystä. Lassen täytyi karkottaa ne asevoimalla, mutta sillä aikaa kun kansa oli sodassa, ei se voinut tehdä työtä. Siten täytyi toisten ruokkia ja vaatettaa heitä, sillä aikaa kun he olivat ulkona suojelemassa peltoja. Senvuoksi asetti Lasse yleisen puolustusveron.

Nyt alettiin rakentaa taloja ja kuljeskeleminen oli hyljätty. Mutta paikallaanistumisen nautinto oli kalliisti ostettu, ja Lassella ei enää ollut ainoatakaan ilon päivää, sillä hän sai lakkaamatta istua ratkasemassa riitoja ja keksiä lakeja ja asetuksia.

SEITSEMÄS LUKU.

Tavat tulivat yhä raaemmiksi. Liikkuva elämä metsissä oli vaikuttanut jonkun verran elvyttävästi mieliin, ja mahdottomuus säilyttää riistaa kauemman aikaa, teki ihmiset suvaitsevaisiksi. Nyt kun voitiin piilottaa, tulivat ihmiset ahneiksi ja pikkumaisiksi. Ne metsästäjäheimot, jotka vielä liikkuivat lähellä olevissa metsissä, pitivät häpeällisenä toimena ryöstää lehmiltä maitoa, jonka luonto oli määrännyt vasikoille, ja muutamat jalommat sielut päättivät kerran väkivallalla estää tämänkaltasta eläinrääkkäystä. Metsästäjät halveksivat kauan näitä "vasikoita", kuten he niitä kutsuivat; mutta vielä enemmän halveksivat he niitä, kun he saivat nähdä teurastuksen, jolloin mitä raaimman käsittelyn kautta sidotut eläimet pistettiin kuoliaaksi ilman vastarintaa, ja niiden veri juoksutettiin ulos. Tämä oli vastenmielinen näkö metsästäjille, jotka harvoin näkivät kuolintaistelua, eivätkä milloinkaan verenvuodatusta. Peter Snagg, joka oli metsästäjien päällikkö, ei voinut riittävästi ilmaista suruaan ja halveksumistaan raakuuden edistymisestä. Pahemmaksi muuttui asia vielä kun alettiin polttaa metsiä ja ihmiset alkoivat syödä ruohoa "niinkuin eläimet". Ensiksikin katsoi Peter Snagg, että metsien hävittäminen tulisi pilaamaan maan; lisäksi oli hänen mielestään hullunkurista viljellä ruohon siemeniä, jolloin niin äärettömät alat tulivat täyteen kuivia korsia.

"Mikä likanen, kurja, eläimistynyt kansa!", huudahti hän, kun hän näki heidät kumartuneina kuokan ja lapion varressa kävelevän ja tonkivan maata, joka, sadon annettuaan, täytyi lannottaa sonnalla. "Niin pitkälle on raakuus edistynyt, että he syövät likaa! Eivätkö he laahaa sitä ulos navetoistaan pellolle, ja eivätkö he taas laahaa viljaa, joka on siitä kasvanut, takasin latoihin. Hyi helkkari, semmoista kansaa! Ja sitte rakentavat he tiiviitä tupia hirsistä, niin ettei ilmaa pääsee sisälle; ja siellä istuvat he ja haisevat ja lämmittävät, niin että kun he tulevat ulos raittiiseen ilmaan, voivat he pahoin. Ja sitte eivät he koskaan saa nähdä maailmasta muuta kuin poltettuja peltotilkkasiaan ja rakkaita lantatunkioitaan navetan nurkkauksen takana. Niistäpä tulee reippaita ja hauskoja tällä tavalla!"

Lasse, joka vielä jonkun kerran kohtasi ystävällisesti Peteriä, tapasi keskustella hänen kanssaan ja väitti aina, että maanviljelys teki ihmiset rauhallisiksi, sillä se, jolla on laiho paljaan taivaan alla, varoi hankkimasta itselleen vihamiehiä, jotka voisivat ottaa häneltä sadon hänen nukkuessaan.

Mutta Peter väitti puolestaan, että ihminen, joka jotakin omisti, ei voinut koskaan maata rauhassa ja että semmonen ihminen elää aina pelossa jotakin menettävänsä. Ja, jatkoi hän, miten maahan sidotuksi tuntisikaan hän itsensä, miten vaikea olisikaan hänen erota tästä kurjasta elämästä, jolloin hän saa jättää omaisuutensa sattuman varaan. Rankkasade, raesade ja kaatunut aituus voi milloin tahansa tehdä tyhjäksi hänen työnsä hedelmät. Pelokas sukukunta tulisi tästä kaikesta syntymään, orjamaisen, eläimistyneen kansan tulisi hän saamaan näistä maatonkijoista, jotka lopuksi kasvaisivat siihen luuloon, ettei koko maailmassa muuta ollut kuin nämä heidän maatilkkunsa.

Lasse sai pian nähdä seuraukset. Orjat, jotka olivat vaikeita elättää ja vaikeita vartioida, täytyi vapauttaa. Nämä menivät heti metsiin ja kaskesivat. Ja pian oli koko Lassen maakunta täynnä maanviljelijöitä. Syntyi riitoja metsäpalstoista ja syöttömaista. Toisen elukat menivät toisen pelloille ja sotkivat ne. Silloin tuli huuto sopimuksesta yleiseksi ja Lasse näki olevansa pakotettu taas vetämään esiin lain ensimäisen kaaren eli maakaaren, jonka kautta jokainen sai omistusoikeuden siihen maahan, minkä hän oli itselleen ottanut. Mutta pian nähtiin että lakia ei toteltu. Täytyi senvuoksi keksiä rangaistuksia. Kun liikakansotus jo uhkasi ja vankeus olisi tullut epäoikeutetuksi veroksi syyttömille, ja kun lisäksi kaikki halusivat päästä vankilaan saadakseen ruokaa ja asuntoa tarvitsematta tehdä työtä, katsottiin yksinkertaisimmaksi tappaa lainrikkojat. Elämä ei ollut vielä kenellekään niin suunnattoman rakas, sillä verratessa nykyistä ja mennyttä ihanaa elämää Onnellisten saarella, oltiin yleensä sitä mieltä, että elämä oli rasitus. Kuolemanrangaistus hyväksyttiin senvuoksi riemulla ja Rikoskaari oli taas otettu käytäntöön.

Mutta uudet selkkaukset uhkasivat. Lasse näki että asiat alkoivat sotkeutua, mutta ei ollut mahdollista selvittää niitä; oli vaan jatkettava niin kuin oli alettu.