Part 4

Maalaustaiteen synty tapahtui toisella tavalla. Eräässä eristetyssä seudussa saarella oli kauan huomattu, että joukko toimettomia hiilimiilunpolttajapoikia otti hiiliä ja piirteli tukeille. Ensin piirtelivät he ruokottomuuksia, mutta sitte piirustelivat he kaikkea mitä näkivät. Luultiin ensin tämän olevan jonkinlaista hulluutta tai matalajärkisyyttä, mikä oli puhjennut raivoamaan, sillä oli todella hassua nähdä joukon nuorukaisia juoksentelevan ympäri harakkain tavoin ja perustelevan kaikkea mitä näkivät. He piirustelivat pöytiä, pöydänjalkoja, taloja, puita, kiviä, porkkanoita, työntökärriä, koiria, kissoja, kaikkea mahdollista mitä vaan näkivät. Turhaan koettivat vanhemmat saada heitä luopumaan näistä päähänpistoistaan ja tekemään jotakin hyödyllistä, mutta se oli mahdotonta. He itkivät ja sanoivat että he kernaammin tahtoivat nähdä nälkää ja kuolla, kuin jättää piirustelemisen. Se oli todellakin hulluutta.

Kun asia tuli Andreaksen tietoon, tuli hän ensin hyvin murheelliseksi, sillä hän rakasti kansaansa, niinkuin ainoastaan ruhtinas voi tehdä. Hän antoi sitte sulkea heidät erääseen taloon, missä he häiritsemättä saivat antautua hulluuteensa kuninkaallisen suojeluksen alaisina. Hän kokeili heillä ja eräänä päivänä antoi hän viidenkymmenen piirustelijan piirustaa samaa tuolinjalkaa. Mutta kas, ei ollut kahta samanlaista piirustusta. Filosofit, joita kutsuttiin saapuville, selittivät sen riippuvan erilaisesta personallisesta käsityksestä. Andreas, joka ei ollut luullut, että tuolinjalan personallinen käsittäminen voisi olla jotakin filosofista, huomasi nyt erehdyksensä ja uskoi piirustamisen syvään merkitykseen tekijänä henkisessä elämässä, ja hän antoi nimittää taitavimman piirustajan professoriksi. Tämä kirjotti heti tutkielman piirustuksen sisällöstä ja muodosta. Hyvin valitusta esimerkistä, tuolinjalasta, joka oli kilpailuaiheena, johti hän: tuolinjalan sisältö, se oli personallinen käsitys; tuolinjalan muoto, se oli piirustus. Kun sisältö ja muoto tarkalleen peittivät toisensa tahi täysin sulautuivat toisiinsa, silloin oli piirustus täydellinen piirustus eli kaunis. Kaikki mikä oli piirustettua oli kaunista; sontiva lehmä oli ruma itsessään, sillä luonto oli ruma, mutta piirustettu sontiva lehmä oli kaunis, sillä siihen oli painanut leimansa personallinen käsitys sontivasta lehmästä.

Eräänä päivänä löydettiin ruma piirustus Andreas VII:stä piirustushuoneen ulkoseinällä. Ohikulkeva kansa nauroi. Piirustaja kutsuttiin esiin ja hänet määrättiin piirustamaan kuningas Andreas, mutta kauniilla tavalla. Piirustaja väitti, että hänen piirustuksensa oli kaunis, sillä se oli hänen Andreas VII:stä saamansa personallisen käsityksen leimaama ja sen herättämä. Piirustaja määrättiin rangaistuksen uhalla muuttamaan personallista käsitystään Andreas VII:stä. Kun piirustajalle luvattiin professorin palkka ja nimi, muutti hän heti personallista käsitystään Andreas VII:stä ja nimitettiin senjohdosta hovimaalariksi.

Andreas nukahti kahdeksantena hallitusvuotenaan ja häntä kutsuivat 17 erehtymätöntä Piirustuksen suojelijaksi. Häntä seurasi hallituksessa Per Erik I. Tämä oli rajuluontoinen herra, joka ei voinut istua hiljaa. Hän kävi sotaa metsästäjäin kanssa ja löi kuoliaaksi niin monta kun hän taisi. Mutta kansa valitti sotaverojen takia eikä voinut huomata näiden teurastusten hyötyä. Näiden pimeiden järkien valistamiseksi antoi Per laatia uuden oppikirjan kouluissa käyttöä varten. Sitä kutsuttiin Kuninkaankirjaksi ja se sisälsi kaikkien kuninkaiden kehumisia, alkaen Lasse I:stä Per Erikiin asti; erittäinkin ylistettiin kaikkia hyökkäyksiä vieraisiin valtioihin ja näiden ryöstämisiä.

Sotaretket jatkuivat kuitenkin Per Erikin aikana, sillä soturit rakastivat kunniaa ja etenkin toisten omaisuuden, kuten kellojen, pöytäkalustojen ja rahan ryöstämistä. Tyytymättömät kirjottivat tämän johdosta lentolehtisen: "Vertaamista erilaisten varkauksien, Yksityisen ja Julkisen kesken, eli Varkaus Valtio-oikeudelliselta kannalta ynnä taulu Kansainvälisistä Varkauksista viimeisten Hulling-suvun kuningasten aikana". Lentolehtinen poltettiin, kuten tavallista tekijöineen. Per Erik kuoli juoppouden takia sekä (historiankirjottajina täytyy meidän pysyä tuskallisessa totuudessa) ehkä myös jonkin muun irstailun johdosta. Häntä itkivät kaikki soturit ja kutsuivat häntä Sankarikuninkaaksi eli Verrattomaksi.

Häneen sammui Hullingien suku, joka oli alkanut Suurilla Lasseilla. Kun jo oli ennätetty nuijia kasvavaan polveen käsitys, että kuninkaat olivat Jumalasta, oli kiusallista nyt valita kuningas oman kansan joukosta, sillä sitä ei kuitenkaan voitu uskotella kansalle, että jonkun, joka eilen oli sotapäällikkö, kansa tänään voisi valita olemaan Jumalasta. Lähetettiin senvuoksi lähetystö kaukana asuvien heimojen luo, ja sieltä tuotiinkin todella esine, joka kaikessa kiireessä kastettiin ja kruunattiin. Jotta hänestä tehtäisiin rakastettu, kutsuttiin häntä Lasse III:ksi, ja hänen sanottiin olevan Hulling-suvun kaukaista haaraa. Kun hän ei osannut maan kieltä eikä tiennyt mitään siitä maasta, jota hänen tuli hallita, joutui valta Uffkan käsiin (eräs upsalalaisen pastori Axoniuksen jälkeläisistä). Tämä teki kaikkensa helvettiopin opettamiseksi ja antoi piirustushuoneen professorien tehtäväksi maalata helvetti, joka ripustettiin kaikkiin kirkkoihin. Lasse kuoli ja kutsuttiin kuolemansa jälkeen Lasse Pyhä.

Hänen jälkeläisensä Per II Erikin aikana puhkesi kauhea uskonsota maakuntien välillä. Muuan haaveilija oli nimittäin esiintynyt ja selittänyt, että kadotettuja helvetissä ei nipistetty pihdeillä, vaan pistettiin kahveleilla. Suuri koncilium kutsuttiin koolle ja kuutenatoista päivänä ja kuutenatoista yönä väiteltiin pihdeistä ja kahveleista, jonka mukaan puolueet saivat nimen Pihdit ja Kahvelit. Kysymys ratkaistiin Pihtien eduksi. Mutta Kahvelit pysyivät lujana uskossaan, eivätkä luopuneet edes rovionkaan uhatessa, Mutta nyt alkoivat Kahvelit, jotka eräässä maakunnassa olivat saaneet ylivallan, puolustautua Pihtien ylivaltaa vastaan. Pihdit joutuivat pulaan ja lähettivät pyytämään apua Per II Erikiltä. Per Erik kutsui kansan koolle ja kyyneleet silmissä vannoi hän puolustavansa oikeata helvettioppia tai menettävänsä siinä henkensä. Ja sitte lähti hän sotaan. Sitä kesti viisitoista vuotta ja kellolaatikko toisensa jälkeen lähetettiin kotiin; väen ja verojen kirjotuksia pantiin toimeen toinen toisensa perästä. Mutta Kahvelit puolustivat itseään urhoollisesti. Vihdoin tuli kauhea kuolonsanoma, että Per Erik oli kaatunut. Mutta suru laskeutui jonkun verran, kun kuultiin että Pihdit olivat ottaneet kaksi maakuntaa, kuusituhatta lippua ja rumpua, viisisataa kelloa ja kolme miljoonaa kullassa ja hopeassa. Per Erikin ruumis tuotiin kotiin ja hänen tomunsa yläpuolelle rakennettiin kirkko, jossa oli kirjoitus: Sankarikuninkaalle, Puhtaan Helvettiopin puolustajalle, kuoli pihtinsä puolesta. Sielu luultavasti Jumalan luona!

Tämä oli kaunein lehti Hullingien ylistyskirjassa. Mutta kahvelit jatkoivat uskossaan kiinnipitämistä ja saivat lopulta vapaan uskonnonharjottamisoikeuden. Niin, olipa ihmisiä (tyytymättömien joukossa), jotka väittivät, että oli riidelty aivan joutavasta asiasta, sillä joko helvetissä nipistetään kahveleilla tai pihdeillä, oli se aivan samantekevää, kun tiedettiin ettei ollut mitään helvettiä.

Per Erikiä seurasi Jöns I Philip. Hän toimeenpani näytäntöjä pitääkseen tyytymättömiä hyvällä tuulella. Mutta kun tyytymättömätkin tekivät näytelmiä, selitettiin heidän näytelmiensä olevan syntisiä ja rakennettiin kansallinen näyttämö, jossa näyteltiin kappaleita ylistyskirjasta ja Pihtien sodasta uskottomia vastaan. Senkautta totutettiin kansaa kunnioituksella katsomaan "suuriin muistoihinsa."

Jälkeläisen, Jöns II Petterin aikana alettiin julasta Valtiolehteä. Se oli osaksi kuohuvan tyytymättömyyden aiheuttama, osaksi aiheutti sen tarve saada yläluokan mielipiteet levitetyiksi niinpian kuin mahdollista. Valtiolehden tehtävänä oli: alituisesti selittää, että kaikki mitä alaluokka ajatteli, puhui ja kirjotti, oli valetta; että kaikkiin alaluokan toimiin oli syynä huonot vaikuttimet, itsekkäisyys, kateus ja pahansuopuus; selittää nykyisen yhteiskunnan olevan täydellisimmän ja johtavan kaikkien onnellisuuteen; saarnata että helvettioppi oli lempein, syvällisin ja nerokkain kaikista opeista sekä että sitä ei milloinkaan mikään muu voinut korvata; että kaikki muut opit olivat tyhmiä ja siveettömiä j.n.e. Tätä keksintöä tervehdittiin riemulla ja Valtiolehti otti senvuoksi nimekseen Yleinen mielipide eli Siunattu Paikallaanpysyminen.

YHDESTOISTA LUKU.

Yhteiskunta oli nyt saavuttanut huippukohdan eli takaperoisuuden ihanteen. Hyödyllinen oli tullut halveksituksi ja hyödytön kunniaan. Siten oli kunniakkaampaa piirtää omena, mistä toimesta voi tulla professoriksi ja ritariksi, kuin viljellä omenapuuta, josta tuli ainoastaan verovelvolliseksi. Kappaleen näytteleminen oli paljon mainehikkaampaa ja kunniakkaampaa kuin kappaleen kirjottaminen, ja yleisön nähtiin toisinaan menevän jonkin näyttelijättären vaunujen aisoihin ja vetävän häntä teaterista, kun oli nähty oikein hyvä kappale. Kaikkia, jotka tahtoivat estää oikeutta, vastustaa kurjan olotilan selvittelyä, lisätä hätää, rangaista syytöntä, kunnioitettiin viroilla, eläkkeillä ja kunniamerkeillä.

Ihanteellisimmaksi kehittyi elämä kaupungeissa. Kuninkaan kaupungissa asui kolmesataatuhatta ihmistä, alalla, joka ei ollut muutamaa tynnyrinalaa suurempi. Voi niin ollen heti tämän kivihaudan nähdessään laskea kuinka monen likakuorman päällä se lepäisi, sillä kaupunkia ei puhdistettu joka päivä.

Tämä aiheutti hajua, jota kaupungin asukas ei huomannut, mutta joka synnytti tauteja. Tähän oli ihanteellinen rakennustapa myös suuressa määrässä avullisena. Sensijaan että olisi asetettu talot rinteille etelää kohti, oli ne rakennettu pitkiin linjoihin, joiden välissä kulki kävelypolkuja, ja nämä olivat niin kapeita, että ainoastaan harvoilla asukkaista oli valoa huoneessaan. Samoinkuin muutamien kansojen keskuudessa, jotka asuvat laaksoissa korkeiden vuorien välissä, syntyi täälläkin tauti, joka kretinismin nimellä muuttaa aivojen toimintaa ja tekee epattomaisuuden perinnölliseksi.

Kaupunkilaiset tulivatkin niin tämän taudin tartuttamiksi, ettei talonpoika ymmärtänyt mitä he puhuivat. Heidän käsitteensä olivat myöskin niin menneet sekasin, että ne, joilla oli varaa, makasivat päivällä ja joivat yöllä, mikä luonnollisesti synnytti vielä useampia tauteja.

Tungettuina yhteen pienellä alalla olivat he alituisesti toistensa tukassa, mikä ei ollut ihmeellistä, kun heidän suorastaan täytyi häiritä toisiaan, tyrkkiä toisiaan, polkea toisiaan. Kasvavan kretinismin ohessa seurasi saamattomuus, joka lähenteli lapsuuden aikaista olotilaa. Monia tuhansia markkoja täytyi siten maksaa vartijoille, jotka poliisin nimisinä vaelsivat katuja pitkin, kulettivat kotiin liiaksi nauttineita, kantoivat kotiin yliajettuja, juoksivat hakemaan vettä pyörtyneille, ottivat selville katunumeron, sanoivat missä parturi asui, missä ilotyttöjä oli tavattavana, missä tuli oli irti ja niin poispäin.

Näihin epattokoteihin virtasivat maalaisväestöstä kaikki pojat ja tytöt, joilla ei ollut maaomaisuutta perittävänä. Pojat otettiin orjiksi ja tytöt etsivät paikkaa orjattarina tai odottivat tilaisuutta tullakseen raiskatuiksi. Kaupungeissa oli nimittäin nuorille miehille vaikeata mennä naimisiin ja senvuoksi raiskattiin poliisin ja tyttöjen omalla suostumuksella kaikki tytöt, joiden lapset eivät voineet vaatia mitään tointa tai jotain virkaa.

Kun kaupungeissa oltiin onnettomia, etsittiin siellä alituista parannusta alkoholipitoisissa juomissa, joita nautittiin julkisilla paikoilla. Aina kun nautittiin suurempia määriä alkoholia, mikä tapahtui ainoastaan miesseurassa, tavattiin juoda lasi alkoholia kotona olevan naisen puolesta, joka ei voinut olla poissa lasten luota, sekä lasi kodin puolesta, missä vuode ja vaimo odottivat. Oikein suurissa juopotteluissa juotiin suuri lasi alkoholia kuninkaan puolesta.

Koko tämän kolmensadantuhannen henkilön ihanneyhteiskunta väitti tekevänsä työtä kansan hyväksi. Mutta jos meni tullien luo sekä torille aamusin, jolloin talonpojat kulottivat heille ruokaa, niin näki kuka heitä elätti. Korvaukseksi saivat talonpojat vähän rahaa, mikä kului veroihin; lisäksi saivat he nähdä öljyväritauluja, kuulla luentoja, nähdä näytäntöjä, joita heillä ei milloinkaan ollut aikaa kuulla, mutta se oli heidän oma vikansa, sillä heillä oli vapaus kuulla niitä milloin tahtoivat, erityistä maksua vastaan tietysti; lisäksi saivat he opettajia, jotka opettivat heille helvettioppia ja ylistyskirjaa, erityistä maksua vastaan tietysti, sekä sunnuntaisin paljon haukkumisia papilta, joka sanoi heille, että he olivat suuria lurjuksia ja että heidät salvettaisiin, elleivät he maksaisi verojaan. Kaiken tämän, jota kutsuttiin sivistyksen siunatuiksi hedelmiksi, saivat he (erityistä maksua vastaan tietysti) siitä, että he veivät kaupunkiin ruokaa niille, jotka olisivat kuolleet nälkään, jos talonpojat jonakin aamuna olisivat laimiinlyöneet tulla torille. Ja tämä meni talonpoikiin!

Mutta kaupungissa oli aina köyhiä ja tyytymättömiä, ja niitä täytyi lopulta hoitaa, sillä ne tulivat vaarallisiksi. Senvuoksi perustettiin yleisiä armeliaisuuslaitoksia, joita kutsuttiin vankiloiksi ja joissa kokeiltiin miten vähällä ihminen voi elää. Ja kun se oli saatu selville, oli keksitty, että työläiset herkuttelivat. Kun työmiehet kieltäytyivät tekemästä työtä, sillä työnteko oli vapaata, tehtiin työnteko pakolliseksi, ja heitä pakotettiin asevoimalla tekemään työtä.

Kun vihdoin tyytymättömyys ja kuohunta tulivat liian suuriksi, verot sietämättömiksi ja kaikki syy pantiin hallituksen niskoille, keksi tämä lopulta uuden hallintojärjestelmän, joka paljon vaivan perästä hyväksyttiin parlamentarisen järjestelmän eli vastuunalaisuusjärjestelmän nimellä. Samoinkuin painovapauslaki pakotti suuren joukon sanomalehtimiehiä kiertämään sitä panemalla sijaansa niinkutsuttuja vastaavia, valitsi kuningas nyt ministerejä, jotka ottivat vastatakseen hänen tyhmyyksistään, ja senkautta oli kuningas suojassa kaikilta moitteilta. Mutta vastuunalaisuus ei ollut vaarallisempaa kuin että ministeri, joka oli ollut syntipukkina jonkin kuninkaallisen tyhmyyden vuoksi, sai ottaa eron lääninpäällikkönä tai kerubimiritarina. Nämä vastuunalaisuuspaikat olivat senvuoksi sangen mukavia ja haluttuja.

Lähimmässä yhteydessä tämän kanssa oli lörpöttelyjärjestelmä eli parlamentarinen hallitusjärjestelmä. Joukko rikkaita kokoontui kerran vuodessa ja koetti hiuksiahalkovan puhumisen kautta valita seuraavan uhrin, jonka niskoille uusi vero oli vyörytettävä. Kun he olivat toisilleen liian viisaita, sopivat he hyvällä joko olla vyöryttämättä toistensa niskaan veroa tai sitte vaihtoivat ja kaupittelivat he verokuormaa.

Soma ja laatuaan hyvä esimerkki tästä hallitustavasta oli se parlamentarinen päätös, joka koski nahkuri-ammattia. Kuusi nahkuria oli kahtenakymmenäviitenä vuotena tehnyt huonoa nahkaa huonosta hinnasta. Eräänä kauniina päivänä alkoivat metsästäjät, jotka vielä asuivat naapuristossa, tuoda maahan hyvää nahkaa hyvästä hinnasta. Kansa riemuitsi uutuudesta, mutta nämä kuusi nahkuria, jotka istuivat lörpöttelyhuoneessa eli eduskunnassa, esittivät anomuksen saada kantaa tullia metsästäjäin nahasta. Kotimaista teollisuutta oli suojeltava, maan lapsia ei saanut nylkeä j.n.e. He saivat tullin metsästäjäin nahalle. Näiden kuuden nahkurin takia täytyi kansan edelleen ostaa huonoa nahkaa kalliilla hinnalla. Tätä tapaa kutsuttiin suojelukseksi, koska sillä tavalla yksityisiä etuja suojeltiin yleisön kustannuksella. Vastuunalainen ministeri näki kuitenkin paraaksi hakea lääninpäällikön paikkaa, teeskenteli suurta suuttumusta ja erosi; hän sai paikan samalla kerubimiritariston tähden, joka tavallisesti annettiin palkintona suurille miehille.

Mutta kaikista surullisinta oli että epattomaisuus vähitellen tuli perinnölliseksi samoinkuin ruumiillisetkin heikkoudet. Epatot, jotka kutsuivat itseään intelligenssiksi (sanasta intelligere, huomata), senvuoksi että he eivät huomanneet epattomaisuuttaan, olivat vähitellen niin lajistaan turmeltuneet, että he olivat kadottaneet tietoisuuden aivojensa pehmentymisestä ja päinvastoin pitivät itseään viisaimpina yhteiskunnassa. Kun heillä oli sotavoima käytettävänään, joutui yhteiskunta lähimain vastaamaan hulluinhuonetta, missä sairaat ovat tehneet kapinan ja sulkeneet sisään hoitajansa ja lääkärinsä. Tämä antoi aihetta mitä hullunkurisimpiin kohtauksiin. Siten voi lörpöttelyhuoneessa kuulla semmosia mielipiteitä täydellä todella puolustettavan, kuin että Atlantica, se oli nyt valtakunnan nimi, jossa oli ainoastaan 50,000 sotilasta, voisi puolustautua Aqviloniaa tai mitä muuta valtakuntaa vastaan tahansa, jolla oli 20 kertaa enemmän sotavoimaa. Toisella kertaa puolustettiin menestyksellä semmoista mielipidettä, että yhteiskunta tulisi luhistumaan, ellei kansa tahtoisi maksaa veroa muutamille komelianteille. Toisella kertaa tulisi valtio luhistumaan, ellei kansa tahtoisi antaa palkkaa ja professorinpaikkaa eräälle herralle, joka oli pistellyt suuren joukon itikoita sinkkineuloihin.

Seurauksena siitä että näki epattomaisuutta vuodesta vuoteen hoidettavan, palkittavan ja haluttavan, oli, että moni onneton toivoi joutuvansa epattomaisuudesta osalliseksi, koska se antoi kunniaa ja rahoja. Ja nyt sitä oli levitettävä koulujen avulla, mutta se ei käynyt nopeasti, sillä kansan mielet riippuivat muistojen kautta vielä vanhassa, jossa oli ollut paljo järkevää, vaikkakin se oli monessa suhteessa ollut huonompaa. Mutta kun he aina ja kaikkialla näkivät, että ainoastaan se antoi arvoa, että omasi mahtavien mielipiteen, täytyi heidän vastoin tahtoaan ainakin tunnustaa näitä hyväksyttyjä mielipiteitä, vaikkeivät niitä omaksuneet, ja kun he lopulta olivat tulleet samaan mielipiteeseen kuin ylemmät, olivat nämä ajatukset jo vanhoja.

Syntyi siten lakkaamaton tavottelu, ikuinen ristiriita ja levottomuus yhteiskunnassa ja alati väsymätön tyytymättömyys. Ja kun voimattomat nousivat joukoissa mahtavia vastaan ja ryöstivät näiltä vallan, nähtiin heti vanhan uudistuvan, niin että ne, jotka juuri olivat olleet sorrettuja, jokaisen kapinan jälkeen huomattiin olevan sortajia, mistä he eivät milloinkaan olleet uneksineet.

Silloin heittäytyvät kaikki ajattelevat raivolla pohtimaan kysymystä yhteiskunnan parantamisesta ja syntyi joukko lahkoja, joita tulistuttaa pyhä into mihin hintaan tahansa tehdä loppu onnettomuuksista, hädästä ja kiistasta.

Muuan lahko, jota kutsuttiin molskikouluksi, taisteli sen mielipiteen puolesta, että yhteiskunnan oli saatava kasvaa rauhassa niinkuin luonnonniitty, missä ruoho ja rikkaruoho saivat taistella ruokapaloista silläkin uhalla, että rikkaruoho voimakkaampana tulisi voittamaan.

Eräs toinen, joukko jota kutsuttiin yhdyskuntalaisiksi eli pikkulintukouluksi, tavotteli kaikkien pienien, sairasten, heikkojen, tuhmien ja laiskojen yleistä yhteenliittymistä, jonka kautta heikompien oikeus sortaa vahvempia olisi saanut perustuslain pyhyyden.

Kolmas lahko, jota kutsuttiin boschmanneiksi, ei nähnyt ainoata pelastusta semmosten kysymysten ratkasemisessa, jotka olivat ratkasemattomia, vaan koko Tellus taivaankappaleen yleisessä räjähdyttämisessä, jonka, tyhjästä luotuna, oli palattava alkuperäänsä.

Ja sillä aikaa kun nämä ja useat muut lahkot taistelivat ylivallasta, jatkoi yhteiskunta vanhallaan olemista, etsien menneisyydestä todistuksia nykyisyyden erinomaisuudesta kaikissa suhteissa, ottaen käytäntöön vanhoja poisheitettyjä muotoja, sanellen päätöksiä ja laatien lakeja, niin että ei milloinkaan ennen ollut vallinnut niin suurta yksimielisyyttä hallitsevien kesken, jotka sentakia olivat sitä mieltä ja antoivat todistaakin sen, että tämä oli todellinen Onnellisten saari, sillä aikaa kuin hallittavat yhä lujittuivat vanhassa uskossaan, että se todellisuudessa oli onnettomain saari.

KORKEAMPIA TARKOTUSPERIÄ

Pienessä maakirkossa oli niin kylmä, että henki läksi savuna papin ja niiden poikain suusta, jotka lauloivat kuorossa. Seurakunta, joka seisaaltaan kuunteli messua; oli saanut olkia maapermannolle, ettei sitä paleltaisi liian paljon polvilleen laskeutuessaan, mikä uudistui aina kun kuoripojat soittivat pientä kelloa. Messussa oli paljon kansaa tänään, sillä jumalanpalveluksen loputtua odotettiin tavallisuudesta poikkeavaa näytelmää. Papin tuli nimittäin varottaa kahta keskenään eripuraista aviopuolisoa, jotka eivät tahtoneet pitää rauhaa keskenään eivätkä saaneet erota, koska mitään syntiä ei ollut tapahtunut eikä kumpikaan tahtonut jättää kotia ja lapsia ja ottaa kantaakseen hairahduksen häpeää. Messu-uhri oli lopussa ja litania, miserere [Miserere ("armahda meitä"), katolilainen kirkkolaulu.], kaikui rikkiraatelevasti kylmästä värisevillä äänillä. Aurinko punasi jäisiä ikkunoita ja sytytetyt vahakynttilät eivät valasseet ensinkään, olivat vaan keltasten pilkkujen näkösiä, joiden yläpuolella ilma väreili ikäänkuin aitain kimaltelu keväällä.

Agnus Dei, qui tollis peccata mundi, lauloi pappi, ja pojat vastasivat misererellä ja seurakunta yhtyi; syvät, matalat miesäänet ja korkeat, jännitetyt naisäänet, miserere, armahda meitä.

Viimeinen Miserere kaikui ikäänkuin epätoivon huudahdus, sillä samalla hetkellä astuivat molemmat puolisot esiin siitä piilossa olevasta paikasta, mikä heille ovensuussa oli osotettu, ja menivät suurta käytävää pitkin alttarille. Mies oli pitkä, karkearakenteinen, ruskeine kokopartoineen, ja hän ontui hiukan; nainen, pieni, hentovartaloinen, pehmeäpiirteinen ja pehmeine, miellyttävine liikkeineen. Naisen kasvot olivat puoliksi huivin peittämät, niin että näkyvissä oli ainoastaan pari kalpean sinisiä silmiä, joissa oli kärsivä ilme, sekä ylempi osa kalpeista poskista.

Pappi suoritti hiljasen rukouksen ja kääntyi senjälkeen seurakuntaan päin. Hän oli nuori mies, joka ei vielä ollut täyttänyt kolmeakymmentä ja jonka terveet, hyväntahtoiset kasvot eivät näkyneet sopivan pitkään pukuun ja niihin suuriin, ankariin sanoihin, joita hän lausui. Hän oli vastaanottanut molempien aviopuolisojen synnintunnustuksen paljon aikasemmin, ja ainoastaan piispan käskystä hän nyt saneli rangaistussaarnansa. Nämä eripuraset aviopuolisot olivat nimittäin olleet piispan luona pyytäen saada purkaa avioliittonsa, mutta tämä ei nähnyt olevan syytä suostua heidän pyyntöönsä, koska kanoninen laki ja dekretalit eivät sallineet avioeroa muusta syystä kuin synnin tähden, hedelmättömyyden vuoksi muutamissa tapauksissa ja toisen puolison poistumisen vuoksi kodista.

Pappi alkoi puheensa kuivalla, soinnuttomalla äänellä, ikäänkuin hän ei itse uskonut mitä hän sanoi.

Avioliitto, sanoi hän, oli itse Jumalan perustama, joka miehen kylkiluusta oli luonut naisen miehen takia, että hän olisi miehen apuna. Mutta koska mies oli ensin luotu ja nainen vasta senjälkeen, täytyi naisen olla miehelleen alamaisen ja miehen olla naisen herrana.

Miehen taasen tulisi puolestaan kohdella naista kunnioituksella, sillä nainen oli hänen kunniansa, ja hän senkautta kunnioitti itseään vaimossaan. Siten Paavali kirjeessään Korinttilaisille, seitsemäs luku, kolmas värsy, mikä kohta juuri on pohjana Gratianuksen dekretiin, sanoo: Ei ole vaimolla valtaa omalle ruumiillensa, vaan miehellä.

Kun opetuslapset tulivat Jesuksen luokse ja kysyivät saavatko aviopuolisot erota, vastasi hän ja sanoi: Mitä Jumala on yhdistänyt älköön ihminen sitä erottako, ja tämän vuoksi ei kirkko sallinut avioliiton purkamista. Se että maallinen laki salli toisenlaisia myönnytyksiä, oli tullut ainoastaan ihmisten pahuuden takia, eikä kirkko voinut sitä hyväksyä.

Elämä ei ollut mikään ruusutarha eikä meidän tullut pyytää siltä liian paljoa. Se joka tänään tässä saarnasi, oli itse avioliitossa. (Se oli nimittäin siihen aikaan, jolloin katoliset papit vielä saivat mennä naimisiin). Hän tiesi siis arvostella tässä asiassa; hän tiesi miten toisen täytyi olla toiselle myöntyväinen, jotta ei riitaa ja toraa syntyisi. Hän oli vihkinyt nämä nuoret aviopuolisot ja nähnyt heidän ensi lempensä onnen; hän oli kastanut heidän lapsensa ja nähnyt vanhempien ilon pyhittävän heidän rakkauttaan. Hän muistutti heille näitä unohtumattomia hetkiä, jolloin elämä antoi heille parastaan ja tulevaisuus oli heidän edessään ruusuisen kevätpäivän tavoin. Hän vannotti heitä tämän muiston nimessä ojentamaan toisilleen kätensä ja unohtamaan kaiken mitä oli tapahtunut senjälkeen kun epäsovun henki oli astunut heidän sydämiinsä; hän pyysi heitä tämän kristillisen seurakunnan nähdessä uudistamaan sen liiton, jonka he nyt itsekkäisyydessään olivat koittaneet purkaa.

Nyt syntyi hetken syvä hiljaisuus ja jännitys, jonka kestäessä seurakunta ilmasi kärsimättömyyttään siirtymällä eteenpäin niin pitkälle kuin tungos salli.

Molemmat aviopuolisot pysyivät liikkumattomina.

Silloin näytti pappi tulevan kärsimättömäksi, ja äänellä, joka vapisi surusta ja vihasta, alkoi hän taas puhua.

Hän puhui nyt vanhempain velvollisuuksista lapsiaan kohtaan, Jumalan vihasta sovintoon taipumattoman mielen vuoksi, ja hän sanoi suoraan, ettei avioliitto ollut ensinkään tarkotettu huvitukseksi kahdelle lämminveriselle ihmiselle, vaan keinoksi ei ainoastaan suvun — hän painosti sitä — lisäämiseksi, vaan myöskin kasvattamiseksi. Hän antoi senjälkeen heille ajatusaikaa ensi sunnuntaihin saakka ja käski heidän menemään rauhassa.

Hän oli tuskin sanonut viimeisen sanansa ja tehnyt kädellään torjuvan liikkeen, kun nuori nainen kääntyi ja meni. Kylmänä ja tyyneenä kävi hän seurakunnan muodostaman kujan läpi ja katosi suuren sisäänkäytävän kautta.

Mies viipyi hetken, jonka jälkeen hän etsi pienemmän portin, ristikäytävän päässä.

Kun pappi meni kotiin vaimonsa kanssa, joka oli kuunnellut messua, sanoi tämä hänelle lempeällä mutta soimaavalla äänellä:

"Uskoitko sinä mitä sinä sanoit? Sinä tunnet ripin kautta, että näiden molempien aviopuolisojen yhteys ei ole oikeata avioliittoa, sinä tiedät, että tämä nainen on martyri, jonka elämä voi pelastua ainoastaan senkautta, että hän pysyy kaukana tästä miehestä; tämän sinä tiedät ja sinä kehotat häntä menemään kohti kadotustaan."

"Kirkolla, näetkös ystäväni, on korkeampia päämääriä kuin pienten ihmisten hyvinvointi."

"Minä luulin, että ihmisten hyvinvointi, jota sinä kutsut heidän autuudekseen, oli kirkon korkein päämäärä? Mikä on sitte kirkon korkein päämäärä?"

"Jumalan valtakunnan kasvaminen maan päällä", vastasi pappi jonkun aikaa ajateltuaan.

"Ajatelkaammehan nyt", vastasi vaimo. "Jumalan valtakunta? Jumalan valtakunnassahan tulee ainoastaan autuailla olemaan asuinsijansa. Siis tulee kirkon tehdä ihmisistä autuaita?"

"Korkeammassa mielessä, niin."

"Korkeammassa? Onko kahta mieltä?"

"On, alempi ja korkeampi. Muuten voi pieni hupakko kysyä paljon enemmän kuin seitsemän viisasta voi vastata."

"Silloin on viisaiden viisauden laita huonosti, sillä mitä tulee heidän vastata, kun joku viisas kyselee, kun maailman kaikki viisaat tulevat kysymään", jatkoi pikku hupakko.

"He tulevat vastaamaan, etteivät he mitään tiedä", kuiskasi pastori.

He pudistivat lumen jaloistaan ja astuivat pieneen pappilaan, missä heidät vastaanotti kaksi piskuista, jotka tahtoivat suudella isää ja äitiä, jotka olivat niin sydämellisen tervetulleita, ei vähimmin senvuoksi, että herkullinen sunnuntaipäivällinen odotti uunissa.

Pappi pani pois pitkän kirkkotakin ja otti päälleen porvarillisemman puvun, jossa hän ei kuitenkaan koskaan näyttäytynyt muille paitsi omaisilleen ja kyökkipiialle. Pöytä oli katettu. Permanto oli niin valkea ja hakatut kuusenoksat tuoksuivat niin hyvältä. Isä siunasi hyvän päivällisruo'an, ja pöytään asetuttiin niin iloisina ja tyytyväisinä maailmaan ja toisiinsa, ikäänkuin ei milloinkaan muutamia sydämiä olisi särkynyt korkeampien tarkotusperien vuoksi.

* * * * *

Lumi oli sulanut, maa savusi ja kuohui synnytyshaluaan. Pappila sijaitsi keskellä sitä rumaa lakeutta Upplandissa, joka kuuluu Rasbon pitäjään. Mihin tahansa silmä kääntyi, näkyi ainoastaan kivinen maa, savinen pelto ja muutamia katajapensaita, jotka näyttivät pelästyneiltä jäniksiltä ikuisessa tuulessa. Kaukana taivaanrannalla näkyivät metsänreunan korkeimmat huiput ikäänkuin mastot merellä uppoavasta laivasta. Tuvan eteläiselle puolelle oli pappi istuttanut muutamia puita ja kuokkinut hiukan maata, mihin hän oli kasvattanut kukkia ja yrttejä, jotka, ollen tottumattomia tähän kovaan ilmanalaan, täytyi peittää oljilla talveksi. Pieni joki, joka tuli pohjoisista metsistä, juoksi pappilan ohitse ja oli paraiksi niin suuri, että siinä voi soutaa ruuhta, jos pysytteli keskellä väylää.

Dominus Peder Rasbossa oli herännyt auringon noustessa, tervehtinyt vaimoaan ja lapsiaan ja mennyt kirkkoon, joka oli ainoastaan muutaman kivenheiton päässä pappilasta. Hän oli lukenut aamumessun, pyhittänyt päivän työn ja mennyt kotiin takasin niin loistavan ilosena ja elämänhaluisena. Leivot, jotka varmaankaan eivät ymmärtäneet erottaa kaunista rumasta, olivat laulelleet kivisten peltojen yläpuolella, ikäänkuin olisivat siunanneet laihan laihon. Vesi lorisi ojissa, missä keltaisia rentukoita loisti pientareilla. Hän oli tullut kotiin ja juonut aamumaitonsa eteisessä, ja nyt hän seisoi mekkosillaan puutarhassa ja vapautti kukkiaan talvipeitteistä. Hän otti kuokan ja alkoi käännellä nukkuvaa maata. Aurinko poltti lämpimästi; työ, johon hän oli tottumaton, pani hänen verensä liikkeeseen. Hän hengitti kiivaasti voimakasta kevätilmaa, ja hän tunsi hyvinvointia, ikäänkuin hän olisi herännyt uuteen elämään. Vaimo oli avannut ikkunaluukut auringon puolella ja seisoi puoleksi pukeutuneena katsellen miehensä työtä.

"Tämä on toista kuin makailla kirjojen ääressä", sanoi mies.

"Sinun olisi pitänyt ruveta talonpojaksi", sanoi vaimo.

"Enhän saanut, rakkaani! Voi miten hyvältä tuntuu rinnassa ja selässä. Minkävuoksi luulet Jumalan antaneen meille kaksi pitkää kättä, ellei sitä varten, että niitä käytettäisiin."

"Niin, ei niitä lukemiseen tarvita."

"Ei! Vaan lumenluontiin, halkojen hakkuuseen, maan kaivamiseen, lastensa kantamiseen ja itsensä puolustamiseen, sitä varten ne on saatu, ja se rankasee itsensä, ellei niitä käytä. Me hengen miehet emme saa koskea syntiseen maahan."

"Hiljaa", sanoi vaimo ja pani sormen huulilleen: "lapset kuulevat sinua."

Mies otti lakin päästään ja kuivasi hikeä otsaltaan:

"Otsasi hiessä pitää sinun leipääsi syömän, sanotaan sanassa. Voi miten hauskasti minä hikoan. Se on toista kuin tuska siitä, ettei voi löytää hämärän sanamuodon ajatusta, ajaa kylmän hien hiusrajaan, taikka kun epäilyksen henget polttavat mehun verestä, niin että se kuuman hiekan tavalla ryömii suonissa. Näetkö, miten liha käsivarressa hyppii ilosta saadessaan liikkua; katsohan miten siniset suonet paisuvat samoin kuin kevätpuro silloin kun jää sulaa; voi, rinta tulee niin suureksi, että takin saumat ratkeavat; tämä on todella toista...

"Hiljaa", sanoi vaimo, taas varottaen, ja lisäsi, johtaakseen toisaalle keskustelun vaarallista kulkua: "Sinä olet vapauttanut kukkasi pakkoröijystä, mutta sinä olet unohtanut elukkaparat, jotka ovat seisseet kytkettyinä navetassa koko talven."

"Niin olenkin", sanoi pappi ja pani pois kuokan, "mutta silloin pitää lasten olla näkemässä."