Part 6

Sillä tavalla kertoi jo kymmenennen kerran luutnantti Carlberg tämän suuren tapahtuman henkilääkäri Neumannille sisällä tuvassa Tistedalin kylässä, jossa nämä molemmat uskotut valvoivat ruumiin ääressä.

"Ja silloin sanoi kenraali Maigret: _La pièce est finie. Allons souper_!" [Kappale on lopussa. Lähtekäämme illalliselle.] lisäksi henkilääkäri ikäänkuin itsekseen. "Jaajaa! — Allons souper! — Nyt saadaan nähdä kuka maksaa viulut. Görtzin satatuhatta hopeataalaria, jotka tulivat sotakassaan eilen, on perintöruhtinas jakanut korkeimmalle päällystölle. Se tulee tekemään mitä se voi. Tehköön sen!"

Kavionkapseen kuuluessa ulkoa nousi henkilääkäri ja meni talikynttilöineen eteisen ovelle ottamaan vastaan jotakin odottamatonta. Ulkona oli aivan pilkkosen pimeää ja putoava lumi suli liaksi samalla kun se putosi. Mutta kuusimetsän yläpuolella, korkealla taivaalla näkyi ikäänkuin revontulia Fredrikstenin huipuilla, missä vihollinen oli sytyttänyt ilotulia.

Kavionkapse läheni ja pian näkyivät kuriirin keltaset nahkahousut neljän mustan hevosjalan välissä huristavan ohitse, ratsastajan piiskan paukkuessa pistoolinlaukausten tavoin.

"Se oli perintöruhtinaan lähetti Tukholmaan!" mutisi henkilääkäri taaksepäin luutnantille, joka oli pysähtynyt sisälle eteiseen.

Taas roiskui lumirännässä, lyömämiekka kalisi, nahkalaukku sinisen, keltanappisen takin päällä vilkkui ohitse ja hävisi.

"Vannopa että se oli holsteinilainen, joka meni Uddevallaan! Tulee enemmänkin, luota siihen! Joo, minä kuulen niiden tulevan, sillä ne tulevat miehissä!"

Kolme mustaa liehuvaa viittaa, läpättäen purjeiden tavoin käännöksissä, sekä kolme paria drabanttimiekkoja vilahti ohitse.

"Ne olivat kuoleman husaareja, jotka menivät Strömstadiin panemaan kiinni Görtziä, niin totta kuin arvaan oikein. Yhden on kuoltava kansan puolesta, eikä siinä riitä hän, sillä siihen ne eivät uskalla, eivät edes hänen kuolleeseen tomuunsa, mutta oikein se ei ole. Jaajaa, on nähty paljon ja enemmän tullaan näkemään! Täällä koittaa aikoja, luutnantti Carlberg, täällä koittaa aikoja."

"Aina on koittanut aikoja, henkilääkäri, ja aina on tahdottu kaivaa kuolleet ylös mullasta, senjälkeen kun heidät on heitelty hylyiksi, eläessään, mutta tällä kertaa ihmettelen..."

"Mitä!" korotti henkilääkäri ääntään, mutta ainoastaan heti laskeakseen sen, ikäänkuin hän olisi muuttanut mieltään.

Varjostaen kädellään kynttilää palasi hän takasin tupaan luutnantti Carlbergin seuraamana, joka odotti luentoa, mikä todenmukaisesti ei jäisi tulematta.

Mutta sensijaan, että olisi pysähtynyt ulompaan huoneeseen, missä molemmat miehet valvoivat, avasi henkilääkäri Neuman oven sisempään huoneeseen, ja varpaillaan, ikäänkuin peläten herättävänsä nukkuvan, astuivat he nyt sisään kamariin.

Neljän niistämättömän talikynttilän valasemana näkyi pieni huone puolipimeässä, ja kynttiläin savun lävitse näkyi silotetuilla seinillä huonoja puupiirroksia tsaari Pietarista vilkkaine, sielukkaine kasvoineen, ja hänen rinnallaan kuningas Augustin veltot, riippuvat piirteet herasilmineen ja hekumallisine leukoineen, molemmat ripustettuina penkin yläpuolelle, jolla lepäsi suuri alaupseerin miekka.

Kun henkilääkäri oli niistänyt kynttilöitä, näkyivät pitkät kantopaarit ja niillä tummansininen viitta, jonka alapäästä pari lintalle astuttuja saappaita pisti näkyviin ja niillä näkyi kuivaneen saven jälkiä.

Märän viitan alla näkyi vähitellen, kun silmä tottui valoon, keskikokoisen miehen piirteet, terävine polvilleen, leveine lanteineen, riippuvine, kapeine olkapäineen sekä hyvin esiinpistävine nenineen, joka kannatti peittävää kangasta niin että ainoastaan korkean otsan muotoa voi erottaa.

Märän nahan, vasta teurastetun lihan ja ammoniakin ummehtunut haju levisi huoneeseen ja tuntui hämärillä muistutuksillaan kaiken vajavaisuudesta ja katoovaisuudesta painavan alaspäin surevien hetkellisesti heränneitä tunteita.

Henkilääkäri aikoi istahtaa penkille, mutta kuninkaallisen miekan näkö pidätti häntä ja ikäänkuin muistutti hänelle, että kuninkaan läsnäollessa ei istuta. Hämillään jäi hän seisomaan hetkeksi silmät yhä kiinnitettyinä tummaan vartaloon, ikäänkuin hän olisi odottanut käskyä tai lupaa saada vetäytyä pois.

"Herra Jesus, hän liikuttaa itseään!" kuului luutnantin puoleksi sammunut ääni kirurgin takana, joka samalla peräytyi ja silmät levällään tarkasti ihmeellistä ilmiötä, miten ruumis ikäänkuin ojentautui, kun jänteet ja nivelet veltostuivat ennenkuin ruumiin jäykistyminen täydellisesti tapahtui.

"Nivelissä vaan venähtelee", vakuutti henkilääkäri; "ja me saamme pakkasta huomiseksi. Mutta kyllä hän on ainaiseksi loppu, varmasti! Ja..." hän viivytteli sanojaan, "en luule hänen kummittelevan, sillä hän ei koskaan tuntenut enteitä, paitsi yhden kerran..."

"Ehkä henkilääkäri kuitenkin tahtoo katsoa, miten asian laita on!" pyysi luutnantti, joka osotti jonkinlaista pelkoa siitä, että kuollut nousisi ylös. "Kyllähän minä seisoin haudassa kun laukaus ammuttiin, ja me molemmat näimme, mihin se sattui, mutta tiedetään kuitenkin esimerkkejä siitä että luodit..."

"Ei herraseni, en ole koskaan nähnyt luotien käyvän ohimoiden lävitse tuottamatta kuolemaa", lopetti kirurgi keskustelun ja käytti samalla tilaisuutta poistuakseen ruumishuoneesta.

"Ihmeellinen mies oli hän joka tapauksessa", makasi kirurgi jonkun aikaa senjälkeen vuoteellaan ulkona tuvassa ja jutteli itsekseen, taistellessaan unta vastaan... "On ikäänkuin sielun laatu, puutteet ja hyvät puolet vaeltaisivat aineen kudoksissa... Vanhat egyptiläiset kutsuivat sitä metempsykosiksi eli sielunvaellukseksi, ja me sanomme ainoastaan, että se on sukuun tulemista, vaikkakin usein luonnon lex contradictionis eli ristiriitaisuuksien lain kautta kielteiset ominaisuudet muuttuvat positivisiksi... Eikö isoisä, kymmenes Kaarlo, ollut juopporatti, tyttöjen pyydystäjä ja tappelupukari. Mutta Kaarlo kymmenes siitti raittiusmiehen ja naisvihaajan Kaarlo yhdennentoista... kas, nyt alkavat ristiriitaisuudet, mutta tappelupukaria on vähä jälellä, vaikkakin suuri valtakunnan taloudenhoitaja astuu esiin aina liioteltuun ahneuteen saakka. Kaarlo yhdestoista siitti Kaarlo kahdennentoista, ja luonto säilyttää raittiusmiehen ja naistenvihaajan, tekee taka-askeleen ja saa esiin tappelupukarin isoisästä, mutta pyyhkii pois itaruuden, jonka voi parantaa ainoastaan toisella liiottelulla, ja tekee tuhlaajan... Sillä hän oli vaarallinen rahoja käsittelemään... Herra Jesus, Timurtaschissa... jaa, jaa, jaa! Mutta kas perhanaa, sanoo luonto, nythän me olemme tehneet oikein miesten miehen, ja silloin tuntuu ikäänkuin parittelun jälkeen, saa halun nukkua ja päästä siitä asiasta. Natura numquam perfectris, sanoo Aristoteles, luonto ei koskaan tee mitään täydellisesti, ja tässä se tarvitsi kolme sukupolvea leipoakseen suuren aiheen, niin, suuren, että taikina loppui. Loppui, sillä jos ajattelee tarkemmin, niin oli tässä jättiläisessä yksi heikko kohta jossakin keskellä nodus vitalisia eli elinsolmua. Heikko, niinkuin suuressa äidinisässä — sieltäkin on kai tullut hiukan sukuun — Fredrik III:ssa Tanskassa. Mahtava, viekas, taikauskoinen herra, joka oli niin vahva ja niin heikko, niin viisas ja niin täynnä erehdyksiä. Ja sitte, katsokaamme sankariamme. Urhoollinen kuin karhu, kun häneen katsottiin, mutta kun yö ja onnettomuus tulivat, kas silloin ei hän voinut maata yksinään. Silloin täytyi hänen maata jonkun sylissä tai toisinaan ukko Piperin vuoteella; ja sitte rukouskirja esiin... Ja ajatelkaahan sitä, että hän, joka komensi toisia, ei voinut komentaa itseään ja panna tahtoaan oman tahtonsa ylitse. Ei se ollut voimaa, kun hän antoi moskovalaisen raivota Itämerenmaakunnissa, silläaikaa kun hän oli hävittämäisillään itsensä ja meidät kaikki kaukana Puolassa. Se oli tetanus eli jäykistystauti... niin, sillä lailla oli Turkissakin. Mitä meillä oli Turkissa tekemistä... Heikkoutta, herra! Ja ettei hän uskaltanut kotiin Tukholmaan... se oli raukkamaista, niin raukkamaista, ja siihen hän sortui. Ja siihenkin, että hänen piti ottaman itselleen vastuunalaisen ministerin Görtzissä... joo, tämä saa siitä nauttia ja kantaa syyn, tämä! Ja siinä oli niin paljon heikkoa!"

"Sankari oli hän siitä huolimatta, sanokaa minun sanoneen, henkilääkäri", puhkesi luutnantti, joka ei kauempaa voinut pidättää itseään.

"Sankari taistelukentällä, sitä hän oli! Ganz recht [Aivan oikein.], luutnantti Carlberg. Voi olla että hän oli enemmän kenraali kuin sotamies... kas sitä minä en ymmärrä. Me luulimme tuntevamme hänen hyveensä, mutta hänen puutteilleen me ummistimme silmämme tähän saakka, ja senvuoksi on meidän niistä nyt puhuttava, kun ei kukaan meitä kuule; sillä minä olen ruumiin repijä, enkä ruumiin koristaja. Sanoin, että siinä oli jotakin heikkoa! Ja se näkyy aina kun jokin suku kuolee sukupuuttoon. Eikö isälle ollut vastenmielistä maata laillisen vaimonsa kanssa! Ja eikö jälkeläisten laita ollut hiukan huonosti. Meidän kuninkaamme otti mitä oli otettavana, ja vähän lisäksi. Sisar Hedvig naitiin, mutta hän ei ollut oikein luotu, sillä hänellä oli pieni vika, pieni, mutta kuitenkin vika — hänellä oli kaksinkertaiset peukalot, jota ette ehkä tiedä — ja hänen pojastaan tuli heikko ja hänellä oli vaikeata puhua, jopa sanottiin, että hän oli mykkä. Ja sitte meidän armollinen kuningattaremme, Ulrika Eleonora, ei — meidän kesken sanoen — luonnolta saanut sitä hengenlahjani runsautta, jota toivoo tapaavansa niin huomattavalla paikalla olevalta henkilöltä..."

"Erittäin hyvin sanottu!"

"Sanalla sanoen ja ottaen huomioon, että meidänkin armollinen herramme ja kuninkaamme eli ainaisessa haluttomuudessa lahjottaa maalle perintöruhtinasta, näyttää siltä, kuin salainen vaisto luonnossa olisi järjestänyt niin että se suku loppui. Luonto oli tehnyt tehtävänsä ja oli väsynyt. Se oli saanut tarpeekseen Kaarloista, ja Kaarlot loppuivat! Mitään hienoa työtä ei luonto ollut tehnyt meidän armollisessa herrassamme ja kuninkaassamme. Suurta ja karkeata! Kernaasti; mutta ei hienoa! Ajatelkaa, tämä käsi, joka käytteli lyömämiekkaa niin ylpeästi, ei voinut kulettaa kevyttä hanhenkynää sileällä paperilla... Silloin ei koneisto totellut, silloin se koukkuili ja oli vastahakonen, ikäänkuin häntä olisi huimannut keskellä tätä valkeata kenttää. Hän sanoikin, että häntä huimasi, kun hänen tuli kulkea paperiarkin yli. Mutta se ei ollut ainoastaan sitä, vaan ajatukset, joiden tuli marssia eteenpäin suoristetuissa rouduissa, ne kulkivat ja kamppasivat toisiaan, astuivat toistensa kintuille, ja kun minä luin kerran erään sisarelle menevän kirjeen, jonka hän pyysi minun korjaamaan, niin olivat sanat ikäänkuin pitkissä pihdeissä, yhteensotkeutuneina, ikäänkuin olisi nähnyt koko aivosotkun esillevedettynä... ei se ei ollut hienoa työtä! Ja sitte hän ei pitänyt puhtaista sukista... asch! Hän oli porsas, sen me tiedämme ja älkäämme puhuko siitä."

"Hyi perhana, kuinka pikkumainen te olette, henkilääkäri! Sitä en olisi koskaan teistä uskonut", keskeytti luutnantti ja heitti katseen rikkinäisiin saappaisiinsa. "Kaksinkertaset peukalot ja paskaset sukat, mitä niillä on tekemistä miehen kanssa!"

"_Très bien_ [Oivallisesti!], luutnantti Carlberg, minä en oikeastaan puhunut teille, sillä silloin olisin uskomattomalla taidollani laskeutua kuulijaini alhaisen käsityskannan tasalle, puhunut toisella tavalla... Tapellaan huomenna, mutta ei tänä yönä! — Minä loukkasin teitä epäoikeutetulla epäluulollani, että olitte mies, joka ymmärsitte panna arvoa kauneudelle ja sulavuudelle elämän pienissä oloissa, ja minä uneksin, puolinukuksissa kun olen, että pienet sivellinvedokset eivät voineet pilata muuta taulua kuin sitä, mistä puuttuu suuria. (Ja sitä hän ei käsittänyt, kuiskasi henkilääkäri itsekseen.) Mutta jos te tahdotte, niin minä puhun teille sankarimme suurista puutteista, sillä minun täytyy puhua tänä yönä, puhua itsestäni tuo henki, joka on painanut minua vuosikausia, jota olen ajatellut hiljaa niin kauan, senvuoksi että minä olen pelännyt ajatella kovaa, henki, joka senvuoksi, ettemme me uskaltaneet puhua ääneen, ei myöskään koskaan saanut tietää mikä hän oli... Jos sitte tahdotte tapella minun kanssani huomenna niin saatte! Minä olin mukana Pultavassa, ja minä olin mukana monena muuna hyvänä päivänä ennenkuin te olitte syntyneet. En ole senjälkeen, kun vuonna 1703 tulin kuninkaan palvelukseen, omistanut sielulleni tuntiakaan, vaan se on ollut yksinvaltiaan herran omaisuutta, samoinkuin asemani, leipäni ja elämäni. Minusta tuntuu senvuoksi nyt siltä kuin astuisin ulos ankarasta vankeudesta, ikäänkuin hengittäisin, löytäisin uudelleen vanhan tuttavuuden salaisessa itsessäni, joka on kasvanut sammaleen, lumen ja kivien alla. Olen rakastanut sitä miestä niinkuin koira rakastaa herraansa, jolta se saa suojaa ja ruokaa, mutta minä olen vihannut häntä niinkuin koira herraansa, jolle se on luovuttanut vapautensa ja tahtonsa. Kuulkaa kaikki minun ajatukseni tuosta suuresta miehestä... Tapellaan huomenna, mutta ei nyt yöllä, luutnantti Carlberg! — Älkääkä pelätkö, rotat ne vaan tanssivat lattialla tuolla sisällä."

"Nähkääs", avasi hän puheensa tulvan, "suurten miesten laita on niinkuin tuon kynttilän tuossa; asettakaa se korkealle pöydälle, niin se näkyy, asettakaa se pöydän alle, niin ei se valaise, vaikka sen valo on yhtä kirkas kuin äsken. Pankaa toisin sanoen aasi valtaistuimelle, ja se näyttää aina joltakin, ellei sen laita ole aivan hullusti. Bien! [Hyvä.] — On sangen harvoja hallitsijoita, jotka ovat olleet niin huonosti varustettuja, kuin autuas kuninkaamme tuolla sisällä. Vähän tiesi hän valtion hallintotavasta ja yhteiskunnan järjestämisestä, ei mitään nykyajasta ja hallitsevista salaperäisistä voimista, jotka tekevät historiaa. Koko hänen elämänsä oli ketju täynnä erehdyksiä, pukkia ja tyhmyyksiä..."

"Niinpä, perhana soi, me tappelemme huomenna, henkilääkäri Neuman!" keskeytti luutnantti. "Mutta jutelkaa nyt, sillä te olette piru vieköön hauska."

"Mutta oli olemassa syitä, niinkuin kaikkeen muuhunkin, ja kun mainitsen ne, niin mainitsen yhtä monta puolustusta... Minä olen saksalaissyntyinen, sitä oli suuri kuninkaammekin, sillä hän kuului Pfalzin hallitushuoneeseen, joka ei ole ruotsalainen; hänen isoäitinsä oli Hedvig Eleonora Holstein Gottorpista, hänen äidinäitinsä Sophia Amalia Braunschweig-Lüneburgista ja hänen äitinsä Ulrika Eleonora, mainitun äidinäidin ja Fredrik III:n oldenburgilaisen tytär.

"No saatana! Oliko Kaarlo XII nyt vielä saksalainenkin!"

"Oli varmasti, niin varmasti kuin itse kantaisä Johan Casimir oli naimisissa Maria pfalzilaisen, Kaarlo yhdeksännen tyttären kanssa. Totta on, katsokaas luutnantti Carlberg, että siemen on otettava naapurista, mutta oldenhurgilaisilla ja pfalzilaisilla ei ole ollut parasta nestettä. Ja sitte tapahtuu, että kun ottaa siemenen pitkän matkan takaa, niin saa rikkaruohoa laihoon, eikä se ole parasta, mikä lähetetään kauas pois. Kustaa ensimäinen nai ensinnä Katarinan Sachsen-Lauenburgista ja sai Erik hupakon, mutta kun hän sitte ryhtyi harjottamaan kotimaista siitosta Lejonhufvudin kanssa, tuli siitä kymmenen reipasta poikaa ja tyttöä ilman että valitettiin kotimaisia sotia ja sukulaisten suosimista. Olkoon se sinään, mutta sankarimme koko vaelluksessa olikin jotakin ratkasevasti ruotsalaista. Luutnantti ei tiedä, mikä on ruotsalaista, arvelen. Joo, kun heimot vielä vaelsivat ympäriinsä ja etsivät paraita maapalasia ja alkoivat kiistellä pareista joenlaaksoista, merenrantamista ja edullisimmista ilmansuunnista, työnnettiin heikommat pohjoseen ja lahjakkaimmat ottivat haltuunsa makupalat. Mitä pohjosempana, sen huonompaa kansaa. Samaten kuin maapallolla on ainoastaan yksi lämmön lähde, aurinko, on Europalla ainoastaan yksi sivistyskeskus, Hellas, sitte Roma, viimeksi Parisi. Ja koska lämpö leviää kääntäen verrannollisesti välimatkan neliöön, niin tulee lämpö, niin hyvin henkinen kuin aineellinenkin, aina viimeksi ja vähimmässä määrässä napamaihin, ja senvuoksi paleltaa henkiä pohjoismaissa ja ne ovat jääneet jälkeen. Senvuoksi on pohjoisessa aina säilynyt raakalaisheimoja, ja kun yhteiskunnat etelässä olivat järjestäytyneet, lähtivät pohjoismaalaiset ja viikingit ulos luolistaan ja ryöstivät villien tavoin. Toisinaan oli niiden nimenä gootit ja longobardit, toisinaan svealaiset, toisinaan kolmenkymmenenvuotisen sodan sotilaat ja nyt viimeksi Kaarle kahdennentoista soturit. Kaarle kahdestoista on senvuoksi enimmin ruotsalainen kaikista kuninkaista; ja yksinäisen, hyljätyn ja syrjäytetyn ihmisen liialliseen itsensä arvioimiseen yhdisti hän epäitsenäisen ihmisen taipumuksen käydä ja näytellä toista. Tietääkö luutnantti kenen osaa Kaarle kahdestoista näytteli? Ette. Katsokaa siis tätä kirjaa, jonka minä löysin hänen takkinsa takataskusta aivan äskettäin. Se on Curtius: De rebus gestis Alexandri Magni, eli: Aleksanteri suuren tekojen historia. Huono historioitsija, joka on kirjottanut Aleksanterista samalla tavalla kuin luultavasti tullaan kirjottamaan Kaarle kahdennestatoista pitkinä ajanjaksoina. Hänen esikuvansa mukaan sankarimme koetti rynnistellä Europan silmien edessä. Esikuva, joka oli neljätoistasataa vuotta vanha. Kuulkaa muutamia vertauskohtia, vaikkakaan ne eivät aivan tarkalleen sopisikaan yhteen. Kun Aleksanteri syntyi, paloi Efeson temppeli. Kun Kaarle XII tuli täysikäiseksi, paloi Tukholman linna. Aleksanteri oli, samoinkuin Kaarlo XII, aikasin ylpeä ja kunnianhimonen, ei, tahtonut kilpailla olympialaisissa leikeissä, koska siellä ei ollut kuninkaita voitettavana; tuhlasi omaisuutensa ja heitteli rahojaan ystävilleen; katkasi poikki gordiolaisen solmun, kun hän ei pystynyt sitä avaamaan; vallotti paljo maita, joita hän ei pystynyt hoitamaan ja hänellä oli aina Persia silmäinsä edessä, samoinkuin eräällä toisella sittemmin oli Venäjä, joko sitte Darius muutettaisiin Augustiksi tai Pietariksi. Brandklipparin nimi on kreikaksi Bucephalus, ja turkkilaiset voivat vastata persialaisia, joita Aleksanteri ei kursaillut ottaa armeijaansa, milloin tarvittiin; Bessus voi olla Mazeppa ja Babylon joko Dresden tai Moskova; Hyfasisjoki voi olla Pultava; ja molemmat sankarit kuolivat keskimäärin kolmenkymmenenneljän ja puolen vuoden ijässä, sillä toinen oli kuollessaan kolmenkymmenenkuuden ja toinen kolmenkymmenenkolmen, ja niin edespäin, mielen mukaan.

"Mutta molempien sankarien välillä oli eroavaisuus, paitsi makedonialaisten irstaisuutta, ja se on siinä, että Aleksanteri kulki Aristoteleen oppilaana levittäen sivistystä raakalaiskansojen keskuudessa, kun sitävastoin parraton longobardi teki ainoastaan yksinkertasia ryöstömatkoja, eikä lopulta katsonut arvolleen alentavaksi rummuttaa liikkeelle turkkilaiskoiraa ja vetää tuon syövän taas Europaan, missä sen ulosajamisesta kerran oli ollut sen helvetinmoinen vaiva.

"Nähkääs, luutnantti Carlberg, kun sivistys alkaa Europassa, etsii se tukipaikakseen sisämeren, aikomuksessa päästä käsiksi merikulkuneuvoihin, siihen aikaan kun ei ollut maanteitä. Senvuoksi alkaa sivistys Välimeren ympärillä, ryömii ylöspäin rannikkoa pitkin Espanjaan Ranskaan, Englantiin, sillä aikaa kun Saksa vielä on metsämaina. Ruotsi ja Tanska kilpailivat saadakseen Itämeren pohjoiseksi Välimereksi, ja tappelivat senvuoksi aina vallasta sen rantamilla. Kun Kaarlo XI kuoli, oli Ruotsilla rannikkoa kolmeen mereen ja se voi olla tyytyväinen. Ei kukaan vihollisista, jotka härnäsivät Kaarlo XII:ta, uhannut maan silloisia luonnollisia rajoja. Tanska tahtoi ainoastaan pyöristää maataan ja kävi käsiksi Holstein-Gottorpiin — se ei koskenut Ruotsia; ja muistakaa se, luutnantti, että Kaarlo XII sillä kertaa löi Tanskan ainoastaan Englannin, Hollannin ja Hannoverin avulla — vähäinen kunnia. Että saksilainen tahtoi ottaa Rigan, päästäkseen merelle, oli kohtuullista, ja että tsaari Pietari halusi Inkerinmaata, oli selvää. Nyt unohti Kaarlo XII, tai oikeastaan ei hän sitä koskaan ymmärtänyt, sillä hän ei ollut saanut mitään kasvatusta, että Puolan vartiopalvelus idän laumoja vastaan oli käynyt tarpeettomaksi senjälkeen kun Venäjä itse, Mikaelin ja Aleksein sivistämättä, oli ottanut sen tehdäkseen, ja koko Kaarlon viha häntä etevämpää Pietaria kohtaan esiintyy niin mieskohtasena, epäpolitisena, epähistoriallisena, että ei tarvinnut nähdä sitä paljastettuna hänen suurimmassa rikoksessaan hänen nostattaessaan Turkkia villiytymisestä vapautuvaa Venäjää vastaan, joka juuri silloin oli perustautumaisillaan europalaiseksi yhteiskunnaksi tsaarin alaisena, joka oli sekä Oxfordin tohtori, että Ranskan institutin jäsen. Villi, se on Kaarle, päästi maansa kesannoksi, kun sitävastoin moskovalainen laski auran omaansa.

"Ruotsia ei tarvittu Itämerenmaakunnissa etuvartijana mongoleja vastaan, ja senvuoksi menetti se Itämerenmaakunnat historian oikeudella; Ruotsilla ei ollut mitään tekemistä Puolan afäärien kanssa, eikä Holstein-Gottorpissa myöskään, senvuoksi se työnnettiin ulos näistä; Kaarlo XII oli haamu, joka oli noussut ylös hunnien haudoista, gootti, joka olisi polttanut Roman uudelleen, don Quixote, joka vapautti sorrettuja, samalla kun hän löi omat alamaisensa rautaan ja vereen, ja ellei se luoti, joka tänään putosi, olisi tullut lännestä, niin olisi se kerran tullut idästä, vaikka ei itse pirukaan tiedä mistä se tuli."

Nyt harppasi luutnantti ylös ikäänkuin hän olisi istunut ruutipanoksen päällä.

"Henkilääkäri, te sanoitte sanan! Mistä se kuula tuli! Niin, mistä se tuli?"

"Onko luutnantti Carlbergilla joitakin epäluuloja siihen suuntaan, johon minä viittasin?" kysyi kirurgi katseella, joka olisi voinut kiskasta luodin lanteista.

"Ei! Ei minkäänlaisia!" vastasi luutnantti lyhyesti ja varmasti.

"No, silloin minä tahdon vaan sanoa", lopetti kirurgi, "että ellei se luoti tullut sieltä, niin olisi sen pitänyt tulla — sieltä!"

"Ei, nyt saakeli soikoon juomme lasin!" puhkesi luutnantti sanomaan ja kaivoi esiin viiniputelin laukustaan.

"Mitä! Emmekö me tappele ensin, luutnantti?"

"Emme, luunjärsijä! Me emme koskaan tappele. Te olette mestari ruumiin repimisessä; ja sillä tavalla kuin te leikkasitte auki tuon Aleksanterin, ei itse Turkkikaan olisi mies sitä tekemään. Ottakaa käteni ja kiitokseni siitä, että minä pääsin oksentamasta itsestäni kaikkea tuota!"

"Veitikka, joka annoitte minun puhua pääni poikki! — Malja vanhalle Ruotsille, ja uudelle!"

"Kuningas on kuollut! Eläköön kuningatar!"

"Tai maakreivi!"

"Mutta ei herttua!"

"Kernaimmin vapaus!"

Vielä kuului puolihumalaista ääntä ruumishuoneesta, kun harmaankeltanen joulukuunaamu sarasti ulkona, missä muonavaunut ja kanuunat vierivät eteenpäin murskattujen likakasojen ylitse, jotka olivat olleet numeroja Jönköpingin ja Henkiväenrykmentissä, sekotuksen yli, missä oli ihmisten sisälmyksiä ja vaateräsyjä, kenkä, jossa oli jalka sisällä, hansikas, missä oli muutamia sormia, korva hiustukon sisässä. Alhaalla laaksossa valtakunnan rajaa vastaan melusi tykistö, kalisteli ratsuväki, astui jalkaväki, samalla kun kuriiri lensi ohitse, alas ojien ja peltojen yli, ylös vuorikukkulain yli, suorittaen kilpa-ajoa kuninkaan perinnöstä maalle ja kansalle.

URAKOITSIJAMME

Pienissä yhteiskunnissa ja elähtäneissä kansoissa, jotka ovat menettäneet yritteliäisyyden lahjan, syntyy helposti muuan epäkohta, joka on riittävästi tunnettu urakoimisjärjestelmän nimellä; jonkun herran, jolla on hiukkasen vaikutusvaltasia suhteita, tarvitsee ainoastaan astua esiin, panna tuoli syrjälleen itseään varten ja sanoa: tämä on minun, ja hänen ystävänsä ovat heti samaa mieltä ja sanovat: se on hänen, ja se on sitte hänen koko elinikänsä. Voi sitä, joka uskaltaa luoda katseensa siihen tuoliin.

Ruotsissa, joka nyt todellisuudessa on pieni yhteiskunta, on tämä epäkohta ollut alituinen, ja juuri senkautta on se pahe, joka muuten on yhteinen koko ihmiskunnalle, kateus, sattunut esiintymään ruotsalaisissa enemmän kuin muissa (sen mukaan kuin on väitetty).

Ja kuitenkin!

Argus-Johanssonin jälkeen, joka kuten tunnettu otti huostaansa Ruotsin heti 1809 jälkeen, oli valtakunta maannut hunningolla jonkun verran yli kaksikymmentä vuotta, kun Gregorius Ballhorn oli ennättänyt syntyä ja kasvaa nuorukaiseksi.

Vanhemmat tukholmalaiset muistavat kyllä erään omituisen kapineen, joka kuvastui Skinnarviksvuoren reunalla ja joka näkyi kaikilta Norrmalmin kujilta, jotka avautuvat Mälariin päin; se oli kuusisiipinen tuulimylly, joka oli saanut nimensä käytäntönsä mukaan ja kutsuttiin luujauhomyllyksi. Tämän kapineen juurella, Södermalmin korkeuksissa, syntyi Gregorius Ballhorn. Tämä saattaisi nyt olla sangen samantekevää, kun se koskee niin huomattavaa henkilöä kuin Ballhornia, mutta me tiedämme uudemmasta filosofiasta, miten suuri vaikutus lapsuuden vaikutteilla voi olla tulevaan suureen mieheen. Tässä pienessä yhteiskunnassa Skinnarviksvuorella määrättiin aikaisin viidestä veljeksestä Gregorius ylläpitämään perheen kunniaa ja jalostamaan rotua. Hänen viisi veljeään jäivät myllärinrengeiksi, mutta Gregorius sai käydä koulua. Kolme seikkaa, näöltään vähäpätöisiä, antoi nyt suuntaa tälle nuorelle mielelle. Seurustelemalla myllärinrenkien kanssa, jotka eivät tienneet että mensa merkitsee pöytää, oppi Gregorius pian kohtelemaan kaikkia ihmisiä myllärinrenkeinä, sitä enemmän, kuin nämä hänen sukulaisensa aina horjumattomalla kunnioituksella ja ihailulla katsoivat ylös häneen, jonka tuli parantaa heidän poloista rotuaan.

Senkautta että hän päivittäin näki silmäinsä edessä, miten sellaiset poisheitetyt esineet kuin vanhat loppuun keitetyt luut voivat olla hyödyksi ja elättää perheen, jossa on kuusi poikaa, joutuivat nuorukaiset ajatukset jo aikaisin polulle, joka yksipuolisuutensa kautta oli johtava miehen järjettömyyden syvyyksiin. Hän huomasi nimittäin pian, että kaikella mikä oli poisheitettyä, oli arvoa, ja senkautta tottui hän pian ajattelemaan, että poisheitetty oli parasta. Täytyi senvuoksi kerätä kaikkea poisheitettyä, ja siten oli kokeilija syntynyt. Gregorius ravasi kaikissa tupakkamaissa Maria-seudussa ja keräsi posliininpalasia; kun ne enimmäkseen olivat erinäkösiä, muodostui niistä todella pian kokoelma. Jos jokin siru oli maannut enemmän kuin kaksi vuotta maassa niin että sen lasitus oli alkanut hävitä, oli se hyvin vanhaa posliinia. Minkä vuoksi piti sen olla vanhaa? Joo, ollakseen suuremman arvonen omistajalleen. Tämän kautta oli hän joutunut vanhojen esineiden keräämiskiihkoon. Veljiä, jotka eivät tahtoneet katsoa näitä posliinipalasia tarpeellisella kunnioituksella, kohdeltiin halveksumisella. Eräs nuorempi veli, jonka keräämishalu tämän kautta heräsi, alkoi kerätä sardiinilaatikoita, joita kuten tunnettu tavataan kaikissa tupakkamaissa, mutta tämä kokoelma ei saavuttanut veljen hyväksymistä, yhtä vähän kun sekään, kun hän myöhemmin alkoi kerätä osterinkuoria ja kangaslappuja.

Muuan kolmas sivuseikka, joka oli tuleva onnettomuutta tuottavaksi Gregoriukselle, oli se korkea näkökanta, jolta hän tottui katselemaan alas yhteiskuntaan; kun hän nimittäin seisoi myllymäellä, näki hän aina jalkainsa juuressa Tukholman, ja Tukholma oli hänelle luonnollisesti samaa kuin koko Ruotsi. Tämmöisten korkeain näköalojen vaikutuksesta syntyi hänessä ajatus, että hän oli tuleva Argus — Johanssonin jälkeläiseksi ja ottava haltuunsa koko vanhan Ruotsin. Hänhän näki sen päivittäin jalkainsa juuressa katselevan ylös hänen puoleensa ikäänkuin rukoillen: ota minut.

Teemme nyt harppauksen kehityksen vähemmin merkitseväin vaiheiden ylitse ja heittäydymme suorastaan Upsalaan. Tottuneena myllymäen korkeisiin näköaloihin täytyi Gregoriuksen heti pitää Upsalaa pikkukaupunkipesänä ja ylioppilaita myllärinrenkeinä. Senkautta saavutti hän heti kunnioitetun aseman ylioppilaskunnassa ja sai Estetilliseltä seuralta kehotuksen esitelmän pitämiseen. Gregorius on idealisti, tarvitseeko meidän sitä huomauttaa, ja semmosena on hän luonnollisesti kaikkien Ruotsin idealististen kuninkaiden, ja siis enimmin Kaarle XII:n ihailija. Hän päättää senvuoksi pitää esitelmän Kaarle XII:sta, mutta saadakseen hänelle uutta viehätystä ja muistaen luumyllyä, valitsee hän semmosen luun, jota ei ennen oltu jauhettu. Kaarle XII filosofina, matematikona, kansantalouden tutkijana, tykistöupseerina, se oli vanhaa, ei Kaarle XII estetikona, se oli uutta. Seikka oli semmoinen, että Kaarle XII kerran Lundissa oleskellessaan sai jonkin vatsavaivan ja sattui epähuomiosta juoksemaan erääseen luentosaliin. Kaikeksi onnettomuudeksi luennoi professori estetikaa. Kaarle, joka ei julkisesti halunnut nukahtaa, otti esiin veitsensä ja kaiveli pöytää aivan samalla tavalla kuin muutkin akatemiset kansalaiset. Luento koski borghesilaista miekkailijaa. Kaarle, joka ei tuntenut borghesilaista miekkailijaa, ei kuunnellut, vaan veisteli parin ratsusaappaita pöytään. Luennon jälestä tuli professori hänen luokseen ja tahtoi puhua estetikaa, mutta tämä potkasi häntä pakaroille tavallisella suorasukaisella tavallaan, joka voitti kaikkien ylioppilasten sydämet. Kuningas valittiinkin heti Estetisen seuran kunniajäseneksi ja pöytä liitettiin Lundin taidemuseon kokoelmiin.

Nyt oli vaan saatava kokoon jotakin kaikesta tästä ja sen Ballhorn sai tekemällä otteita Estetisen seuran matrikkelista, jossa kuninkaan nimi oli kirjotettuna, ja sen nimen kanssa voi ajaa pitkälle. Sitte oli Kaarle XII:n julkaistujen kirjeiden joukossa eräs kirje, jossa Kaarle pyytää heti paikalla saada erään kasarmin piirustukset. Ahaa! Hän ymmärsi arkkitehturia! Tutkimus, jota seurasi kuvapiirros saappaista, todisti täydellisesti, ettei Kaarle XII, "kuten tähän saakka oli kuviteltu", ollut pelkästään upseeri, vaan että hän oli erittäin etevä estetiko, ja harrasti erityisesti arkkitehturia, tapasi (!) käydä luennoilla Lundissa ja oli ensi luokan piirtäjä, joka hiukan suuremmalla harjottelemisella olisi voinut saada korkean sijan meidän "valitettavasti kirjottamattomassa" taidehistoriassamme. Tämän menestyksen jälkeen Ballhorn kehitti luumylläritoimintaansa suuressa laajuudessa. Hän laahasi esiin vaatesäiliöistä ja vinneiltä vanhoja paperilappuja, joille oli kirjoteltu. Tässä esiintyivät nyt vaikutelmat tupakkamaasta ja loivat säännön, jota ei voi sanoa ilmasematta tyhmyyttään, mutta kyllä panna käytäntöön. Kaikki mikä oli kirjotettu runomuotoon menneellä vuosisadalla oli runoutta, ei keskinkertaista runoutta, vaan mitä ihaninta runoutta ja ainoastaan senvuoksi unohdettua, mutta se oli nyt julkaistava ja unohdettujen nimet kirjotettava kirjallisuushistoriaan. Ballhorn sai valtionapua julaistakseen Ruotsin klassilliset kirjailijat.

Mitä kurjimmat riimusepät, jotka eivät koskaan olleet uneksineet itselleen kunniaa tulla painetuiksi, kaivettiin nyt esiin, ja koulujen kirjallisuushistorian uuteen painokseen otettiin koko joukko ilosia tai surumielisiä ruukinpuukhollaria tai pappilanmamsellia, joilla oli ollut onni kirjotella värssyjä sata vuotta takaperin — ja älkäämme unohtako sitä — oli ollut kunnia tulla Gregorius Ballhornin keksimiksi. Tämä viimemainittu seikka näkyy olleen tärkein, sillä kirjallisuushistoriassa seisoi nyt "Gregorius Ballhornin julkasema" ja jokaikisellä sivulla. Mutta että tämä viimemainittu seikka, että nimittäin Ballhorn oli ne keksinyt, oli suurin merkitykseltään näille "muinaisille" kirjailijoille, esiintyi aivan selvästi, kun kokonainen kirstullinen värssyjä viime vuosisadalta oli löydetty erään herraskartanon vinniltä ja alistettu Ballhornin tutkittavaksi, jolloin tämä havaitsi ne aivan arvottomiksi. (Tässä on meidän vähemmin kirjaataitaville selitettävä näiden kahden suuren sanan tarkotus. Keksiä on sama kuin: lainata kirjastosta, ja julkaista samaa kuin: lukea korehtuuria.)

Ballhorn oli ottanut ruotsalaisen kirjallisuuden urakalle. Tästä lähin olivat kaikki keksinnöt, joita vastaisuudessa tulisivat tekemään muut kuin Ballhorn, selitetyt arvottomiksi!