Part 5

Viipymättä meni pappi navettaan, joka oli ulommaisena siinä rakennusrivissä, mikä muodosti talon; siellä irrotti hän molemmat lehmät, avasi lammaskarsinan ja vasikkakopin sekä meni senjälkeen mäelle ja avasi sikolätin luukun. Ensin tuli kellokaslehmä ulos ja asettui navetan ovelle; valo näkyi häikäisevän sitä kun se kurotti kaulaansa ja haisteli aurinkoa; senjälkeen kiipesi se varovasti sillalle, vetäsi muutamia syviä henkäyksiä, niin että pötsi paisui; sitte haisteli se maata, ja ikäänkuin viimekesäisten muistojen riivaamana ojensi se häntänsä ilmaan ja loikkasi ulos mäelle, hyppäsi kivien ja pensaiden yli ja lähti sitte kiivaasti laukkaamaan kaivonkannen ylitse. Ulos tuli kantava lehmä, ulos tulivat vasikat ja lampaat ja viimeksi porsaat. Mutta niiden jälkeen tuli pappi keppineen, sillä hän oli unohtanut panna puutarhan veräjän paikoilleen, ja nyt syntyi kilpajuoksu, johon molemmat tenavat ottivat pian sydämensä halusta osaa ajaakseen elukat aitauksesta. Mutta kun vanha kyökkipiika näki dominuksen laukkaavan mekkosillaan mäellä, tuli hän intoihinsa siitä, mitä ihmiset sanoisivat, ja syöksyi ulos ikkunan luukusta, silläaikaa kun vaimo seisoi rappusilla ja nauroi niin helkkyvästi ja makeasti. Mutta nuori pappi, hän oli niin irtaimenaan ja iloisena ja nautti lapsen tavalla nähdessään elukkain iloa talvivankeuden loppumisesta, että hän unohti sekä seurakunnan että piispan, ja juoksi kauas maantielle ottamaan vastaan elukoita santapellolla.

Silloin kuuli hän vaimonsa huutavan nimeään ja kun hän kääntyi ja näki hän erään vieraan naisen seisovan vaimonsa vieressä eteisessä. Häveliäänä ja itsekseen suutuksissa järjesteli hän pukuaan, silitti tukkaansa lakin alla ja kääntyi kotiin päin, ottaen juhlallisen ilmeen kasvoilleen.

Kun hän tuli lähemmäksi, tunsi hän naisen samaksi pieneksi ihmiseksi, jota hän oli varottanut kirkossa eripuraisuudesta avioliitossa. Hän ymmärsi, että tämä pyysi keskustelua, ja kutsui naisen käymään sisään; hän tulisi pian jälestä kun hän saisi toisen takin päälleen.

Toisessa takissa ja toisessa mielentilassa astui hän vähän ajan kuluttua tupaan, missä eripurainen puoliso odotti häntä. Hän kysyi tämän asiaa. Nainen selitti sopineensa miehensä kanssa, että hän tulisi lähtemään kodistaan, koska ei kirkko suostunut avioeroon toisilla ehdoilla. Pappi tuli kärsimättömäksi ja aikoi juuri marssia esiin dekretaleineen ja Korinthilaiskirjeineen, kun hän avoimen tuvanikkunan kautta kuuli hiekan kitisevän puutarhakäytävällä; hän tunsi niin hyvin nämä kevyet, pehmeät askeleet, ja hiekkajyvästen kitinä tunkeutui hänen omaantuntoonne.

"Teidän tekonne, vaimo, on täynnä rohkeutta, mutta se on kuitenkin rikos."

"Se ei ole mikään rikos, ainoastaan te kutsutte sitä siksi", vastasi nainen niin varmasti, ikäänkuin hän olisi epätoivoisina öinä ja päivinä läpikotasin ajatellut tekoansa.

Pappi tuli ärsytetyksi ja etsi mielessään jo joitakin surmasanoja, kun hän taasen kuuli muutamia teräviä, pieniä huutoja kiusatusta hiekasta ulkona.

"Te annatte kuitenkin huonon esimerkin seurakunnalle", sanoi hän.

"Huonomman, jos minä jään", vastasi nainen.

"Te tulette perinnöttömäksi."

"Tiedän sen."

"Te menetätte maineenne."

"Senkin tiedän, mutta minä kannan sen, kun olen viaton."

"Mutta lapsenne."

"Sen otan mukaani."

"Mitä sanoo mies siitä? Teillä ei ole mitään oikeutta lapseen, kun te hylkäätte kodin."

"Eikö ole? Omaan lapseeni?"

"Lapsella on aina kaksi omistajaa."

"Silloin ei Salomon viisaus riitä ratkasemaan tätä riitaa. Mutta minä ratkasen sen, jos minä voin tehdä lopun tästä. Minä tulin teidän luoksenne pyytämään valoa, ja te johdatatte minut pimeään käytävään, missä te sammutatte valon ja menette tiehenne. Yhden seikan tiedän: missä rakkaus on loppunut, siinä on jälellä ainoastaan synti ja alennus; en tahdo elää synnissä, senvuoksi rikon minä."

Kiivaita hengenvetoja, ikäänkuin pidätetyistä tunteista johtuneita, kuului läheltä ulkoa; pappi taisteli taistelunsa; senjälkeen sanoi hän:

"Kirkon palvelijana on minun seurattava ainoastaan Herran sanaa ja se on kova kuin kallio; ihmisenä voin sanoa ainoastaan mitä sydämeni minulle ilmasee, mutta mikä mahdollisesti on syntiä, sillä ihmissydän on särkyväinen astia. Menkää rauhassa, älkääkä purkako mitä Jumala on yhdistänyt!"

"Ei niin, ei mitä Jumala on yhdistänyt, vaan minkä puolisoiden vanhemmat ovat aikaansaaneet. Teillä ei ole sanaakaan sanottavana minulle lohdutukseksi sillä raskaalla tiellä, jolla minä tulen vaeltamaan."

Pappi pudisti päätään kieltäen.

"Toivottavasti te ette milloinkaan tule saamaan kiviä, kun te pyydätte leipää", sanoi nainen melkein uhkaavalla äänellä ja meni ulos.

Pappi heitti jälleen takin päältään, huokasi ja koetti karkottaa niitä epämieluisia tunteita, joita kohtaus oli hänessä herättänyt. Kun hän tuli ulos, kohtasi hän vaimonsa, huomauttaen että hän sydämestään sääli tätä naisparkaa.

"Minkävuoksi et sanonut sitä hänelle?" huomautti vaimo, jolla asia tuntui olevan selvillä.

"On asioita, joita ei saa sanoa", vastasi mies.

"Kenelle niitä ei saa sanoa?"

"Kenelle? — Kirkko, samoinkuin valtiokin ovat jumalallisia ajatuksia, mutta heikkojen ihmisten toimeenpanemina epätäydellisiä toimeenpanossaan; senvuoksi ei saa tunnustaa heikoille ihmisille, että nämä laitokset ovat epätäydellisiä, sillä senkautta tulisivat nämä epäilemään niiden jumalallista alkuperää..."

"Mutta jos ihminen näkemällä niiden epätäydellisyyden alkaisi epäillä niiden jumalallista alkuperää, ja tutkimuksen kautta näyttäyisi, että niiltä puuttuu jumalallinen alkuperä...

"Luulenpa kaikkien pyhimysten nimessä, että epäilyksen perkeleet leijailevat tämän ajan ilmassa! Etkö tiedä, että ensimäinen kysyjä syöksi ihmiskunnan kadotukseen? Eipä paavillinen lähetti tosiaan ilman syytä ole paraikaa tapahtuvassa kirkonkokouksessa kutsunut tätä maata turmelluksi."

Vaimo silmäsi häntä ikäänkuin katsoen laskiko hän leikkiä, mihin mies vastasi hymyilyllä.

"Älä laske leikkiä sillä tavalla", sanoi vaimo; "voinhan niin helposti joutua uskomaan, mitä sinä sanot. Muuten en koskaan tiedä, milloin sinä puhut totta, milloin lasket pilaa. Sinä uskot kyllä osittain siihen mitä sanot, mutta sinä myöskään et usko siihen: sinä olet niin horjuva, ikäänkuin sinuun itseesi olisivat tarttuneet nuo ilmassa leijailevat henget, joista sinä puhuit."

Jotta eivät tulisi syvemmälle kysymyksen selvittelyssä, jonka hän kernaimmin tahtoi pitää selvittämättömänä, ehdotti pappi, että he menisivät veneellä erääseen kauniiseen paikkaan, missä oli muutamia lehtipuita, ja siellä syötäisiin päivällinen.

Pian istui pappi airoissa ja viheriä ruuhi liukui eteenpäin tyynellä vedenpinnalla, silläaikaa kun lapset koittivat temmata ylös entisvuoden ruokoja, joiden kuivuneiden lehtien kautta kevättuuli kuiskasi heräämistä talviunesta. Pappi oli heittänyt pois pitkän takkinsa ja ottanut päälleen mekon, jota hän kutsui vanhaksi ihmisekseen, ja airoja käytteli hän voimalla, ikäänkuin vanha tottunut soutaja, koko puolen peninkulman matkan pieneen koivumäkeen saakka, joka saaren tavalla oli keskellä kivimerta. Silläaikaa kun vaimo kattoi ruoan, juoksi mies ympäriinsä poikien kanssa ja poimi valkovuokkoja ja esikkoja.

Hän opetti heitä ampumaan jousella ja hän vuoli pajupilliä. Hän kiipeili puissa ja vyörytteli ruohossa pojan tavoin, ja hän antoi ajaa itseään hevosena ohjakset suussa, lasten raikuvasti nauraessa. Hän tuli yhä rajummaksi, ja kun pojat ampuivat maaliin pitkään takkiin, jonka hän oli ripustanut erääseen koivuun, purskahti hän semmoseen nauruun, että hän tuli siniseksi kasvoiltaan. Mutta vaimo katseli varovaisesti ympärilleen, tulisiko joku ihminen ja näkisi heidät.

"Voi, anna minun olla ihminen edes ulkona Jumalan luonnossa", sanoi mies. Ja vaimo ei voinut väittää mitään tätä asiaa vastaan.

Päivällinen oli katettu ruohikkoon ja pappi oli niin nälkänen, että hän unohti siunata ruoan, jonka vuoksi hän sai huomautuksen lapsilta.

"Isä ei lue pöytäsiunausta", sanoivat he.

"En minä näe mitään pöytää", vastasi hän ja pisti peukalonsa voihin. Tämä huvitti niin tavattomasti.

"Pidä jalkasi hiljaa pöydän alla, Pekka", sanoi hän. "Älä pane jalkojasi pöydälle, Niilo", sanoi hän. Ja pienokaiset nauroivat, niin että ruoka oli tarttua kurkkuun. Heillä ei ollut koskaan ollut niin hauskaa, sillä eivät he koskaan olleet nähneet isää niin ilosena, ja hänen täytyi sanoa hauskuutensa uudelleen kerta kerralta, ja ne otettiin, aina vastaan samanlaisella ihastuksella.

Mutta ilta lähestyi ja täytyi ajatella kotimatkaa. Koottiin tavarat ja mentiin veneeseen. Vielä oli iloa jonkin aikaa, mutta pian vaikeni nauru ja pienen nukahtivat äidin polvelle. Isä tuli hiljaseksi ja vakavaksi, ja mitä lähemmäksi kotia lähestyttiin, sitä suljetummaksi tuli hän. Hän koetti toisinaan sanoa jotakin iloista, mutta se kuulosti niin leikkaavan surumieliseltä. Aurinko heitti vinoja säteitään äärettömien kenttien ylitse, tuuli oli mennyt levolle ja koko luonnossa vallitsi synkkä hiljaisuus ja rauha, jota silloin tällöin häiritsi elukkain ammunta tai käen intohimoinen kukunta.

"Pohjan käki, surun käki", sanoi pappi, ikäänkuin siten haluten kauan etsityllä tavalla ilmaista ahdistavan mielialansa.

"Se ei pidä paikkaansa muuta kuin ensi kerran kun sen kuulee", lohdutti vaimo, "ja aamulla kukkui se lohdutusta idässä."

Nyt näkyi navetan katto ja sen yläpuolella pisti esiin kirkon torni. He laskivat siltaan ja nyt otti isä molemmat nukkuvat lapset ja kantoi heidät tupaan. Senjälkeen sanoi hän hyvästit vaimolleen ja kiitti hyvästä seurasta; nyt menisi hän kirkkoon lukemaan iltamessua.

Hän otti kirjansa ja meni. Kun hän meni tielle, soittivat kellot iltahartauteen. Hän kiirehti askeleitaan. Kirkkomäellä näki hän jo kaukaa ihmisiä liikkuvan. Tämä oli jotakin tavatonta, sillä ei kukaan muu kuin lukkari tavallisesti kuunnellut iltamessua. Hän ajatteli, että joku oli nähnyt hänet koivumäellä. Hän ihmetteli itsekseen, olisiko kuultu hänen keskusteluaan vaimonsa kanssa. Hän tunsi oikein ahdistusta sydämessään, kun hän tuli lähelle kirkon porttia ja erotti siinä kaksi loistaviin varustuksiin puettua hevosta ja arkkidiakonin Upsalasta häntä seuraavine palvelijoilleen. Diakoni näkyi odottaneen, sillä hän meni heti papin luo ja pyysi saada keskustella tämän kanssa messun jälkeen. Tämä ei milloinkaan ollut rukoillut iltarukoustaan niin palavalla sydämellä, ja tuska mielessään rukoili hän pyhien suojelusta tuntemattomia vaaroja vastaan. Hän heitti silloin tällöin silmäyksen oven luo, missä hän näki diakonin seisovan pyövelin tavoin, joka odottaa uhriaan, ja kun hän oli sanonut amenen, meni hän raskain askelin vastaanottamaan iskua, sillä nyt oli hän varma siitä, että jokin onnettomuus oli kohtaava.

"En tahtonut tavata kotona", sanoi arkkipiispan lähetti, "koska minun asiani on sitä laatua, että se vaatii rauhotettua paikkaa ja niiden pyhien esineiden läheisyyttä, jotka tekevät meidän sydämemme vahvaksi. Minulla on nimittäin ilmotus kirkonkokoukselta, joka tulee koskemaan syvästi yksityiselämän suhteisiin."

Tässä keskeytti hän, nähdessään uhrinsa tuskan, ja ojensi pergamentin, jonka nuori pappi kääri auki ja luki.

"Dilectis in Christo fratribus! Rakastetut veljet Kristuksessa..." luki hän; "Episcopus Sabinensis, apostolicae sedis legatus... Sabinan piispa, romalaisen istuimen lähetti..."

Silmät lensivät tiheiden kirjainrivien ylitse, kunnes ne yhtäkkiä pysähtyivät riviin, joka tuntui olevan palavalla tulella kirjotettu, sillä nuoren miehen kasvot ja katseet muuttuivat ikäänkuin tuhaksi.

Diakoni tuntui saavan sääliä häntä kohtaan ja sanoi:

"Kuten näkyy, ovat kirkon vaatimukset ankaroita: vuoden kuluttua tulee kaikkien pappien avioliittojen olla purettuja; sillä oikea Herran palvelija ei voi elää lihallisessa yhteydessä naisen kanssa, saastuttamatta niitä pyhyyksiä, joita hän käsittelee, ja hänen sydäntään ei voi jakaa Kristuksen ja ensimäisen naisen syntisen jälkeläisen välillä."

"Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisen pidä erottaman", vastasi pappi, tultuaan ensin tajuihinsa.

"Tämä koskee ainoastaan seurakuntaa; mutta kun Kristuksen kirkon korkeammat tarkotusperät vaativat, silloin tulee rikoksesta laki. Ja huomatkaa tarkoin ero: ihminen ei saa erottaa. On siis vaan kysymys ihmisen esiintymisestä erottajana; mutta tässä esiintyy Jumala palvelijansa kautta, ja erottaa mitä Jumala on yhdistänyt: siis ei tässä tapauksessa pidä paikkaansa, mikä muuten pitää paikkansa kaikkiin tapauksiin nähden."

"Mutta Jumalahan on itse perustanut avioliiton?" väitti muserrettu pappi.

"Aivan, niinkuin jo sanoin, ja senvuoksi on hänellä myöskin oikeus se purkaa."

"Mutta tätä uhria ei Herra pyydä heikoilta palvelijoiltaan."

"Herra vaati Abrahamilta, että hänen tuli uhrata poikansa Isak."

"Mutta sydämet tulevat murtumaan."

"Aivan; sydämet tulevat murtumaan, mutta sitä palavampina ne pysyvät."

"Tämä ei milloinkaan saata olla lempeän Jumalan tarkotus."

"Lempeä Jumala ripusti oman poikansa ristille! Maailma ei ole mikään huvitarha! Turhuutta, katoovaista! Ja te voitte lohduttaa itseänne dekretaleilla..."

"Ei, kaikkivaltias Jumala, ei mitään dekretaleja; herra diakoni, taivaan tähden, antakaa minulle hitunenkaan toivoa; kastakaa sormenne pää ja sammuttakaa se epätoivon tuli, jonka te olette sytyttäneet. Sanokaa, ettei se ole mahdollista, kuvitelkaa uskovanne, että tämä kaikki on vaan ehdotus, jota ei ole hyväksytty."

Diakoni osotti sinettiä ja sanoi:

"Presentibus consulentibus et consentientibus... se on jo ratkastu ja vahvistettu. Ja mitä dekretaleihin tulee, nuori ystäväni, niin on niissä semmoisia viisauden aarteita, että ne hyvin soveltuvat sokaistun mielen valaistukseksi, ja jos minä tahdon antaa hyvän neuvon hyvälle ystävälle, niin sanon: lukekaa dekretaleja, lukekaa niitä aikasin ja myöhään, ja te tulette näkemään, että te tulette rauhottumaan ja voimaan hyvin."

Onneton pappi ajatteli niitä kiviä, joita hän oli antanut epätoivoiselle vaimolle saman päivän aamuna, ja hän taivutti päänsä iskun alla.

"Siis", sanoi diakoni, "nauttikaa lyhyestä ajasta; kesätuuli on puhaltanut, kukat ovat nousseet maasta ja tunturikyyhkystä kuullaan meidän maassamme. Sylvesterin päivänä, joulukuun lopussa tulen jälleen, ja silloin täytyy teidän talonne olla laastu ja koristettu ikäänkuin itse Herra Kristus astuisi sinne sisään, ja tämä pitää olla tapahtunut pannaan julistamisen uhalla. Te voitte tutkia tätä kirjettä lähemmin siksi. — Hyvästi! — Ja älkää unohtako lukea dekretaleja."

Hän nousi valkean hevosensa selkään ja ratsasti pois, ennättääkseen seuraavaan pitäjään ennen yötä ja levittääkseen siellä surua ja kurjuutta samoinkuin ilmestyskirjan hevosmiehet.

Herra Peder Rasbosta oli muserrettu. Hän ei uskaltanut heti mennä kotiin, vaan syöksyi kirkkoon, missä lankesi alttarin juurelle. Kullatun alttarikaapin ovet olivat avoinna, ja Vapahtajan vaellusta Golgatalle valaisivat ilta-auringon punaset säteet. Pappi ei ollut tällä hetkellä uhkaava ja rankaiseva Herran tuomari, vaan hän makasi kuritetun seurakunnan tavoin polvillaan ja rukoili armoa. Hän katsoi ylös Kristukseen, mutta ei löytänyt ensinkään sääliä. Tämä vastaanotti kalkkiinsa tarjotusta kädestä ja tyhjensi sen pohjaan saakka; hän kantoi ristiään raadellussa selässään ylös jyrkkää mäkeä, missä hänet oli ristiinnaulittava, mutta ristiinnaulitun yläpuolella avaantui taivas. Näiden kärsimysten takana ja yläpuolella oli siis jotakin. Hän alkoi tutkia syitä tähän suureen ihmisuhraukseen, joka nyt tulisi tapahtumaan koko maassa. Kirkko oli nähnyt, miten ihmiset olivat alkaneet epäillä pappien sopivaisuutta olla tuomareina ja pyöveleinä, sillä ihmiset olivat huomanneet tuomarinsa olevan täynnä inhimillisiä heikkouksia. Nyt oli papiston näytettävä, että he itse voivat Kristuksen asian vuoksi reväistä sydämen rinnastaan ja laskea sen alttarille. Mutta, jatkoi hänen kapinallinen järkensä, kristinuskohan oli poistanut ihmisuhrit. Ajatukset kulkivat omaa rataansa ja ajattelivat: ehkä vanhain pakanain uhreissa oli jokin ajatus. Abraham oli pakana, sillä hän ei tuntenut Kristusta ja hänhän oli valmis uhraamaan poikansa Jumalan käskystä. Kristus uhrattiin, kaikki pyhät marttyrit oli uhrattu, minkävuoksi oli siis häntä säästettävä? Siihen ei ollut mitään syytä, ja hänen täytyi tunnustaa, että jos kansan oli edelleen uskottava hänen saarnoihinsa, he myöskin vaatisivat nähdä hänen uhraavan rakkaimpansa, itsensä, sillä hän ja vaimonsahan olivat yksi. Hänen täytyi tunnustaa tämä, ja hän tunsi ajatuksissaan omituista nautintoa ajatellessaan niitä hirveitä kärsimyksiä, jotka olivat edessä, ja siihen tuli lisäksi ylpeys viittaillen marttyrikruunulla, joka kohotti hänet yläpuolelle tätä seurakuntaa, johon hän oli ylemmältä alttarilta tottunut katsomaan alas, mutta joka nyt oli alkanut nostaa päätään ja uhmaillen uhannut rynnistää tälle korotetulle paikalle.

Tämän ajatuksen vahvistamana ja herättämättä meni hän alttariaitauksen sisäpuolelle. Hän ei ollut enää muserrettu synnintekijä, vaan vanhurskas, joka oli ansainnut seistä Kristuksen sivulla, koska hän oli kärsinyt yhtä paljon kuin tämä. Hän katsoi ylpeästi alas rukoustuoleihin, jotka hämärässä olivat polvistuneiden ihmisten näköisiä, ja hän sinkautti vanhurskaan rangaistuksia heidän päihinsä, senvuoksi että he eivät tahtoneet uskoa hänen saarnoihinsa. Hän repäsi auki takkinsa ja näytti heille verisen rintansa, missä oli tyhjä sija sydämen paikalla, jonka hän oli lahjottanut Jumalalle. Hän käski heikkouskoisia pistämään kätensä hänen kylkeensä ja tulemaan vakuutetuiksi. Hän tunsi kasvavansa kärsimyksien alasena ja hänen liiaksi kiihottunut mielikuvituksensa saattoi hänet kiihottuneeseen tilaan, niin että ajatusten toiminta hetkeksi lakkasi ja hän kuvitteli olevansa yhtä Kristuksen kanssa. — Pitemmälle ei hän voinut tulla, ja hän putosi läjään niinkuin tuulessa rikkoutunut purje, kun kirkonvartija tuli sisään ja tahtoi sulkea.

Kotimatkalla tunsi hän itsensä onnettomaksi kiihotustilaansa katoomisen johdosta ja hän olisi kernaasti palannut kirkkoon, ellei jokin selittämätön, esiintyen heikon velvollisuudentunnon tavalla, olisi kutsunut häntä kotiin. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä heikommaksi tulivat hänen tunteensa ja sitä pienempi tunsi hän olevansa. Mutta kun hän astui oven sisäpuolelle ja vaimonsa otti hänet vastaan avoimin sylin ja levottomasti kysyen, minkävuoksi hän oli viipynyt, ja kun hän tunsi hauskan lämmön säteilevän itseään kohtaan takasta ja näki lasten nukkuvan niin rauhallisesti ja kukoistavina, silloin tunsi hän kaiken sen arvon, minkä hän nyt tulisi luovuttamaan, ja hän avasi sydämensä, mihin kaikki hänen nuori verensä virtasi, ja hän tunsi ensi rakkauden koko maailmaa uhmaavaa voimaa, joka voi kantaa kaikkea, herätä uudestaan, ja hän vannoi, ettei hän koskaan tulisi hylkäämään sitä sydäntä, jota hänen sydämensä rakasti, ja molemmat puolisot tunsivat itsensä taasen rauhallisiksi, ja he istuivat toistensa rinnalla keskiyöhön saakka, ja he puhuivat tulevaisuudesta ja miten he voisivat välttää uhkaavaa vaaraa.

* * * * *

Kesä kului onnellisilta puolisoilta kauniin unen tavalla, jonka kestäessä he unohtivat, että herääminen oli edessä.

Sillävälin oli seurakunta saanut tietää paavillisen käskyn ja jollakin vahingonilolla se sen kuuli, sillä se soi hengelliselle valtiaalleen kernaasti pienen kiirastulen, osaksi, koska se toivoi saavansa pappinsa tästälähin huokeammalla, kun heidän täytyi elää ilman perhettä. Vielä oli seurakunnassa joukko hurskaita, jotka vastaanottivat kaiken mikä tuli piispalta tai paavilta, ikäänkuin se tulisi taivaasta. He keskustelivat kysymyksestä edestakasin, ja jäivät siihen mielipiteeseen, että lihallisen yhteyden papin ja naisen välillä täytyi olla syntisen. Nämä hurskaat, jotka olivat odottaneet näkevänsä pappilan puhdistetuksi synnistä heti ilmotuksen tultua, alkoivat nurista, kun he eivät huomanneet paimenensa ensinkään osottavan merkkejä siitä että hän aikoi totella. Napina kasvoi erään sattuman jälkeen, kun ukkonen oli iskenyt kirkontorniin. Sitte syksyllä tuli huono sato. Silloin kohotettiin huuto ja hurskaat lähettivät valitun joukon pappilaan, ja siellä nämä selittivät, että he eivät aikoneet ottaa vastaan sakramenttia papilta, joka eli synnissä. He vaativat, että hän heti ryhtyisi vuode-eroon vaimostaan, jonka kanssa hänellä ei ollut oikeutta siittää lapsia, koska nämä tultaisiin selittämään äpäriksi, ja he uhkasivat puhdistavansa pappilan tulella, ellei se olisi puhdas vanhan vuoden loputtua.

Osottaakseen seurakunnalle, ettei hänen avioliittonsa ollut lihaa varten, antoi herra Peder kantaa suuren vuoteen ulos mäelle, ja makasi tästä lähin kyökissä.

Sitte tuli hiljaista joksikin ajaksi, mutta papissa näyttäytyi huomattava muutos. Hän kävi useammin kirkossa kuin hänen oli tarve, ja viipyi siellä myöhäseen iltaan. Hän muuttui suljetuksi ja kylmäksi vaimoaan kohtaan, ja ikäänkuin pelkäsi kohdata häntä. Lapsia voi hän pitää sylissään useita tunteja ja hyväillä heitä puhumatta sanaakaan.

Martinmessun aikana marraskuussa tuli tuomiokapitulin diakoni käymään ja hänellä oli hyvin pitkä keskustelu herra Pederin kanssa. Yöllä makasi tämä ylhäällä ullakolla, ja hän jatkoi makaamistaan siellä tästä lähtien. Vaimo ei sanonut mitään, mutta hän näki koko asiain kehittymisen ilman mahdollisuutta voida muuttaa mitään. Hänen sielunsa ylpeys esti häntä lähestymästä, ja kun miehensä alkoi syödä ateriansa omilla määräajoillaan, tapasivat he harvoin. Mies tuli tuhanharmaaksi ja silmät vajosivat pään sisään; hän ei syönyt milloinkaan iltasin ja makasi paljaalla lattialla hylkeennahan alla.

Tuli joulu. Herra Peder tuli eräänä iltana kahta päivää ennen joulua tupaan ja istahti takan ääreen. Vaimo laitteli lasten vaatteita. Pitkän aikaa vallitsi hirvittävä hiljaisuus; vihdoin sanoi mies:

"Lasten on saatava jotakin jouluksi; kuka lähtee kaupunkiin?"

"Minä lähden", vastasi vaimo, "mutta minä otan lapset mukaani. Tahdotko niin."

"Olen rukoillut Herraa, että kalkki otettaisiin minulta pois, mutta hän ei ole tahtonut, ja minä olen vastannut hänelle: tapahtukoon sinun tahtosi, eikä minun."

"Oletko varma, että tunnet Herran tahdon", sanoi vaimo alistuvaisesti.

"Niin totta kuin sieluni elää."

"Minä matkustan huomenna isän ja äidin luo, jotka odottavat minua", sanoi vaimo soinnuttomalla, mutta varmalla äänellä.

Pappi nousi ylös ja meni nopeasti ulos, ikäänkuin hän olisi kuullut kuolemantuomionsa. Ilta oli säkenöivän kylmä, tähdet tuikkivat sinisenvihreällä taivaalla, ja äärettömänä lepäsi lumipeitteinen aavikko epätoivoisen vaeltajan silmien edessä, jonka tie näkyi kulkevan suoraan niihin tähtiin, jotka olivat alimpana ja näkyivät nousevan ylös valkeasta maasta. Hän vaelsi ja vaelsi, pois, pois; hän tunsi olevansa ikäänkuin sidottu hevonen, joka juoksee, mutta joka temmastaan alituisesti takasin nuorasta joka kerran kun se luulee olevansa vapaa. Hän kulki majojen ohitse, mistä loisti valoa, ja hän näki miten pestiin, laastiin, keitettiin ja leivottiin lähestyvää joulua varten. Hänessä heräsi ajatuksia omasta lähestyvästä joulustaan. Hän ajatteli kotiaan tyhjänä, lämmittämättömänä, ilman valoa, ilman häntä, ilman lapsia. Jalat polttivat hänen allaan, mutta hänen ruumistaan palelsi. Hän kulki ja kulki tietämättä mihin. Lopulta seisoi hän erään tuvan edessä. Luukut olivat suljettuina, mutta valonsäde tunkeutui ulos ja heitti rikkikeltasen loisteen lumelle. Hän meni lähemmäksi ja pani silmänsä rakoseen. Hän katsoi huoneeseen, missä penkit ja pöydät olivat täynnä vaatteita: pieniä lasten liinavaatteita, sukkia ja mekkoja. Kirstu oli avattuna ja sen kannella riippui valkea hame, jonka solakat uumat herättivät hänen huomiotaan; sen etupuolella tuntuivat neitseellisten rintain jäljet; toiselle olkapäälle oli kiinnitetty viheriä seppele. Oliko se käärinvaate vai morsiuspuku. Hän ihmetteli, että ruumiita ja morsiamia puetaan samalla tavalla. Hän näki varjon kuvastavan seinälle; toisinaan oli se pitkä, niin että se taittui ja katosi kattoon, toisinaan ryömi se lattialla. Vihdoin pysähtyi se valkealle hameelle. Pieni pää sidottavine myssyineen näkyi selvästi vaaleata pohjaa vastaan. Tämän otsan, tämän nenän, tämän suun oli hän nähnyt ennen. Missä hän oli? Varjo hävisi arkkuun ja valoon astuivat kasvot, jotka eivät voineet kuulua elävälle, niin kalpeilta, niin sanomattoman kärsineiltä ne näyttivät, ja ne katsoivat häntä silmiin niin että niitä poltti ja hän tunsi miten, kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan ja sulattivat lumen ikkunalaudalla. Ja silloin tulivat katseet tuolla sisällä niin lempeiksi, niin rukoileviksi, että hän luuli näkevänsä Pyhän Katarinan teilattavana rukoilevan keisari Deciukselta armoa. Niin, sama nainen se oli, ja hän oli keisari. Antaisiko hän tuolle naiselle armoa? Ei, antakaa keisarille, mikä keisarin on, sanoo sana, ja taivas ja maa hukkuvat, mutta minun sanani ei tule katoomaan. Ei mitään armoa! Mutta hän ei voinut kestää näitä katseita, jos hän tahtoi edelleen olla vahva; senvuoksi täytyi hänen mennä. Ulos puutarhaan, missä lumi oli laskeutunut hänen peitetyille pensailleen, niin että ne näyttivät pieniltä lastenhaudoilta, sinne hän nyt vaelsi. Ketä makasi näissä pienissä haudoissa? Hänen lapsensa? Hänen terveet, punakat lapsensa, jotka Jumala oli käskenyt hänen uhraamaan, niinkuin Abraham uhrasi Isakin. Mutta Abraham pääsi pelästyksellä. Se oli helvetillinen Jumala, joka voi olla niin epäinhimillinen. Sen täytyi olla huono Jumala, joka saarnasi rakkautta ihmisille, mutta käyttäytyi itse pyövelin tavalla. Hän lähtisi heti etsimään tätä Jumalaa, etsimään häntä omassa huoneessaan, ja hän tulisi puhumaan hänelle ja vaatimaan selitystä. Hän tuli ulos puutarhasta halkomäelle. Siellä tapasi hän suunnattoman suuren ruumisarkun, mutta se oli kahdelle hengelle. Ei, se oli sänky; se oli täytetty mitä pehmeimmällä, vastasataneella lumella, joka lepäsi niin valkeana kuin haahkan untuvat, ja tuntui niin lämpimältä kuin elävän linnun untuvat. Sepä oli houkutteleva vuode. Tässä olisi Cleopatran pitänyt viettää häitään Goliathin kanssa. — Hän purasi sängyn laitaan koiran tavalla, kun sen nuorissa hampaissa kutiaa. — Mustaihoinen Cleopatra valkeata lunta vasten! Sepä olisi näky! Hän kahlasi edelleen lumikinoksissa ja sai käsiinsä pienen kuusen, joka seisoi halkovajan luona. Se oli joulukuusi, semmonen, jonka ympärillä lapset tanssisivat, jos he olisivat eläneet. Nyt muisti hän, että hänen oli etsittävä käsiinsä Jumala, joka oli ottanut hänen lapsensa ja asetettava hänet edesvastuuseen. Kirkko ei ollut kaukana, mutta kun hän tuli sinne, oli se sulettu. Silloin hän raivostui. Hän kopeloi lumen alla, kunnes hän sai käsiinsä kiven, ja sillä hän alkoi lyödä ovelle, niin että kirkon sisältä tuli ukkosen jyrinän tapainen vastaus hänen ääneensä huutaessa:

"Ulos, Molok, joka syöt lapsia, niin revin mahasi auki! Ulos Jesus Kristus ja pyhä Katarina, ulos kaikki pyhimykset ja perkeleet, niin saatte tapella keisari Deciuksen kanssa Rasbosta! Haa! Te tulette selästä päin, te helvetin legionat!"

Hän kääntyi takasin kirkkomaahan päin ja raivoavan voimalla taittoi hän nuoren lehmuksen; ja tämä aseenaan hyökkäsi hän pienten hautaristien sotajoukkoa vastaan, joka hänen mielestään tuli häntä vastaan käsivarret levällään. Ne eivät väistäneet ja hän astui eteenpäin niinkuin kuolema viikatteineen, eikä lopettanut, ennenkuin oli kaatanut jokainoan, niin että maa oli pirstaleitten peittämä.

Mutta hänen voimansa eivät olleet vielä tyhjentyneet. Nyt tulisi hänen ryöstää ruumiit ja koota kuolleet ja haavottuneet, Kuorman kuormalta kantoi hän kirkon seinämälle ja latoi erään ikkunan alle. Kun tämä oli valmista, kiipesi hän ylös, löi rikki erään ikkunaruudun ja astui kirkkoon. Siellä sisällä oli aivan valoisaa revontulista, jotka tähän saakka olivat olleet hänelle piilossa kirkon korkean katon peittäminä. Uusi hyökkäys ahdistavia rukoustuoleja vastaan, jotka hän murskasi kasaksi puupirstaleita. Hänen katseensa pysähtyivät nyt alttarille, missä piinakohtauksen yläpuolella Jehova istui valtaistuimellaan erään pilven päällä, kädessään lain ukkonen. Hän pani käsivartensa ristiin rinnoilleen ja tarkasteli halveksuen ankaraa miestä siellä pilven yläpuolella.

"Tule alas, sinä!" huusi hän. "Tule alas, niin painitaan!"

Kun hän näki, ettei hänen vaatimukseensa suostuttu, otti hän halon ja heitti vihollistaan vastaan. Räiskeellä kohtasi se erästä kipsikoristusta, joka syöksyi alas ja repäsi irti pölypilven.

Hän otti uuden halonkappaleen ja heitti pettymyksen nousevalla raivolla. Pilvet putoilivat alas pala palalta hänen äänekkäästi nauraessaan, lain ukkonen temmastiin kaikkivoivan kädestä; lopuksi syöksyi raskas kuva hirvittävällä räiskeellä alas alttarille, murskaten kynttiläkruunut pudotessaan.

Mutta silloin pelästyi pilkkaaja ja juoksi ulos ikkunasta.

* * * * *

Päivää ennen jouluaattoa, aamulla, oli eräs pitäjän asukas nähnyt ihmeellisen näyn pappilan pihalla. Reki oli tullut ulos pappilasta ja siinä oli ollut nainen, kaksi lasta ja renki, ja se oli ajanut länteen päin. Idästä päin, neljännespeninkulmaa reen perässä oli seurakunnan pappi tullut juosten ja kovaa huutaen käskenyt rekeä pysähtymään. Tämä oli kuitenkin jatkanut matkaansa maantietä pitkin ja kadonnut eräässä mutkauksessa. Silloin oli pappi langennut lumikinokseen, puristettu nyrkki kohollaan taivasta kohden.

Myöhäisemmät tiedonannot tiesivät kertoa, että pappi oli vaikeasti sairastunut kuumeeseen ja että perkele, kiukuissaan siitä, ettei hän ollut saanut valtaansa Herran palvelijaa vasta käydyssä taistelussa avioliiton purkamisesta, oli mitä hirvittävimmin raivonnut kirkossa; mutta päästäkseen sisälle ja saadakseen valtaa siellä, oli se ensin särkenyt kaikki ristit kirkkomaalla. Mikä kaikki yhteen asetettuna kohotti herra Pederin maineen entiselleen ja vieläpä antoi hänelle pyhyyden loistetta, mikä sai hurskaat sangen tyytyväisiksi, sillä he olivat olleet pakottavana voimana pappilan puhdistamisessa.

KAARLE XII:N RUUMIIN ÄÄRESSÄ TISTEDALISSA

"Smak! pani se ikäänkuin silloin kun heitetään kivi mutaan, ja samalla oli lopussa se suuri elämä, jota kutsutaan Kaarle kahdenneksitoista! Herra meitä kaikkia suojelkoon!"