Part 9

— Onko sitten valehdeltava?

— Ei sanota valehdella; käytetään sanontatapaa: kunnioittaa toisten mielipiteitä.

— Kenen toisten?

— Sen sinä kyllä tiedät... lähimmäistensä... kaikkien ihmisten.

— Siinä tapauksessa, kunnioitettava tuomari, suvaitkaa kunnioittaa minun mielipidettäni härän suhteen ja jättäkää minut rauhaan!

— Mutta, senkin pölkkypää, niillä toisilla ei tarkoteta sinua, ymmärrätkö?

— Niin, kyllä ymmärrän, toisia ovat kaikki muut paitsi fellah.

— Sinäkö tässä minua kuulustelet? Mene matkoihisi; papit saavat menetellä suhteesi niinkuin haluavat.

Vietynä Osiriksen temppeliin tapasi fellah ylipapin enemmän vastaanottavaisena selityksille, kuin hän oli uskaltanut toivoa.

Se oli epäilemättä sonni Aleksanteri, sitä ei pappi tahtonut kieltää, mutta sitä ei saanut sanoa, koska... no niin... koska kerran yhteiskunta oli rakennettu äänettömien sopimusten varaan, oli aivan välttämätöntä kunnioittaa toisten mielipiteitä.

Mutta miksi taivaan nimessä ei sitte kunnioiteta fellahin mielipidettä, koska hänkin on "toinen", joukkoon verrattuna.

Ylipappi, rehellinen mies, jolla oli sydän oikealla paikallaan, tunsi väsyneensä kaikkiin varastemppuihin ja tuli liikutetuksi fellahin koristelemattomasta tavasta katsoa asioita. Hän huomasi nyt tilaisuuden sopivaksi ehdottaa parannuksia ja neuvoteltuaan ammattiveljiensä kanssa, päästi hän etukartanoihin kansan, joka oli seissyt porttien edustalla, ja viittansa poisheitettyään astui hän kansalaisen pukuun puettuna alttarille puhuakseen kansalle.

Lapseni — alkoi hän.

Mutta hämmästyneen kansan keskuudessa, joka ei enää tuntenut häntä, syntyi liikettä.

— Lapseni — huusi ylipappi — puku ei tee miestä. Ettekö näe ystäväni, että se olen minä, Osiriksen ylipappi.

Joukko alkoi mutista.

No niin lapseni, hetki on nyt lyönyt, jolloin teille on tehtävä tunnetuksi pyhät salaisuudet. Älkää pelästykö! Minä olen vaan yksinkertainen kuolevainen, niinkuin te kaikki, ja rauhottaakseen teitä olen heittänyt päältäni pitkäliepeisen pukuni. Te olette pitänyt härkää, kaikkea hedelmöittävän auringon vertauskuvaa, itse jumalana.

Ja kääntyen pappien puoleen, jatkoi hän:

— Vetäkää pois esirippu!

Joukko, joka ei milloinkaan ollut nähnyt temppelin sisustaa, heittäytyi polvilleen sfinxin ja Osiriksen kuvien edessä, joita häämötti puoliavointen esirippujen välistä.

Ei kukaan uskaltanut katsella sinne.

— Nouskaa ylös — jyrisi pappi — kas niin, nouskaa ylös! Ja vetäkää nyt syrjään toinen esirippu!

Esirippu vedettiin syrjään. Ja kansan hämmästyneiden silmäin eteen avautui aivan tavallinen talli temppelin taustassa, ja siinä makasi pyhä härkä aivan välinpitämättömästi märehtien.

— Tässä näemme sonni Aleksanterin — huusi pappi — te luulette, että se on jumala, ja kuitenkin se on vaan nautaparka, eli kuinka fellah?

Mutta silloin kuului kauhea kiljahdus ja keskellä sekavaa melua huusi naisen ääni:

— Temppelin häpäsijä! Alas jumalanpilkkaaja, valehtelija!

Ja vähemmässä ajassa kuin minuutissa olivat naiset kuristaneet, raahanneet ulos ja heittäneet kaivoon ylipapin.

Ja samalla tavalla kohdeltiin fellahia, joka oli hävässyt pyhää valetta.

Mutta papit näkivät parhaaksi laskea alas esiriput ja he pakenivat kaikkein pyhimpään, jossa he jatkoivat pyhää karjanhoitoaan ja yhä edelleen omistivat elämänsä ainoalle autuaaksitekevälle erehdykselle.

MITEN PAPPI, JOKA USKOI JUMALAAN, TULEE KÄÄNNETYKSI MEHILÄISTEN NOKKELUUDEN KAUTTA JA KUOLEE PERHEENSÄ HELMASSA TOTISESSA JUMALAAKIELTÄVÄSSÄ USKOSSA

Oli kerran pappi, joka uskoi Jumalaan; kiusallinen tapaus, joka ei kuitenkaan ole niin aivan harvinainen kristillisessä kirkossa.

Niin ei kuitenkaan ollut aina ollut laita, sillä nuoruudessaan oli hän saanut oikeita käsityksiä yliluonnollisista asioista sen kasvatuksen avulla, jonka hänen hurskas jumalaakieltävä äitinsä oli hänelle antanut. Kaikeksi onnettomuudeksi oli tämä nuori mies, heitettynä nuoruudenajan myrskyihin, joutunut huonoon seuraan, joka pian ryösti häneltä hänen lapsellisen uskonsa. Niin että kun hän tuli kypsään ikään, havaittiin hänen olevan innokkaan jumalaanuskojan ja valmiin vastaanottamaan papin takin äitinsä suureksi suruksi.

Tarkkaan otettuna ei tämä nuori mies ollut tyhmä, kaukana siitä. Ja hän ei milloinkaan turvautunut pyhiin tai maallisiin kirjoihin etsiäkseen niistä todistuksia Jumalan olemassaolosta; hän oli keksinyt tästä jääväämättömän todistuksen luonnon täydellisyydessä, joka ilmeni ennen kaikkea eläinten vaistossa. Nuori pastori oli antautunut mehiläisiä hoitamaan, ja kaikki mehiläishoitajat muuttuvat mehiläisten turmiollisen vaikutuksen alaisina jumalaapelkääviksi; vakava seikka, jonka turmiolliset seuraukset ovatkin herättäneet huomiota jumalankieltäjien joukossa, jotka ovat tehneet parastaan vastustaakseen mehiläisiä suojelustullien avulla.

— Katsokaamme lapseni — niin tapasi pastori lopettaa alituiset saarnansa jumalan olemassaolosta — katsokaamme esimerkiksi mehiläisiä (ainoat eläimet, joita hän oli tarkastellut), kukahan on opettanut niitä valmistamaan näitä ihmeellisiä hunajakakkuja? Minäkö? Piikaniko? Vanha puutarhurini Jaakkoko? Ei, tuhat kertaa ei! Olisiko ajateltavissa, että jos me tapaisimme mehiläiset taivaassa (jota minä toivon), olisiko ajateltavissa, että nämä mehiläiset eivät osaisi valmistaa hunajaa? Ei, tuhat kertaa ei! Yksinomaan siitä yksinkertaisesta syystä, että Jumalan lait ovat ikuisia. Reväiskää pois siivet niiltä, nyhtäkää jalat niiltä, silpokaa niiden kieli, sittenkin ne valmistavat hunajaa kaikesta huolimatta. Kaikissa oloissa, kaikissa ilmanaloissa säilyttävät mehiläiset vaistonsa kerätä hunajaa. Se on järkkymättä niiden luonto, jonka Jumalan, muuttumattoman, kaikkivoivan tahto on niihin istuttanut. Amen!

Eräänä kauniina päivänä määrätään nuori pastorimme siirtomaihin laivapapiksi, ja hänen määräpaikkansa on Martinique Länsi-Intiassa.

Pitkä matka kuumaan vyöhykkeeseen ei pelottanut pastoria, mutta mehiläiset raskauttivat hänen sydäntään. Miten suoriutuisi hän jumalaakieltävien neekerien keskuudessa, jos häneltä riistettäisiin todistuksensa Jumalan olemassaolosta.

Pitkän miettimisen jälkeen teki hän reippaan päätöksen ja otti mukaansa hunajaa valmistavat maamiehensä.

Näemme hänet vihdoin onnellisesti ja terveenä saapuneena Martiniquelle, jossa hän jättää siipikarjansa erään neekerin, luotettavan jumalankieltäjän hoidettavaksi. Tämä, joka oli kovin utelias ja sangen omantunnontarkka sekä uuttera siinä mikä hänellä oli tehtävänään, keksi ottaa mehiläiset yhden erältään siivistä laskeakseen ne, mistä oli ainoana seurauksena, että herkkäuskoinen neekeri tuli käännetyksi uskomaan perkeleeseen, niin, enemmän kuin sitä, tuhanteen perkeleeseen.

Laivapappi riensi apuun kuullessaan mustan veljensä hillittömät huudot, ja tarjosi hänen lohdutukseksensa tiedon, että mehiläiset ovat saaneet neulasensa Jumalan tahdon kautta, mikä melkosessa määrässä vahvisti neekerin uskoa häijyyn Jumalaan, jota kutsutaan perkeleeksi. Kaikki toisetkin mustat siirtolaiset, jotka olivat useita kertoja koettaneet syödä "sokerikärpäsiä", olivat valmiita suosiollisesti vastaanottamaan tämän uuden perkeleopin, ja turhaan pani kunnon pastorimme vastalauseitaan tätä vastaan.

Niin pitkälle oli tultu, kun syksy saapui. Hunajasato tuotti ainoastaan mitättömän vähän pastorille, ei oikeen tiedetty mistä syystä.

Oikeastaan pääsi pastorissa vallalle imelänhapan tunne näitä kansanvillitsijöitä vastaan, jotka ottivat itselleen vapauden olla tekemättä mitään ja levittivät kirottua perkeleoppia.

Talvi menee ohitse sateetta ja lumetta. Kunnon pastorimme makaa riippumatossaan, joka on kiinnitetty kahteen palmupuuhun, ja antaa kastepuvussa olevan mustan sisaren leyhyyttää raitista ilmaa itselleen sillä aikaa kun hän miettii kysymystä Jumalan olemassaolosta. "Juoppojen Jumala", sen voi vielä ymmärtää, mutta neekerien ja mehiläisten Jumala — sitä kannattaa miettiä. Ja hän miettii, samalla kun suosiollisesti ja surkutellen silmäilee neekeritärtä, joka oli kokonaan paljastettu — käsityksestä ensimäisen miehen syntiinlankeemisen syistä.

Siten kului talvi, kevät ja kesä, ja mehiläiset vaan yhä jatkoivat neekerien kurjien sielujen turmelemista. Kun syksy oli saapunut, oli pastori koko utelias saamaan tietää, miten mehiläiset olivat menetelleet talvivarastojensa suhteen. Eräänä kauniina päivänä kävi hän käsiksi työhön, Cesarin, mehiläisvartijan avulla, ja aikoi verottaa pesiä.

Voi käsittää hänen hämmästyksensä, kun hän ei nähnyt merkkiäkään hunajasta. Hänen ensimäinen epäluulonsa lankesi Cesarin päälle.

— Oletko syönyt hunajan, senkin nauta? — huusi hän.

— Ei, massa, nigger ei syödä kärpäslikaa.

— Tarkotat hunajaa.

— Se, mitä kärpäset likaavat, niin massa. Kristityt olla liansyöjiä, nigger ei.

— Ei se ole lantaa, se on niiden talviruokaa.

— Ei meillä ole mitään talvea.

— Se on totta, sinulla on aivan oikein, mutta mehiläiset ovat joka tapauksessa pakotettuja keräämään hunajaa, koska se on niiden vaisto, käsitätkö, Jumalan tahto, sanalla sanoen.

— Jumala tahtonut, että kärpäset syövät talvella, mitä likaavat kesällä? Ei voida käsittää sitä, massa!

— Mutta, senkin pässinpää, niiden täytyy joka tapauksessa kerätä kutsu sitä miksi tahdot. Jos on Jumala taivaassa, niin tapahtukoon hänen tahtonsa!

— Mutta, pyhä isä, entä kärpästen tahto sitte?

— Oh, älä tule puhumaan, että luontokappaleilla voisi olla tahtoa.

— Miksikä ei, veli? Ja miksi kerätä talveksi, kun sokeriruokoja on koko vuoden ympäri käsillä? Ei olla mitään tyhmeliiniä, nuo pikku elävät.

Pastorin järki sumeni. Olisivatko mehiläiset todella huomanneet, ettei niiden enää tarvinnut kerätä varastoa kylmän vuodenajan varalta, senvuoksi että sokeriruokoja oli aina saatavana?

Kauheat epäilykset saivat pastorin sielun valtaansa. Jos mehiläiset voivat ajatella, olivat esteettömiä vetämään johtopäätöksiä ja muuttamaan ikuisia määräyksiä mielensä mukaan, mihin joutuvat silloin vaisto ja sallimus? Joutuneena toivottomuuteen ja täynnä suuttumusta näitä mehiläiskelvottomia kohtaan, kävi hän eräänä päivänä vihapäissään särkemään pesiä. Mehiläiset, jotka raivostuivat siitä, että niitä tällä tavalla ajettiin ulos, syöksyivät laumottain pastorin päälle, joka ei enää ollut sotakelpoinen, vaan lopuksi joutui tappiolle ja oli pakotettu turvautumaan vuoteeseen.

Kärsimysten pitkien öiden kuluessa sai hän aikaa katuakseen uskoaan harhaoppiin. Äitinsä hoitamana, jonka hurskaisiin mielipiteisiin ei harhaoppinen jumalaoppi ollut vaikuttanut, heitti pastori henkensä hänen sylissään, voitettuna takasin lapsuuden uskolleen, tunnustaen riemulla todellista jumalaakieltävää uskoa, suureksi iloksi mustille seurakuntalaisilleen, jotka olivat saaneet niin kovasti kärsiä neulaa terävämmistä todistuksista Jumalan olemassaolosta.

OMISTUSOIKEUTTA

Komea pähkinäpensas kasvoi haassa. Pähkinät olivat kypsiä, kun orava tuli sinne heleänä elokuun aamuna.

— Tämä on minun pähkinäpensaani — sanoi se itsekseen ja hyppäsi oksalle koitellakseen hampaittensa kestävyyttä herkullisissa hedelmissä.

— Pois täältä, varas! — kuului heikko ääni pensaasta.

— Kuka siellä? — huusi orava ja kurkisteli sinne tänne.

Pian oli se keksinyt pähkinähiiren pensaan juurella.

— Tahdotko laputtaa matkoihisi ja jättää minun pähkinäni rauhaan! — jatkoi pähkinähiiri.

— Sinun pähkinäsi — irvisteli orava ja kävi käsiksi pähkinöihin kaikin voiminsa ja ensinkään ujostelematta.

— Anna olla, senkin varas!

— Millä oikeudella, jos saan luvan kysyä, kuuluu tämä pensas sinulle?

— Jus primi venientis, ensiksi tulleen oikeudella, jos haluat tietää.

— Erittäin hyvä, herraseni, ja minä otan sen jus primi occupantis, ensiksi valtaajan oikeudella. Voima käy oikeuden edellä. Minä olen voimakkaampi, siis on minulla etuoikeus sinun edelläsi, näetkös!

— Mitä teillä on täällä tekemistä — löperteli närhi, melun paikalle houkuttelemana. Antakaa minun pähkinäini olla rauhassa, muuten saatte nähdä jotakin.

Anteeksi, herraseni — vastasi orava heti, — mutta minä olen juuri keksinyt tämän pensaan.

— Että sinä olet keksinyt minun pensaani, sen kyllä uskon, mutta millä oikeudella olet sen vallannut.

— Olen ottanut sen sillä oikeudella, jonka...

— Sinä olet aivan yksinkertasesti ottanut sen. Ja nyt tulen minä ja otan sen takasin.

Samassa silmänräpäyksessä kun närhi aikoo syöksyä oravan kimppuun, lentää tiheä kivisade taistelevia kohti, joille tulee kiire lähteä pakoon.

— Senkin vietävät — huutavat pojat, jotka olivat tulleet sinne keräämään pähkinöitä — nyt ne eivät saa mitään vaivoistaan.

Ja pojat alkavat poimia pähkinöitä lakkeihinsa.

Luulen että pensaiden takana pidetään hauskaa — mutisi vuokraaja, joka nyt ilmestyi näyttämölle. — Sallikaa, herrat varkaat, minun hiukan kuumentaa teidän korvianne, niin ettei teidän käskyksenne yksityisestä omistusoikeudesta joutuisi harhateille.

— Kauniita vapoja nuo, keskeytti hänet korpraali, joka oli tullut sinne patrulleineen ja veti nyt esiin miekkansa, juuri semmosia me tarvitsemme risukimppuihin.

— Seis siellä — keskeyttää vuokraaja.

— Oletteko te ehkä tilanomistaja? — kysyy korpraali. — Ei, sitä te ette ole! Pitäkää sitte suunne kiinni!

— Mutta minä olen vuokraaja.

— Entä sitte! Teillä ei itsellänne ole oikeutta leikata poikki tätä pensasta, mutta minulla on.

— Olisivatko lait omistusoikeudesta lakkautetut? — kysyy vuokraaja.

— Kyllä, tällä kertaa, hyvä mieheni; sodan aikana vaikenevat lait, ja jos te tahdotte seurata minua tilanomistajan luo, näytän minä hänelle määräykseni. Tässä se on.

He menevät, mutta tuskin ovat he poissa, kun rautatie-insinööri astuu paikalle työmiesjoukon seuraamana.

Hän pystyttää vatupassinsa, tekee laskuja, sihtailee, kirjottaa muistiinpanoja ja jakaa töitä.

— Hakatkaa pois tuo pensas aluksi — sanoo hän.

Sanottu ja tehty.

— Millä oikeudella te otatte vapauden hakata metsää? kysyy tilanomistaja, joka on tullut paikalle.

— Pakkoluovutuslain nojalla.

— Vai niin. Olkaa niin hyvä.

Ja tilanomistaja menee tyytyväisenä saamaansa selitykseen.

— Laillista yksityisen omistusoikeuden syrjäyttämistä tuo — sanoo korpraali.

— Viimeksi tulleen oikeudella — puhkeaa vuokraaja sanomaan.

— Nyt on meidän kiiruhdettava pakkoluovuttamaan pähkinät — mutisevat pojat.

— Minä teen tilauksen — löperteli närhi.

— Tulkaa sitte sanomaan, että löytyy mitään omistusoikeutta — piipittää pähkinähiiri.