I.

Harmaata oli ollut aamusta alkaen. Raivaamattomia polkuja ontuen hän oli vaeltanut koko päivän raskaiden pilvien alla, jotka riippuivat niin lähellä maata, kuin taivas olisi pudonnut alas ja työntänyt sisäänsä kaikki terävät vuorenhuiput ja pysyisi nyt ylhäällä vain niiden varassa. Hänen sielunsa tunsi itsensä perin köyhäksi tällä yksinäisellä vaelluksella sumuisena päivänä. Koko päivän anti supistui köyhään laulunpätkään, jota hän kulkiessaan hyräili, kiinnittämättä siihen ajatuksiaan:

— Päivä pilvessä on, linnut poissa. — Usma vain eloton laaksoloissa.

Hänen äänensä oli syvä ja tumma. Sen syvyyksissä värisi hänen yksinäisyytensä ja tyydyttämätön kaipuunsa. Kuin meren raskaasta kohinasta aavisti tästä äänestä kohtalon ja tuskan vallan. Elämän ikuinen levottomuus ja sielun ääretön kaipuu värisivät tämän vanhuksen äänessä. Sen samalla voimakas ja pehmeä bassosointu saattoi vaikuttaa ihmisiin niin, että he ehdottomasti saivat halun itkeä.

Häntä itseänsä erityisesti tyynnytti oman äänensä kuuleminen vaelluksillaan. Sillä hänen vaelluksensa olivat monet ja yksinäiset. Ja joskin kerjuupussi usein oli kevyt kantaa, saattoi hänen kulkunsa olla kylläkin raskas.

Hänen vaellustaan ei myöskään helpoittanut oikean jalan jäykkyys, jonka takia hän liikkasi epätasaisesti eteenpäin. Eipä tuo pitkä, valkea ryhmysauvakaan, johon hän aina nojautui, kovin täydellisesti vastannut tervettä jalkaa.

Tämä ruumiinvamma ei kuitenkaan estänyt häntä kiertämästä maita mantereita. Nyt hän taivalsi yli mahtavan vuorijonon Hofsfjørðurin pohjoispuolella. Vuorijonon nimi on Tummat vuoret.

Hofsfjørðurissa hän ei ollut koskaan ennen käynyt. Kaikissa muissa maan pitäjissä hän oli käväissyt useitakin kertoja kaksikymmenvuotisella kerjuuvaelluksellaan, mutta Hofsfjørðurin hän aina oli kiertänyt. Siksi että tunturitiet, jotka johtivat sinne, olivat niin kovin pitkät ja vaivalloiset, sanoi hän, kun sitä häneltä kysyttiin. — Hän ei muuten kuitenkaan pelännyt pitkiä ja vaivalloisia teitä.

Nyt hän oli siis matkalla sinne. Ilta jo joutui, ja hän oli kuitenkin vasta puolitiessä. Hän ei pimeän tultua voinut matkata edemmäksi. Siksi oli etsittävä suojaisa paikka, minne saattoi heittäytyä pitkäkseen.

Hän oli väsyksissäkin näin iltasella ja ontui tavallista enemmän. Uupumus valtasi varsinkin terveen jalan, joka oli tullut melkein yhtä jäykäksi kuin toinenkin. Kaari, minkä hän teki jäykällä jalallaan joka askelella ja jota ryhmysauvan heilahdus vain suuremmassa mittakaavassa jäljitteli, tuli vähitellen yhä epävarmemmaksi ja oikullisemmaksi. Hänen liikkeensä muistuttivat konetta, joka on seisahtumaisillaan, tai tuulimyllyä, jonka siivet ovat lepoon laskeutumassa.

Hänen karkean, väljän, paikatun nuttunsa harmaat riekaleet hulmusivat hänen ympärillään ja johtivat ajatuksen vialle-ammuttuun lintuun, joka laahustaa viimeisiä askeliaan kuolemaa kohti.

Koko olemus näytti yhtä eriskummaiselta ja merkilliseltä kuin maisema, joka sitä ympäröi. Pitkä, valkea parta, joka oli kellertynyt suun ympäriltä. Takkuinen, harmahtava tukka, joka pisti esiin suuren, pehmeän hatun alta. Tämän hatun väriä olivat kaikki vuodenajat olleet muokkaamassa. Tyhjä silmäkuoppa tuuheiden kulmakarvojen alla. Mutta varsinkin leimuava silmä, jonka katse näytti omaavan yli-inhimillisen voiman ja viisauden. Kaikki tämä, ryysyisen puvun, kerjuupussin ja omituisen käyntitavan yhteydessä, antoi olennolle uskomattomuuden ja epätodellisuuden leiman ja saattoi hänet samalla niin voimakkaaseen sopusointuun villin ja karun maiseman kanssa, että hän aivan kuin kuului siihen eikä minnekkään muualle — varsinkin nyt, kun raskaat pilvet riippuivat hänen yllään niin lähellä, että hän välistä hipaisi niitä hatunkuvullaan.

Hän taivalsi eteenpäin kuin valtias tässä seikkailukkaan yksinäisyyden sumuvaltakunnassa.

Mutta hänen rinnassaan ei ollut mitään valtiaan tunnetta. Kuitenkin hän tunsi omituisella tavalla olevansa täällä kotonaan. Eikä hän tuntenut huolta eikä pelkoa ajatellessaan yötä, jonka oli viettävä täällä taivasalla. —

Hän hyräili laulunpätkäänsä uudestaan ja uudestaan. Hänelle oli tullut tavaksi lyhentää pitkää taivalta ja lepuuttaa ajatuksiaan sepittämillään lauluilla. Yksinäisillä vaelluksillaan hän piti siten tietoisuutensa loitolla ja ilmaisi tunnelmansa, mietiskelemättä, pienissä lauluissa.

Toistettuaan surunvoittoista lauluaan tuhansia kertoja, kunnes se vihdoin luisti yhtä helposti ja luontevasti kuin hengitys, hän tuli vähitellen äänettömäksi. Laulu alkoi katkeilla, tulla kuuluviin pätkinä ja palasina yhä pitemmin pysähdyksin, ja lopulta se kokonaan lakkasi. Hänen katseensa tuli kaukaiseksi, ja hänen otsansa synkistyi — raskaiden ajatuksien äänettömyys oli vallannut hänet.

Ja hänen vaeltaessaan eteenpäin kietoi hämärä kietomistaan maiseman vaippaansa.

Kun hänen silmänsä huomasi, että päivä häipyi, niin hän pysähtyi ja katseli ympärilleen.

— Oi minua käärmettä luonnossa, puhui hän puoliääneen. — Kas, päivä jättää minut korkealle autiolle vuorelle. — Kiiruhda, silmä, etsimään meille jokin kolo yöpaikaksi.

Sumu hälveni illan tullen. Taivas kohosi maasta kuten vieras, joka yöksi lähtee kotia. Pilvet ryömivät ylös pitkin tuntureita, paljastivat pengermän toisensa jälkeen, hypähtivät lopuksi korkeimmilta huipuilta ilmaan ja leijailivat taasen vapaasti avaruudessa.

Mutta heti sen jälkeen pimeä muutti kaukaiset vuoret tummiksi ääriviivoiksi ja nuoli värin kaikelta ympäristöltä.

Vaivainen vanhus nilkutti kiveltä kivelle. Hän etsi suojaa yön kylmyyttä vastaan. Hän etsi sitä, mikä hänelle oli koti. Sillä täällä ylhäällä olivat tuulensuoja ja poutasää ylellisyyttä. Ja hänen köyhässä elämässään oli suojaisa makuupaikka suuri ihanuus.

Vihdoin hän löysi kaksi kiveä, jotka nojasivat vastatusten. Tämä on veljeyttä ja rakkautta, ajatteli hän ja sanoi ääneen:

— Hyvää iltaa, veljet.

Silloin hänet valtasi suuri ilo, ja yksinäisyydentunne jätti hänet. Nämä umpimähkään lausutut sanat vapauttivat hänet aivan kuin omituisesta lumouksesta ja muodostivat todellisen ja elävän sukulaisuussuhteen ja yhteydentunteen hänen ja häntä ympäröivien kuolleiden kappaleiden välille.

Hän tarttui taasen ryhmysauvaansa, jonka oli pannut syrjään, puristi sitä kättensä välissä ja sanoi:

— Kiitos tästä päivästä, vanha ystävä. Ja kiitos kaikista päivistä, lisäsi hän syyllisyydentuntoisena, sillä hän ei koskaan ennen ollut kiittänyt, ja asetti kepin varovasti kiviä vasten.

Sitten hän ryhtyi täyttämään kivillä ja sammalilla noiden kahden paaden muodostaman ja kattaman onkalon pohjoista aukkoa.

Kun tämä oli tehty, avasi hän reppunsa ja otti siitä hieman ruokaa, minkä eräs armelias sielu oli antanut hänelle evääksi. Syötyään hän polvistui ja peitti kasvonsa vapiseviin vanhanmiehen käsiinsä, ikäänkuin äänettömästi kiittäen.

Sitten hän ryömi onkaloon, vaikkei häntä vielä nukuttanutkaan.

Hän ei voinut istua pystyssä siellä sisällä. Hän makasi pitkin pituuttaan selällään ja antoi kättensä hyväillen lipua pitkin kivien rosoisia pintoja. Puoliääneen hän haasteli sanoja, joita hänen ajatuksensa tietämättään muodostivat:

— Tunnen itseni omituisen onnelliseksi tänä iltana. Tunnen olevani aivan kuin kotona, enkä lainkaan yksin. Tämä hiekka, jolla makaan, on pehmeä vuode. Tunnen olevani sukua teille, te äänettömät kivet. Te olette kuten minäkin auringon, sateen ja tuimien tuulten kuluttamia. Ja vaikkakin te olette juuttuneet paikkaanne kiinni, minun vaeltaessani pitkin maata, tulemme kuitenkin yhtä kauaksi. Ken tietää — ehkäpä tämä yö on oleva minun pisin yöni. Jokainen yöhän voi tulla ikuiseksi yöksi. Ja minulle olisi mieluista, jos te vartioisitte luitteni ääressä. Niin, ehkäpä saamme vieraita yöllä, hyvät veljet. Ehkäpä tänne tulee joku ja ottaa levottomuuden sydämestäni ja tuottaa sielulleni sen rauhan, jota se etsii. Pitäkää silloin varanne, kaikki punkit ja lihaasyövät matoset, ja viettäkää kemut minun jäännöksilläni.

Tuntiessaan unen lähenevän hän pani kätensä ristiin, sulki silmänsä ja rukoili:

— Herra, tämäkin päivä on kulunut sinun palveluksessasi. Kunpa sinä pian näkisit hyväksi kohottaa syntitaakan hartioiltani. Herra, sinä näet, kuinka sydämeni on katuvainen ja levoton. Anna rauha minun sieluuni. Amen.

Vaiettuaan hän makasi vähän aikaa avaamatta silmiään.

Sitten hän käännähti toiselle kyljelleen, kyyristyi kokoon pysyäkseen paremmin lämpimänä ja jättäytyi yön varaan — unen lepoon tai unettomuuden kuumeeseen.