IX.

Ilma oli tyyni ja päivä poutainen.

Vanha mies vaelsi hitaasti laaksoa pitkin nojaten nuoren naisen käsivarteen.

Naisen keltaiset ja miehen valkeat kiharat ympäröivät sädekehän tavoin heidän päitään.

Sieltä täältä pyrähti parvi riekkoja heidän edestään lentoon. Ne olivat osittain jo vaihtaneet sammalenruskean kesäpukunsa talven valkeihin höyheniin, — ajoissa ennen lumen tuloa.

Oli kuin leppoisa kesä olisi sanonut kaihoisat jäähyväiset maalle tänä päivänä. Meri päilyi tyynenä, joki virtasi rauhallisesti ja kimallellen. Ei värettäkään näkynyt järvien pinnalla, joihin ympäröivät tunturit ja sininen taivas kuvastuivat. Ympäristöstä ei kuulunut muuta ääntä kuin harvakseen silloin tällöin hevosen hirnuntaa ja koiran haukuntaa. Yksinpä kalliotkin lepäsivät punertavanruskeina auringossa ja olivat luopuneet kaikesta tylyydestään. Oli kuin kaikki, kuollut ja elävä, olisi nauttinut auringosta ja hiljaisuudesta, hyvin tietäen, että joku lähimmistä päivistä, ehkä jo huominen, saattoi tuoda syyssadetta ja myrskyä taloihin — päiväkautisia räntäpurkuja, joita seuraa jäätyminen ilmassa ja maassa.

Vaeltava vanhus ja nuori nainen olivat jo kulkeneet aimo matkan, kun he, useiden lyhyiden levähdysten jälkeen, istuutuivat erään ruohotörmän juurelle, missä saattoivat nauttia maan ja päivän ihanuudesta, ja päättivät juurtajaksain levätä.

Nuori tyttö veti hieman hämillään pienen käärön puseronsa alta. Hän irroitti sen ja ojensi kainosti hymyillen Silmäpuoli vaeltajalle.

Vanhus avasi sen: siinä oli ohkoleipää, voita ja lihaa.

— Mutta sinähän olet pannut tähän aamiaisesi ja piiloittanut sen minulle, sanoi Silmäpuoli vaeltaja nuhdellen.

— Ei minun ole nälkä, vastasi tyttö virkeästi, mutta hänen kasvoistaan saattoi huomata, ettei hän puhunut totta.

Silmäpuoli vaeltaja silitteli hänen tukkaansa.

Sitten hän alkoi syödä, ja hänen onnistui saada tyttö jakamaan ruoka kanssaan.

Kun he olivat syöneet, sanoi Silmäpuoli vaeltaja.

— Etkö nyt tahdo palata kotia? Muuten tulee matka liian pitkäksi sinulle.

Tyttö katsoi rukoilevasti häneen.

— Koko kotimatkan juoksen yhtämittaa, sanoi tyttö. — Minä en juuri koskaan väsy. Enkö kuitenkin saa seurata sinua niin pitkälle, että näemme lähimmän talon?

— Iloitsen seurastasi, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Mutta eipä ole syytä istua täällä enää kauan?

Silmäpuoli vaeltaja ei kuitenkaan näyttänyt aikovan nousta, ja he istuivat hetkisen äänettöminä.

Sitten Silmäpuoli vaeltaja kysyi:

— Oletko koskaan kuullut kenenkään puhuvan séra Ketillistä, joka oli pappina tässä pitäjässä monta vuotta sitten?

Nuori tyttö purskahti kiihkeään itkuun.

Hän itki kauan hiljaa. Silmäpuoli vaeltaja ei kysynyt enempää.

Mutta vihdoin hän lempeästi virkkoi:

— Koskeeko se sinuun niin kovasti? En tahtonut loukata sinua.

— Sehän on _hänen_ isänsä, vastasi tyttö yhä itkien. — Etkö sitä tiennyt?

— Tiesin, vastasi Silmäpuoli vaeltaja.

— Ja kaikki puhuvat ja ajattelevat niin pahaa hänestä, jatkoi tyttö ja itki vielä kiihkeämmin. — Hänhän hukuttautui epätoivossaan ja katumuksessaan pahojen tekojensa vuoksi. Heittäytyi mereen, korkealta kalliolta, sanotaan. Siellä ylhäällä hänet nähtiin yöllä sen jälkeen kuin isänsä oli kuollut kirkossa. Hän jätti jälkeensä testamentin, missä lahjoitti köyhille kaiken, mitä omisti ja jätti jälkeensä. Mutta kansa sanoo, että hän teki sen vain siksi, että kohtalonsa liikuttaisi ihmisiä, että he antaisivat hänelle anteeksi ja rukoilisivat hänen puolestaan, kun hän oli kuollut. Mutta sitä he eivät kuitenkaan tahdo tehdä, sanovat, sillä sitä hän ei ole ansainnut. Ja he sanovat, että paholainen on vienyt hänet, sillä hänen ruumiinsa ei ole koskaan ajautunut maalle. Oi, ajatteleppa, hän on kuollut ja on ollut kuolleena kaksikymmentä vuotta. Eikä koko tänä aikana kukaan ole muistanut häntä kertaakaan rakkaudella. Paitsi minua, — sillä minä en voi muuta. Hänhän oli _hänen_ isänsä. Mutta minä en tiedä, ajatteleeko _hän_ häntä. Vaikka tekee kai hän sen, koska vainaja oli hänen isänsä.

Baggan itku vaimeni vähitellen.

Silmäpuoli vaeltaja istui hiljaa; kyynelet silmissä.

Äkkiä nuori tyttö loi itkun turvottamat silmänsä ylös, katsoi häneen ja kysyi:

— Ajatteletko sinäkin pahaa hänestä?

Silmäpuoli vaeltaja kohtasi hänen katseensa.

— Viimeisinä kahtenakymmenenä vuotena en ole muun vuoksi elänyt kuin rukoillakseni Jumalalta hänelle armoa ja hänen suurten syntiensä anteeksiantoa.

Ilonloiste välähti nuoren tytön kysyvässä katseessa.

— Olet siis tuntenut hänet? kysyi tyttö. — Ja sinä pidät hänestä?

Silmäpuoli vaeltaja oli tuokion vaiti. Sitten hän sanoi hiljaa:

— Séra Ketill ei olekaan kuollut.

— Oi, Jumalan kiitos! Onko se ihan totta?

— Jumala siunatkoon sinua ilostasi, vastas Silmäpuoli vaeltaja. — On, se on totta. Hän vaeltaa vielä maan päällä katuen syntejään.

— Onko hän kaukana täältä? Enkö koskaan saa nähdä häntä?

— Ei, hän ei ole kaukana täältä. Mutta älä kysy minulta enempää.

* * * * *

He vaelsivat vielä pitkän matkaa.

Silloin kapea laakso avautui äkkiä ja tuli leveämmäksi ja rehevämmäksi.

He olivat silloin lähimmän talon pihavallin kohdalla ja näkivät useita muita.

He pysähtyivät, ja vanha mies sai pussinsa takaisin.

Jälleen herahtivat kyynelet nuoren tytön silmiin.

— Enkö näe sinua koskaan enää? kysyi hän.

— Pidätkö sinä minusta? kysyi Silmäpuoli vaeltaja.

— Pidän toki. Ja kaikki ihmisethän rakastavat ja siunaavat sinua. Minusta olisi ihanaa, jos minulla olisi sellainen isä kuin sinä olet.

— Mutta minähän olen vain kerjuri.

— Eihän se mikään häpeä ole, vastasi nuori nainen hämmästyneenä. — Kun on niinkuin sinä.

— Saanko sanoa sinulta terveiset séra Ketillille, jos tapaan hänet vielä?

— Saat, ja sano, että kaikissa rukouksissani muistan häntä.

— Ehditkö kotiin ennen pimeän tuloa?

— Hyvinkin ehdin. En ole yhtään väsynyt. Hyvästi, sanoi hän ja ojensi vanhukselle kätensä.

— Hyvästi. Ja Jumala olkoon kanssasi, vastasi Silmäpuoli vaeltaja suudellen häntä.

Sitten tyttö lähti juoksemaan kotiin päin, ja Silmäpuoli vaeltaja ontui taloa kohti.