VIII.

Baggan käyskellessä onnentäyteisissä unelmissaan oli Silmäpuoli vaeltajalla pitkä keskustelu lesken kanssa, joka uskoi hänelle sekä elämänsä että sydämensä tarinan.

Varakkaan talollisen tyttärenä hän oli — vastoin tahtoaan, mutta tekemättä sanottavaa vastarintaa — aivan nuorena joutunut naimisiin rikkaan talollisen pojan kanssa. Mutta sydämessään hän rakasti isänsä talon nuorta renkiä. Tätä ei kuitenkaan kukaan tiennyt, ja renki vain aavisti sen. Itse hän ei silloin tiennyt, rakastiko renkikin häntä. Kun hän oli ollut naimisissa puoli vuotta, saivat olosuhteet — tai rengin ovelat tuumat — aikaan sen, että renki otti pestin hänen miehensä luona. Ja nyt alkoi hänelle kauhea kamppailun aika — sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Renki lähenteli häntä sitäkin rohkeammin, kun ei ollut enää epätietoinen hänen sisimmästä tahdostaan. Ja hän teki sen niin vaikuttavalla ja läpinäkymättömällä epätoivoisen rakkauden varjolla, että toinen lopulta joutui hänen saaliikseen. (Tämän Silmäpuoli vaeltaja käsitti lesken kertomuksesta, joka ei suinkaan asettanut kertojaa itseänsä edullisempaan valoon kuin hänen rakastajaansa.) Hän oli sillä kertaa synnyttänyt miehelleen lapsen, — pojan, joka kasvatettiin miehen luona. — Heti lankeemuksensa jälkeen hän tahtoi jättää miehensä ja koetti saada rakastajaansa lähtemään kanssansa etäisiin seutuihin. Mutta tämä ei suostunut siihen, — sanoi, että se oli mielettömyyttä ja että kaikki oli erittäin hyvin niinkuin oli. Silloin hän huomasi rengin tarkoituksen. Hän uskoi miehelleen hairahduksensa — ilmaisematta rikostoverinsa nimeä —, ja vaikkakin mies oli myrskyisen kohtauksen jälkeen halukas suomaan hänelle anteeksi ja antamaan kaiken olla ennallaan, vieläpä lopuksi meni niinkin pitkälle, että koetti suostutella häntä jäämään, ei hän kuitenkaan saanut häntä taipumaan. Hän lähti eikä tahtonut ottaa mitään miehensä tai omasta perintöosastaan. Nyt oli kulunut yhdeksäntoista vuotta siitä. Ensi aluksi hän oli ottanut työtä, mistä oli saanut — perkannut kalaa kauppalassa tai ollut mukana heinänteossa tai villanpesussa siellä täällä pitäjässä. Kun hän oli saanut lapsensa, ei kukaan enää tahtonut ottaa häntä luokseen tai antaa hänelle työtä. Hän oli silloin päätynyt Linnaan, minne oli jäänyt kolmeksi vuodeksi. Mutta Ormarrin ja Rúnan suopeudesta huolimatta väki katseli aina karsaasti häntä, ja hän oli silloin lopuksi säästämällään palkalla ja Ormarrin avulla vuokrannut tämän pikkutalon elinajakseen vähäisestä vuotuisesta maksusta ja hankkinut itselleen lehmän, hevosen ja muutamia lampaita. Ja nyt hän oli elänyt täällä runsaasti neljätoista vuotta tyttärensä kanssa. Elämä täällä oli ollut onnellista, sanoi hän. Silmäpuoli vaeltaja ymmärsi, että työ ja niukka ravinto kylläkin olivat tulleet hänelle niin luonnollisiksi, että hän tuskin olisi viihtynyt hyvin, jos hänen olisi pitänyt olla niitä vailla. Kaikella äidin huolella hän valvoi tyttärensä Baggan elämää ja menestystä. Hän murehti ajatellessaan sitä aikaa, jolloin hän oli tuleva ihmisten joukkoon ja varmasti saava kuulla kompasanoja sukuperänsä vuoksi. Oliko hän oleva kyllin vahva kestääksensä sen? Oliko Jumala oleva niin armollinen, että käänsi hyväksi tämän hänen syntinsä? — Vasta nyt, hän sanoi, hän käsitti ikäänkuin täydellisesti rikoksensa painon ja sen aavistamattoman laajuuden. Vasta nyt, kun hän pelkäsi sen kohtaavan lastaan, jota hän kohta ei enää kyennyt suojelemaan, hän oivalsi sen anteeksiantamattomuuden. Vasta nyt hän aavisti mustan koston syvyyden, joka ympäröi jokaista syntiä. Hänen omatuntonsa heräsi nyt rikoksentietoisuuteen, jota hän ei koskaan ennen, ei edes hurjimmissa sieluntuskissaan, ollut ajatellut mahdolliseksi. Hän pelkäsi, että nämä sieluntuskat ennemmin tai myöhemmin johtaisivat hänet epätoivoon. Mitä hän tunsi — mutta ei sanonut — oli, että hän viime aikoina oli kulkenut ammottavan kuilun partaalla, — vain jännittämällä koko mielenlujuutensa hänen oli onnistunut torjua mielenvikaisuus. Mutta hän oli vaiti tästä asiasta —: Silmäpuoli vaeltajalle olivat niin monenlaiset ihmiset osoittaneet luottamustaan, ja niin monissa muodoissa, että hänen korvansa ehkä parhaiten kuuli sen, mitä _ei_ sanottu. Ja hänen toinen silmänsä oli saavuttanut laatuaan ainoan harjaantumisen — katseen ja ilmeen kielellä — lukea ihmisten sisäisimmän pelon ja syvimmän salaisuuden heidän sielustaan. Siitä kirjasta hän luki myöskin lesken viimeisen salaisuuden.

He istuivat hetkisen ääneti.

— Baggan isä, kysyi sitten Silmäpuoli vaeltaja varovaisesti, — onko hän vielä näillä seuduin?

— Ei, vastasi leski, ja hänen suunsa tiukkeni. — Hän lähti Amerikkaan, vähän sen jälkeen kuin olin poistunut kotoa. Pelkäsi kai, että minä ilmaisisin hänet, ja tahtoi varoa nahkaansa.

Syntyi taasen äänettömyys.

Sitten Silmäpuoli vaeltaja sanoi hiljaa:

— Ajattelet paljon sitä, mitä on sanottu esi-isäin pahoista teoista. Mutta älä sitä liian paljon usko. On olemassa ihmisiä, jotka kärsivät niin paljon, että heidän rikoksensa tulevat jo täällä elämässä sovitetuiksi, vieläpä enemmänkin. Niihin sinä kuulut. Älköön tämä olko sanottu heikkona ja säälivänä lohdutuksen sanana, vaan ainoastaan varmana totuutena. Voit uskoa minua. Herra on antanut minulle ymmärryksen ja vallan suoda lähimäisilleni sen syntien anteeksiannon, mikä sisältyy totuuden sanaan. Omaa rikostani minun täytyy aina sovittaa — mutta se olikin suurempi kuin sinun ja kaikkien ihmisten, joita olen tavannut. Mutta Jumala on armollinen. Ja luulenpa hänen aikovan suoda minulle rauhansa — — — kuolemassa... Ja silloin on elämäni ollut onnellinen, hänen armostaan.

Leski katseli häntä. Sama toivottomuuden synkkyys himmensi vielä hänen katsettaan.

— Kuinka voit tämän tietää? Että olen sovittanut rikokseni Herran mieliksi. Sinä, joka olet tuntenut minut vasta eilisestä — ja olet kuullut elämäntarinani vain omasta suustani?

Silmäpuoli vaeltaja hymyili, ja hänen raskailla piirteillään lepäsi syvä ilon tietoisuus.

— Luulen, että Herra on lähettänyt minut luoksesi, että lohduttaisin sinua, ja hän on antanut minulle merkin, jolla yksin voin tehdä sen. En ole tietäjä enkä ryhdy ennustuksiin. Mutta uskonko sinulle salaisuuden? Sinun täytyy vain luvata minulle, ettet millään tavoin ehkäise Herran tahtoa.

Leski ojensi hänelle kätensä ja nyökäytti päätään — hänen katseensa riippui jännittyneenä Silmäpuoli vaeltajan kasvoissa, aivan kuin kärsimättömästi lukeakseen hänen suustaan sanat ennenkuin ne lausuttiin.

— Tyttärestäsi tulee tämän maan onnellisin nainen. Puhtain sielu, jonka silmiin olen katsonut, rakastaa häntä. (Ylistetty olkoon Herra armonsa tähden, kuiskasi hän itsekseen.) Ja tyttäresi rakastaa nuorta miestä koko viattomalla sydämellään.

Lesken katse synkistyi vieläkin enemmän.

— Mahdotonta, sanoi hän. — Hän ei tunne ketään nuorta miestä, — en tiedä, että hän olisi kertaakaan edes puhunut kenenkään kanssa.

— Muista nyt lupaustasi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja päättäväisesti ja varmasti. — Ja usko sanani. Tyttäresi on sydämessään — ja kohtalon kirjassa — yhdistetty siihen nuoreen mieheen, josta puhun. Anna ajan kulua ja odota.

— Voinko uskoa sinua? kysyi leski.

— Et ainoastaan voi, vaan sinun _täytyy_ uskoa sanani. Siitä on pitkä aika, kun valhe pääsi huuliltani — eikä se ole koskaan tapahtunut sen jälkeen kuin tulin Silmäpuoli vaeltajaksi.

Leski katsoi häneen tiukasti. Epäilys ja tuskan täyttämä ilo kamppailivat hänen katseessaan.

Silloin Silmäpuoli vaeltaja kumartui häntä kohti. Hänen kasvonsa muuttuivat yhtäkkiä kalmankalpeiksi. Ja hän kuiskasi:

— _Hänkin_ on rikoksen lapsi. Tämä rikos on sovitettu Herran armosta — tai ainakin se lopulta tulee sovitetuksi.

Silloin leski purskahti itkuun. Mutta kyynelet, jotka vuolaina virtasivat hänen silmistään, olivat helpoituksen, eivät epätoivon kyyneliä.

— En ymmärrä sinua, sanoi hän. — Mutta uskon sinua.

Silloin Silmäpuoli vaeltaja hymyili surumielisesti ja lähetti sanattoman kiitoksen taivaaseen.

Päivemmällä Silmäpuoli vaeltaja sai kuumetta, ja pistos lapaluun alla koski kovasti.

Hän ei voinut kokonaan salata tuskiaan leskeltä, joka heti tahtoi saada hänet makuulle lepäämään ja odottamaan paranemista.

Mutta vanhus ei ainoastaan kieltäytynyt lepäämästä — vaan vieläpä oli taipumaton ollenkaan jäämään taloon.

— Kohtalo kutsuu minua, sanoi hän ja hymyili hyvää, väsynyttä hymyään.

Ennen lähtöään, ja oltuaan jo muutaman kerran aikeissa sanoa jäähyväiset, hän kysyi äkkiä leskeltä:

— Eikö täällä kerran ollut pappi, jonka nimi oli séra Ketill?

Leski katsoi ensin hämmästyneenä häneen. Sitten hän loi katseensa alas ja rypisti otsaansa.

— Hänen nimensä on pannaanjulistettu minun huoneestani, — kuten kaikkien niiden, jotka ovat pettäneet rakkauden varjolla.

Silmäpuoli vaeltajan kasvot kalpenivat. Hän seisoi hetkisen kuin halvautuneena. Sitten hän otti äkkiä pussinsa ja sauvansa ja kompuroi vaivalloisesti ulos pirtistä.

Leski kiiruhti hänen jälkeensä.

— Voitko pahoin? kysyi hän huolissaan.

— En, vastasi Silmäpuoli vaeltaja hiljaa, — nyt minä menen.

— Aiotko mennä sanomatta minulle jäähyväisiä? kysyi leski.

— Suo anteeksi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja, — sanasi koskivat sydämeeni.

Leski katsoi kysyvästi vanhukseen. Sitten hän luopui yrityksestä koettaa käsittää asianlaitaa ja kysyi vain:

— Etkö sano minulle ennen lähtöäsi sanaa, jota kaipaan?

Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen. Sitten hän sanoi:

— Anna sydämesi olla avoinna kaikelle rakkaudelle, mutta suljettuna vihalle, ja katso aina, että suusi on siunauksista rikas, mutta mykkä kirouksista.

Lesken ääni värähteli itkusta.

— Jumala sinua siunatkoon, sanoi hän, ja hänen armonsa seuratkoon sinua, minne jalkasi astuneekin.

Sitten hän kääntyi ja meni sisälle salatakseen katumustaan ja mielenliikutustaan.

* * * * *

Silmäpuoli vaeltaja ontui vaivalloisesti pitkin joen rantaa.

Äkkiä hän muisti nuoren naisen, jonka oli sieluntuskassaan unohtanut. Mutta hänen kääntyessään tyttö tuli juosten ja pysähtyi hengästyneenä hänen viereensä.

Hän oli punainen kasvoiltaan ja hyvin alakuloinen.

— Olisitko mennyt sanomatta edes jäähyväisiä minulle? kysyi hän.

— Muistin juuri nyt sinut, sanoi Silmäpuoli vaeltaja. — Mutta sieluni ei ollut hetken aikaan omani.

Tyttö otti vanhukselta pussin ja pisti kätensä hänen kainaloonsa.

— Nyt saatan sinua niin pitkälle kuin sallit, sanoi hän.