VII.

Yö levitti tummat, avaruuksia syleilevät siipensä yli maan.

Yön siipien suojassa maailma muuttuu toiseksi kuin päivän valon vallitessa. Pelko, joka pakenee valoa, pääsee ihmisten sydämiin. Jokapäiväisten aistiemme takana oleva tuntematon maailma astuu meitä lähemmäksi. Useimmat suhteet muuttuvat toisiksi kuin mitä ovat päivällä. Lukuunottamatta rakkautta. Se on sama päivällä ja yöllä, varjossa ja valossa.

Silmäpuoli vaeltaja oli aikoja sitten etsinyt lepoa väsyneille jäsenilleen ladon heinissä, ja lesken sielu oli kohonnut unelmien onnenmaailmaan, kun ulko-ovi hitaasti avautui — ensin vain pienelle rakoselle, josta talon halli toimekkaana mutta hiljaa livahti pihalle, sitten kokonaan, jotta hiipivä nuori neito pääsi ulos.

Saatuaan oven hiljaa suljetuksi Bagga taputteli koiraa ja käski sen olla vaiti, mikä muuten oli turhaa, sillä koira näytti aivan kuin käsittävän, että nyt oli kuljettava hiljaa.

Sitten molemmat lähtivät taivaltamaan puoliravia joelle päin, koira aivan Baggan kintereillä, jottei jäisi mitään vaille tässä tavattomassa seikkailussa.

Kun he lähenivät lammaskatrasta, joka oli sulloutunut taajaan yöksi, sai Bagga koiran paneutumaan maahan, meni hieman edemmäksi ja kutsui Ørlygurin karitsaa kuten tapansa oli:

— Kili, kili!

Heti syntyi katraassa liikettä, ja kohta sen jälkeen tuli mustapäinen ja mustajalkainen karitsa juoksujalkaa hänen luokseen tyytyväisesti määkien. Hän antoi sille leivänpalasia, joita oli tuonut mukanaan, ja sai sen lähtemään mukaansa ja erkanemaan laumasta.

Hän koetti astua levollisesti, ettei se aavistaisi pahaa. Mutta hän suuntasi kulkunsa pois talosta ja pitkin rantaa paasisillalle, jota myöten oli aikonut mennä joen yli.

Koira luikki häpeissään hänen jäljessään. Se tiesi, että kun Baggan seurassa oli karitsa, sen luonnollinen vihollinen — jonka kanssa se usein, vaikka turhaan, oli koettanut päästä hyväksi ystäväksi —, ei häntä ollut hyvä lähestyä. Se olisi vain saanut osakseen sättimisiä ja käskyn mennä kotia, jos olisi yrittänyt. Eikä se olisi ollut utelias ja tiedonhaluinen koira, jos se mistään hinnasta olisi tahtonut luopua ottamasta osaa tähän merkilliseen retkeen.

Kaikki kävi hyvin. Lammas seurasi auliisti. Koira pysytteli sopivan matkan päässä.

Vain nuoren naisen sydän oli raskas. Nyt oli hänen erottava karitsasta, josta oli tullut hänelle eräänlainen uskollisuudenpantti — ainoa näkyvä muisto, mikä hänellä oli ollut, siitä armaasta, jota hän rakasti, mutta jonka kanssa hän ei koskaan ollut puhunut, — jonka oli vain nähnyt muutaman kerran kirkolla.

Tultuaan sillalle hän irroitti sukkanauhansa ja sitoi sen karitsan kaulaan saadaksensa pidetyksi kiinni siitä, jos se äkkiä saisi halun kääntyä. Sitten hän johti sen yli kalliosillan, jota virran vauhti lakkaamatta tärisytti.

Sitten kun leipä, minkä hän oli ottanut mukaansa, oli syöty, laiskistui karitsa hieman eikä tahtonut enää kauemmaksi. Se koetti pari kertaa paneutua maahan. Se ei ilmeisestikään pitänyt tästä yölevon häiritsemisestä. Niin kauan kuin oli leipää, oli asianlaita toinen — silloin vaiva kestettiin välttämättömänä pahana. Mutta nyt, kun enempää ei ollut saatavana, se olisi mieluummin tahtonut maata ja märehtiä ruokaansa.

Mutta nuori nainen oli väsymätön. Hän sai sen sävyisyydellä seuraamaan. Ja lempeyden ja kovuuden sekoituksella hän piti uhman poissa sen mielestä.

Ja vihdoin he sitten saapuivat kotia Linnaan.

Niin hiljaa kuin mahdollista hän avasi pihaveräjän. Koiria ei saanut havauttaa. Sitten hän hyväili karitsaa, kuten niin usein ennenkin oli tehnyt, — ja ajatellessaan, että tämä oli viimeinen kerta, hän vuodatti monta kirkasta kyyneltä sen villaan. Sitten hän päästi sen sisään veräjästä, jonka sulki sen jälkeen. Mutta hän unohti irroittaa sukkanauhansa sen kaulasta.

Suljettuaan veräjän hän lyyhistyi kokoon ja itki. Hänen kaareva rintansa lepäsi raskaasti veräjän rosoisella puureunalla. Hänestä koko elämä näytti yhdeltä ainoalta suurelta epätoivolta. Hän oli vakuutettu siitä, ettei koskaan enää tulisi iloiseksi. Mutta vähitellen hän tyyntyi ja lakkasi itkemästä. Koira lähenteli häntä, ja hänen mieleensä juolahti, että nyt oli aika palata kotia.

Vielä hän jäi kauaksi aikaa seisomaan, silmät punaisina ja kyynelissä, ja tuijotti niihin tummiin varjoihin, jotka osoittivat taloa, missä hänen rakastettunsa tällä haavaa nukkui aavistamatta hänen läsnäoloaan. Baggan mielestä hänen _täytyi_ herätä ja tulla ulos, ei sanoakseen jotain — sillä ajatus hänen ensimäisestä sanastaan tuntui Baggasta niin etäiseltä ja pyhältä kuin ajatus paratiisiin astumisesta, eikä hän itse asiassa lainkaan uskaltanut ajatella sitä, — vaan ainoastaan siksi, että Bagga saisi nähdä hänet, ja että hän saisi nähdä Baggan ja tietää, että Bagga rakasti häntä.

Mutta sitten Baggan täytyi mennä. Ja kumarassa ja raskain mielin hän jätti talon. Pitkä tie hävisi hänen jalkojensa alta hänen tietämättään kuinka, ja ennenkuin aavistikaan, oli hän taasen kotona.

Hän riisuutui hiljaa, makasi kauan aikaa valveilla kivistävin päin ja vaipui vihdoin raskaaseen uneen.

Herättyään aamulla hänen täytyi mennä ulos katsomaan, oliko karitsa poissa, ennenkuin oli varma siitä, ettei yöllinen retkensä ollut vain unta.

Mutta hänen saatuansa varmuuden, että se todellakin oli poissa, tulvahti suuri riemuntunne hänen sydämeensä, — hän oli ollut niin lähellä rakastettuaan yön pimeydessä. Eikä sitä tiennyt eikä ollut nähnyt kukaan muu kuin Jumala. Hän ei voinut ymmärtää, että oli itkenyt ja ollut niin murheellinen yöllä. Se mitä hän oli elänyt yön pimeässä, muuttui loistavaksi auringonpaisteeksi hänen sielussaan.

Huomatessaan toisen sukkanauhansa olevan poissa hän ei muistanut, että oli sitonut sen karitsan kaulaan, vaan ajatteli, että se oli huomaamatta pudonnut tielle ja jäänyt jonnekin tunturille. Olisi ollut toivotonta etsiä sitä, ja hänen täytyi tyytyä siihen, että se oli kadonnut, vaikka se olikin erittäin hieno ja taidokkaasti tehty nauha, johon hänen nimensä oli kudottu.