XII.

Silmäpuoli vaeltaja kulki pitkät matkat sinä päivänä, jonka hän aavisti kohtalon määränneen hänen viimeiseksi päiväkseen.

Kuume raivosi hänen ruumiissaan, kuume raivosi hänen sielussaan — vaikeata on saada elämänsä valmiiksi. Hänelle tuottivat vaikeuksia sielun valitukset siitä, ettei hän ollut sovittanut mitä oli rikkonut.

Aurinko ja sade ja rakeet seurasivat häntä omituisena sekoituksena tänä hänen vaikeimpana vaelluspäivänään.

Rakeet ja sadekuurot ja tummat pilvenvarjot ajelivat auringonpaistetta repaleisina laikkoina sinne tänne yli harmaiden kallioiden, mustien laava-alueiden ja syyskeltaisten niittyjen. Toisena hetkenä aurinko lahjoitti vaeltajalle säteitään, toisena raekuurot pieksivät häntä raipoillaan. Päivä oli kuin jättiläismäinen leikki auringon ja sadekuurojen välillä, — julma ja säälimätön kuoleman ja syksyn leikki kesän ja elämän jäännöksillä. Maan pinta tuli omituisen raadellun näköiseksi päivän temmellyksen jälkeen — toisaalla valkeita haavoja, toisaalla mustia repeämiä.

Silmäpuoli vaeltajan pitkä ryhmysauva vuoroin kastui harmahtavaksi, vuoroin kuivui taas valkeaksi. Se pisti esiin sitä kantavasta olennosta heilahdellen kuin luonnoton liikajäsen. Silmäpuoli vaeltaja ei ollut ihmisen näköinen, ontuessaan päivän vaihtelevassa säässä, — hän näytti eriskummaiselta eläimeltä, jonka luonto oli luonut jonakin oikullisimpana hetkenään.

Ehkäpä hänen sielunsa oli yhtä pahoinpidelty kuin hänen ruumiinsakin. Mutta sielua ei kanneta näkyvissä.

Ensimäinen talo, johon hänen vaelluksensa sinä päivänä johti hänet, oli verrattain pieni.

Isäntä, emäntä ja kaikki palvelijat olivat häntä vastassa. He pysyttelivät kotona ja sisällä tämän päivää, sään takia. He olivat odottaneet hänen tuloaan. Koko seutu tiesi jo, että Silmäpuoli vaeltaja oli saapunut. Siunauksia sateli hänelle. He ympäröivät hänet rakkaudellaan. Hän tunsi, kuinka heidän sydämensä sykkivät hänelle ja kuinka heidän verilleen oli mieluista vain koskeakin häneen. — Hän johti puheen séra Ketilliin, huonosti siedettyyn pappi-vainajaan. Heti tulvahti heidän suistaan yhtä runsaasti sadatuksia kuin sieltä ennen oli tullut siunauksia. Heidän ajatuksissaan eli séra Ketill henkisenä hirviönä. Muistella häntä oli samaa kuin koskea inhottavaan rupisammakkoon. Se isänmurhaaja! Se teeskentelijä! Se petturi! Hänen sydämessään ei ollut sijaa ainoallekaan inhimilliselle tunteelle, väittivät he. Yksinpä kuolemassakin hän oli inhottava ja mielistelevä. Koetti voittaa puolelleen ihmisten sydämet lahjoittamalla omaisuutensa köyhille. Koetti voittaa ihmisten sääliä heittäytymällä kalliolta mereen. Mikä ei edes ollut mikään omintakeinen keksintö. Koskapa eräs nuori runoilija monta vuotta aikaisemmin oli syöksynyt samalta kalliolta mereen. Mutta kansa kertoi, että piru olikin pitänyt hänen ruumiinsa. Ehkäpä oli hänen sielumurunsa — jos hänellä sellaista oli ollutkaan — niin lujasti ruumiissa kiinni, ettei sitä saanut kiskotuksi irti. Se viheliäinen raukka! — he sanoivat — pelkuri, jolla ei edes ollut rohkeutta, kun tosi tuli kysymykseen, viedä kuollessaan mukaansa tekojensa seurausta: kansan vihaa. Se ihmiskunnan häpeäpilkku! Hän olisi ansainnut tulla poltetuksi elävältä, ennenkuin piru iski kyntensä häneen.

Silmäpuoli vaeltaja istui kalpeana heidän vihanpurkauksensa aikana. Ihmisen muisto oli sentään hävittämätön, häviämätön. Ei edes sadoissa sydämissä palava vihanliekki ollut kyennyt kahdenkymmenen vuoden kuluessa tuhoamaan séra Ketillin muistoa. Parissa minuutissa hänen ruumiinsa olisi muuttunut tuhaksi sellaisessa tulessa. Mutta muisto, — se ei palanut. Se ei kulunut. Päinvastoin.

Hän katseli näitä ihmisiä, joiden silmät saattoivat loistaa rakkaudesta ja leimuta vihasta.

Ja hänen täytyi hymyillä, vaikka sydämensä olikin raskas. Harhaanjoutuneet ihmisraukat, — lyhytnäköiset ihmisparat! He uskoivat täydellisesti jonkin ehdottoman hyvän ja jonkin ehdottoman pahan olemassaolon.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, kaikui hänen sielussaan — hänen ajatuksiensa takana.

Ja kuitenkin he olivat oikeassa, nämä ihmiset. Sillä he itse olivat sekä hyviä että pahoja, omituisella tavalla sekaisin. Heillä oli kykyä sekä jakamattomaan rakkauteen että kalvavaan vihaan.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala — — —

Silmäpuoli vaeltaja ajatteli kaksin- ja kolminkertaisesti istuessaan siinä ja ottaessaan tuskan ja epätoivon kylvyn heidän kirouksissaan.

Ensin hän oli Silmäpuoli vaeltaja, kerjäläisen hahmo, ja oli siitä täysin tietoinen. Sitten hän oli kuolemaan asti epätoivoinen ja elämän merkitsemä ja murjoma sielu, joka epäili kaikkea, yksinpä omia epäilyksiään, raadeltu sydänjuuria myöten, verinen huuto taivaalle. Ja vihdoin hän oli katuva syntinen, joka _uskoo_ Jumalaan, joka _luottaa_ Jumalaan ja rukoilee häntä sydämensä syvyydestä, kykenemättä kuitenkaan estämään ajatuksiaan epäilemästä häntä, eipä edes ivaamasta häntä ja pilkkaamasta.

Hänen teki mielensä nousta ja puhua näille ihmisille, joita yhä karttui hänen ympärilleen—naapuritalojen väkeä alkoi tulla virtanaan nähdäksensä kuulun kerjurin ja tietäjän. Hänen teki mielensä laskea sydämensä paljaana heidän eteensä ja sitten antaa heidän tuomita. Juuri antaa _heille_ tilaisuus langettaa tuomionsa hänestä sellaisena kuin hän _oli ollut_ ja sellaisena kuin hän nyt _oli_... Antaa heille tilaisuus tehdä se tietoisesti. Sillä hänelle ei ollut kylläksi, että he siunasivat Silmäpuoli vaeltajaa, mutta kirosivat séra Ketilliä. Heidän edellytyksensä siunaukseen ja kiroukseen eivät olleet niin riittävät, että hän olisi voinut kiinnittää mainittavaa huomiota kumpaankaan. Ja kuitenkin olivat heidän siunauksensa lieventävänä voiteena hänen sydämensä haavoihin, ja heidän kirouksensa kirvelsivät hänen sieluaan kuin piiskansivallukset.

Mutta hänen puhumishalunsa jäi pelkkään ajatukseen.

Heidän kirotessaan séra Ketilliä hän istui hiljaa ja katsoi alas eteensä, — ei liikkunut, huokasi vain syvään. Sitten hän nousi. Hänen sielunsa oli puolittain huumaannuksissa. Kaikki hänen ajatuksensa olivat hämäriä. Hänen täytyi seistä hetkinen kootaksensa ne.

— Nyt minun täytyy mennä, sanoi hän. — Nyt minun täytyy mennä. — Minulla on pitkä matka tänään vaellettavana.

Ja hän alkoi hyvästellä jokaista erikseen. Hän ajatteli: minä varastan nämä kädenpuristukset — kaikki nämä lämpimät kädenpuristukset. Jospa he tuntisivat minut, — he tahtoisivat lyödä kättäni, sylkeä käteeni. Sylkeä kasvoihini ja mahdollisesti kivittää minut. Tahtoisivatkohan he?... Tahtoisivatkohan he _nyt_? — — Mutta minä varastan nämä kädenpuristukset, siksi että minun _täytyy_ saada ne. Pian on käteni kylmä. Eikä sieluni voi enää käteni kautta tavata toista sielua. Ei voi tuntea heidän rakkauttaan eikä kainoa myötätuntoaan. Minun täytyy saada nämä kädenpuristukset, — minun täytyy puristaa niin monta kättä kuin mahdollista, ennenkuin minun nyt on vaivuttava hautaan. Muista, Herra, — tämä on minun viimeinen päiväni... Minun _viimeinen_ päiväni. Mutta minä en valita. — Tapahtukoon sinun tahtosi, Herra.

Hän sanoi jäähyväiset ja lähti heidän siunauksiensa seuraamana.

Ihmiset seisoivat äänettömänä ryhmänä katsellen hänen jälkeensä. Heidän sydämensä ja tunteensa olivat irtautuneet jokapäiväisistä liitteistään heidän tavatessaan tämän Herran kurjan vaivaisen. He seisoivat seuraten häntä katseillaan, ja heidän sielunsa vuotivat verta nähdessään niin suurta viallisuutta ja aavistaessaan niin syvää tuskaa. —

Mutta punaisin veri pisaroi kuitenkin vaeltavan vanhuksen sydämestä. Syvä yksinäisyys täytti hänen sielunsa. Hänen sydämensä tunsi itsensä äärettömän yksinäiseksi, aivan kuin hänen ympärillään jo olisi ollut kerros kylmää, kosteata multaa.

Hän ihmetteli, kuinka sydämensä saattoi kestää tämän kärsimyksen pakahtumatta.

Hän kulki ja mietti — uudestaan ja yhä uudestaan —:

— Jollei kukaan ihminen tahdo antaa minulle anteeksi — — ellei yksikään ihmissydän voi sanoa, että rikokseni on sovitettu, — — _voiko_ silloin Jumalakaan antaa minulle anteeksi? Voivatko kokoamani siunaukset vastata kirouksia? — Oi Herra, olisin niin rauhallinen, jos lähettäisit minulle yhdenkään ihmisen, joka _tuntisi_ minut — — ja kuitenkin antaisi minulle anteeksi. Joka tuntisi minut — ja _kuitenkin_ ojentaisi minulle kätensä... _kuitenkin_ ottaisi käteni ja antaisi minulle sielunsa hyväilyn. Oi Herra, Herra, — mutta tapahtukoon sinun tahtosi. —

Hänen levottomuutensa ajoi hänet toistaiseksi kauppalaan.

Matkalla hän pistäysi parissa talossa. Häntä tervehdittiin lämpimillä silmäyksillä ja lempeäkielisillä siunauksilla. Mutta heti kun hän mainitsi séra Ketillin nimen, leimahti silmissä vihan salama, ja joka suusta tulvi kirouksia. —

— Niin paljon olen tehnyt pahaa, josta en aikaisemmin tietänyt, ajatteli Silmäpuoli vaeltaja ontuessaan edelleen, evättyään jyrkästi kaiken saattamisen. — Kuinka paljon vihaa olenkaan kylvänyt sydämiin. Kuinka moniin pahoihin ajatuksiin — lukuunottamatta omiani — olenkaan syyllinen. Kuinka paljon pimeyden kukkasia onkaan kasvanut minun pahasta kylvöstäni. Rehevä pimeyden kukoistus. Herra, kuka saa armon kitkeä ne juurineen ja surmata kaikki niiden oraat ja siemenet? Herra, onko mahdollista, että pahan vaikutukset ovat rajattomat? — vailla ääriä ja mahdottomat hävittää? Hyvän vaikutukset näyttävät kuitenkin niin lyhyiltä ja rajoitetuilta. Herra, Herra — nyt vasta minä aavistan syntieni suuruuden. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, — ja nyt seison haudan partaalla, ja voimani ovat lopussa. Minulla on vain sinun armosi, johon luottaa, — ihmisten armon olet minulta kieltänyt.

* * * * *

Kauppala oli kasvanut melkoisesti näinä kahtenakymmenenä vuotena.

Oli noussut monta uutta taloa. Ja turhaan Silmäpuoli vaeltaja tähysti niitä turvehökkeleitä, joita hänen aikoinaan oli ollut kauppalan laitamilla. Ne olivat kadonneet — hävitetyt maan tasalle. Ja komeita taloja oli noussut niiden paikalle.

Onnuttuaan talosta taloon ja saatuaan siunauksia itselleen ja kirouksia séra Ketillille joka ovelta, kysyi Silmäpuoli vaeltaja viimeisessä talossa:

— Mutta missä köyhät asuvat?

Hänen sydämessään kyti vielä toivon kipinä, että köyhät soisivat séra Ketillille hieman sääliä hänen heille antamansa avun takia.

— Täällä ei asu ketään köyhiä, kuului vastaus.

— Ovatko siis kaikki tässä pitäjässä varakkaita? kysyi Silmäpuoli vaeltaja.

— Eivät. Köyhä leskivaimo asuu Bollissa, joka on syrjäinen paikka vuoristossa, vastattiin hänelle. — Mutta hänen ei tarvitsisi olla köyhä, ellei hän itse tahtoisi. Hänelle on tarjottu pappipirun rahastosta apua, mutta hän on kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan.

— Pappipirun?

— Niin. Emme mielellämme mainitse séra Ketilliä nimeltä, siksi nimitämme häntä niin kuin kuulit.

— Hyvästi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja.

— Jumala kanssasi. —

Mutta kauppalasta poispäin matkatessaan Silmäpuoli vaeltaja tuli sivuuttaneeksi erään tavarasuojuksen, mistä kuului melua ja naurua.

Hän meni ovelle, joka oli puolittain avoinna, ja kurkisti sisälle. Suuressa, hämärässä huoneessa hän näki neljä omituista olentoa. Heitä oli kolme miestä ja yksi nainen. He olivat kaikki ryysyissä, ja heidän likainen tukkansa riippui pitkin selkää. Ei ollut epäilystäkään siitä, että he olivat kulkureita, kuten hän itsekin, — Herran viheliäisiä raukkoja, kuten ihmiset heitä nimittivät.

Nainen hoilotti karkealla äänellä rivoa laulua. Yksi miehistä istui pidellen vatsaansa ja kiemurrellen naurusta.

Toiset kaksi miestä olivat kokonaan kiintyneet yksityiseen käsikähmäänsä, — he tappelivat perusteellisesti, mutta veljellisessä rauhassa. Joka kerta kun toisen onnistui antaa hyvä isku, murahti hän tyytyväisesti, kun taas toinen koetti olla aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut ja odotti vain omaa vuoroaan.

Naurava istuja — jättiläisolento, jolla oli punakellertävä tukka ja rähjäiset, nuorenpuoleiset kasvot, huusi heille:

— Tulkaa kuulemaan, pojat! Heittäkää nujakkanne. Tämä on, piru vieköön, paras laulu, minkä Runo-Gudda on ikinä tehnyt. Hän _osaa_ vielä vanhoilla päivillään. Heittäkää hitossa tuo nujakkanne, huusi hän harmistuneena, nousi ja hoiperteli heitä kohti.

Hän oli heitä joko joukon pitempi.

Miehet kimmahtivat erilleen toisistaan hänen lähestyessään.

— Älä koske minuun, Täi-Grimur, huusi toinen, mustapintainen, solakka mies, jota nimitettiin Rovastiksi, koska eräs hänen kykyjään oli se, että hän osasi matkia kaikkien niiden pappien ääniä, joiden oli kuullut messuavan, ja koska hänellä oli tapana leikillä vihkiä ihmisiä. Sitä tehdessään hän väänsi toimituksen sanamuodon peitellyiksi ruokottomuuksiksi, jotka suuresti huvittivat ihmisiä. — En minä huoli sinun elukoistasi talvisyöttöön, lisäsi hän.

— Eipä ole niinkään varmaa, että saisit eniten tuntea minun täitäni, jos sinuun koskisin, Rovasti, vastasi Täi-Grimur irvistellen hyvänsävyisesti. — Anna kuulua, Runo-Gudda.

Runo-Gudda oli roteva, tummahko naikkonen, vanhanpuoleinen. Kuten hänen äänensä olivat hänen kasvonsa ja jäsenensäkin karkeat. Hänen yllään oli hame, joka oli katkaistu aivan polvien alapuolelta ja paljasti hänen voimakkaat pohkeensa, joiden verhona oli karkeat, parsitut sukat. Vain yksi oli kaunista tässä naisessa, nimittäin hänen silmänsä, jotka olivat suuret ja syvänsiniset. Kaikki lapset pelkäsivät häntä, kunnes hän oli katsonut heitä silmiin. Siitä hetkestä he kiintyivät häneen. Hän oli maan harvoja naispuolisia kulkureita, ja kuuluisa — tai oikeammin huonossa huudossa — mehevien laulujensa vuoksi.

Hän oli huomannut Silmäpuoli vaeltajan.

— Kuka sinä olet? hän sanoa tokaisi. — Tule lähemmäksi vaan, lisäsi hän.

Silmäpuoli vaeltaja ontui pitkin lattiaa.

— Jumalan rauha taloon, sanoi hän.

— Jumalan rauha itsellesi, mutisivat muut, alussa hieman ällistyneinä.

Silloin astui äkkiä nuorin miehistä, Jón Gíslason, lyhytkasvuinen, tanakka nuori mies, aivan hänen likelleen. Jón Gíslason teki enemmän kuin nämä muut hyötyä kuljettamalla kantamuksia ja viestejä seudusta seutuun. Hän oli kaikissa toimituksissaan itse luotettavaisuus. Siksipä ihmiset suvaitsivat häntä, huolimatta hänen nuoruudestaan ja lihavuudestaan. Jón katsoi häntä kasvoihin.

— Hän on meikäläisiä, sanoi hän sitten. — Se on Silmäpuoli vaeltaja.

Muut innostuivat, ja Täi-Grimur veti heti taskumatin esiin.

— Tämä on hyvää viinaa, sanoi hän hyväntahtoisesti ja tarjosi Silmäpuoli vaeltajalle. — Saakeli miten se riipaisee somasti. — Anteeksi, lisäsi hän, sinä et kai oikein siedä, että me olemme vähän raakasuisia. Mutta minä nyt olen kerta kaikkiaan paha kiroilemaan ja vannomaan tietämättä oikeastaan itsekään siitä. Kieleni on kuin kala kuivalla maalla, niin pian kuin sen on pakko käyttää säädyllistä puhetapaa.

— Sanat, jotka vain tulevat kieleltä, eivät ole pahimpia, vastasi Silmäpuoli vaeltaja, pyyhkäisi pullon suuta ja otti pienen naukun.

Sitten hän irvisti ja sylkäisi viinan suustaan.

— Ei tunnu maistuvan, vaikka luulin, että pieni pisara ehkä olisi hieman auttanut.

— Saamarin sika! kiljaisi Täi-Grimur, kun näki viinan menevän hukkaan.

Sitten hän malttoi mielensä ja lisäsi:

— Anna anteeksi, jumalanmies. Mutta se on näes _minun_ sydämeni voidetta.

Silmäpuoli vaeltaja katsoi kauan häneen.

Sitten hän ojensi hänelle kätensä.

— Veli, sanoi hän. — Kukin kulkekoon omia teitään.

— Sanotko sinä minua veljeksi? vastasi Täi-Grimur karkealla äänellä. — Ja ojennat minulle kätesi. Etkö pelkää täitäni? Ei kukaan ole ennen sanonut minua veljeksi. Sisarukseni eivät tahdo minua tuntea ja nimittävät minua Täi-Grimuriksi kuten kaikki muutkin. Eipä ole valetta mitä sinusta kerrotaan, Silmäpuoli vaeltaja. Jumala sinua siunatkoon.

— Jos täit nyt joutuvat uimaan hänen kyynelissään, niin ne luulevat olevansa avomerellä ja heittävät sielunsa Herran haltuun, mutisi Rovasti pahanilkisestä.

— Rovasti, sanoi Täi-Grimur, saat kiittää Silmäpuoli vaeltajan läsnäoloa. Muuten olisin lähettänyt sinut itsesi uimaan iankaikkisuuteen näiden sanojen vuoksi.

— Kelvoton! kähisi Runo-Guddakin ja sylkäisi Rovastiin.

Rovasti vain nauroi pilkallisesti.

Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen.

— Oletko koskaan ajatellut, että yksi päivä on kerran oleva viimeisesi — ja että kielesi voi tulla mykäksi minkä sanan jälkeen tahansa, jonka sanot?

— Olen kyllä, ja sitten olen tuuminut sanoa Herrallemme — jos niin pitkälle pääsen, jollei piru ota lämmintä sielua ruumiistani —: Katso ihmisen poikaa! niin minä aion sanoa.

— Sinäkin olet veljeni, sanoi Silmäpuoli vaeltaja ja ojensi hänelle kätensä.

Rovasti tarttui siihen altapäin vasemmalla kädellään ja läiskäytti aimo sylkylöntin hänen kämmenelleen.

Silmäpuoli vaeltaja seisoi hetkisen katsellen kättänsä. Sitten hän istuutui eräälle laatikolle ja nyyhkytti.

Rovastin pilkkanauru lakkasi. Hänen hengityksensä kävi äkkiä nopeaksi. Sitten hän astui ulos vajasta pää kumarassa.

Nuo kolme kulkuria seisoivat ääneti Silmäpuoli vaeltajan ympärillä. He eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa eivätkä tienneet mitä tehdä.

Tyynnyttyään sen verran, että saattoi puhua, virkkoi Silmäpuoli vaeltaja:

— Ystäväni, älkää olko suuttuneita häneen älkääkä vihatko häntä minun tähteni. Älkää luulko, että hän on pahempi kuin kukaan meistä. Tie hänen sydämeensä oli vain hieman pitempi — ja vaikeampi löytää.

— Minulla on kiire, sanoi hän sitten, minun pitää joutua.

Ja hän sanoi jäähyväiset naiselle ja molemmille miehille.

— Jumala kanssasi, sanoivat he hänen poistuessaan.

Hän pysähtyi hieman epäröiden vajan ulkopuolelle.

Hän tahtoi mielellään Hofiin, pappilaan, joka oli vuonon toisella puolen, mutta tie vuonon ympäri oli pitkä astella. Ja jopa oli melkoinen osa hänen viimeisestä päivästään kulunut, vaikka hän oli kiiruhtanut niin paljon kuin suinkin saattoi.

Hän ontui rantaan nähdäkseen, olisiko siellä venettä menossa vuonon poikki.

Saavuttuaan mäentörmälle, joka laskeutui äkkijyrkästi rantaan, hän näki muutamia ihmisiä ryhmittyneinä jonkin ympärille. Vene oli vedetty hiekalle aivan viereen.

Hän ontui mäkeä alas.

Hän näki miehen kumartuneena rääsykasan yli, josta valui vettä. Hänen saavuttuaan kohdalle mies nousi ja sanoi:

— Hän on kuollut.

Ympärillä-seisojat paljastivat päänsä ja tekivät ristinmerkin rinnalle ja otsalle.

Silmäpuoli vaeltaja näki, että kuolleena hiekalla makaava olento oli Rovasti.

— Hetki sitten puhuin hänen kanssaan, sanoi hän.

— Niin, tulimme liian myöhään, vastasi eräs mies hänelle. — Näimme hänen syöksyvän mereen, mutta hän ei tullutkaan pinnalle — hän oli tarrautunut leviin ja pysytellyt pohjassa. Katsokaas, hänellä on niitä käsissään.

Silmäpuoli vaeltaja katsoi tarkemmin, — niin oli todellakin laita.

— Niinpä _olet_ siis jo astunut Herramme eteen, mutisi hän. — Ihmis-raukka, rauha olkoon sielullesi.

Ja hän teki ristinmerkin kuolleen yli.

Nähdessään venettä työnnettävän vesille hän meni luokse ja kysyi:

— Onko teitä monta veneessä?

— Minä yksin, vastasi nuori mies. — Minä palvelen papilla ja olen matkalla kotia.

— Tahdotko soutaa minut vuonon poikki?

— Mielihyvällä, vastasi nuori mies ja punastui ilosta.

Silmäpuoli vaeltaja astui veneeseen, ja nuori mies pani airot veteen.

Ilma oli nyt tyyni. Mutta pilvet taivaalla kiitivät edelleenkin nopeasti. Ei enää tullut sadetta eikä rakeita. Vain pilvenvarjot ajelivat auringonpälviä huimassa karkelossa pitkin meren tyyntä pintaa.

Silmäpuoli vaeltaja istui katsellen ympärilleen veneen kiitäessä nopeasti vuonon keskustaa kohti. Hän katseli ulospäin sinne, missä meri yhtyi taivaanrantaan. Ja maalle päin, joen suulle — pitkin laaksoa... Ja hän näki Linnan siellä laakson pohjassa, rajalla, missä se jakautui kahdeksi ahtaammaksi laaksoksi.

Hänen sydämensä lämpeni, kun hän näki kotia Linnaan. Oli niin omituista, että missä hänen lapsenjalkansa olivat astuneet ensimäiset askelensa, sinne hän suuntasi viimeisen kulkunsa.

Mutta hän irtautui ajatuksistaan nuoren miehen osoittaessa päällään korkeata, yksinäistä kalliota, joka kohosi vuonon perukassa.

— Tuolta séra Ketill hukuttautui, sanoi hän. — Oletko kuullut séra Ketillistä?

— Olen, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Tunsin hänet paremmin kuin moni muu.

— Hän oli varmaankin ilettävä olento, sanoi nuori mies uteliaana.

Silmäpuoli vaeltajan mieli ei tällä haavaa ollut erittäin altis sille tuskalle, mitä séra Ketillin soimaaminen muuten tuotti hänelle. Hän oli vähällä ajattelemattomuudesta vastata: Älkää tuomitko —, mutta malttoi mielensä ja jäi istumaan äänettömänä ja tuijotti vuonolle.

Vihdoin hän sanoi itsekseen:

— Kukapa olisi luullut, että minä koskaan taas joutuisin lainehtivalle merelle.

— Taas?

— Niin. Olen aikanani matkustellut monien merten poikki ja nähnyt monta maata.

Mies luuli hänen laskevan leikkiä.

— Ne ovat kai olleet vain ajatuksen meriä ja toivon maita, sanoi hän.

Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen.

— Sinäpä et ole mikään pölkkypää. Oletko sinäkin matkannut paljon ajatuksissasi?

Mies naurahti hieman.

— En, vastasi hän. — Mutta talvella matkustan Amerikkaan.

— Sitä älä tee, sanoi Silmäpuoli vaeltaja hiljaa.

— Miksi en? Siellä voi ansaita paljon enemmän rahaa.

— Niin, mutta on helpointa kuolla siellä, missä on syntynyt.

— Minäpä en olekaan toistaiseksi aikonut kuolla.

— Et. Mutta mitäpä elämä pohjaltaan tuottaa muuta kuin kuolemaa? Se on ainoa varma voitto, — ehkäpä yleensä ainoa voitto, minkä se tuottaa.

— Luulin Silmäpuoli vaeltajaa elämän apostoliksi, sanoi mies.

— Tuottaako sinulle pettymystä, että Silmäpuoli vaeltaja on vain ihminen?

Keskustelu taukosi. He olivat nyt ehtineet vuonon keskustan ohi ja lähenivät nopeasti vastakkaista rantaa.

Silmäpuoli vaeltaja istui ajatellen kaikkia niitä merkillisiä virtoja, joita oli sileän pinnan alla, ja kaikkia niitä merkillisiä eläimiä, kaikkea sitä ihmeellistä elämää, mikä viihtyi siellä. Käsittämätön kuin itse elämä oli tämä meri, jonka mainingit tällä haavaa tuudittivat venettä monivaiheisessa tahdissaan. Niin, säälimätön kuin elämä, tuhlaava kuin elämä oli tämä meri, jonka levottomuutta hänen suotiin maistaa vielä kerta ennen kuolemaansa.

Kun hän astui veneestä maalle, tuntui hänestä hyvältä saada jälleen maankamara jalkainsa alle, mutta hän oli melkein unohtanut mitä varten oli tänne tullut. Kirkkomaan näkeminen toi sen kuitenkin pian hänen mieleensä.

Hän meni kirkkotarhaan. Oli tullut uusi kirkko. Se seisoi vanhan paikalla, mutta oli suurempi ja korkeampi ja loisti valkoiseksi maalattuna yli seudun. Hetkisen hän ajatteli, että se, mikä oli tapahtunut, varmaankin olisi jäänyt tapahtumatta, jos entinen kirkko olisi näyttänyt puhtaalta ja vaalealta kuten tämäkin, eikä mustalta ja uhkaavalta. Hän astui sisäänkäytävän luo. Samat kiviportaat johtivat ovelle. Hän polvistui painaen otsansa erästä porrasta vasten ja rukoili. Sitten hän nousi ja meni Linna-suvun hautapaikalle. Pian hän löysi etsimänsä haudan. Ja kauan aikaa hän oli polvillaan hiljaa rukoillen sen ääressä.

Kun hän vihdoin nousi, oli hän niin sairas, että tuskin jaksoi laahautua pois. Hän meni kuitenkin pappilan taa, sen sijaan että olisi mennyt sisälle lepäämään ja vahvistautumaan hieman. Hän lähti astelemaan erästä käyttämätöntä oikotietä laaksoon.

Pappilan väen tarkastellessa kirkkotarhaa, minne nuori mies, joka oli soutanut hänet vuonon poikki, oli nähnyt hänen menevän, hän oli poissa. He etsivät ja tähystivät ympäri taloa, mutta eivät löytäneet häntä mistään.