II.

Seuraavana aamuna kirkkaan syyspäivän kuulas ilma säteili vuorten yllä.

Heti aamun sarastaessa vaivainen vanhus ryömi onkalostaan.

Vilunväreet karsivat hänen ruumistaan.

Koettaessaan saada lämpöä ruumiiseensa heiluttelemalla käsiään ja koputtelemalla tervettä jalkaansa maata vasten hän ajatteli:

— Vieläkin kerran on kuolema halveksinut elämääni.

Mutta heti sen jälkeen hän mutisi, aivan kuin katuen:

— Herra, tapahtukoon sinun tahtosi. Kiitos yöstä ja kiitos kaikista koettelemuksistasi. — Mutta et varmaankaan ihmettele, että ikävöin kuoleman rauhaa.

Hänen siinä seistessään nousi aurinko, ja hän istuutui kivelle, otti hatun päästään, asetti kätensä niin, että aurinko saattoi niille paistaa, ja hymyili kohti auringon aamunkoleata loimua.

Hieman lämmittyään hän söi viimeiset leiväntähteensä ja valmistautui lähtemään.

Ennen lähtöään hän tuli ajatelleeksi eilisiltaisia mielialojaan ja yksinpuhelujaan. Hänen täytyi silloin ehdottomasti hymyillä ajatellessaan illan ja aamun välistä eroa.

— Ei koskaan ole mielemme samanlainen, mutisi hän. — Missä on totuus? Voivatko tunteet ja mielialat, joilla ei ole mitään kestävyyttä, olla tosia ja oikeita? Missä on sopusointu, johon voimme sulautua?

Hän oli jo kääntynyt mennäkseen, kun jokin pakoitti hänet pysähtymään. Ja huulilla sääliväinen hymy, joka tarkoitti häntä itseään, hän ryhtyi kiskomaan pois kiviä ja sammalta, joilla oli tukkinut onkalon toisen aukon.

Sitten hän taputti kiviä ja poistui tyyntyneenä. Ehkäpä niillä oli yksinäistä, ja jos aukko oli tukittu, eivät ne voineet yhtä hyvin kuulla mitä tuulet niille kertoivat tullessaan kiitäen ja laulaessaan terävien kivensärmien ympärillä.

Vaivalloisesti hän poistui ontuen. Hänen kaikki jäsenensä olivat vieläkin jäykät.

Hän löysi polun, jonka oli jättänyt etsiäkseen suojaa edellisenä iltana. Ja sitten hän jatkoi matkaansa Hofsfjørðuria kohti.

Aurinko nousi taivaalle, kuivasi kasteen kiviltä ja lämmitti niiden pintoja. Vain siltä puolen, joka oli pohjoiseen päin, ne olivat vielä kylmiä ja mustia kosteudesta. Ja sammalessa niiden välillä loistivat kirkkaat kastehelmet. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei hän nähnyt muuta kasvullisuutta kuin vihreää ja ruskeaa sammalta. Mutta hänen mielensä täytti omituinen, tyyni ilo. Häneltä ei puuttunut mitään, ja hän tunsi kodikasta hyvinvointia näiden kivien keskellä, jotka olivat niin rikkaita omituisista muodoista ja mahtavista ryhmävaikutuksista. Ja hän tunsi olevansa aivan kuin ystävien parissa, kun ohi mennessään hetkiseksi asetti niille kämmenensä ja joi vereensä lämpöä, jota niihin oli säteillyt auringosta.

Hän saapui Langerygille, kapealle polulle, jota ei käynyt kiertäminen. Se oli kuin pitkä, suora kivinen makuulava kahden syvän, äkkijyrkän kuilun välissä — »Hiljaisen kuilun» ja »Kuoleman kuilun». Hän pysähtyi ja katseli eteensä tietä pitkin. Langerygin vastakkaisessa päässä oli kapea tunturilaakso syksynkellertävine nurmikkoineen. Ei ainoaakaan elävää olentoa ollut näkyvissä.

Hän lähti vaeltamaan pitkin kivipolkua pysytellen vaistomaisesti aivan keskellä. Hän unohti hetkiseksi itsensä ja kärsimyksensä näiden kahden kuilun vuoksi — näiden kahden nielun, jotka väijyivät häntä. Hän tiesi, että tämä käytävä oli kuuluisa vaarallisuudestaan — pimeässä, lumimyrskyssä ja sumussa. Mutta tänäänhän ilma oli kirkas. Hän tiesi kerrottavan, että monet niistä, jotka tulivat tänne ylös, suistuivat Kuoleman kuiluun. Siellä lauloi ja vihelsi alituisesti, jos vain kävi pieninkään tuulenhenkäys — niin, melkeinpä kuuli sen suhisevan ja murisevan tyynelläkin. Mutta Hiljaisesta kuilusta ei koskaan kuulunut ääntäkään, vaikka myrsky miten hurjasti olisi ulvonut kivien ympärillä: Hiljainen kuilu pysyi hiljaa. Ihmiset kertoivat, että ne olivat kaksi noiduttua kuninkaantytärtä; toinen oli ollut hyvä, toinen paha; toinen tumma, toinen vaalea. Hiljainen kuilu oli hyvä kuninkaantytär, joka vain istui ja kuunteli epätoivoisena tumman sisarensa pahoja tekoja. Ihmiset kertoivat, että jos joku joskus vapaaehtoisesti heittäytyisi Hiljaiseen kuiluun, ei hän ainoastaan pääsisi ehein nahoin sieltä, vaan vieläpä saisi kuninkaantyttären puolisokseen, ja kuilut täyttyisivät soralla maan sisästä päin. Ei kuitenkaan tiedetty, oliko sitä kukaan yrittänyt.

Päästyään Langerygin keskivälille vanhus pysähtyi — sillä hänet valtasi äkkiä halu tirkistää alas Kuoleman kuiluun. Hän voitti pelonsekaisen kammonsa ja läheni varovaisesti reunaa. Mutta hän ei voinut nähdä mitään — vain pimeyttä kuilun pohjalla. Äkkiä tuli musta lintu liidellen pimeydestä, ja vanhus peräytyi nopeasti kuilun reunalta. Mutta samassa lintu rääkäisi käheästi, ja hänen täytyi hymyillä itsekseen — sehän oli vain korppi, joka oli ollut vierailulla pahan kuninkaantyttären luona — tai vainajien luona.

Kun hänen jalkansa pääsi harjanteen kalliopohjalta, niin hän huoahti helpotuksesta. Ja hän kiiruhti eräälle rinteelle, missä kasvoi hieman ruohoa, levähtääkseen hiukan. Teki hyvää, kun sai nähdä hieman vihantaa vaellettuaan pitkiä kalliopolkuja. Hän iloitsi jok'ainoasta korresta, olipa se kuinka näivettynyt ja kuihtunut tahansa. Ja ehdottomasti hän katseli niitä tarkoin, aivan kuin painaakseen ne mieleensä.

Äkkiä herahti kyyneliä vanhan miehen silmiin, ja hänen huulensa värähtelivät, kun hän virkkoi itsekseen:

— Elämässä on niin paljon iloja.

Hän silmäili polkua, jota hänen oli vaellettava — poikki hieman alavan nurmikon ja ylöspäin pitkin vähitellen kohoavaa soraharjua, aivan huipulle. Siellä seisoi kiviröykkiö. Hän tiesi, että sieltä hän näki yli — Hofsfjørðurin.

Hänellä oli eniten halua jäädä istumaan menemättä koskaan sitä tietä. Mutta levoton kaipuu ja odotus saattoivat hänet päinvastoin kiiruhtamaan. Hänen sydämensä jyskytti kuin pojan, jonka ensi kerran on tehtävä jotain miehekästä ja vastuunalaista.

Saavuttuaan mäen huipulle hän nojautui kiviröykkiötä vasten ja jäi seisomaan. Siinä se nyt oli, hänen lapsuutensa rannikko. Sininen vuono, meren uurtamat niemekkeet, vaalenneet laitumet, hopeanhohtoiset joet ja purot — kuinka usein hän olikaan ajatellut niitä rakkaudella. Kuinka hän olikaan oppinut niitä rakastamaan — sen jälkeen kuin oli ne jättänyt.

Tavantakaa sumensivat kyynelet hänen katseensa.

Ja kuitenkin hänen mielialansa oli hilpeä. Hän oli astunut rajan yli, oli tulossa kotia jälleen.

III

Seisottuaan jonkun aikaa nojautuneena kiviröykkiötä vasten hän kuuli äkkiä koiran haukkuvan, ja kääntyessään sinnepäin, mistä haukunta kuului, hän unohti kaiken muun nuoren miehen tähden, joka tuli kävellen häntä kohti.

Nuori mies kutsui koiraa, joka heti totteli ja vaikeni. Mutta nuoren miehen ääni tunkeutui vanhan miehen sydämeen syvemmälle kuin mikään ääni ennen.

Hän kävellä liikkasi nuoren miehen luokse, ojensi hänelle kätensä ja hymyili ränstyneillä kasvoillaan.

— Ole tervetullut, mies, sanoi nuorukainen hiljaa ja tyynesti.

— Voimia ja terveyttä, hyvä mies, vastasi vanhus.

He katselivat toisiaan, ja nuori mies huomasi vieraan miehen mielenliikutuksen.

— Siunattu päivä, sanoi hän hetkisen kuluttua.

Mutta vanha mies yhä vain katseli häntä.

Sitten hän sanoi:

— Etsit kaukaa tuntureilta lampaitasi.

Puhuessaan hän ei irroittanut katsettaan nuoresta miehestä — yhdellä silmällään hän ahmi kiihkeästi hänen jokaista liikettään, ja hänen kasvonilmeensä todistivat, että hän kuunteli enemmän hänen ääntänsä kuin hänen sanojaan. Nuori mies ei tiennyt, että vanhus tunsi hänen kasvonsa peilistä — oli tuntenut jo monta vuotta. Hän meni yhä enemmän hämilleen ja koetti rohkaista mieltään kysymällä:

— Kuka mies on?

— Köyhä vaeltaja, vastasi vanhus.

— Mikä miehen nimi on?

Nuori mies tuli rohkeammaksi kuullessaan itsensä puhuvan.

Vanhus oli hetkisen vaiti, ennenkuin vastasi:

— Minun nimeäni ei kukaan hyvällä muistele.

Mutta nuori mies jatkoi:

— Minne miehen on matka?

— Kuljeksin paikasta paikkaan ja elän Jumalan ja ihmisten armosta. Nyt aion Hofsfjørðuriin, — — siellä en ole koskaan ennen ollut.

— Sitten kai tulet Linnaan.

— Tulen, tulenpa kyllä Linnaan, vastasi vanhus ja hymyili omituisesti ainoalla silmällään.

— Et suinkaan ole nähnyt lampaita matkallasi, tai lampaanjälkiä hiekassa?

— En ole. Vain korpin näin nousevan Kuoleman kuilusta, — muuta elävää en ole nähnyt. Aiotko edemmäksi tunturille?

— En, täältähän näkee viimeiset nurmikot. Voimme mennä yhdessä ihmisasunnoille, sillä tänään olen jo hakenut itseni väsyksiin.

— Puuttuuko sinulta montakin lammasta?

— Ei, minulta puuttuu vain yksi valkea karitsa; sillä on mustat jalat ja musta pää. Se oli niin suuri ja voimakas keväällä, kun se lähetettiin tuntureille, etten usko revon saaneen sitä valtaansa. Se oli lempikaritsani, ja minun _täytyy_ löytää se.

— Olet siis Linnasta? kysyi vanhus, katsoen sivulle.

— Niin — nimeni on Ørlygur.

— Olet nuori Ørlygur.

— Ei ole muuta Ørlyguria. Isoisäni kuoli monta vuotta sitten.

— Niin — muistan, kun hän kuoli. Se oli Hofin kirkossa. Minä näin sen.

— Olethan siis ollut täällä ennen.

— En — silloin olin toinen.

Nuori mies vaipui ajatuksiinsa — vanhus pääsi tarkemmista selittelyistä. Ørlygur tähysteli kauan eteensä kaukokatsein. Sitten hän vilkaisi pari kertaa salavihkaa ja miettivästi vanhaan mieheen. Vihdoin hän kysyi, koettaen näyttää välinpitämättömältä:

— Olet siis kai myöskin tuntenut séra Ketill vainajan?

— Olen — tunsin hänetkin, séra Ketillin.

Syntyi pitkällinen äänettömyys. Nuorelle miehelle selvisi, ettei hän päivän valossa voinut kysyä vieraalta kaikkea sitä, mistä halusi saada tietoja henkilöltä, joka tunsi asiat ja jonka kanssa saattoi niistä puhua. Sellaiset keskustelut oli suoritettava pimeässä, jolloin sielut voivat lähestyä toisiansa ruumiin estämättä.

— Tuletko nyt kanssani kotia Linnaan? kysyi hän.

— En — minun on ensin käytävä muutamissa muissa paikoissa.

— Mutta tulethan Linnaan — lupaathan sen.

— Lupaan, lupaan tulla. Kukapa kerjäläinen Linnan ohi menisi?

Vastaus saattoi Ørlygurin hämilleen. Hän kysyi ystävällisesti:

— Tahdotko syödä palasen kanssani?

— Herra sinua siunatkoon.

He astelivat rinnettä alas kohden sammaleista mätästä ja istuutuivat.

Ørlygur irroitti selkälaukkunsa ja avasi sen. Ensin hän otti parin uusia kenkiä esiin ja sanoi hämillään:

— Kenkäsi ovat huonot, tässä on minulla pari uusia; sinä saat ne. Otin ne mukaani siltä varalta, että omani kuluisivat rikki tiellä, mutta ne ovat vielä eheät ja kestävät kyllä kotiin asti.

Vanha mies otti iloisena vastaan kengät. Hän silitteli käsillään anturoita kuin hyväillen. Ja saatuaan ne jalkaansa hän istui kauan tarkastellen niitä, harras ilo silmäraukassaan.

— Kauniit kengät, sanoi hän nauraen.

— Vähästäpä sinä tulet iloiseksi, virkahti Ørlygur hymyillen. — Haukataanhan nyt.

He söivät ääneti. Vanhus istui omissa mietteissään. Ørlygur silmäili häntä tarkoin. Ensi kerran hän nyt oikein katsoi tyhjään silmäkoloon, eikä se hänestä enää näyttänyt niin kamalalta kuin ensimältä. Hänessä heräsi aavistus, että vanha mies oli nähnyt parempiakin päiviä. Mutta hän ei uskaltanut vielä viitata hänen menneisyyteensä, peläten ehkä loukkaavansa häntä.

Syötyään vanha mies pyyhki suunsa ja mutisi jotain.

— Jumalan kiitos, sanoi hän sitten ääneen ja tarttui Ørlyguria käteen, jota katseli tarkoin päästäessään sen.

Vanhuksen ruumiillinen kosketus vaikutti Ørlyguriin omituisella, yhtaikaa miellyttävällä ja vastenmielisellä tavalla, jota hän ei voinut ymmärtää. Hän oli muuten niin tottunut kättelemään vieraita ja tuttuja, että teki sen ajattelematta mitään erityistä. Mutta ojentaessaan tälle kerjäläiselle kätensä hän tunsi halua heittäytyä hänen kaulaansa ja samalla olla ojentamatta hänelle kättään — aivan kuin sellaisen henkilön suhteen, joka on hyvin läheinen.

Syötyään he kulkivat vieretysten vuorenrinteitä alas.

Pitkään aikaan he eivät virkkaneet sanaakaan.

Vanha mies oli väsynyt ja ontui pahasti. Hän pysähtyi vähänväliä ja nojasi raskaasti sauvaansa levähtääkseen. Silloin nuori mieskin pysähtyi, seisoi ja katseli eteensä maahan tai vilkaisi vaivaiseen seuralaiseensa.

Heidän saavuttuaan joelle, joka jyrkkien vuorenseinämien välistä tunkeutui Norðurdaluriin, vanhus pysähtyi ja istahti kivelle. Ørlygur istuutui toiselle kivelle häntä vastapäätä, ja he istuivat hetkisen katsellen toisiaan sanomatta mitään.

Vihdoin vanha mies keskeytti hiljaisuuden.

— Nyt kai sinä kahlaat tältä kohtaa joen poikki ja menet suorinta tietä kotia. Minä lähden alaspäin jokivartta. Tunnin kuluttua olen ehkä Bollissa — on kai se asuttuna tätä nykyä?

— Sinä näyt tuntevan nämä seudut hyvin. On, siellä asuu eräs leski tyttärensä kanssa, sanoi Ørlygur ja punastui.

Vanha mies ajatteli hymyillen:

— Mikä suuri lapsi hän onkaan, vaikka on aikaihminen. Hän ei voi puhua lesken tyttärestä punastumatta. Tuskinpa hän mainitseekaan hänestä muille kuin vieraille.

Ääneen hän sanoi:

— Saan kai minä siellä yösijan jossakin ladossa. Sinä et taida lähteä mukaan?

Ørlygur katsoi poispäin.

— En, sanoi hän.

— Saanko sanoa terveiset sinulta? kysyi vanha mies varovaisesti.

— Saat kyllä.

Ørlygur ei nostanut katsettaan.

Vanha mies nousi ja astui hänen luokseen.

— Hyvästi, sanoi hän ojentaen hänelle kätensä. — Ja kiitos hyvästä seurasta, lisäsi hän katsoen häntä silmiin.

— Hyvästi. Kiitos itsellesi.

Ørlygur jäi istumaan ja katseli vanhan miehen jälkeen. Kun vanhus oli häviämäisillään kallionlohkareen taakse, hypähti hän äkkiä ylös ja riensi hänen jälkeensä. Saavutettuaan hänet hän kysyi hengästyneenä:

— Etkö tahdo sanoa minulle nimeäsi?

Vanha mies hymyili hänelle — suopeasti, lempeästi.

— Ihmiset nimittävät minua Silmäpuoli vaeltajaksi.

Ørlygur ei virkkanut mitään, mutta vanha mies näki hänen kasvoistaan, ettei nimi ollut hänelle tuntematon. Sitten hän ojensi hänelle kätensä.

— Hyvästi, Linnan Ørlygur.

— Hyvästi, Silmäpuoli vaeltaja, ja Jumala olkoon kanssasi, vastasi Ørlygur hartaasti, puristaen hänen kättään kunnioittavasti.

Hän jäi seisomaan ja katseli vanhan miehen Jälkeen, vielä kauan sittenkin, kun tämä oli kadonnut jokivartta alas.

IV

Aurinko oli laskenut läntisten tunturien taa, kun Ørlygur vihdoinkin oli herennyt tuijottamasta vanhan miehen jälkeen.

Tämä nimi — Silmäpuoli vaeltaja — oli aina ollut hänestä kuin kappale satua. Ja nyt se oli äkkiä tullut todellisuudeksi. Hän oli nähnyt ja puhunut Silmäpuoli vaeltajan kanssa.

Hän tiesi, että tämä oli kuljeksiva kerjuri, ja tunsi monet niistä lukemattomista kaskuista, jotka vähitellen olivat liittyneet hänen olemukseensa. Hän tiesi myöskin, ettei Silmäpuoli vaeltaja ollut koskaan ennen käynyt Hofsfjørðurissa, — siksipä hänkään ei ollut koskaan ennen tullut tuumineeksi hänen alkuperäänsä —, ja nyt, tultuaan sattumalta tietämään, että Silmäpuoli vaeltaja oli nähtävästi elänyt ennen muinoin toisen nimisenä, hän hämmästyi havaitessaan, ettei tämä mies ollutkaan aina ollut Silmäpuoli vaeltaja. Hän ei ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi, että hän, kuten muutkin, oli syntynyt ja kasvanut arkioloissa.

Kuten kaikki lapset ja lapselliset sielut, jotka olivat kuulleet Silmäpuoli vaeltajan urotöistä, hänkin rakasti häntä. Kerrottiin monta juttua siitä ritarillisuudesta ja epäitsekkyydestä, jota hän oli osoittanut vuosikausia kestäneillä vaelluksillaan, milloin tarvittiin. Olihan hän kadottanut toisen silmänsä pelastaessaan lapsen palavasta talosta. Hän oli runnellut toisen jalkansa heittäytyessään reen eteen, jolla muuan vanhanpuoleinen, ruma piika ajaa karautti kuilua kohden — ympärillä olevien huonosti salatuksi hauskuudeksi, sillä nainen oli uskaltautunut tälle vaaralliselle retkelle voittaaksensa puolisokseen erään miehistä, jota rakasti. Ørlygur tiesi myöskin, että ennenkuin Silmäpuoli vaeltaja puolellatoista jalallaan ontui pois _siitä_ talosta, olivat mies ja ruma piika naimisissa.

Hän tiesi, että Silmäpuoli vaeltaja keksi keinoja siinä, missä muut näkivät pelkkiä esteitä, ja että hän monta kertaa oli saanut veriviholliset solmimaan keskenään ystävyydenliiton.

Silmäpuoli vaeltaja, kuljeksiva, elävä satuolento, joka oli viisain kaikista eikä kuitenkaan välittänyt käyttää viisauttaan omaksi hyödykseen, — joka oli jaloin kaikista ja kuitenkin vaelteli ryysyissä ja kerjäläissauva kädessä, — joka olisi voinut olla kuninkaanlinnan kaunistuksena ja kuitenkin vietti yönsä ladoissa ja ulkohuoneissa kuten kurjin kaikista, — tämä Silmäpuoli vaeltaja oli Ørlygurille — kuten kaikille muillekin — rauhan ja ilon vertauskuvana, kaiken hyvän ruumiillistumana.

Kaikkea tätä oli Ørlygur seisonut miettimässä. Hänen teki mielensä lähteä vanhuksen jälkeen, ja hänessä heräsi omituinen, seikkailukas halu seurata häntä hänen vaelluksillaan kautta maan.

Silloin hän huomasi auringonlaskun punaisen hohteen vuorten huipuilla ja kiiruhti joutuakseen kotia.

Hän pysähtyi keskelle jokea. Oli aivan kuin punainen kulta olisi valunut häntä kohti virran mukana. Siihen sisältyi lukemattomia värejä, tulipunaisesta tummansiniseen. Sen väririkkaus ja kohiseva laulu siirsi hänet tuokioksi satujen maailmaan, niin että hän luuli vain kuvitelleensa, että oli tavannut Silmäpuoli vaeltajan.

Mutta saavuttuaan toiselle rannalle ja päästyään virran tylsistyttävästä unhovallasta hän sai äkkiä halun juosta kilpaa koiransa kanssa. Hän huusi sille. Koira tunsi merkin. Ja he kirmasivat eteenpäin vieretysten, koira kieli pitkällä, Ørlygur heiluttaen käsiään, rinta koholla ja pää puolittain kenossa. Kiidettiin yli kivien ja kuoppien, mättäältä mättäälle tahdikkain harppauksin, ja mahtavin pituushypyin yli syvien ojien.

Juostessa kävi Ørlygurille selväksi, että hän oli saanut sellaisen rientämishalun vain siksi, että lapsellisuudessaan tahtoi kiiruhtaa kertomaan oudosta elämyksestään — että oli nähnyt Silmäpuoli vaeltajan ja puhutellut häntä, että satusankari oli saapunut seudulle.

* * * * *

Hän juoksi koko kotimatkan. Koira oli lopuksi jäänyt kauas jälkeen ja hölkytti häpeissään, häntä koipien välissä. Kun se näki herransa loikkaavan yhdellä hyppäyksellä korkean pihavallin yli ja katoavan sen taa, voitti väsymys ja se heittäytyi kyljelleen, kaikki neljä jalkaa velttoina pitkin maata, ja läähätti niin, että ruumis kävi kuin palje.

Mutta hyppäys vei Ørlygurin voimat. Hän hiljensi vauhtiaan, ja huomatessaan kasvatusisänsä, joka asteli pihamaan toiselta syrjältä taloon päin, hän suuntasi askelensa häntä kohti.

Ormarr Ørlygsson oli nähnyt Ørlygurin tulevan juosten alas mäkiä, lakki kädessä ja vaaleat kiharat hulmuten tuulessa. Hän tunsi hänen halunsa saada huimapäänä kiitää eteenpäin, pitkät matkat, purkaakseen sitä ylenmääräistä elinvoimaa, joka täytti hänet. Se herätti hänessä aina jonkun verran huolta. Hän ajatteli aina sitä aikaa, jolloin Ørlygur oli oleva liian täysikasvuinen hankkiakseen helpoitusta juoksussa. Mutta hän ei voinut kuitenkaan olla hymyilemättä nähdessään kauniin nuorukaisen kiitävän eteenpäin sellaisella vauhdilla, että yksin hevosten ja koirienkin täytyi luopua hänen seuraamisestaan.

Ja kuten usein ennenkin hän virkkoi itsekseen:

— Kuinka hän onkaan isänsä näköinen. Samat vaaleat kiharat, samat siniset silmät ja sama komea, sopusuhtainen ruumiinrakenne. Aivan kuin nuori jumala.

Ja hän ajatteli itsetiedottoman rakkauden ja tietoisen vihan eroittamattomalla sekoituksella veljeään, séra Ketilliä, joka hävisi kohtalokkaan päivän jälkeisenä yönä, päivän, jolloin oli tullut syypääksi isänsä kuolemaan ja vaimonsa mielenvikaisuuteen. Ihmiset sanoivat — ja Ormarr ja kaikki muut uskoivat sen —, että hän oli hukuttautunut, koska hänet oli viimeksi nähty yksinäisellä kalliolla vuonon perukassa. Monetkin syyt saattoivat vaikuttaa sen, ettei hänen ruumiinsa ajautunut maalle — meressähän käy niin paljon virtoja.

Kirkossa tapahtuneen kohtauksen jälkeen — ja varsinkin siksi, että séra Ketill nyt oli poissa ja todennäköisesti kuollut — Ormarr oli lakannut sanomasta pojakseen Ørlyguria, Rúnan ja séra Ketillin lasta. Mutta hän ja Rúna pysyivät edelleenkin avioliitossa. Heille ei kuitenkaan syntynyt lasta. He elivät rauhassa ja tyynesti talossaan. Eivät he koskaan vaihtaneet pahaa sanaa keskenään. Aina, kun he toisensa tapasivat, puhuen tai vaieten, vallitsi heidän välillään yhteinen, tyyni luottamus ja täydellinen keskinäinen kiintymys. Elämä oli yhdistänyt heidät omituisella ja säälimättömällä tavalla. Mutta heidän rikas ihmisyytensä ja voimakas ja vaistomainen ymmärtämyksensä teki heidät molemmat kypsiksi elämään. He tiesivät, ettei liittonsa ollut mikään »onni», tämän käsitteen yleisen määritelmän mukaan, mutta vuosien kuluessa he tuottivat toisilleen yhä hartaampaa ja syvällisempää iloa. Ja keskinäinen luottamus valoi heidän sieluihinsa vähitellen varmempaa ja lujempaa tyytyväisyyttä, kuin mitä mikään rakkaus saattaa antaa.

Ørlygur ajatteli hyvin harvoin, ettei kasvatusisänsä Ormarr ollut hänen oikea isänsä. Hän tiesi sen kuitenkin. Ormarr oli, niin pian kuin oli huomannut hänet kyllin kehittyneeksi, perehdyttänyt hänet heidän sukulaisuussuhteisiinsa; sen hän teki vaimonsa läsnäollessa, mutta aivan lyhyesti ja ryhtymättä yksityiskohtiin tai selityksiin. Ne hän kuitenkin lupasi antaa, niin pian kuin Ørlygur piti sen suotavana. Mutta nuori mies aavisti jotain kasvatusisälleen ja äidilleen raskasta piilevän näissä seikoissa, eikä ollut halukas kysymään.

Jolleivät sivulliset olisi pyytämättä ilmaisseet hänelle yhtä ja toista asiaankuuluvaa, ei hän olisi tietänyt kovinkaan paljon koko tästä suhteesta. Ja hänen tietonsa supistuikin siihen vaikutelmaan isävainajastaan, että tämä oli ollut huono ihminen, musta lammas suvussa. Mutta ihmeellistä kyllä hän, isänsä poika, ei kärsinyt siitä. Suvun onnettomuus oli ikäänkuin pessyt pois sen lian, minkä hänen isänsä onneton muisto mahdollisesti saattoi heittää häneen. Ja vuosien kuluessa tuli raja séra Ketillin — jonka muisto eli omaa yksityistä ja hirvittävää elämäänsä — ja suvun välillä yhä jyrkemmäksi, kunnes ihmiset lopulta melkein unohtivat, että hän oli kuulunut Linna-sukuun. Mutta Ørlygur, joka varttui Linnassa, kiintyi yhä lujemmin ja lujemmin taloon ja sukuun ja vieraantui alituisesti isänsä muistosta. Tämän hän tunsi. Eikä tämä seikka ollut tuottamatta hänelle hieman omantunnonvaivoja. Sillä hänen isänsä oli kuitenkin ollut hänen isänsä. Ja mikäli hän varttui, kehittyi hänessä myöskin ajatus isästä, ja hän vaivasi päätään muodostaakseen tiedonmuruistaan kuvan hänestä ja tullakseen ymmärtämään hänen olemustaan. Syvimmässä sydämessään hän ei kuitenkaan ottanut uskoakseen, että isä oli ollut niin paha ja kurja konna kuin kerrottiin.

Mutta hänellä ei ollut ketään muuta, jolta saattoi kysyä tai jonka kanssa yleensä saattoi puhua näistä seikoista, kuin vanha Kata, mielipuolen tanskalaisen rouvan uskollinen hoitajatar. Kasvatusisältään tai äidiltään hän ei saanut kysytyksi. Kata taasen vastaili hänen kysymyksiinsä hämärästi ja käsittämättömästi; uskoihan Ørlygur, kuten kaikki muutkin, että Kata oli tullut uudestaan lapseksi, vaikka olikin vielä reipas ja terhakka. —

Ørlygur oli vielä aivan hengästynyt tullessaan kasvatusisänsä luo, joka heti kysyi häneltä:

— Löysitkö lampaan? — näytät niin iloiselta.

— En. Mutta arvaappa kenet tapasin. — Silmäpuoli vaeltajan! Korkealla siellä, missä nurmikot loppuvat. Ja minä seurasin häntä alas Norðuráan asti. Mutta en saanut tietää kuka hän oli, ennenkuin vasta erotessa. Lahjoitin hänelle kenkäni, ja niillä hän nyt kulkee.

Tämä asia sai Ørlygurin niin säteilemään onnesta, että Ormarrin täytyi hymyillä.

— Miksi et ottanut häntä mukaasi kotia?

— Hän tulee. Hän on luvannut minulle sen. Mutta nyt hän oli liian väsynyt. Hän läksi... hän taivalsi pitkin Norðuráa, päästäksensä johonkin lähimpään taloon.

Ormarr huomasi, että Ørlygur vältti mainitsemasta Bollia; mutta hän piti huolen siitä, ettei tämä huomio mitenkään käynyt ilmi hänen kasvoistaan.

Hän aavisti, että Ørlygur oli iskenyt silmänsä sen talon tyttäreen, mutta hän tahtoi odottaa niin kauan kuin mahdollista, ennenkuin määräsi kantansa tässä asiassa. Hänelle oli kaikkea muuta kuin mieluista, että kasvatuspoikansa saisi tuon käentytön vaimokseen. Mutta yhtä vastenmielistä hänelle oli millään tavoin vaikuttaa Ørlygurin tunteisiin tai toimiin, nyt kun hän oli tulemaisillaan täysikasvuiseksi. Hän tiesi myöskin, ettei Linna-suvun jäsenien kanssa ollut tavallisesti leikkimistä sydämenasioissa. Ja jos hän erehtyi, ellei tämä ollut vielä tullut Ørlygurille sydämenasiaksi, niin tuskinpa hänen sekaantumisensa vaikuttaisi hyvää. Mutta jos onnettomuus jo oli tapahtunut ja Ørlygur sydämessään oli tehnyt päätöksen, ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa.

Ørlygur ei tietänyt, olivatko äitinsä ja kasvatusisänsä huomanneet hänen kiintymyksensä Bollin Snaebjørgiin, niinsanotun »lesken» tyttäreen. Mutta hän oli selvillä siitä, että oli kohtaava heidän tahollaan, ellei suoranaista vastustusta, niin ainakin välillistä vastahakoisuutta ja estelyä. Ja hän oivalsi, että se tieto joka tapauksessa surettaisi heitä.

Tähän asti oli hänen omatuntonsa ja tahtonsa aina ollut sama kuin heidän omatuntonsa ja tahtonsa. Ja vaikka olikin selvillä tunteistaan ja tarkoituksestaan, lykkäsi hän kuitenkin asian lähemmän järjestämisen toistaiseksi. Olihan siihen vielä hyvää aikaa. Snaebjørgin ja hänen kesken ei ollut vielä mitään sanoja eikä lupauksia — hiljainen sydämen ymmärtämys vain.

Ormarr ja Ørlygur menivät yhdessä taloon.

— Mitä hän muuten sanoi? kysyi Ormarr.

Ørlygur jäi vastauksen velkaa. Hän kulki kasvatusisänsä rinnalla hämillään siitä, ettei muistanut Silmäpuoli vaeltajan sanoneen mitään merkitsevämpää. Hänestä ei tuntunut oikein sopivalta olla tuomatta minkäänlaisia viisaudensanoja, vaikka oli tavannut tuon viisaan kerjurin. Ormarrin huulilla väikkyi hänelle ominaiseksi tullut hieno hymy.

Mutta heidän saapuessaan taloon Ørlygur sai hyvitystä.

Vanha Kata tuli kompuroiden heitä vastaan, leveä hymy vanhoilla, rypistyneillä kasvoillaan. Hän meni suoraan Ørlygurin luo ja pani kätensä hänen käsivarrelleen.

— Olet puhunut hänen kanssaan, sanoi hän. — Ja olet iloinen. Onko sinua kenenkään muun tapaaminen koskaan niin ilahuttanut? Oi, kuinka Jumala on mahtava ja ihmiset lyhytnäköisiä? Hän tulee. Ja kaikki muuttuu hyväksi.

Hän kompuroi taasen pois heidän luotaan, tanskalaisen rouvansa luo, jota ei koskaan jättänyt moneksi minuutiksi kerrallaan.

He seisoivat katsellen hänen jälkeensä, ja kummankin huulilla oli sydämellinen hymy.

— Hän on hieman pyörällä päästään, sanoi Ormarr sitten. — Mutta tarkka huomiokyky hänellä vielä on. Sinun ei tarvinnut edes mainita hänelle, että olit puhunut Silmäpuoli vaeltajan kanssa.