XI.

Silmäpuoli vaeltaja tunsi itsensä sekä sairaaksi että väsyneeksi, kun hän, sanottuaan jäähyväiset nuorelle naiselle, ontui suureen taloon, jonka läheisyyteen nuori nainen oli seurannut häntä.

Omistaja, vanhanpuoleinen maamies, oli renkeineen kattamassa suurta, pitkulaista heinäsuovaa nurmiturpeilla. Ohuet, sitkeät nurmiturpeet, jotka olivat kyynärän levyisiä, mutta paksuimmalta kohdaltaan vain parin tuuman vahvuisia, olivat kääröinä heinäsuovan ympärillä — käärö käärön vieressä, pari sataa kappaletta. Oli kysynyt sekä työtä että kätevyyttä leikata ne niin ohuiksi ja tasaisen leveiksi. Kukin niistä oli viiden, kuuden kyynärän pituinen. Siellä oli myöskin suuria heinänippuja, jotka pantiin suovan soikiolle täytteeksi jokaisen yksityisen nurmiturpeen alle. Kaksi miestä työskenteli siellä ylhäällä. Kattaminen oli aloitettu heinäsuovan molemmista päistä, suova kohosi tasaisesti keskikohdalle päin. Rengit, jotka toivat heille nurmiturpeita ylös, pitkin korkeita tikapuita, kantoivat kääröjä siten, että pistivät kätensä molemmista päistä sisään. Isäntä auttoi vain silloin tällöin, käveli muuten ympäri ja tarkasteli heinäsuovaa kaikilta puolin ja antoi hyviä neuvoja.

Kun Silmäpuoli vaeltaja astui heidän luokseen, sen sijaan että olisi jatkanut matkaa taloon, pysähtyi työ hetkiseksi. Ne, jotka olivat alhaalla, kerääntyivät hänen ympärilleen, ja ne kaksi, jotka olivat ylhäällä suovan laella, olivat vähällä kavuta alas, mutta tyytyivät kuitenkin tulemaan niin kauas suovan reunalle kuin kaltevuus salli.

— Kuka sinä olet? kysyi isäntä tiukalla tavallaan.

— Kurja kerjäläinen, vastasi Silmäpuoli vaeltaja ja istuutui eräälle nurmiturvekäärölle.

— Sen kyllä saatoin nähdäkin, marisi isäntä. — Niin, niitä on kyllä tarpeeksi. Mutta istuppa mieluummin jollekin mättäälle, turmelet minun nurmiturpeeni.

Hän kääntyi olkapäitään kohauttaen hänestä miehiin päin.

— Piruko teitä riivaa? Ryhtykää töihin.

Silmäpuoli vaeltaja istui mättäällään, ja kotvan aikaan ei kukaan puuttunut hänen kanssaan puheisiin.

Koira tuli hänen luokseen nuuskien, heilutteli häntäänsä ja asettui toverillisesti hänen vierelleen.

Vihdoinkin talollinen kääntyi hänen puoleensa.

— No, vanha halliparta, tiedätkö kertoa mitään uutta?

— En, enpä tiedä mitään sellaista, vastasi Silmäpuoli vaeltaja sävyisästi.

— Et, todellakin. Ajattelet ehkä vain sitä hyvää ja huonoa, mitä olet saanut ja olet saapa syötäväksi — toisten padoista.

— Ajatteleehan sitä ihminen yhtä ja toista.

— Voitko antaa minulle yösijan?

— En varaa vuoteita irtolaisille ja laiskureille. Mutta ladossa kyllä suon sinulle sijan. Saat tyytyä siihen, että käy kova veto. Ja saatpa jotain suuhun pantavaakin. Mutta korvaukseksi sinun täytyy tehdä koirantemppuja tai jutella jotain huvittavaa.

Silmäpuoli vaeltaja naurahti ja kysyi:

— Tunnetko tarinan rikkaasta ja köyhästä? Talollinen lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan.

— Kitas kiinni, viheliäinen renttu! karjui hän.

— Annan sinut ilmi esivallalle kerjäämisestä.

Miehet hymyilivät toisilleen. Esivalta oli tässä tapauksessa Linnan Ormarr, ja mitäpä hyötyä oli poloisen ilmiantamisesta? Se ei ollut pahinta, mitä saattoi tapahtua kerjäläiselle.

— Mikä sinun nimesi on? kysyi isäntä kiivaasti — hän oli astunut aivan kerjurin luo, joka jäi rauhallisesti istumaan mättäälleen.

— Silmäpuoli vaeltaja, vastasi vanhus ja katsoi häneen hymy silmässä.

Oli aivan kuin talollinen olisi saanut korvapuustin. Hän tuli vuoroin kalpeaksi ja punaiseksi.

— Silmäpuoli vaeltaja? — Se on mahdotonta. Hän ei koskaan tule näille maille. Silmäpuoli vaeltaja?...

Hän katsoi istuvaan kerjuriin, siirteli jalkojansa hämillään ja sanoi vihdoin katuvana:

— Jumala sinua siunatkoon.

Hän kääntyi poispäin. Miehet olivat yhtäkkiä täydessä työn touhussa. Sitten hän kääntyi taasen vanhuksen puoleen ja sanoi hiljaa:

— Jumala sinua siunatkoon. Anna anteeksi kiivauteni. En tietänyt... Tule kanssani kotia.

Silmäpuoli vaeltaja liikahti. Talollinen ojensi kätensä häntä kohti, kömpelösti — tottumattomana antamaan apua.

— Anna minun ottaa pussisi, sanoi hän.

— Ei, kerjäläinen kantaa itse pussinsa, vastasi Silmäpuoli vaeltaja ja piti sen selässään.

Sitten hän hymähti äkkiä. Irroitti pussin selästään ja ojensi sen talolliselle, joka ihastuneena otti sen. Silloin Silmäpuoli vaeltaja sanoi leikillisesti.

— Kukapa olisi uskonut sinun koskaan ottavan kerjuupussin selkääsi.

Isäntä vilkaisi miehiin, oli vähällä antaa kiivaan vastauksen, mutta malttoi mielensä ja naurahti hieman väkinäisesti. Sitten hän kysyi:

— Jos minä nyt teen pussisi niin raskaaksi, ettet jaksa laahata sitä pois, — mitäs sitten?

— Silloin annan sen jäädä, vastasi Silmäpuoli vaeltaja rauhallisesti.

Talollinen tahtoi juhlia aimo lailla Silmäpuoli vaeltajaa, mutta kerjuri antoi varsin vähän arvoa hänen hyväntahtoisuudelleen eikä edes ottanut vuodetta, josta talollinen väitti, että vain virkamiehet ja papit ja muut Herran ja kuninkaan käskyläiset, jopa itse piispa ja maaherra olivat tilaisuuden sattuessa maanneet siinä.

Silmäpuoli vaeltaja piti latoa parempana, ja talollinen siitä syystä tarkastutti ja tilkitytti sen — vedon vuoksi. Sitäpaitsi hän käski noutaa tuoreita heiniä ja panna niitä paksun kerroksen sen homehtuneen kohvan päälle, joka oli muodostunut heinistä nousseen lämmön vaikutuksesta.

Ennenkuin Silmäpuoli vaeltaja lähti kerjäläisvuoteelleen, johti hän keskustelun séra Ketilliin.

— Se koira, sanoi talollinen, kiihtyen ajatellessaankin kavalajuonista pappia. — Se koira, toisti hän taas, ja väki yhtyi poikkeuksetta häneen. — Muistan hänet selvästi. Olin niitä, jotka hänen teeskentelevän puheensa johdosta alkoivat epäillä vanhan ystäväni Linnan Ørlygur-vainajan jaloutta ja oikeudentuntoa. En anna sitä koskaan anteeksi hänelle, sille isänmurhaajalle. Ja hänen vaimo parkansa, Hofin tanskalainen rouva, kuinka hän turmelikaan hänen elämänsä. Nyt on vaimo kaksikymmentä vuotta elänyt Linnassa, tylsänä mielisairaana. Ainoa lohdutus on, ettei moiselle löytyne mitään anteeksiantoa taivaassa. No, piru hänet korjasikin karvoineen kaikkineen. Minun uskoni ja toivoni on, ettei pimeyden ruhtinas koskaan iäisyydessä luovu saaliistaan. Sen minä vain sanon, että jos hänet taivaassa tapaan, niin menen tieheni.

Ja hän nauroi tyytyväisenä sukkeluudelleen ja ajatellessaan omaa varmaa autuaaksituloaan.

Silmäpuoli vaeltaja istui kalpeana hänen puhuessaan.

Sitten hän nousi raskaasti.

— Nytpä luulen, että levollemeno on parasta, mitä väsynyt mies voi tehdä.

Isäntä saattoi hänet latoon.

— Enpä, piru vie, voi ymmärtää, miksi pidät latoa parempana kuin esivallan sänkyä, sanoi hän harmistuneena.

— Täytyy valita paikka, mikä sopii, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Minun paikkani on koirien joukossa, lisäsi hän.

* * * * *

Yksin jäätyään hän makasi tuijottaen pimeyteen.

Ja hänen huulensa supattivat kuulumattomia sanoja.

— Oi Jumala, hyvä Jumalani. Turha on kai toivo, että sinä koskaan annat minulle anteeksi, — että minä koskaan lähimainkaan voin sovittaa syntini. Tokkopa koskaan sinun armosi auringon säde on tunkeutuva sydämeeni? Sydämeni on raskas, Jumalani, sen sinä varmaan olet ammoin sitten nähnyt. Olet varmaankin nähnyt katumukseni ja vaivani. Mutta mitäpä se merkitsisi rikokseni rinnalla? Oi, hyvä Jumala, minun täytyy olla tyytyväinen, että kohdistat rikokseni rangaistuksen vain minuun ja annat viattoman lapsen olla vapaana. Oi, hyvä Jumala, siitä armosta kiitän sinua kaikesta sielustani.

Kuume yltyi yön mittaan, eikä hän saanut unta.

Hän makasi heittelehtien heinissä saamatta lepoa.

Ja hän mutisi edelleen hiljaa:

— Minä tunnen, Herra, että kuolema on lähellä. Minä ikävöin sitä — ja kuitenkin samalla kammoan sitä. Sillä mitä se on tuottava minulle? Onko se tuottava minulle helvetin, joka on pahempi kuin se, minkä läpi sieluni on vaeltanut, sen jälkeen kuin katumuksen säilä lävisti sydämeni. Herra, tapahtukoon sinun tahtosi. Tuskinpa kuolema tänä yönä noutaa minut. Tunnen, että aikomuksesi on suoda minulle vielä yksi päivä, Herra. Ja sitten — — — kuolema. — Tapahtukoon sinun tahtosi.

Lamauttava raukeus hiipi hänen olemukseensa.

— Herra, Herra, — kaksi lasta soit minulle... minulle kurjalle. Ja toiselle annoit kuoleman, toiselle elämän onnen. Herra, kiitos lapsistani...

Hän makasi hikeä valuen. Heinät ja pöly tarttuivat hänen kasvoihinsa ja käsiinsä.

— Herra —, nuo kaksi naista... Anna minulle anteeksi, Herra. — — Anna minulle anteeksi, Herra. — — Anna minulle anteeksi, Herra.

Hän kierähti ympäri ja painoi kasvonsa heiniin.

— Isä, olen aavistanut, että sinä usein olet itkenyt tähteni. Aavistin sen jo _sillä_ kertaa, vaikkakin tein sydämeni kovaksi. Jo _sillä_ kertaa vuoti sydämeni verta yksinäisinä hetkinä. Mutta minä paadutin sieluni. Paadutin sieluni. — — Anna minulle anteeksi, Herra. — — — Anna minulle anteeksi, Herra.

Hetkisen hän makasi hiljaa. Sitten hän käännähti taasen selälleen, koetti nousta istualleen, mutta voimat pettivät, ja hän huusi pimeyteen:

— Anna minulle anteeksi, Herra! — Anna minulle anteeksi, Herra! — Anna minulle anteeksi, Herra!

Pimeys ahmaisi hänen sanansa, ja hän vaipui tuntikauden kestävään horrostilaan.

Kun hän taasen havahti, oli hän kauhean väsynyt, ja kurkkua kuivasi; hän oli niin lopen näännyksissä, että hänen oli mahdoton nousta hakemaan juotavaa. Vihdoin viimein hän vaipui levottomaan, kuumeiseen uneen.

* * * * *

Aikaisin seuraavana aamuna Silmäpuoli vaeltaja heräsi siihen, että isäntä avasi ladon oven ja kurkisti sisään.

Hän loikoi hetkisen ja mietti, ennenkuin pääsi selvyyteen siitä, missä oli. Hän tunsi itsensä sairaaksi ja kurjaksi, hänessä oli kuume ja päänsärky, mutta hän ei ollut siitä millänsäkään. Hieroi vain silmiään voittaakseen aikaa.

— Hyvää huomenta, sanoi isäntä. — Miltä on tuntunut? Onko veto vaivannut?

— Hyvää huomenta, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Olen nukkunut hyvin enkä ole lainkaan huomannut vetoa.

Isäntä nauroi nähdessään, kuinka Silmäpuoli vaeltajan kasvot olivat tuhraantuneet ja kuinka heiniä oli takertunut hänen tukkaansa ja partaansa.

— Vietpä totisesti mukanasi ihan vuonan talvirehun, sanoi hän leikkiä laskien.

Silmäpuoli vaeltajan hampaat kalisivat, kun hän nousi heinävuoteeltaan ja meni ulos kylmänkoleaan aamuilmaan.

— Aurinko ei ole vielä noussut, sanoi hän ravistellen itseään.

Ei hän koskaan ollut kaivannut aurinkoa niin kuin tänään. Hän unohtui pitkäksi aikaa tuijottamaan itään, mistä se oli nouseva. Hänestä oli aivan kuin ihme, että hänen vielä kerran suotiin nähdä aurinko.

— Siunattu aurinko, mutisi hän.

Taivas hohti himmeänsinisenä mustien pilvimöhkäleiden välistä, jotka säännöttöminä vöinä kiitivät sen yli.

Isäntä haukotteli ääneen ja ujostelematta.

— Kylmänlainen aamu, sanoi hän. — Mennäänpä sisälle. Kahvi on kai pian valmista.

Silmäpuoli vaeltaja meni navettaan. Siellä hän pesi kasvonsa ja kätensä tynnyrissä, josta lehmät saivat vettä, ja kuivasi ne sitten nuttunsa liepeellä.

Isäntä seisoi katsellen häntä.

— Oletpa sinä puhtautta rakastava, sanoi hän. — En minä vaan pesisi naamaani näin kylminä aamuina.

Silmäpuoli vaeltaja veti kamman jäännökset taskustaan ja puhdisti, niin hyvin kuin taisi, heinät parrastaan ja tukastaan.

Tultuaan valmiiksi hän meni isännän kanssa kahville.

— Eikö sinulla ole halua levähtää ja jäädä tänne täksi päiväksi? kysyi isäntä, kun kahvi oli juotu. — Kai täällä toki liikenee ruokaa sinullekin, lisäsi hän hyväntahtoisesti.

— Ei, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Ei kiitos, minun täytyy lähteä taipaleelle nyt heti.

— Niin, ne joilla ei mitään tekemistä ole, niillä on aina kaikista kiirein, laski isäntä leikkiä.

Hän ja useimmat palkolliset saattoivat Silmäpuoli vaeltajaa talon ulkopuolelle.

Tervehdyksiä ja siunauksia kuului joka taholta hänen mennessään, sitten kun hän oli hyvästellyt jokaista erikseen.

Isäntä seurasi häntä vielä muutaman askelen.

Sitten hän pysähtyi ja kysyi epävarmalla äänellä, joka oli hänelle vieras:

— Sanothan minulle sanasen, jonka haluaisin kuulla, ennenkuin menet?

Silmäpuoli vaeltaja tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän. Suuri kulmikas olento seisoi kuin lapsi tuomarinsa edessä.

— Ota hieman useammin kerjuupussi selkääsi, sanoi vanhus, ojensi hänelle kätensä ja meni.

— Jumala olkoon kanssasi, mutisi isäntä.

Hän seisoi katsellen raajarikkoisen vanhuksen jälkeen, joka kulki epätasaisesti nilkuttaen.

Ja ensi kerran heräsi hänessä aavistus, että rikkaus ja huomattu asema eivät olleet kaikki kaikessa. Vaan että oli olemassa suurempiakin asioita. Ja sieluntuskia, jotka voittivat tappion tai vähenneen voiton tuottaman surun.

Ja nolona hän palasi kotia ja istuutui vuoteensa reunalle nojaten päätään käsiinsä. Siihen hän jäi istumaan koko päiväksi. Illalla hän nousi, huokasi, meni ulos ja raatoi väen kanssa kovemmin kuin koskaan ennen.

Mutta Silmäpuoli vaeltaja mutisi itsekseen ontuessaan pois talosta aamun koleudessa:

— Niin, tänään minulla on kiire. Mutta huomenna?... Kuka vastaa? — Niin, kuka kysyy? En tiedä sitäkään. Täällä me ihmiset käyskentelemme lyhyen elämän — pitkän elämän, ja leikimme surua ja iloa. _Leikimme surua ja iloa_. Leikimme toisten sydämillä ja omallamme. Kuvittelemme, että se on vakavaa. Ja leikin loppu? — —

Hauta, hauta. Musta maa. Kylmä maa, missä aurinko ei meihin ylety, ei edes silloin, kun sen armo virtaa rikkaimpana yli maailman. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, mitä minä sanonkaan? Eikö se muka ole vakavuutta? Onko se muka leikkiä kaikki tyynni? Herra Jumala taivaassa, anna anteeksi ajatukseni. Ajatukseni juoksevat, — — ne pelkäävät pian pysähtyvänsä. Ne pelkäävät, etteivät voi tavoittaa taivasta, kun minä makaan maan alla. Etteivät ylety sinun luoksesi. Sieluni? Herra, — sieluni, sieluni! — missä se on? Onko sitä olemassa? — Oi Herra, Herra, anna minulle anteeksi. Tiedän tämän olevan viimeisen päivän, minkä lahjoitat minulle. Tämä on armosi, elämän armon, auringon armon viimeinen päivä, — josta saan nauttia. Ah, _nauttia_? sanon minä. _Nautinko_ minä päivistäni? — tuskani päivistä? — — — Niin, minä _nautin_ niistä. Olen _nauttinut_ niistä. — Ja tämä on viimeinen päivä... Oi Herra. — — — Oi Herra. Täällä vaeltaa palvelijasi. Tämä on _viimeinen_ päiväni. — Älä siis vihastu minuun. Ajatukseni. Minun ajatus raukkani. Minun pelkoni, — tuskani, — kutsumukseni... ne pyrkivät luoksesi, Herra. Älä vihastu minuun.

Hän laahusti erään kiven luo, jonka viereen laskeutui ja asetti päänsä sen reunaa vasten.

— Taivaallinen Jumala, minä tunnen sinun läheisyytesi... Vai etäisyytesikö minä tunnen?... En tiedä, anteeksiantoako vai kirousta tunnen olentoni ympärillä. Anna minulle anteeksi, Jumala, jos se on mahdollista. — — Oi Herra, tapahtukoon sinun tahtosi.

Sitten hän nousi ja ontui edelleen vaivalloista vaellustaan.