XIII.

Kuljettuaan hetkisen polkua, jonka oli valinnut päästäksensä huomaamatta pappilasta, Silmäpuoli vaeltaja pyrki kuitenkin mäkien yli valtatielle. Ja askel askelelta hän nyt läheni Linnaa, — kuumeen puistattamana, kuolemanväsyneenä, heittäen kaikki Herran huomaan.

Tätä tietä oli mentävä ja päämäärä saavutettava, minkälaiseksi vastaanotto muodostuikin. Ehkäpä hän sai siellä kuulla vain kirouksia. Ehkäpä hän sai olla kokonaan vailla siunauksia kuolinhetkellään. Mutta sinne kulki tie yli kuoleman, — vain sinne... Ja nyt hän oli sillä tiellä.

— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.

Hänen veressään soi kuin lupaus. Hänen sydänparkansa nyyhki ilosta. Äkkiä tulvahti hänen mieleensä hillitön toivon vuo. Hän ei voinut asettaa sille sulkuja. Toivo ajoi hänen epäilyksensä pakosalle. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vaeltanut luvattuun maahan, kohti sovintoa ja rauhaa.

— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.

Hänen mielessään väikkyi vain kotiinpaluun ilo. Oli aivan kuin hän olisi tullut uudestaan lapseksi. Hän oli rikkonut ja oli karannut rangaistuksen pelosta. Ja nyt hän pyrki kotia iloisen epätoivon valtaamana.

Pahasti ontuen hän kiiruhti edelleen — kotia päin, kotia päin. Hänen vanhassa ja vaivaisessa ruumiissaan oli tuskin mitään voimia enää. Ja kuitenkin hän eteni tavattomalla vauhdilla.

Sade- ja raekuurot ajelivat taas auringonpälviä yli seudun.

Mutta hän ei huomannut aurinkoa eikä sadetta. Hänen mielensä täytti toivo sovinnon auringosta, jonka säteissä hän pian oli kylpevä, lupaus tuntemattomasta rauhasta, joka pian oli tuudittava hänet ikuiseen uneen.

— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.

Hänen jalkaraukkansa keksivät eräänlaisen tahdin kulkea näiden innostavien sanojen mukaan — naurettavan kieron ja ontuvan tahdin, mutta tahdin, joka täytti sairaan vanhuksen mielen mitä ihanimmilla sävelillä. Ei yksikään sävelniekka ole koskaan kuullut riemuisampia säveliä sielunsa korvalla. Vain särkynyt sielu, joka kuolemanväsyneenä tuntee rauhan lähenevän omassa käyntitavassaan, voi kuvitella mielessään näiden sävelien ihanuutta. Vain ontuva ja raihnas ihmishylky, joka pyrkii kauan kaivattuun kuolemaan, voi huomata sen eriskummaisen tahdin ihanuuden.

— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.

Suuri ihanuus sisältyy auringon sädetulvaan ja koko maailman huumeiseen kevätriemuun, — mutta mitään ihanuutta ei voi verrata kotiinpalaamiseen, kokonaisen elämän kamppailun jälkeen, vuosikymmeniä kestäneen sielullisen ja ruumiillisen taistelun jälkeen, — kotiinpalaamiseen, kuollakseen ihmisten luona, joita sydämestään on rakastanut ja joiden anteeksiannon toivoo saavansa.

— Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan.

— — — Ja nyt on vain joki kahlattavana... Ja nyt vain mäentörmä nelinryömin noustava... Ja nyt vain pihamaa...