V.

Alma rouva eleli huoletonta joutolaiselämäänsä talossa, vanhan Katan erityisessä hoivassa.

Hän ei paljoa vanhentunut. Nyt oli kulunut kaksikymmentä vuotta siitä onnettomasta tapauksesta, joka riisti häneltä järjen. Paljon oli sinä aikana muuttunut. Ihmiset, jotka silloin olivat olleet täysikasvuisia, olivat vuosien kuluessa tulleet vanhuksiksi. Ja niistä, jotka silloin olivat olleet lapsia, oli tullut täysikasvuisia ihmisiä. Mutta Alma rouvan ulkonäkö oli jotenkin sama kuin sinä päivänä kirkossa, jolloin järki jätti hänet ja otti pois elämän tuskataakan hänen hartioiltaan. Hän vain ei ollut yhtä kalpea nyt kuin silloin.

Vaikka hänen elämänsä olikin yksitoikkoinen, oli se kuitenkin tavallaan vaiherikas. Hän hymyili ja oli iloinen, kun vain aurinko paistoi häneen. Ja kun hän sumusäällä turhaan tähysteli sitä, rupesi hän itkemään. Hänen ilonsa olivat lapsen iloja. Hän piti kukista, eläimistä, kauniista säästä ja muutamista ihmisistä. Hän näet tunsi itsetiedottomasti ja tarkemmin ajattelematta myötätuntoa muutamia ihmisiä kohtaan. Hän tahtoi mielellään taputella ja hyväillä heitä ja pysytteli mahdollisimman paljon heidän läheisyydessään. Toisia hän karttoi, ja heidän läsnäolonsa saattoi vaikuttaa häneen niin pahoin, että hän oli huonolla tuulella monta päivää. Varsinkin ilmeni tämä vieraiden suhteen, joita joskus sattui käymään talossa.

Ihmiset olivat vähitellen ymmärtävinään, että Hofin tanskalainen rouva — joksi häntä vielä nimitettiin, vaikkei hän ollut kahteenkymmeneen vuoteen astunut jalallaan Linnan ulkopuolelle — kykeni eroittamaan pahat ja hyvät käsittämättömällä tavalla, — mutta varmemmin kuin kukaan, jolla oli järki täysin tallella.

Hän ei puhunut varsin paljoa. Näytti siltä, kuin hän tullessaan mielisairaaksi olisi unohtanut sekä äidinkielensä että sen vähän islanninkielen, minkä oli oppinut. Mutta vähitellen hän oppi sellaisia yksityisiä lauseita ja sanoja, jotka useimmin kaikuivat hänen korvissaan. Ei hän kuitenkaan liittänyt mitään varmaa käsitettä siten koottuihin kielimuruihin, vaan sotki ne auttamattomasti sekaisin. Sitävastoin hän vähitellen muodosti oman kielensä, mihin kuului sangen harvoja sanoja tai äänteitä, jotka eivät olleet minkään tunnetun kielen kaltaisia; _omalla_ kielellään hän käytti aina samoja nimityksiä samoille esineille, ja ihmiset oppivat vähitellen ymmärtämään häntä. Kukaan ei kuitenkaan niin perehtynyt siihen kuin vanha Kata, joka vähitellen oppi kielen tanskalaisen rouvansa suureksi mielihyväksi.

Nämä kaksi naista asuivat eräässä huoneessa itsekseen. Sisäänkäytävä siihen oli oikealla aivan heti kun tultiin sisään ulko-ovesta. He saattoivat tuntikausia istua kumpikin ikkunansa ääressä, vanha Kata sukkaa kutoen, tanskalainen rouva tuijottaen eteensä tai tarkkaavasti seuraten yhtä ja toista, mikä tapahtui ulkopuolella. Useimmiten he olivat vaiti. Kuitenkin saattoivat ihmiset, jotka kulkivat ohi, välistä kuulla heidän vaihtavan joitakin käsittämättömiä huomautuksia.

Enimmäkseen he elivät elämäänsä itsekseen. Alma rouva tunsi kuitenkin kaikki talon ihmiset ja oli hyvä ystävä heidän kanssaan. Ja vanhasta Katasta kaikki pitivät.

Sunnuntaisin he tulivat aina tupaan, missä luettiin ääneen raamattua tai saarnakirjaa ja veisattiin virsiä ennen ja jälkeen. Sitten tarjottiin kahvia heidän huoneessaan talon väelle ja sanottiin, että nämä kaksi naista kestitsivät — kaikki antoivat heidän tarjota ja kiittivät heitä kahvista. Tämä homma tuotti heille suurta iloa, joka oli joka sunnuntai yhtä tuore ja uusi.

Kun isäntä, Ormarr Ørlygsson, oli sillä päällä, meni hän kahvin jälkeen noutamaan viulunsa soittaaksensa väelle. Hän aloitti silloin aina iloisilla lauluilla, mutta tuli ehdottomasti lopulta soittaneeksi omituisia sävelmiä — nämä ihmisethän eivät tunteneet sävelmaailman suuria nimiä — sävelmiä, jotka kuulostivat sekasotkulta, mutta joissa lopuksi kuitenkin aina ilmeni omituinen yhteys. Joka tapauksessa eivät ne koskaan olleet vaikuttamatta sydämeen, niin että jotkut seisoivat kuunnellen kirkkain, kyyneltynein silmin.

Sellaisen soittotunnin jälkeen Ormarr aina keskeytti äkisti soittonsa, lähti nopeasti huoneesta ja meni kamariinsa viuluineen. Ihmiset jäivät istumaan äänettöminä, katsomatta toisiinsa, kunnes taasen kuulivat hänen tulevan ja menevän oven ohi, ulos pihasta. Sitten he erosivat äänettöminä ja menivät kukin sunnuntai-askareillensa tai vapaa-aikaansa viettämään.

Mutta Ormarr vaelsi yksin vuorille. Välistä ihmiset näkivät hänen samoilevan herkeämättä edestakaisin. Välistä hän löysi sopivan lepopaikan. Mutta hän ei koskaan palannut kotia sellaiselta retkeltä, ennenkuin kaikki olivat menneet levolle. Kaksi ihmistä kuitenkin aina valvoi odottaen häntä. Toinen oli vanha Kata, joka istui ikkunassaan kunnes oli kuullut Ormarrin menevän sisälle. Siinä hän istui itkien, Ormarrin saamatta koskaan aavistustakaan hänen sielunsa myötätunnosta. Ja vasta tietäessään hänen palanneen kotia — tältä kerralta taisteluaan taistelunsa loppuun Jumalansa kanssa, kuten hän sanoi — meni hän levolle.

Toinen oli hänen vaimonsa. Hän makasi valveilla vuoteessa. He eivät vaihtaneet sanaakaan. Ormarr asettui äänettömänä hänen viereensä, aivan lähelle, hänen toinen käsivartensa kaulansa ympärillä. Ja siten hän saattoi löytää lepoa ja vaipua uneen. —

Muuten oli ainoa vaihtelu Alma rouvan ja vanhan Katan elämässä se, että vieraat, jotka kävivät talossa, aina tulivat sisälle tervehtimään ja sanomaan jäähyväiset tanskalaiselle rouvalle. He eivät laiminlyöneet sitä koskaan, vaikka heillä olisi ollut kuinka pikainen asia toimitettavana tai hyvinkin kiire. Ne, jotka eivät tehneet sitä inhimillisestä halusta osoittaa Jumalan leimaamalle myötätuntoaan ja kunnioitustaan, tekivät sen yksinkertaisesti siksi, että pelkäsivät Jumalan muuten rankaisevan. Vain Alma rouva osasi eroittaa, ketkä tulivat sydämensä vaikutuksesta, ketkä pelosta tai tavasta.