X.

Maanantaina kesäkuun 5 p:nä 1899 kello 1/2 1 päivällä tuli vahtipäällikkö kiireesti huoneeseeni ja antoi minulle paperin, jossa luin:

"Antakaa heti kapteeni Dreyfusille tieto kassatsiooni-oikeuden päätöksestä, joka kuuluu: Oikeus kumoo ja peruuttaa sen tuomion, jonka I:nen sotaoikeus Pariisin sotilaskuvernementissa julisti joulukuun 22 p:nä 1894 Alfred Dreyfus'ille, ja lähettää syytetyn Rennes'in sotaoikeuden tutkittavaksi jne.

Sanokaa hänelle, että tämä päätös painetaan ja kirjoitetaan Pariisin sotilaskuvernementin I:sen sotaoikeuden julistaman tuomion reunaan; sen johdosta ei kapteeni Dreyfus enää ole maanpakolaisuuden alainen, vaan tavallinen syytetty, saa takaisin arvonsa ja voi ruveta kantamaan virkapukuaan.

Pyyhkiköön rangaistussiirtolan virasto heti hänen nimensä luettelosta ja ottakoon pois vartijat Pirunsaarelta; samalla asetettakoon syytetty sotajoukkojen päällikön katsannon alaiseksi ja vahtisotamiesten sijaan tulee santarmikorpraali, jonka on tehtävä palvelusta Pirunsaarella sotilasvankilan sääntöjen mukaisesti.

Risteilijälaiva _Sfax_ lähtee tänäpänä Fort-de-France'ista käskyllä tuoda syytetty Pirunsaarelta Ranskaan.

Ilmoittakaa kapteeni Dreyfusille valmistava päätös ja _Sfaxin_ lähtö!

Iloni oli rajaton, sanoin selittämätön. Siis vihdoinkin pääsin tästä piinapenkistä, johon olin ollut naulattuna viisi pitkää vuotta ja kärsinyt syyttömästi perheeni, lasteni, sekä itseni edestä. Koitti onni hirveiden tuskien perästä, oikeuden aamukoitto sarasti minulle vihdoinkin. Luulin, että tämän oikeuden päätöksen jälestä oli kaikki loppunut ja ettei ollut enää kuin vähäpätöisiä muodollisuuksia jälellä.

Juttuni kulusta en tiennyt mitään. Minä olin seisonut siinä, mihin 1894 jäätiin s.o. bordereaun kannalla, joka oli ainoa painava asiakirja oikeusjutussa; viimeiset mukana eletyt tapahtumat olivat sotaoikeuden tuomio, kamala alennus-paraati, eksytetyn kansajoukon raivoisat henkeäni vaativat huudot, minä uskoin kenraali Boisdeffren rehellisyyteen, minä uskoin valtion johtajaan Felix Faure'en, luulin heidän kaikkien harrastavan totuutta ja oikeutta. Sen perästä oli verho vetäytynyt silmieni eteen, joka paksuni päivä päivältä; ne tosiseikat, jotka olin saanut tietää muutamia kuukausia sitten, niitä en ymmärtänyt. Olin vasta äsken kuullut Esterhazy'n nimen ja yliluutnantti Henry'n väärennyksen ja itsemurhan; minä olin ainoastaan ollut virallisissa tekemisissä uljaan everstiluutnantti Piquartin kanssa. Siitä suuremmoisesta työstä, jonka muutamat ylevämieliset miehet olivat alkaneet valkeuden ilmisaamiseksi, en ollut kuullut mitään.

Tuomioistuimen päätöksessä luettiin, että minä olin viaton, ja että sen sotaoikeuden, jonka eteen minut nyt määrättiin, oli vaan korjattava kauhea oikeuserehdys.

Saman päivän iltana, kesäkuun 5 päivänä, lähetin vaimolleni seuraavan sähkösanoman:

"Sieluni ja sydämmeni ovat teidän, sinun ja lapsien luona. Lähden perjantaina. Odotan sanomattomalla ilolla onnea saada puristaa syliini sinua. Tuhat suudelmaa."

Iltasella tuli Cayenne'sta santarmikorpraalikunta, jonka oli määrä vahtia minua siksi kun lähden. Näin vahtisotamiesten lähtevän pois; kaikki pii kuin unta, tuntui kuin olisin päässyt pahasta painajaisesta.

Odotin kärsimättömänä _Sfaxin_ tuloa. Torstai-iltana eroitin kaukaa savupilven; pian tunsin sen sotalaivaksi. Mutta sinä iltana oli liian myöhäistä muuttaa laivaan.

Cayennen päällikköä saan kiittää siitä, että sain vaatteet, hatun, alusvaatteet, sanalla sanoen välttämättömältä, jotta pääsin lähtemään.

Perjantaina kesäkuun 9 päivänä klo 7 aamulla tultiin minua hakemaan Pirunsaarelta rangaistuslaitoksen purjeveneellä. Pääsin vihdoinkin tästä saaresta, jossa olin niin paljon kärsinyt. _Sfax_, kun oli syväkulkuinen, oli pysähtynyt kauemmas. Purressa tultiin sen paikan luo, missä sotalaiva oli, mutta siinä minä sain odottaa kaksi tuntia, ennenkun pääsin laivaan. Meri kävi korkeana, ja pursi, joka oli kuin lastu, keikkui Atlantin suurilla aalloilla. Minä olin merikipeä, samoin kuin kaikki muutkin purressa olijat.

Noin klo 10 tienoissa tuli käsky laskea liki ja minä nousin _Sfaxin_ kannelle, missä toinen päällikkö otti minut vastaan ja vei minut aliupseerin hyttiin, joka oli järjestetty minua varten. Hytin ikkunassa oli rautaristikko ja varmaankin oli sitä juuri laitettu sen aikaa, kun minun piti odottaa purjeveneessä; hytin lasiovella seisoi merisotamies kiväärin kanssa. Iltasella arvasin laivan liikkeistä, että se nosti ankkurin ja läksi liikkeelle.

Minua kohdeltiin laivalla, kuten upseeria kovassa vankeudessa; yhden tunnin aamupäivällä ja yhden tunnin iltapäivällä sain kävellä kannella. Muun ajan olin suljettu hyttiini. Käytöksessäni noudatin _Sfax_ laivalla koko ajan samaa arvokkaisuutta, mitä alussakin ja pidin itseni muiden vertaisena. En puhunut kenenkään kanssa muuta kuin virallisesti.

Sunnuntaina kesäkuun 18 päivänä tulimme Viheriäniemen saarien luo, jossa _Sfax_ otti hiiliä, sieltä lähdimme tiistaina kesäkuun 20 p:nä jatkamaan matkaa. Laiva kulki hitaasti tehden ainoastaan 8 tai 9 solmua tunnissa.

Kesäkuun 30 päivänä tulivat Ranskan rannat näkyviin. Viisivuotisen kidutuksen perästä tulin takasin saamaan oikeutta. Hirveä painajainen loppui viimeinkin. Minä luulin, että he olivat älynneet erehdyksensä ja luulin tapaavani omaiseni ja heidän takanaan toverini ottamassa minua vastaan avoimin sylin kyyneleet silmissä.

Mutta samana päivänä jo kohtasi minua ensimäinen pettymys ja tuskallinen tunne.

Kesäkuun 30 päivänä aamusella pysähtyi _Sfax_. Minulle ilmoitettiin, että vene tulee minua hakemaan ja että se vie minut maihin, mutta minulle ei tahdottu sanoa, missä minut lasketaan maihin. Eräs vene tuli tosiaankin, mutta se toi vaan käskyn tehdä liikkeitä ulapalla. Minun maalle pääsyni siis myöhästyi. Kaikki nämä varokeinot, tämä salaperäinen edestakasin kulkeminen tuntui kiusoittavalta. Tunsin luissani, että jotakin on tekeillä.

Jälestä puolen päivän läksi _Sfax_ taas hitaasti kulkemaan pitkin rantaa. Noin seitsemän tienoissa illalla se taas pysähtyi. Yö oli pikimusta, ilma kostea, sade valui virtana. Minulle sanottiin, että iltasella tulee höyrylaiva minua hakemaan.

Kello 9 sanottiin minulle, että vene odottaa _Sfax'_in rappusien edessä viedäksensä minut höyrylaivalle, joka ei pahalta säältä päässyt lähemmäksi. Meri pauhasi, myrsky riehui, sade virtasi. Vene keikkui Sfaxin rappujen juurella tuskin pysyen pystyssä. Minun piti suorastaan viskautua siihen ja loukkasin kovasti itseäni tuhtoihin, niin että sain haavankin. Sitte vene souti pois kovassa sateessa. Loukkautuneena siitä, että minua näin kohdeltiin ja myöskin kylmän vaikutuksesta sain kuumeen, niin että leuvat tärisivät. Kokoomalla koko tahdonlujuuteni sain itseni hillityksi. Keikuttuamme pärskyävillä laineilla pääsimme viimein höyrylaivan luo, johon minun oli hyvin vaikea kiivetä portaita myöten, sillä äsken saamani haava haittasi minua. Olin yhtä mittaa ääneti kuten tähänkin asti. Laiva läksi liikkeelle, mutta pysähtyi taas. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olin tai minne minua vietiin; minulle eivät virkkaneet sanaakaan. Noin parin tunnin kuluttua käskettiin minun laskeutua soutuveneeseen. Yö oli yhä pilkkosen pimeä, satoi lakkaamatta, mutta meri oli tyynempi. Minä otaksuin, että olemme jossakin satamassa. Kello neljänneksen yli 2 nousin maihin erääseen paikkaan, jonka sittemmin sain tietää olevan Port-Houliguen.

Siellä nousin vaunuihin kerallani santarmikapteeni ja kaksi santarmia. Näiden kanssa ajoin vaunuissa kahden sotamiesrivin välitse sanaakaan puhumatta junalle, joka parin kolmen tunnin kuluttua pysähtyi asemalle, missä minä nousin junasta. Uudet vaunut veivät minut aika kyytiä erääseen kaupunkiin, jossa ajettiin muutamaan pihaan. Minä nousin vaunuista ja huomasin ympäröivästä väestä olevani Rennes’in sotilasvankilassa; kello oli silloin 6 aamusella.

Voi ymmärtää mikä hämmästys, suru ja sanomaton tuska minut valtasi siitä, että minun piti tällaisissa oloissa palata isänmaahani. Siellä, missä olin odottanut tapaavani kaikki yksimielisinä, totuutta ja oikeutta etsimässä ja tahtoen kaikin tavoin haihduttaa kärsimieni hirveiden tuskien jäljet, siellä olikin vastassani levottomia kasvoja, pikkumaisia varokeinoja, vaivalloinen maallenousu myrskyisellä merellä ja tämän lisäksi vielä olin ruumiillisesti sairas. Onneksi olivat sieluni, hermoni ja ruumiini noina vankeuteni pitkinä, synkkinä kuukausina oppineet kestämään.

Nyt oli heinäkuun 1 päivä. Kello 9 aamusella tultiin minulle ilmoittamaan, että saan tavata vaimoani muutaman silmänräpäyksen perästä koppini viereisessä huoneessa. Tämä huone oli samoin kuin minunkin, varustettu tiheällä puuristikolla, joka esti näköalan pihalle, mutta siinä oli toki pöytä ja tuolia. Tässä huoneessa pidettiin kaikki keskustelut, mitä minulla oli omaisteni ja asianajajieni kanssa. Vaikka olinkin voimissani, en kuitenkaan voinut pidättää ruumistani vapisemasta, kyyneleet vuotivat silmistäni, kyyneleet, joita en kaavalle ollut nähnyt, mutta sitte rauhoituin taas.

Sitä liikutusta, joita vaimoni ja minä tunsimme kohdatessamme toisemme, on mahdoton sanoin kuvata, siksi se oli liijan kiivas ja syvä. Siinä oli kaikkea: iloa, surua; koetimme lukea toistemme kasvoista kärsimystemme jälkiä, olisimme tahtoneet sanoa toisillemme kaikki, mikä oli sydämellämme, tuoda ilmoille kaikki ne tunteet, jotka meidän vuosikaudet oli täytynyt tukehduttaa ja sanat kuivuivat huulillemme. Me katselimme vaan toisiamme ja koetimme toistemme katseista saada voimia rakkaudellemme ja lujuutta tahdollemme. Jalkaväen luutnantti, joka oli vartioimassa meitä, vaivasi meitä ja esti ettemme voineet purkaa tunteitamme. Toisekseen en tiennyt mitään, mitä oli tapahtunut näinä kuluneina viitenä vuotena. Olin tullut toivo mielessä, mutta se oli pahasti pettynyt viime yön tapahtumista. Enkä uskaltanut vaimoltanikaan kysyä mitään pelosta, että hän siitä pahastuisi ja hän antoi asianajajien selittää minulle tapahtumat.

Minun vaimolleni annettiin lupa käydä olemassa minun luonani 1 tunnin joka päivä. Ja vähitellen sain tavata kaikkia muitakin perheidemme jäseniä, eikä sitä jälleennäkemisen riemua; kun taas pitkän eron perästä toisemme tapasimme, voi verrata mihinkään.

Heinäkuun 3 p:nä tulivat herrat Demange ja Labori minun luokseni. Minä syleilin ensin Demangea, sitte minut esitettiin herra Laborille. Luottamukseni herra Demange'en ja hänen ihmeteltävään alttiuteensa oli pysynyt muuttumattomana; Laboria kohtaan tunsin heti mieltymystä, hänhän oli niin kaunopuheliaasti ja rohkeasti puolustanut totuutta ja minä olin siitä suuresti kiitollinen. Sitte teki Demange tarkan selon "jutusta". Minä kuuntelin häntä liikutuksesta vavisten ja pala palalta sain kuvan tästä surullisesta historiasta. Labori täydensi puolestaan kuvausta. Sain kuulla, miten paljon vääryyksiä ja rikoksia oli tehty viattomuuteni pahentamiseksi. Kuulin senkin, mitenkä muutamat valitut sielut olivat tehneet sankarimaisia tekoja, ponnistaneet kaikki voimansa, taistelleet, nuo harvat ylevähenkiset, suuret, jaloa taistelua, valhetta ja vääryyttä voittaakseen. Minussa, joka en koskaan ollut lakannut luottamasta oikeuteen, pani tämä kaiken uskoni ja luottamukseni horjumaan. Minun kuvitellut käsitykseni eräistä entisistä päälliköistäni särkyivät toinen toisensa perästä ja sieluni täytti levottomuus ja suru. Minä tunsin ääretöntä sääliä ja suurta surua sitä armeijaakin kohtaan, jota rakastin.

Jälkeen puolenpäivän tapasin rakasta veljeäni Mathieu'ta, joka oli osoittanut sellaista intoa minun asiani selvittämisessä alusta asti, eturinnassa osoittaen ihmeteltävää rohkeutta, älykkäisyyttä ja tahdonlujuutta, sekä antanut niin kauniin todistuksen veljenrakkaudesta.

Heinäkuun 4 päivänä antoivat asianajajani minulle 1898 vuoden pöytäkirjat, rikostuomioistuimen pöytäkirjat sekä pöytäkirjat niistä istunnoista, joita kassatsiooni-oikeuden osastot olivat pitäneet. Seuraavana yönä luin kertomuksen Zolan jutusta, enkä tahtonut voida sitä jättää käsistäni. Näin mitenkä Zola oli tahtonut sanoa ja sanonut totuuden, luin siitä kuinka kenraali Boisdeflre valalla vannoi Henry'n väärennyksen oikeaksi. Mutta vaikka suruni eneni nähdessäni ihmisten olevan kiihkojensa eksyttäminä ja miten rikokset vainoovat viatonta, uhkui sieluni kiitollisuudesta niitä urheita miehiä, oppineita ja työntekijöitä, suuria ja pieniä kohtaan, jotka rohkeasti olivat antautuneet puolustamaan oikeuden ja totuuden riemuvoittoa niiden periaatteiden säilyttämiseksi, jotka ihmiskunta on perinyt. Ja kunniaksi on oleva Ranskan historialle tämä kaikkien kansankerrosten yhteinen kohoaminen. Oppineet, jotka siihen asti olivat olleet laboratoorioiden ja oppisalien hiljaiseen työhön syventyneinä, työmiehet, jotka olivat sidotut jokapäiväisen leivän hankkimiseen, ja valtiomiehet, jotka olivat asettaneet yleisen edun omansa yläpuolelle, oikeuden, vapauden ja totuuden palvelukseen.

Sitte luin sen mainion kirjelmän, jonka tekijä herra Mornard oli jättänyt kassatsiooni-oikeudelle ja siitä hetkestä asti tunsin vilpitöntä kunnioitusta tätä etevää asianajajaa kohtaan, mikä vaan eneni tultuani tuntemaan hänet sekä hänen etevän ja vapaan henkensä.

Minä nousin ylös aikaseen neljän ja viiden välillä ja tein työtä koko päivän. Ahneesti tutkin kaikki asiapaperit, jota tehdessäni hämmästyin vähä väliä tavatessani tuon kauhistuttavan määrän eri tapauksia. Näin miten laittomasti 1894 vuoden oikeudessa oli menetelty, miten kenraali Mercier oli antanut käskyn jakaa salaa itselle sotaoikeudelle vääriä paperia, semmoisia, jotka eivät kuuluneet minuun sekä myöskin, miten syyllistä koetettiin salatuumaisesti pelastaa.

Minä sain siihen aikaan tuhansittain kirjeitä kaikista osista Ranskaa, muualta Euroopasta ja ympäri maailmaa; en ole voinut kiittää heitä jokaista erityisesti, mutta minä tahdon tässä julkilausua heille tiettäväksi, että olin syvästi liikutettu heidän myötätuntoisuudestaan, ne tekivät minulle hyvää ja minä sain voimaa niistä.

Olin tullut hyvin araksi ilmanalan muutoksille. Minua paleli alituisesti ja minun piti pitää paljo päälläni, vaikka oli keskikesä. Heinäkuun loppupäivinä tuli minuun kova kuume ja maksan turvotus. Minun täytyi ruveta vuoteen omaksi, mutta tarmokkaalla hoidolla pääsin pian jalkeille. Minä söin sitte ainoastaan maitoa ja munia ihan koko Rennes'sä olinaikani. Tutkintojen aikana otin sitäpaitsi kolaa kestääkseni pitkissä, loppumattomissa istunnoissa.

Tutkintojen avaaminen määrättiin elokuun 9 päiväksi. Minun täytyi hillitä kärsimättömyyttäni; säälin vaimoani, joka oli jo aivan lopussa kaikista näistä mielenliikutuksista, ja itsekin toivoin loppua tälle kärsimysten sarjalle. Halusin nähdä rakkaita lapsiani, jotka eivät vielä tietäneet mitään, halusin päästä rauhassa olemaan vaimoni luona ja unohtaa kaikki menneet surut ja syntyä jälleen uuteen elämään.