VII.

Ensimäiset päivät matkasta olivat hirveät, paleli julmasti avonaisessa kopissa, riippumatossa oli vaikea nukkua. Ravintoni oli rangaistusvankien tavallinen annos, joka tuotiin vanhoissa säilykerasioissa. Päivällä oli vartijanani yksi, yöllä kaksi sotamiestä, revolverit vyöllä ja ankarasti kielletyt puhumasta minulle sanaakaan.

Viidentenä päivänä annettiin minulle lupa kävellä yksi tunti joka päivä kannella kahden sotamiehen vartioimana.

Kahdeksan päivän perästä lauhtui ilma ja lämpeni. Minä ymmärsin, että lähenimme päiväntasaajaa, mutta en vieläkään tiennyt minne minua vietiin.

Neljätoista päivää kesti tämä kauhea matka, silloin saavuimme maaliskuun 12 p:nä 1895 Salut-saarien luo. Minä sain vähän aavistusta missä oltiin, sillä kaksi vahtisotamiestä puheli keskenään niistä paikoista, joihin luulivat tulevansa lähetetyiksi ja jotka tuntuivat olevan Guyana'n läheisyydessä.

Minä toivoin heti pääseväni maihin. Mutta sainkin odottaa melkein neljä päivää, saamatta astua kannelle, polttavassa kuumuudessa, koppiini suljettuna. Oikeastaan ei oltu mitään järjestetty minun vastaanottamisekseni, ja nyt piti kiireesti kyhätä tarpeelliset varustukset.

Maaliskuun 15 p:nä minut vihdoinkin vietiin maihin ja teljettiin kaleerihuoneeseen Royale'n saarella. Tämä vankeus kesti noin kuukauden. Huhtikuun 13 päivänä muutettiin minut Pirunsaarelle, joka on hedelmätön kallio, joka ennen oli ollut spitalisten olopaikkana.

Salut-saariryhmään kuuluu kolme pienempää saarta: Royale, jossa näiden kolmen saaren vankien ylipäällikkö asuu, Pyhä-Jooseppi ja Pirunsaari.

Siihen aikaan kuin minä tulin Pirunsaarelle, oli minun asuntoni asetettu tähän tapaan ja oli sellaisena sen vuotta:

Se maja, johonka minä tulin, oli kivestä, 4 metriä joka sivu. Ikkunoissa oli rautaristikot. Ovi oli varustettu rautatangoilla, ja sen läpi voi nähdä. Se aukesi 2 metriä leveään ja 3 metriä pitkään eteiseen, joka oli rakennettu majan etusivulle ja josta vei puuovi ulos. Tässä eteisessä olivat vahtisotamiehet, jotka muutettiin joka toinen tunti, ja jotka eivät saaneet jättää minua näkyvistään yöllä eikä päivällä. Sentähden oli talo valaistu öisinkin.

Öisin oli eteisen ovi sulettu sekä ulko- että sisäpuolelta, niin että kun vahtia aina tunnin päästä muutettiin, tapahtui tämä hirveällä lukkojen ja avainten räminällä ja melulla.

Minun vahtimiehiini kuului viisi sotamiestä ja yksi vahtipäällikkö.

Minulla oli oikeus päivällä kulkea siinä osassa saarta, joka oli maallenousupaikan ja sen pienen laakson välillä, missä spitalisten vanha leiri sijaitsi, s.o. noin 200 metrin alalla, joka oli ihan paljas, ja minut oli kielletty menemästä sen rajan ulkopuolelle, muuten teljettäisiin minut koppiini. Kun menin ulos, seurasi minua aina vahtisotamies, jonka piti tarkasti vartioida jokaista liikettäni. Sotamiehellä oli revolveri; sittemmin sai hän kiväärinkin ja koko vyöllisen patruunia. Minua oli nimenomaan kielletty puhumasta kenellekään mitään.

Ravinto, minkä alussa sain, oli sama kuin sotilassiirtoloissa, ilman viiniä. Minun täytyi itse keittää ruokani ja muutenkin tehdä kaikki itse.

<tb>

Päiväkirjani.

(Tarkoitettu vaimoni luettavaksi.)

(Seuraava on ote päiväkirjastani, jota pidin huhtikuusta 1895 syksyyn 1896 ja joka oli tarkoitettu vaimolleni. Tämä päiväkirja, jota ei koskaan annettu vaimolleni, sekä minun muut paperit otettiin minulta 1896. Minä en saanut sitä takaisin ennenkun Rennes'n oikeudessa 1899.)

Sunnuntaina huhtik. 14 p:nä 1895.

Tänään minä tahdon alkaa kirjoittaa päiväkirjaa kurjasta elämästäni. Sillä vasta tänään olen saanut paperia, numeroitua ja huolellisesti laskettua paperia, etten voi kadottaa yhtäkään lehteä. Minä olen vastuunalainen siitä, mihin sen käytän. Mitä kummaa minä voisin sillä tehdä? Kenelle minä voisin papereitani antaa? Onko minulla jokin salaisuus sille uskottavana? Kaikki on minulle pelkkää arvoitusta!

Ennestään on minulla se kokemus, että kaikkien ilmiöiden pohjana on jokin järjellinen syy. Olen myös uskonut inhimilliseen oikeuteen. Nyt luhistuu kaikki uskoni, ja luottamukseni terveeseen inhimilliseen ymmärrykseen katoaa.

Mitkä kauheat kuukaudet ovatkaan takanani, kuinka monet surulliset kuukaudet minua vielä odottavatkaan!

Tuomioni jälkeen olin varmasti päättänyt surmata itseni. Kun ihminen, josta kunnia on suurin kaikista, tuomitaan syylliseksi kauheimpaan rikokseen vain sen vuoksi, että on löydetty asiakirja, jonka käsiala muistutti minun, niin se todellakin saattaa semmoisen ihmisen epätoivoon, joka pitää oikeutta kaikkea vääryyttä korkeampana. Silloin minun vaimoni muuttumattomassa rakkaudessaan, vähentymättömässä rohkeudessaan, osoitti minulle, että minun, kun kerran olin viaton ja huolimatta koko olentoni alentamisesta, ei pitäisi häntä hyljätä eikä vapaaehtoisesti väistyä paikaltani. Minä tunsin, että hän oli oikeassa, ja että se oli minun velvollisuuteni, mutta minä pelkäsin, en kiellä sitä, minä pelkäsin — niitä suuria henkisiä tuskia, jotka minua odottivat. Tunsin itseni ruumiillisesti vahvaksi ja tieto viattomuudestani antoi minulle yliluonnollisia voimia. Mutta ruumiilliset ja henkiset tuskani ovat olleet suuremmat kuin olin voinut aavistaa ja nyt minä olen sekä ruumiillisesti että henkisesti murtunut mies.

Minä hellyin kumminkin vaimoni rukouksista ja olen saanut rohkeutta elää. Kärsittyäni kauheimman häväistyksen, mitä sotamiehelle voi tulla, pahemman rangaistuksen kuin mikään kuolema, ja sitten askel askeleelta seurattuani sitä julmaa tietä, joka on tuonut minut tänne saakka, Santé'n ja Ré'n saaren vankiloiden kautta, ja kärsittyäni solvauksia ja huutoja, olen pysynyt taipumattomana, mutta jokaiseen tienmutkaan olen jättänyt palasen sydäntäni.

Omatuntoni on pitänyt minua pystyssä; järkeni on joka päivä sanonut minulle: vihdoin tulee totuus voitonriemuisesti esille; sellaisella vuosisadalla kuin meidän, täytyy valon pian tulla esille; mutta voi, joka päivä toi uusia pettymyksiä. Valaistusta asiaan ei ilmestynyt, vaan tehtiinpä vielä kaikki valon ehkäisemiseksi.

Minä olin ja olen vieläkin mitä tarkimman valvonnan alaisena; kirjevaihtoni luettiin joka paikassa, tarkastettiin ministeriössä ja usein ei annettu perille. Minut kiellettiin puhumasta vaimoni kanssa niistä tutkimuksista, joita neuvoin hänen tekemään. Minun oli mahdoton puolustaa itseäni.

Luulin, että kun kerran olin maanpakolaisuudessa, niin löytäsin, joskaan en lepoa — sillä sitä minä en löydä koskaan niin kauan kuin minulle ei ole annettu kunniaani takaisin — niin ainakin jonkunmoisen tasapainon mielessäni ja elämässäni odottaessani hyvityksen päivää. Mutta tämä oli uusi ja katkera pettymys!

Matkustettuani neljätoista päivää häkissä, jäin minä ensin Salut’in saarien luo neljäksi päiväksi, saamatta nousta laivan kannelle, vaikka oli polttava kuumuus. Minun aivoni pehmenivät, koko minun olentoni suli kauheassa epätoivossa.

Päästyäni vihdoinkin maihin, sulettiin minut yhteen huoneeseen siinä rakennuksessa, jossa vankia säilytetään; siinä oli suletut ikkunaluukut, minua kohdeltiin niinkuin kuritusvankia, kiellettiin puhumasta kellenkään, sain olla yksin ajatuksieni kanssa. Minun kirjevaihtoni lähetettiin ensin Cayenne'en; en tiedä vieläkään, onko se tullut sinne.

Tällä tavalla pidettiin minua kokonainen kuukausi sulettuna huoneeseeni kaikkien matkan vaivaloisuuksien perästä. Luulin monta kertaa tulevani hulluksi. Minulla oli usein verentungosta päässäni, ja minä inhosin niin elämää, että tahdoin heretä hoitamasta itseäni ja siten lopettaa kärsimykseni. Se olisi ollut pelastus, vapautus kaikista tuskista, koska en olisi tehnyt väärää valaa, sillä kuolema olisi ollut luonnollinen.

Vaimoni muisto, velvollisuuteni lapsiani kohtaan on antanut minulle voimia taas virkoomaan ja nousemaan; en tahdo saattaa hänen ponnistuksiaan häpeään ja hylätä häntä, joka on tehtäväkseen ottanut totuuden ja syyllisen ilmisaamisen. Sentähden annoin kutsua lääkärinkin, vaikka julmasti inhosin kaikkia uusia kasvoja.

Oltuani kolmekymmentä päivää sellaisessa vankilassa, muutettiin minut Pirunsaarelle, jossa oli vähän vapaampaa. Päivällä saankin kyllä kulkea muutamien satojen neliömetrien alalla, vahtisotamies kintereilläni; illan tullen — noin kuuden, seitsemän välillä — suletaan minut hökkeliini, jossa on jokainen sivu 4 metriä pitkä ja jossa on harva ovi sulettuna rautatangoilla ja sen takana vahtivat sotamiehet koko yön.

Yksi vartiopäälikkö ja viisi vartiosotamiestä on pantu tähän toimeen; minun ruokanani on puoli leipää päivässä ja 300 grammaa lihaa kolme kertaa viikossa, muina päivinä muhennosta tahi suolaista sianlihaa. Juomana vettä.

Missä kamalassa tilassa, aina epäluulonalaisena, aina vartioitavana, mies, jonka kunnia on yhtä korkealla kuin kenen muun tahansa maailmassa!

Ja muun lisäksi ei mitään tietoja vaimostani eikä lapsistani. Mutta minä tiedän kumminkin, että maaliskuun 29 p:stä asti, s.o. kolme viikkoa sitte on minulla ollut kirjeitä Cayenne'ssä. Minä olen antanut sähköittää Cayenne'en, minä olen sähköittänyt Ranskaan, saadakseni tietoja omaisistani — ei vastausta!

Voi, tahtoisin niin mielelläni elää hyvityksen päivään asti saadakseni huutaa kärsimykseni, keventää sorretun sydämeni. Jaksanko kestää siihen asti? Epäilen sitä usein, niin on mieleni murrettu, terveyteni niin horjuva.

<tb>

Yöllä, sunnuntain ja maanantain, huhtikuun 14 ja 15 päivän välillä 1895.

Mahdotonta nukkua. Häkkini edessä kulkee vartiomies aaveen tavoin; se häiritsee untani, ja minua kiusaavat kaikki ne pikku elävät, jotka juoksevat pitkin ihoani, ja sydämessäni asuu synkkä toivottomuus siitä, että minä, joka aina ja kaikkialla olen täyttänyt velvollisuuteni, olen tässä asemassa, — tämä kaikki kiusaa minun kiusattuja hermojani äärimäisyyksiin asti ja karkoittaa uneni. Koska saanen viettää hiljaisen ja rauhallisen yön! Ehkä vasta haudassa, kun ijäinen uni minut valtoihinsa ottaa. Silloin tuntuu hyvältä, kun en enää kauvemmin tarvitse ajatella ihmisten ilkitöitä ja kurjuutta.

Ulkona asuntoni edustalla mylvii meri ja se tuntuu loihtulaululta. Se vaivuttaa ajatukseni lepoon, kuten ennenkin, mutta nyt ovat nämä ajatukset surulliset ja kaihoisat. Ja kun kuulen sen kohinan, niin tulee mieleeni muisto entisistä onnen päivistä, jotka elin vaimoni ja lasteni seurassa.

Uudelleen valtaa minut sama synkkä tunne kuin laivalla; on aivan kuin jokin houkutteleisi minut luokseen ja kuin tuo kohiseva meri minulle lohdutusta laulaisi.

Olen siinä määrässä meren vallassa, että laivalla minun täytyi sulkea silmäni ja loihtia eteeni vaimoni kuva, jott'en sortuisi meren syliin.

Missä ovat ihanat nuoruuteni unelmat, missä miehuuteni toiveet. Minussa ei ole enää mitään elämää, aivoni sotkeutuvat ajatuksiinsa. Mikä on tämän murhenäytelmän salaisuus! En tänäpänä vielä käsitä, mitä on tapahtunut. Kuinka voivat he tuomita minut ilman todistuksia, yhden kirjoituksen nojalla! Olkootpa ihmisen omatunto ja järki minkälaiset tahansa, eikö tämä ole juuri omiaan niitä pilaamaan?

Minun hermoni ovat tästä kaikesta siihen määrin kiihottuneet, että jokainen uusi ulkonainenkin vaikutus koskee minuun niinkuin syvä haava.

<tb>

Samana yönä.

Olen koettanut nukkua, mutta muutaman minuutin horrostilan perästä herään polttavaan kuumeeseen, ja sellaista on kestänyt jo kuusi kuukautta. Kumma, että olen voinut kestää niin monet ruumiilliset ja henkiset tuskat, minä luulen että hyvä omatunto on antanut siihen voimia.

Minä avaan peltiluukun, joka on ikkunan edessä ja katselen merta. Taivas on paksujen pilvien peitossa, mutta kuun säteet pujottautuvat niiden lomitse ja valaisevat muutamia osia merestä hopean hohteella. Aallot murskautuvat rantakallioita vasten, synnyttäen yhtämittaisen pauhinan, siitä kohoo alituinen jylhä epätasainen kohina, joka tuntuu hyvältä särkyneestä sydämestäni.

Yön tyynessä levossa astuvat sieluni silmäin eteen vaimoni ja lasteni rakkaat kuvat. Kyllä mahtaa Lucie parka kärsiä niin ansaitsemattomasta kohtalosta, hän, jolla oli kaikki edellytykset ollakseen onnellinen. Ja hän olisi niin ansainnut olla onnellinen syvän oikeudentuntonsa, jalon luonteensa ja hellän, rakastettavan sydämensä tähden. Vaimo raukka, en voi ajatella häntä ja lapsia kaikkien tunteitten heräämättä ja minä purskahdan itkuun, mutta he yllyttävät myöskin minun velvollisuuden tuntoani.

Minä koetan lukea englanninkieltä. Ehkä työ auttaa minut hiukan unhottamaan.

<tb>

Maanantaina huhtikuun 15 p:nä 1895.

Tänä aamuna satoi rankasti. En saanut mitään aamiaista. Vartijat säälivät minua ja antavat minulle vähän mustaa kahvia ja leipää.

Kun ilma hiukan kirkastuu, menen minä kävelylle ja kuleskelen sillä pienellä maa-alalla, joka on minulle luovutettu. Saari on synkkä ja autio; muutamia kookospalmuja, kuivettunut maakamara, josta kaikkialla kohoaa pasalttiröykkiöitä.

Kello 10 tuodaan minulle päivän ravinto, palanen savustettua läskiä, hiukan riisiä, muutamia raakoja kahvinpapuja ja hiukan sokeria.

Heitän kaikki mereen [Minä heitin kaikki mereen, sillä läskiä ei voinut syödä, minulla ei ollut mitään millä paahtaa kahvia, jotka minulle oli ivaten jätetty paahtamattomina.] ja koetan saada tulen syttymään. Ja ponnistusten perästä se syttyykin ja minä keitän teetä, jota leivän kanssa juon aamiaiseksi.

Voimani taistelevat kuoleman kamppauksessa! Suuri oli uhraukseni, kun päätin elää! Minua ei ole säästetty mistään, ei siveellisistä tuskista eikä ruumiillisista kärsimyksistä.

Voih, tuo ärjyvä meri, joka aina vaan vyöryy ja möyryää edessäni! Se on kaiku sydämestäni. Aaltojen kuohu, joka pärskyy kallioita vasten, on niin pehmoisen valkoista, että tekisi mieli heittäytyä siihen ja hukkua.

<tb>

Maanantai-iltana huhtikuun 15 p:nä 1895.

Eilen en saanut päivälliseksi muuta kuin palasen leipää, minä pyörryin. Vartijat kun näkivät, kuinka heikko minä olin, antoivat minulle hiukan lihasopastaan.

Sitte minä poltan tupakkaa, poltan sitä tyynnyttääkseni aivojani ja vatsaani. Minä uudistan Guyanan kuvernöörille jo 14 päivää sitte lähettämäni pyynnön, että saisin omalla kustannuksellani Cayenne'sta säilykkeitä, joita minun lain mukaan on oikeus saada.

Ja sinä, rakkaani, ajatteletko tällä hetkellä minua? Entääkö kaiku ajatuksistani sinun kuuluvillesi? Aavistatko ja tunnetko sinä, mitä minä kärsin? Niin, varmaan sinä tunnet samaa kuin minä, sillä sinä ja minä kannamme, samaa taakkaa.

Hirveintä kaikista on ajatus olla tuomittu rikoksesta, josta ei tiedä mitään!

Jos maailmassa kerran on oikeutta, niin minun täytyy saada takaisin kunniani, ja syyllisen ilkiön täytyy saada sellaisen rangaistuksen, minkä hän ansaitsee.

<tb>

Tiistaina huhtikuun 16 p:nä 1895

Viimeinkin sain nukkua, olinkin jo kovin väsynyt.

Ensimäinen ajatukseni herättyäni olit sinä, rakas, kallis vaimoni. Mietin mitä mahdoit silloin tehdä. Varmaankin puuhasit rakkaiden lapsukaistemme kanssa. Niistä olet saapa lohdutusta ja voimia velvollisuuksien täyttämiseen, jos minä sorrun, ennenkun pääsemme päähän.

Sitte minä hakkaan puita. Kun minä kaksi tuntia paukutan niin, että veri ja hiki tippuu, saan päivän tarpeet pilkotuksi. Kello kahdeksan aikaan saan palasen raakaa lihaa ja leipää. Teen tulen, jonka vihdoinkin saan syttymään. Mutta merituuli puhaltaa savun silmiini, niin että niitä vihavoittaa. Saatuani tarpeeksi hiiliä, asetan lihapalasen muutamien rautapalasten päälle, jotka olen sieltä täältä kerännyt, ja paistan sen. Kävi vähän paremmin syönti kuin eilen, mutta kyllä oli liha sitkeää ja kuivaa! Päivällinen on paljoa yksinkertaisempi: leipää ja vettä. Kaikki nämä ponnistukset ovat murtaneet minut.

<tb>

Perjantaina huhtik. 19 p:nä 1895.

Minä en ole kirjoittanut näinä päivinä. Kaikki aikani on mennyt taistelussa elämästä, sillä minä tahdon kestää viimeiseen verenpisaraan asti, tehkööt minulle mitä tahansa. Ruoka ei ole muuttunut, odotetaan yhä ylempiä käskyjä.

Tänä päivänä keitin soppaa lihasta, suolasta ja pippurista, joita löysin saarelta. Kesti kolme tuntia, ennenkun sain sen valmiiksi, mutta kylläpä kirvelikin silmiäni, se oli kauheaa!

Eikä vieläkään mitään tietoja vaimostani ja lapsistani. Ovatko kirjeet otetut takavarikkoon?

Hermostoani rauhoittaakseni aijoin mennä hakkaamaan puita huomiseksi päiväksi. Menen hakemaan kirvestä keittiöstä. "Ei saa tulla keittiöön", huutaa vartija. Minä menen pois, enkä virka mitään, enkä anna pääni painua. Voi jospa voisin elää hökkelissäni, tarvitsematta koskaan mennä ulos. Mutta täytyyhän minun hankkia jotakin ravintoa.

Minä aina vähän päästä koetan lukea englanninkieltä, kääntää sitä ja saada unohdusta työssä. Mutta minun sekautuneet aivoni eivät sitä kestä, neljännestunnin kuluttua täytyy minun jättää se.

Mutta kaikista hävyttömintä ja kerrassaan epäinhimillistä minusta on, että pannaan takavarikkoon koko minun kirjevaihtoni. Sen kyllä ymmärrän, että minua kaikella tavalla koetellaan estää karkaamasta, sehän on vartiokunnan oikeus sekä velvollisuuskin. Mutta minuthan haudataan elävältä. Minut estetään avonaisessa kirjevaihdossa puhelemasta perheeni kanssa, se on kerrassaan vääryyttä. Tuntuu aivan kuin olisi hypätty useita vuosisatoja taaksepäin; nyt olen ollut kuusi kuukautta niin teljettynä, etten ole voinut tehdä mitään kunniani takaisin saamiseksi.

<tb>

Lauantaina huhtik. 20 p:nä 1895 klo 11 ap.

Olen jo keittänyt ruokani koko päivää varten. Tänään jaoin lihani kahteen osaan, toisesta teen lihalientä, toisesta paistia. Olen laittanut paistinvartaan saarelta löytämästäni rautapellistä. Juomanani on vesi. Kaikki valmistan vanhoissa ruostuneissa läkkikastrulleissa: minulla ei ole mitään, millä ne puhdistaisin, ei ole edes lautastakaan. Minun täytyy koota kaikki rohkeuteni voidakseni elää.

Olen hyvin väsynyt ja tahdon hiukan levätä vuoteellani.

<tb>

Samana päivänä klo 2 ip.

On ihmeellistä, että meidän vuosisadallamme, sellaisessa maassa kuin Ranska, jossa oikeuden ja totuuden aatteet ovat vallalla, voi tapahtua niin ilmeistä vääryyttä! Minä olen kirjoittanut tasavallan presidentille, minä olen kirjoittanut ministereille ja pyytänyt heidän koettamaan saada totuutta ilmi. Ei ole oikein antaa tällä tavalla yhden upseerin ja koko hänen perheensä kunnian mennä lokaan, kun hallituksella kerta on tarpeelliset keinot hankkiakseen valoa asiaan. Minä tahdon oikeutta, minä vaadin kovalla äänellä oikeutta, kunniani nimessä.

Iltapäivällä vaivasi minua niin kova nälkä, että minun täytyi, tyynnyttääkseni vatsani vaatimuksia, syödä tusina raakoja tomaatteja, jotka minä löysin saarelta. [Spitaalitautiset olivat tehneet istutuksia saarelle, joista vielä näkyi jälkiä. Tomaattia kasvoi nykyään villinä suuret määrät.]

<tb>

Yöllä lauantain ja sunnuntain huhtik. 20 ja 21 p:n välillä 1895.

Minulla oli kuumetta yöllä. Minä olen nähnyt sinusta unta, rakas Lucie'ni ja rakkaista lapsistamme, niinkuin minä muutoin joka yö näen.

Kuinka mahtanet kärsiä, minun rakkaani!

Meidän rakkaat lapsemme eivät onneksi ymmärrä vielä mitään; minkälaisen käsityksen he muuten saisivat elämästä! Olkoonpa kidutukseni millainen tahansa, joka tapauksessa on velvollisuuteni horjumatta kestää niin kauvan kuin voimani riittävät, ja minä aijon kestää.

Kirjoitin juuri majuri du Paty'lle ja muistutin häntä niistä kahdesta asiasta, jotka hän lupasi minulle tuomioni jälkeen: 1) että hän ministerin nimessä antaa jatkaa tiedusteluja; 2) että persoonallisesti ilmoittaa minulle niin pian kun saataisiin tietää, että ministeristöstä joku antaisi luvattomia ilmiantoja.

Se kurja, joka rikoksen on tehnyt, on joutunut turmiolliselle luisuvalle pinnalle, jossa hän ei enää voi seisahtua.

<tb>

Sunnuntaina huhtik. 21 p:nä 1895.

Saarien ylipäällikkö oli niin armollinen ja lähetti tänä aamuna minulle lihan mukana kaksi purkillista tiivistettyä maitoa. Joka purkista voi saada noin 3 litraa maitoa; jos minä juon puolitoista litraa päivässä, niin se riittää minulle neljäksi päiväksi.

Minä en enää välitä soppalihasta, kun en kumminkaan saa siitä syötävää. Tänä aamuna leikkasin lihan kahdeksi kappaleeksi, toisen paistan aamiaiseksi, toisen illaksi. Kaikki väliajat, mitkä jäävät elatushommista, omistan rakkaille omilleni ja ajattelen heidän kärsimyksiään. Voi rakkaita raukkoja!

Valkeneeko oikeuden päivä pian? Päivät ovat pitkät, minutit ovat tunteja. Minun on mahdoton tehdä mitään ruumiillista työtä; sitäpaitsi onkin niin kuuma yhdeksästä aamulla kolmeen iltapäivällä, että on mahdoton mennä ulos. En voi koko päivää lukea englanninkieltä, aivoni eivät sitä kestä. Ja muuta lukemista ei ole. Iänikuista omien ajatuksien jauhamista!

Olin juuri laittamassa tulta keittääkseni teetä. Royale'n saaresta tuli kanootti, minun piti sääntöjen mukaan mennä huoneeseeni. Siis pelätään, että minä pidän yhteyttä rikosvankien: kanssa!

<tb>

Maanantaina huhtik. 22 p:nä 1895.

Minä nousin tänä aamuna aikaseen, pesin liinavaatteeni ja panin villavaatteeni auringon paisteeseen tuulettomaan. Kaikki tyyni homehtuu, täällä on niin kostea ja kuuma. Toisinaan on polttavan kuumuuden lomassa lyhyviä sadekuuroja.

Eilen minä pyysin saarien ylipäälliköltä jonkinlaisia lautasia; hän vastasi, ettei hänellä ollut. Saan olla kekseliäs ja syön milloin paperilta, milloin vanhoilta rautapeltipalasilta, joita löydän saarelta. Voi aavistaa, miten paljo likaa saan niellä. Mutta minä koetan alistua ja kestää kaikki vaimoni ja lasteni tähden. Ja yhä vaan jätettynä oman onneni nojaan, yksin ajatuksieni kanssa. Olen todellakin viaton marttyyri ja yhtä hyvällä syyllä kuin konsanaan kristityt marttyyrit.

Ei vieläkään mitään tietoja omaisista; kahteen kuukauteen en ole saanut yhtään kirjettä.

Minä sain tuonnoin kuivatutta kasviksia vanhoissa säilykeastioissa, joita pestessäni ja aikoessani laittaa niistä itselleni lautasia leikkasin siinä sormeni.

Minä olen saanut käskyn itse pestä liinavaatteeni. Mutta eipäs anneta mitään saippuaa sitä varten. Kaksi tuntia kestää, ennenkun saan sen tehdyksi ja silloinkin tulee huononpuoleista puhdasta. Onpahan siitä se etu, että vaatteet ovat lionneet vedessä.

Minä olen lopussa. Jos saisin edes nukkua. Mutta suuresti epäilen. Minä olen siihen määrin ruumiillisesti väsynyt ja kovin hermostunut, että kun rupean maata, lentävät ajatukseni rauhattomina omieni luo.

<tb>

Tiistaina huhtik. 23 p:nä 1895.

Alituista ponnistusta hengissä pysyäkseni. En ole milloinkaan ennen hionnut niin armottomasti kuin tänä aamuna puita hakatessani.

Olen tehnyt ateriat yhä yksinkertaisemmiksi. Tänä aamuna laitoin jonkinlaista keittoa häränlihasta ja valkeista pavuista; sitä söin puolet tänä aamuna, loput syön iltasella. Sillä tavalla en tarvitse laittaa ruokaa kuin yhden kerran päivässä.

Mutta siitä, että valmistan ruokani ruosteisissa rautapeltiastioissa, saan vatsatuskia.

<tb>

Keskiviikkona huhtik. 24 p:nä 1895.

Tänään oli suolasta läskiä, heitin sen menemään. Minä valmistan jotain itselleni kuivatuista herneistä ja se on ruokani täksi päivää.

Melkein yhtä mittaa nipistyksiä vatsassa.

<tb>

Torstaina huhtik. 25 p:nä 1895.

Minulle ei anneta kuin yksi tulitikkulaatikko kerrallaan — en ymmärrä miksi, sillä eihän niissä ole myrkkyä — ja minun pitää aina näyttää heille, kun laatikko tulee tyhjäksi. Tänä aamuna en tahtonut löytää tyhjää laatikkoa, ja siitäkös syntyi meteliä ja uhkauksia. Löysin sen viimein taskustani.

<tb>

Yöllä perjantaita vasten.

Nämä onnettomat yöt ovat hirmuiset. Päivät kuluvat aina jotenkuten, kun on pientä puuhaa, huoneen siistimistä, ruuan laittoa, pesua. Mutta niin pian kun rupean maata, niin vaikka olisin kuinka väsynyt, ottavat hermot ylivallan ja aivot alkavat riehua. Ajattelin vaimoani ja hänen kärsimyksiään, ajattelen rakkaita pienokaisiani ja heidän iloista, huoletonta pakinaansa.

<tb>

Perjantaina huhtik. 26 p:nä 1895.

Taas läskiä, annoin sille aika kyydin. Saarien ylipäällikkö tulee sitten ja tuo minulle tupakkia ja teetä. Teen sijasta olisin mieluummin halunnut tiivistettyä maitoa, jota olin Cayenne'sta pyytänyt, sillä vatsakivut eivät ole loppuneet. Lainaksi antavat minulle neljä matalaa, kaksi syvää lautasta, kaksi kastrullia, mutta ei mitään niihin pantavaa.

Antoivat minulle myös ne aikakauskirjat, jotka vaimoni on lähettänyt. Mutta ei vieläkään mitään kirjeitä, tämä on todellakin epäinhimillistä.

Minä kirjoitan vaimolleni; silloin tunnen aina itseni harvinaisen tyyneksi. Aina vaan kehoitan häntä pysymään rohkeana ja tarmokkaana, ja hankkimaan kunniamme takaisin puhtaana ja tahratonna, niinkuin se on ollutkin.

Kuumuus on niin kauhea, tulee ihan voimattomaksi ja veltoksi.

<tb>

Lauantaina huhtik. 27 p:nä 1895.

Koska kuumuus alkaa jo kello 10 aikaan aamusella, niin minä muutan päiväjärjestystä. Minä nousen ylös 1/2 6, sytytän tulet ja keitän kahvia tai teetä. Sitte panen kuivat vihannekset kiehumaan, järjestän vuoteeni ja siivoan huoneeni ja kohentelen vähän omaa pukuani. Kello 8 tuovat minulle päivän annoksen, otan kasvikset pois tulelta; niinä päivinä, joina saan lihaa, keitän sen sitte. Kaikki kyökkitoimeni on tehty liki kymmeneen ja iltasella syön kylmänä sen, mitä on jäänyt aamiaisesta, sillä en jaksa enää tuhrata jälestä puolen päivän kolmea tuntia tulen kanssa.

Kello 10 syön aamiaisen. Minä luen, työskentelen, uinailen, mutta oikeastaan kidun kolmeen asti. Silloin laittaudun oikein vaatteisiini. Kuumuuden lakattua, s.o. noin viiden tienoissa, hakkaan puut, tuon kaivosta vettä, pesen vaatteeni jne. Kello kuusi syön aamiaisesta jääneet kylmät tähteet. Sitte, minut suljetaankin sisään. Se on pisin hetki päivästä. Eivät ole antaneet lamppuakaan, vaikka olen pyytänyt. Vahdilla on kyllä lamppu etuhuoneessa, mutta sieltä tuleva valo on niin vähäinen, etten minä sen valossa näe tehdä mitään työtä. Ei auta muu kuin mennä maata, ja silloinkos ajatukseni alkavat lennellä. Taas on edessäni tuo hirveä näytelmä, jonka uhrina olen, ja vaimoni ja lapseni ja kaikki rakkaani. Kyllä saavat hekin, raukat kärsiä!

<tb>

Sunnuntaina huhtik. 28 p:nä 1895.

Tänään on myrsky. Ryskäen ja paukkuen kulkevat vihuripuuskat ja myllertävät kaikki esineet sekaisin. Samanlainen on minunkin mielentilani vihanpuuskain kohdatessa; Jospa olisin voimakas ja väkevä kuin tuo tuuli, joka puita puistelee ja niiden juuria järkyttää, silloin poistaisin kaikki esteet, jotka peittävät totuuden.

Tahtoisin ulvoa kuuluviin kärsimykseni, huutaa ilmi sydämeni epätoivon siitä häväistyksestä, joka on kohdannut viatonta miestä ja hänen perhettänsä. Voih, minkälaisen rangaistuksen on se ansaitseva, joka on saanut tämän kaiken aikaan! Hän on syyllinen isänmaatansa kohtaan, syyllinen sitä onnetonta raukkaa kohtaan, jonka perheen hän on saattanut epätoivoon, sen ihmisen täytyy olla aivan epäluonnollisen.

Tänä päivänä keksin minä ruoka-astioiden puhdistuskeinon. Tähän asti olen minä ne pessyt vaan lämpimällä vedellä ja pyyhkinyt nenäliinallani. Mutta rasva ja lika eivät lähteneet niistä. Silloin johtui mieleeni, että porossahan on potaskaa. Astiat puhdistuit mainiosti, mutta kylläpä tulivat kädet ja nenäliinat näköisiksi!

Minulle ilmoittivat, että minun vaatteeni pestään toistaiseksi sairashuoneella. Se onkin hyvä, sillä minä hikoilen niin armottomasti, että vaatteeni ovat läpihikiset, sietävätkin perinpohjaisen puhdistuksen. Toivokaamme että tämä "toistaiseksi" merkitsee vakituisesti.

<tb>

Samana päivänä klo 7 ip.

Olen ajatellut sinua paljon, rakas vaimoni, ja rakkaita lapsiamme. Oikeastaan olimme koko sunnuntain yhdessä. Aika kului hitaasti, sangen hitaasti, ja ajatukseni synkkenivät kuta enemmän ilta lähestyi.

<tb>

Maanantaina huhtik. 29 p:nä kello 10 ap.

En ole elämässäni ollut niin väsynyt kuin tänä päivänä; minun on pitänyt kantaa moneen kertaan puita ja vettä. Eikä sittenkään ole aamiaiseni sen kummempia herkkuja kuin vanhoja papuja, jotka ovat kiehua jyrisseet neljä tuntia pehmenemättä, vähän muhennosta ja vettä juomaksi. Jos tätä elintapaa kestää kauemmin, varsinkin tässä ilmanalassa, joka jo itsessään on voimia kuluttava, tulevat voimani vähenemään kaikista siveellisistä ponnistuksistani huolimatta.

<tb>

Keskipäivällä.

Turhaan koetin nukahtaa. Olen äärettömästi väsynyt, mutta niin pian kun panen maata, hyökkäävät kaikki surut mieleeni, ja tämän ansaitsemattoman kohtalon aiheuttama katkeruus nousee sydämestäni. Kiihottuneet hermoni estävät minua nauttimasta virvoittavaa lepoa.

Sen lisäksi on ulkona hirveä myrsky, taivas pilvessä ja tukahuttavan kuuma.

Oi jos rankka sade tulisi raitistamaan tätä alituisesti lämmintä ilmakehää. Meri on sinisen vihreä, aallot ovat raskaan ja suuren näköiset, niinkuin aikoisivat kokoontua tekemään suurta mullistusta. Kuolema olisi monta kertaa parempi kuin tämä pitkällinen kuoleman taistelu, tämä alituinen siveellinen raatelu. Mutta Lucie'n ja lapsieni tähden ei minulla ole oikeutta kuolla, minä olen sitoutunut taistelemaan niin kauan kuin voimani sen sallivat.

<tb>

Keskiviikkona toukok. 1 p:nä 1895.

Oih, nämä hirveät yöt! Minä nousin kumminkin eilen ylös, kuten tavallisesti, puoli kuuden aikaan, pääsin kuin pääsinkin päivän päähän; en levännyt ollenkaan ja iltasilla sahasin puita melkein tunnin, siksi kun sääreni ja käsivarteni vapisivat, enkä sittenkään saanut unta ennen puolta yötä.

Jos edes voisin lukea ja tehdä työtä iltasella, mutta silloin minut teljetään sisään hökkeliini jo kuuden ja puoli seitsemän aikaan, eikä anneta minulle mitään valaistusta, vahdin lyhdystä näkyy majaani himmeä valo, joka on siksi lähellä, että se häiritsee minua nukkuessani, mutta ei hyödytä minua vähääkään.

<tb>

Torstaina toukok. 2 p:nä 1895 klo 11.

Eilen illalla tuli posti Cayennesta. Tuleeko minulle vihdoinkin tietoja omaisiltani? Sitä olen koko aamun yhtä mittaa kysellyt itseltäni! Minulla on ollut niin monta pettymystä näinä kuukausina. Minä olen kuullut niin monta inhimillistä omaatuntoa masentavaa asiaa, että epäilen kaikkea ja kaikkia, paitsi omaisiani. Minä toivon ja uskon varmasti, että he hankkivat valoa tähän asiaan, sillä he asettavat kunniantunnon niin korkealle; heillä ei tule olemaan yön lepoa, eikä päivän rauhaa, ennenkun ovat saavuttaneet tämän tarkoituksen.

Tulleekohan ne kirjeet perille, jotka minä laitan vaimolleni. Kyllä tämä on hirveän mitoittavaa kärsimystä niin heille kuin minullekin!

Täytyy koettaa olla luja, minun ja lasteni kunnia on takaisin saatava!

Minä olen niin yksin, että luulen usein olevani elävältä haudattu.

<tb>

Samana päivänä kello 5 ip.

Royale'n saaresta on kanootti tänne tulossa. Sydämeni sykkii niin, että luulisi sen halkeavan. Jokohan nyt vihdoinkin saanen vaimoni kirjeet, jotka jo toista kuukautta sitten ovat tulleet Cayenne'en? Saanko vihdoinkin lukea hänen rakkaita ajatuksiaan, tuntea kaiun hänen rakkaudestaan?

Tunsin ääretöntä onnea, kun vihdoinkin sain kirjeitä, mutta petyin kohta surkeasti nähdessäni, että ne olivat osoitettuja Ré'n saarelle ja kirjoitettuja ennen minun Ranskasta lähtöäni. Pidätetäänkö siis kaikki kirjeet, jotka ovat osoitetut minulle tänne? Eli lähetetäänkö ne ensin Ranskaan luettavaksi? Voisivat edes ilmoittaa perheelleni, että he tietäisivät lähettää ne ministeriöön.

Kuinka liikutetuksi tulin näistä kirjeistä, vaikka ne olivatkin puolentoista kuukauden vanhoja! Ihmeellinen on tämä maailman meno. Koko yön näin unta Lucie'sta ja rakkaista lapsistani, joiden tähden tahdon elää.

Olin tilannut Cayenne'sta keittiötarpeita ja ruokavaroja, mutta en niitäkään saanut.

<tb>

Lauantaina toukok. 4 p:nä 1895.

Päivät ovat ijankaikkisia tässä yksinäisyydessä, kun en saa tietoja omaisistani. Joka hetki kysyn itseltäni mitä heistä tulee, miten voivat, kuinka pitkälle tutkimukset ovat edistyneet? Viimeinen kirje oli helmikuun 18 päivältä.

Aamut kyllä aina menevät mukiin, sillä minun pitää puoli kuudesta kymmeneen puuhata ruuanlaitossa. Mutta saamani, ravinto on niin huonoa, että voimani vähenevät vähenemistään. Tänään taas suolaista sianlihaa. Söin aamiaiseksi kuivia herneitä ja leipää. Päivälliseksi: samaa.

Minä kirjoitan toisinaan muistoon jokapäiväiset pienet tapaukset, vaikka ne niin pian haihtuvat paljoa suuremman ja tärkeämmän tieltä, ja se on huoli kunniastani.

En kärsi ainoastaan omieni, vaan myös Lucien ja koko perheeni tähden. Saavatkohan he edes minun kirjeeni? Paitsi muita huolia, saavat olla vielä levottomia minun tähteni.

<tb>

Samana päivänä iltasella.

Yksinäisyydessäni, jota häiritsee ainoastaan aaltojen kohina, johtuivat mieleeni ne kirjeet, jotka täällä oloni alkuaikoina lähetin Lucie’lle ja joissa kuvasin kärsimyksiäni. Vaimoparallani on kyllä ilmankin kärsimistä ja nyt minä valituksillani yhä vaan lisään hänen tuskiaan. Minun tulee kaikin voimin koota rohkeuteni, minun tulee esimerkilläni antaa hänelle voimia kestämään, jotta hän voisi täyttää tehtävänsä.

<tb>

Maanantaina toukok. 6 p:nä 1895.

Yhä vaan olen yksin omien ajatusteni kanssa, sillä ei ole tullut mitään tietoja kotolaisilta.

Yksin on minun kestettävä suruni, arvokkaisuudella täytyy minun kestää hirveä rangaistukseni ja antaa vaimolleni ja koko perheelleni rohkeutta, sillä he kärsivät varmaan yhtä paljon kuin minä. Ei saa sentähden olla heikkoudesta merkkiäkään! Mukaudu siis vaan kohtaloosi, siksi kun päivä valkenee, sinun on tehtävä se lastesi tähden.

Turhaan koetan väsyttää hermojani ruumiillisella työllä, mutta ei ilmanala eikä voimani salli sitä.

<tb>

Tiistaina toukok. 7 p:nä 1895.

Eilisestä asti on ollut rankka sade. Sateiden lomassa vallitsee tukahuttavan kostea kuumuus.

<tb>

Keskiviikkona toukok. 8 p:nä 1895.

Olen niin ärtynyt tästä haudan hiljaisuudesta ympärilläni ja siitä, etten kolmeen kuukauteen ole saanut tietoja kotoa, että hakkasin kaksi tuntia puita rauhoittaakseni hermojani.

Ponnistamalla kaikki tahdonvoimani, olen saanut taas vähän luetuksi englanninkieltä; tavallisesti luen sitä noin kaksi tai kolme tuntia päivässä.

<tb>

Torstaina toukok. 9 p:nä 1895.

Tänä aamuna nousin ylös tavallisuuden mukaan päivän valetessa ja keitin kahvini, mutta tunsin itseni hyvin heikoksi paljosta hikoilemisesta. Minun täytyi uudestaan ruveta pitkälleni.

Minun täytyy pitää ruumistani kunnossa, sillä se ei saa luhistua, ennenkun kunniani olen saanut takasin. Vasta sitte on mulla oikeus langeta voimattomuuteen.

Vaikka olen koettanut vastustaa, oli minulla kumminkin raju itkukohtaus ajatellessani vaimoani ja lapsiani. Oi, asiaan täytyy tulla valoa, kunniani täytyy saada takaisin. Ilman sitä näkisin ennemmin molemmat lapseni kuolleina.

Hirmuinen päivä, minulla on ollut kouristuksia, itku- ja hermokohtauksia, ei mitään ole puuttunut. Mutta sielun täytyy hallita ruumista.

<tb>

Perjantaina toukok. 10 p:nä 1895.

Minulla oli kova kuume viime yönä. Minulle ei ole annettu sitä vähäistä matka-apteekkia, jonka vaimoni antoi minulle.

<tb>

Lauantaina toukok. 11 p:nä, sunnuntaina 12 ja maanantaina 13 p:nä.

On ollut niin vaikeita päiviä. Kuumetta, vatsanväänteitä, kaikki vastenmielistä. Ja mitä tällä ajalla tapahtuu Ranskassa? Kuinka pitkälle he ovat jo päässeet tutkimuksissaan?

Sitten minulla on vielä päälle päätteeksi auringon polttama palohaava, jonka sain siitä, kun olin vähän aikaa paljain jaloin.

<tb>

Torstaina toukok. 16 p:nä 1895.

Kuumetta kestää yhtä mittaa. Eilisiltana oli kovempi kohtaus, niin että veri tunkeutui aivoihin. Minä olen kumminkin pyytänyt saada lääkärin, sillä en tahtoisi tähän loppua.

<tb>

Perjantaina toukok. 17 p:nä 1895.

Lääkäri tuli eilen illalla. Hän määräsi 40 centigrammaa kiniiniä päivässä ja lupasi lähettää minulle 12 purkkia tiivistettyä maitoa ja kaksinkertaisesti hiilihappoista natronia. Vihdoinkin saan maitoruokia, ettei minun tarvitse syödä tätä kauheaa ruokaa, jota minä inhoan niin, etten ole sitä neljään päivään nauttinut. En ole koskaan luullut, että ihmisruumiilla olisi niin suuri vastustusvoima.

<tb>

Lauantaina toukok. 18 p:nä 1895.

Maito, jota sain sairashuoneesta, ei ole tuoreinta. On se kumminkin parempaa kuin ei mitään. Otin muutamia minuuttia sitten 40 centigrammaa kiniiniä.

<tb>

Sunnuntaina toukok. 19 p:nä 1895.

Kamala päivä. Troopillinen sade koko päivän. Kuume on lakannut kiniinin vaikutuksesta.

Minä olen asettanut pöydälle vaimoni ja lapsieni valokuvat, että minulla olisi ne aina silmieni edessä. Minun täytyy heiltä saada voimaa ja tahdonlujuutta.

<tb>

Maanantaina toukok. 27 p:nä 1895.

Kaikki päivät ovat toistensa kaltaisia, yhtä yksitoikkoisia ja hiljaisia. Kirjoitin juuri vaimolleni ja kerroin, että siveellinen voimani on suurempi kuin koskaan ennen.

Minun täytyy saada, minä tahdon saada täydellistä valoa tähän hämärään asiaan.

Voi minun lapsiani! Minä olen niinkuin eläin, joka tahtoo, että hänen ruumiinsa ensiksi poljetaan, ennenkun käydään sen poikien kimppuun.

<tb>

Keskiviikkona toukokuun 29 p:nä 1895.

Sataa lakkaamatta; ilma on niin tukahuttavan painavaa, herpaisevaa. Voi kuinka minun hermoni tuottavat kärsimyksiä. En saa edes elää, saatikka sitte käyttää rajatonta tarmoani ja tahdonvoimiani johonkin kunnolliseen.

Mutta vihdoin tulee jokaiselle vuoronsa. Se kurja, joka on tehnyt tämän rikoksen, tulee vielä ilmi. Voi jos saisin hänet viideksi minuutiksi käsiini, niin antasin hänen käydä läpi kaikki kidutukset, jotka hän on pakoittanut minut kestämään; minä repisin säälittä häneltä sydämen ja sisälmykset ulos.

<tb>

Lauantaina kesäk. 1 p:nä 1895.

Posti tulee Cayenne’sta, kulkee saaren editse. Saankohan vihdoinkin tuoreita uutisia vaimoltani? Sitten Ranskasta lähdettyäni, s.o. sitten helmikuun 20 päivän en ole saanut vähintäkään tietoja kotolaisiltani. Oih, minun täytyy kokea kaikki tuskat ja kärsimykset.

<tb>

Sunnuntaina kesäk. 2 p:nä 1895.

Ei mitään. Ei mitään. Ei kirjeitä eikä tietoja asiasta, yhä vaan haudan hiljaisuus.

Minä tahdon pysyä pystyssä, vahvana tiedossani että minulla on puhdas omatunto ja oikeus puolellani.

<tb>

Maanantaina kesäk. 3 p:nä 1895.

Minä näin juuri postin menevän Ranskaa kohti. Minun sydämeni vapisi ja tykytti niin, että se oli haljeta.

Posti tuo sinulle, minun rakas Lucie’ni, viimeiset kirjeeni, joissa minä sinulle yhä huudan rohkeutta ja rohkeutta. Koko Ranskan täytyy tietää, että minä olen uhri, enkä mikään rikoksellinen.

Petturi! Tätä sanaa mainitessa syöksyy kaikki vereni päähän, koko ruumiini vapisee vihasta ja harmista, petturi, pahin kaikista hylkiöistä! Ei, minun täytyy elää, minun täytyy kestää kärsimykseni, saadakseni nähdä sen päivän, jolloin täydellisesti tunnustettu viattomuus riemuitsee.

<tb>

Keskiviikkona kesäk. 5 p:nä 1895.

Nämä pitkät tunnit! Minä en saa enää mitään kirjoituspaperia kirjoittaakseni ja työtä tehdäkseni, vaikka useat kerrat olen pyytänyt viime kolmen viikon kuluessa; ei minulla ole ollut mitään luettavaa, ei mitään, millä ajatukseni muualle johtaisin.

Puoleen neljättä kuukauteen en ole saanut mitään tietoja kotoa.

<tb>

Perjantaina kesäk. 7 p:nä 1895.

Nyt olen saanut paperia ja aikakauskirjoja.

On rankkasade.

Minun päätäni pakottaa kauheasti.

<tb>

Sunnuntaina kesäk. 9 p:nä 1895.

Kaikki vaivaa minua, sydämeni vuotaa verta vähäpätöisimmästäkin seikasta. Kuolema olisi vapahdus, mutta en uskalla ajatella sitä.

Ei vieläkään kirjeitä kotolaisilta.

<tb>

Keskiviikkona kesäk. 12 p:nä 1895.

Tänään sain vihdoinkin kirjeen vaimoltani ja perheeltäni. Kirjeet ovat saapuneet tänne maaliskuun lopulla ja sitten luultavasti palautetut Ranskaan. Enemmän kuin kolme kuukautta viipyvät kirjeet siis matkalla luokseni. Voi tuntea kuinka heidän tuskansa ja ääretön harminsa pistää esille rivien välistä! Nuhtelen itseäni vieläkin enemmän, kun kirjoitin tänne tultuani niin epätoivoisia kirjeitä vaimolleni. Minun olisi pitänyt kärsiä aivan yksin eikä antaa heidän jakaa minun kauheita kidutuksiani, heillä on jo ennestäänkin kylliksi.

Sitten tulee lisäksi alituinen, tavaton, käsittämätön epäluulo, joka yhä enemmän saattaa jo ennestään murretun sydämeni verta vuotamaan.

Kun saarien päällikkö toi kirjeeni minulle, sanoi hän:

"Pariisissa kysytään eikö teillä ole keskenänne sovittua sanakirjaa."

"Etsikää, sanoin hänelle, mitä muuta vielä luullaan?"

"Oh! vastasi hän, ei se näytä siltä kuin uskottaisiin teidän viattomuuteenne."

"Ah! Minä toivon eläväni kylliksi kauan voidakseni puhdistaa itseni niistä halpamaisista valheista, jotka viha ja intohimo ovat synnyttäneet ihmisten mielikuvituksissa."

Meidän täytyy myös kaikkien päästä selville ei ainoastaan tuomiosta, mutta myöskin kaikesta, jota sen jälestä on tehty ja sanottu.

Minä olen saanut kyökkiastiani ja ensimäisen kerran säilykkeitä Cayenne'sta. Minun aineellinen elämäni on minulle yhdentekevää, mutta sen kautta voin minä ylläpitää voimiani.

Kuritusvangit tulevat tänne päivillä tekemään työtä. Sentähden suletaan minut hökkeliini, pelosta että keskusteleisin heidän kanssaan! Voi inhimillistä rumuutta!

Minä keskeytän tässä päiväkirjani julaistakseni muutamia otteita vaimoni kirjeistä, jotka minä sain kesäkuun 12 päivänä. Nämä kirjeet olivat tosiaankin tulleet Cayenne'en maaliskuun lopulla, mutta sieltä ne oli lähetetty takaisin Ranskaan luettavaksi siirtomaa- ja sotaministeriöön. Myöhemmin ilmoitettiin vaimolleni, että hänen pitäisi jättää aina joka kuukauden 25 päivänä siirtomaa-ministeriöön minulle tulevat kirjeet. Hänet oli kielletty puhumasta "jutusta" ja yleisesti julkisistakin asioista. Hänen kirjeensä saivat kulkea monen käden kautta, ne luettiin ja niitä tutkittiin, ja useasti eivät ensinkään joutuneetkaan minulle; ei niihin siis voinut kirjoittaa arkaluontoisista asioista. Sillä kun hän kerran tiesi, mitenkä ne tarkastettiin, niin eihän hän esim. ensinkään voinut kirjoittaa niistä yrityksistä, mitä asian valaisemiseksi oli tehty, sillä silloinhan ne, jotka perikatoamme harrastivat, olisivat voineet käyttää sitä hyödykseen.

<tb>

Pariisissa helmik. 23 p:nä 1895.

Rakas Alfred!

Tulin sangen pahoilleni, kun kuulin sinun lähteneen Re'n saarelta. Olit sielläkin etäällä minusta, mutta minä sain toki puhella kanssasi joka viikko ja kuinka onnellinen olin saadessani tavata sinua, sain silmistäsi lukea kärsimyksesi ja aina ajattelin vaan, miten niitä voisin lieventää. Nyt on minulla yksi ainoa toivomus saada tulla luoksesi, kehoittaa sinua kärsivällisyyteen ja rakkaudellani auttaa sinua tyynesti odottamaan hyvityksen päivää. Tämä oli varmaan kumminkin viimeinen kappale kärsimyksen tiellä, minä toivon ainakin että laivalla on ollut inhimillisiä olennoita, jotka ovat säälineet onnetonta, syytöntä marttyyriä!...

En hetkeäkään voi olla ajattelematta sinua, rakas mieheni. Yöt ja päivät huolehdin terveydestäsi ja mielentilastasi. Ajattele, että minä en tiedä sinusta mitään enkä saa kuullakaan sinusta mitään, ennenkun tulet perille!...

<tb>

Pariisissa helmik. 26 p:nä 1895.

Ajattelen sinua yötä ja päivää, säälin sinua sydämestäni, tuntuu niin tuskalliselta ajatella että sinä tuolla tavalla lähdet, kuljet siellä myrskyisellä merellä ja että siveellisien tuskiesi lisäksi saat kärsiä ruumiillisia vaivoja. Minkätähden kohtalo meitä niin vainoo?

Toivon saada olla luonasi, koettaisin vähän hellyydelläni ja rakkaudellani lieventää ääretöntä suruamme; minä olen pyytänyt siirtomaa-ministeriltä lupaa saada tulla luoksesi, sillä lakihan sallii maanpakolaisuuteen tuomittujen vaimojen ja lapsien seurata mukana; en luule että sitä voidaan kieltää minulta; odotan kuumeenomaisella kärsimättömyydellä vastausta...

<tb>

Pariisissa helmik. 28 p:nä 1895.

En voi sanoin selittää suruani ja kaihoani, jota tunnen, kun tiedän sinun joutuvan yhä kauemmaksi; katkerat ajatukset kiusaavat minua päivin, öisin hirveät unennäöt; mutta lapset tulevat suloisille hyväilyineen ja puhtaine sieluilleen muistuttamaan minua velvollisuuksistani sekä siitä, ettei minulla ole oikeutta heittäytyä epätoivoon; silloin ponnistan taas pystyyn ja koetan kaikella huolellani kasvattaa heitä sinun toivojesi mukaisesti ja sinun oivallisia neuvojasi seuraten, jotta heistä tulisi jaloja sieluja, niin että ne sinun takaisin palatessasi olisivat sellaisia, jommoisiksi sinä olet ne kuvaillut.

<tb>

Pariisissa maalisk. 5 p:nä 1895.

Edellisen kirjeeni mukana lähetin sinulle nipun kaikenlaisia aikakauskirjoja, joista saat huvia ja saat aikasi paremmin kulumaan odottaessasi iloista uutista syyllisen löytymisestä. Hyvä Jumala, kunhan ei elämäsi siellä kaukana tulisi kovin vaikeaksi etkä tarvitsisi nähdä siellä puutetta ja voimasi kestäisivät niitä vaikeuksia, jotka sinua kohtaavat...

Sinun lähdettyäsi Ranskasta on minun ollut puolta vaikeampi olla, niin vaikea, että sitä on mahdoton mihinkään verrata. Olisin sata kertaa onnellisempi, jos olisin luonasi, tietäisin ainakin miten sinä jaksat, miten terveytesi on, millä mielellä olet, enkä tarvitseisi olla niin levoton...

Lucie.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Lauantaina kesäk. 15 p:nä 1895.

Minun on pitänyt olla kolme viikko huoneeseeni suljettuna, sillä rangaistusvankeja on ollut täällä rakentamassa kasarmia vahdeille.

Se vasta oli tuskallista.

Viime yönä minulla oli vatsanväänteitä, niin että minun piti pyöriä tilallani.

<tb>

Keskiviikkona kesäk. 19 p:nä 1895.

Kuiva ja kuuma; sadeaika lähenee loppuaan. Minun ruumiini on täynnä pahkuroita moskittain ja muiden hyönteisten puremista.

Vähät niistä! Ruumiilliset kärsimiset eivät ole mitään henkisten tuskieni rinnalla, ei kerrassa mitään.

Aivoni ja sydämeni kärsivät ja valittavat kivusta. Milloinka syyllinen tulee ilmi, milloinka tämä surullinen vyyhti selviää? Ja elänkö minä edes siihen asti? Toisinaan on koko olentoni vajonnut niin kauheaan epätoivoon, että epäilen sitäkin. Ja rakas Lucie-raukkani ja omat lapseni! Ei, minä en ole hylkäävä heitä; minä tahdon tukea heitä koko sieluni innolla niin kauan kuin minulla on hitunenkaan voimia jälellä. Minun täytyy saada takaisin kunniani, lasteni kunnia.

<tb>

Lauvantaina kesäk. 22 p:nä klo 1 ip.

On mahdotonta nukkua. Kello puoli seitsemästä illalla olen ollut sisällä ilman muuta valoa kuin vahtimiehen lyhdystä tuleva kajastus. Enkä muutenkaan voisi lukea koko yötä englanninkieltä. Ne aikakauslehdet taas, jotka minulle tulevat, ovat pian luetut.

Sitten vielä puuhaavat vahtihuoneessa myötäänsä edestakaisin ja paukuttavat ovia. Vahtia kun muutetaan joka toinen tunti ja sitä paitsi yövahti käy merkitsemässä joka tunti ajan kulun vahtituvassa. Tämä alituinen edestakaisin kulkeminen, tämä lukkojen ja telkien kalisteleminen tuntuu kymmenkertaiselta unissani.

Milloinka tämä hirveä ansaitsematon kidutus loppuu?

<tb>

Tiistaina kesäk. 25 p:nä 1895.

Vangit tulevat taas saarelle työhön. Minut suljetaan hökkeliini.

<tb>

Perjantaina kesäk. 28 p:nä 1895.

Yhä olen suljettu huoneeseeni noitten vankien läsnäolon vuoksi.

Kooten kaiken tahdonvoimani saatan päivittäin tutkia englanninkieltä 3 à 4 tuntia, mutta muun ajan liikkuvat ajatukseni yksinomaan kärsimyksissäni. Minusta tuntuu joskus aivan kuin sydämeni ja pääni halkeisivat.

<tb>

Lauantaina kesäk. 29 p:nä 1895.

Olen tänään nähnyt Ranskasta tulevan postilaivan kulkevan saaren ohi. Tämä nimi panee minun sieluni värähtämään! Ajattele että isänmaani, jolle olen antanut kaikki voimani, kaiken kykyni, saattaa pitää minua roistona! Voih! Ihmisjärki ei totisesti jaksa kestää tätä ajatusta.

<tb>

Torstaina heinäk. 4 p:nä 1895.

Olen ollut niin liikutettuna saatuani vihdoinkin tuoreita, terveisiä vaimoltani ja perheeltäni, etten ole voinut kirjoittaakaan näinä päivinä. Viimeiset kirjeet, jotka sain, olivat kirjoitetut toukokuun 25 päivänä; viimeinkin ovat ilmoittaneet vaimolleni, että kirjeiden pitää kulkea ministeristön kautta.

Asiat ovat entisellään: syyllistä ei ole löydetty. Minä kärsin yhtä paljon perheeni tuskista kuin omistani. En tarkoita tässä niitä pieniä jokapäiväsiä vastahakoisuuksia, jotka minun sydäntäni loukkaavat.

Mutta minä en saa masentua, minun täytyy rohkaista vaimoani; minä tahdon saada takaisin nimeni kunnian ja lasteni kunnian.

<tb>

Tässä on muutamia kohtia niistä kirjeistä, joita sain tähän aikaan vaimoltani:

Pariisissa maalisk. 25 p:nä 1895.

Toivon että olet terve, kun saat tämän kirjeen... Odotan kärsimättömästi tietoja perille tulostasi, kohta kai sinne tuletkin, sillä kohta olette olleet matkalla kolme viikkoa. Kärsimyksiä on tietysti ollut sinulla tänäkin aikana ja monta hirveää hetkeä saat tietysti vielä kestää, ennenkun totuus tulee ilmi.

Mathien'lta ei ole vielä tullut lähdetyksi pois. Minä tiedän, että olet aina pitänyt hänestä ja ihaillut hänen kaunista luonnettaan...

<tb>

Pariisissa maalisk. 27 p:nä 1895.

Sydäntäni kouristaa, kun tiedän olevasi siellä aivan yksin, eikä ole luonasi yhtään sielua, joka sinua tukisi ja valaisi rohkeutta ja toivoa sydämeesi. Tahtoisin niin mielelläni olla sinun läheisyydessäsi, jakaa tuskasi ja vähentää sitä läsnäolollani. Minä vakuutan sinulle että ajatukseni ovat paljoa enemmän Salut-saarilla kuin täällä; siellä yksinäisellä saarella olen luonasi hengessä ja koetan kuvitella elämääsi...

<tb>

Pariisissa huhtik. 6 p:nä 1895.

Tänä aamuna luin liikutettuna kertomuksen Salut-saarille tulostasi; sanomalehtien mukaan näkyy Pirunsaari olevan määrätty olinpaikaksesi. Tänne Ranskaan on kyllä tullut tietoja, tulostasi, mutta minä en ole saanut mitään. Minä en voi sanoa kuinka paljon kärsin siitä, että pitää olla eroitettuna rakkaasta puolisostani, enkä saa sinulta edes minkäänlaisia tietoja enkä tiedä mitenkä kestät noita kauheita kärsimyksiä...

Itsekieltäytymisesi on ihmeteltävä, kärsivällisyytesi niin sankarimainen ja sielusi niin luja, että mekin olemme saaneet siitä voimia; minä olen varma, että me kerran pääsemme asian perille...

<tb>

Pariisissa huhtik. 12 p:nä 1895.

Tämähän on aivan kauheaa, ettei saa mitään tietoja sinusta. Siitä on jo melkein kaksi kuukautta, kun näin sinut ja sen perästä en ole kuullut sinusta mitään, en kerrassaan mitään. Ei yhden yhtä riviä ole tullut sinulta, se on sangen kovaa...

Minä kärsin sanomattomia tuskia tietäessäni sinun olevan onnettoman; se ajatus repii sydäntäni ja koko olentoani...

<tb>

Pariisissa huhtik. 21 p:nä 1895.

Huhtikuun 21 päivä! Se päivä herättää minussa suloisia muistoja! Tänäpänä tulevat viisi vuotta täyteen onnellisesta yhdessä olomme ajasta; neljä ja puoli vuotta kuluivat suloisessa elämässä, nautimme täydellistä onnea. Silloin tuli yhtäkkiä salaman isku ja särki kaikki. Sanoin sinulle monasti olevani niin onnellinen, etten kaivannut mitään. Tällä kertaa ei minulla ole ainoastaan toivomuksia, vaan palavasti rukoilen, että Jumala antaisi meidän tänä vuonna saada onnemme takaisin, antaisi meille kunniamme, joka meiltä on ryöstetty ja että sinä taas tulisit iloiseksi ja onnelliseksi...

<tb>

Pariisissa huhtik. 24 p:nä 1895

En vieläkään ole saanut sinulta mitään, ja olen siitä aivan onneton. Joka aamu toivon, että nyt saan. Joka ilta näen, että turha oli toivoni. Voi! Sydänparkani, kyllä saat kärsiä...

<tb>

Pariisissa huhtik. 26 p:nä 1895.

Tämä päivä on ollut, elämäni kauhein päivä. Eräässä sanomalehdessä mainittiin, että sinä olet sairaana! Tämä tieto on tuottanut minulle selittämättömiä tuskia. Tietäen, että olet siellä sairaana, yksin, enkä saa olla sinua hoitamassa, vaalimassa, se on vallan kauheaa. Sydämeni ja koko olentoni kärsii sanomattomasti. Ja minä kun olen kehottanut sinua elämään ja olen itse elänyt toivossa näkeväni sinut vielä kerran onnellisena; mustat ajatukset täyttävät aivoni. Käännyin epätoivoisena siirtomaa-ministerin puoleen. Hän sanoi uutisen olevan perättömän.

Milloinka saan ensimäisen kirjeen sinulta? Minä odotan sitä lapsellisella kärsimättömyydellä...

<tb>

Pariisissa toukok. 5 p:nä 1895.

Se kirje, jota olen odottanut siitä asti kun tulit perille sinne, ei ole vielä saapunut. Siitä asti kun tiesin ranskalaisen postin tulleen (huhtik. 23 p:nä), sykkii sydämeni joka kerta kun postin tuoja tulee ja joka kerta petyn. Samoin on luvansaanninkin kanssa; siirtomaa-ministeri ei ole vielä vastannut molempiin hakemuksiini, jotka lähetin jo helmikuussa. Mitä minun on tekeminen? Mitä minun on ajatteleminen?

Pikku Pierresi rukoilee joka ilta että pian pääsisit kotiin. Pikku raukka, hän oli tottunut vaan näkemään auringonpaistetta elämässä eikä ymmärrä miksikä hänen rukouksensa ei tule kuulluksi ja hän lukee sen aina toiseen kertaan pelosta, ettei se ensi kerralla ole tullut luetuksi kylliksi hartaasti...

<tb>

Pariisissa toukok. 9 p:nä 1895.

Viimeinkin sain sinulta kirjeen. En voi sanoin selittää — iloa, jota tunsin ja kuinka sydämeni sykki nähdessäni rakkaan käsialasi, lukiessani noita riviä, joita sinä olit kirjoittanut, ensimäiset mitkä sinulta sain perille tulosi jälestä, s.o. liki kaksi kuukautta sitten. Kärsin kanssasi.

Lucie.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Lauantaina heinäk. 6 p:nä 1895.

Elämäni on yhä samaa kuin ennenkin, epäilyksien ja alituisen valvonnan alaisena, tuhansia kärsimyksiä päivässä. Sydämeni kiehuu vihasta, mutta minun täytyy arvoani ylläpitääkseni estää sitä näkymästä.

<tb>

Sunnuntaina heinäkuun 7 p:nä 1895.

Vangit ovat viimeinkin lopettaneet työnsä. Minäkin olen eilen ja tänä päivänä pessyt pyyheliinani, puhdistanut keittoastiani lämpimällä vedellä ja paikannut liinavaatteeni, jotka ovat kurjassa tilassa.

<tb>

Keskiviikkona heinäkuun 10 p:nä 1895.

Nyt alkaa kaikenlainen piinaviikko uudella vauhdilla. En enää uskalla kulkea asuntoni ympärillä, en enää uskalla istuutua sen taakse eräälle paikalle, jossa on hiukan vilpoista ja varjoisaa. Sen lisäksi on minua ruvettu pitämään rangaistusvangin muassa, en enää saa sokeria enkä kahvia, joka päivä palan huonoa leipää ja ainoastaan kahdesti viikossa 250 gr. lihaa. Toisina päivinä muhennosta tai suolaista läskiä. Ehkenpä kielletään tämän uuden määräyksen mukaan säilykkeiden tuontikin Cayenne'sta.

Pysyn tästä lähtien hökkelissäni, elän vedellä ja leivällä, kestän sen verran kuin kestän.

<tb>

Perjantaina heinäkuun 12 p:nä 1895.

Ei tämä minun ravintoni näy olevan vankien annos, vaan erityisesti minua varten tarkoitettu. Eivät toki kuitenkaan pidättäneet Cayenne'sta tulevia säilykkeitä.

Mutta mitäs siitä?

Minun hermoni, aivoni ja sydämeni, nehän ne kärsivät!

Mahdotonta mennä istumaan sille ainoalle paikalle, missä on varjoa päivällä, missä merituuli puhaltaisi minua kasvoihin, kuvaten ajatuksiani.

<tb>

Samana päivänä iltasella.

Sain juuri säilykkeitä Cayenne'sta. Ruumiin ravinto on kumminkin sangen vähän merkitsevää, toista ovat ne tuskat, joita minä kärsin. Minua vahditaan, etten pääsisi karkaamaan — niinkuin milloinkaan olisin yrittänytkään sitä, sillä ainoa, mitä tahdon, on saada takaisin kunniani — mutta minua vakoillaan aina, ja kaikkea mitä minä teen, arvostellaan epäluuloisesti. Jos minä kävelen nopeasti, sanotaan että minä väsytän vahdin, joka kulkee mukanani; jos minä istun hökkelissäni, niin minua uhataan rangaista. Mutta vielä on kerran tuleva se päivä, jona asia valkenee.

<tb>

Sunnuntaina heinäkuun 14 p:nä 1895.

Joka paikassa heiluu trikoloori, lippu, jota aina olen palvellut kunnialla. Tuskani on niin valtava, että kynä putoo kädestäni, on sellaisia tunnelmia, joita on mahdoton selittää.

<tb>

Tiistaina heinäkuun 16 p:nä 1895.

Kuumuus on hirvittävä. Se osa saarta, jossa minä saan olla, on aivan paljas, kookkospalmuja on vaan toisessa päässä saarta.

Suurimman osan päivää oleskelen huoneessani. Eikä ole mitään lukemista! Viime kuun aikakauslehdet eivät ole vielä tulleet.

Mitä minun vaimoni ja lapseni tekevät tällä aikaa?

Haudan hiljaisuus vaan vallitsee ympärilläni.

<tb>

Lauantaina heinäkuun 20 p:nä 1895.

Päivät kuluvat kamalassa yksitoikkoisuudessa ja tuskassa, paremman päivän toivossa.

Ainoana työnäni luen vähän englanninkieltä.

Tämä on haudassa olemista ja vielä kamalampaa, kun sydän oli matkassa.

Iltasella rankka sade, sen perästä kuuma, veltostuttava sumu. Minuun tulee kuume.

<tb>

Sunnuntaina heinäkuun 21 p:nä 1895.

Olin koko yön kuumeessa; oksennuksia yhtä mittaa. Vahdit näkyvät yhtä paljon kärsivän ilmanalasta kuin minäkin.

<tb>

Tiistaina heinäkuun 23 p:nä 1895.

Tämäkin yö oli huono. Reumaattisia tai paremminkin hermoilisin kolotuksia vuorotellen kylkiluissa ja hartioissa. Mutta minä tahdon taistella tautiani vastaan, minä tahdon elää, minä tahdon nähdä päätöksen.

<tb>

Keskiviikkona heinäkuun 24 p:nä 1895.

Minut valtaa vielä lisäksi kyllästyminen kaikkeen. Ei koskaan yhtä miellyttävää naamaa, ei koskaan puhelutoveria, yöt päivät yksin omien ajatustensa ja tunteitteinsa kanssa!

<tb>

Sunnuntaina heinäkuun 28 p:nä 1895.

Posti on tullut Ranskasta. Mutta minun kirjeeni käyvät ensin Cayenne'ssa ja tulevat sitten vasta tänne, vaikka ne on luettu ja tarkastettu Ranskassa.

<tb>

Maanantaina heinäkuun 29 p:nä 1895.

Yhtä ja samaa, voi haikeaa! Yöt ja päivät taistella itsensä kanssa, etsiä rauhaa myrskyäville ajatuksille, tukahuttaa sydämen malttamattomuus; sanalla sanoen voittaa elämän kauhut.

<tb>

Saman päivän iltana.

Raskas, tukahuttava, uuvuttava ilma. Minun hermoni ovat jännitetyt niin tiukalle kuin viulun kielet. Me olemme kuivassa vuodenajassa ja tätä kestää tammikuuhun asti. Toivokaamme että kaikki on päättynyt siihen mennessä.

<tb>

Tiistaina heinäkuun 30 p:nä 1895.

Yksi vahti on mennyt pois, sillä häneen tuli kuume. Se on jo toinen, jonka on täytynyt lähteä pois, sen jälkeen kuin minä tulin. Minä kaipaan häntä, sillä hän oli kunnon mies, joka teki tehtävänsä tarkasti, uskollisesti ja tunnollisesti ja oli kumminkin ystävällinen.

<tb>

Keskiviikkona heinäkuun 31 p:nä 1895.

Koko viime yön näin unta sinusta, rakas Lucie, ja lapeistamme. Odotan kärsimättömästi postia Cayenne'sta. Minä toivon, että se tuo minulle kirjeitä. Tuovatkohan ne hyviä uutisia? Jokohan vihdoinkin on päästy sen konnan jälille, joka on tehnyt tämän hirveän rikoksen?

<tb>

Torstaina, elokuun i p:nä keskipäivällä.

Posti tuli Cayenne'sta tänä aamuna neljänneksen yli seitsemän.

Tuoko se minulle kirjeitä ja minkälaisia tietoja? En ole vielä saanut mitään.

<tb>

Puoli viisi iltapäivällä.

En vieläkään mitään. Odottavan aika on pitkä.

<tb>

Kello 9 iltasella.

En ole saanut mitään. Katkera pettymys!

<tb>

Perjantaina elok. 2 p:nä 1895, aamulla.

Olen viettänyt kauhean yön. Mutta minun tulee kuitenkin yhä rohkeasti taistella. Joskus valtaa minut vastustamaton halu saada itkeä sydämen pohjasta, mutta minä hillitsen kyyneleeni, sillä häpeää on näyttää heikkouttani vahdilleni, jotka minua yöt päivät vartioivat.

Ei saa hetkeäkään olla yksin suruineen!

Nämä liikutukset heikentävät minua ja murtavat sekä sieluni että ruumiini voimat. Mutta kun kirjoitan Lucie’lle, tahdon häneltä kätkeä suruni ja rohkaista hänen mieltänsä. Lastemme täytyy saada pää pystyssä kulkea elämän läpi, käyköön minulle miten tahansa.

<tb>

Kello 7 iltasella.

Minun postini oli tullut, mutta nyt vasta jättivät sen minulle. Ei mitään uutta. Mutta minä tahdon olla kärsivällinen loppuun asti; se salaliitto, jonka uhrina olen, täytyy saada selville.

Minun on vielä kärsittävä.

<tb>

Tässä on muutamia paikkoja vaimoni kirjeistä, jotka sain elokuun 2 päivän iltana:

<tb>

Pariisissa heinäkuun 6 p:nä 1895.

Minä odotan suurimmalla malttamattomuudella muutamia ystävällisiä riviä sinulta, joitakin tietoja terveydestäsi, josta olen hyvin levoton. Laiva tuli toukokuun 23 päivänä, nyt on jo kesäkuun 6 päivä, enkä vieläkään ole saanut kirjeitäsi. Joka kerta kun posti tulee, olen jännityksessä, mutta ei mitään tule. Olen aina ajatuksissani sinun luonasi, kuulun sinulle kokonaan...

<tb>

Pariisissa heinäkuun 7 p:nä 1895.

... Juuri kun olin sinulle kirjoittamassa, sain sinun rakkaat, hyvät kirjeesi... Sinun kärsivällisyytesi antaa minulle voimia, sinä ylläpidät minua... Siksi voin elää tällä tavalla sinusta erotettuna, vaikka tiedän sinun kärsivän niin julmia tuskia, että toivoni ja luottamukseni tulevaisuuteen on rajaton. Mutta minä kärsin niin erillään olosta, että olen uudestaan jättänyt anomuksen, jossa pyydän päästä luoksesi maanpakolaisuuteen. Olisin onnellinen saadessani elää samaa elämää kuin sinä, olla sinun luonasi, osoittaa sinulle rajatonta rakkauttani.

Minä tuntikausia luen kirjeitäsi moneen kertaan; ne tuottavat minulle lohdutusta odottaessani sitä onnellista hetkeä, jolloin saan tavata sinua...

Lucie.

<tb>

Kun ajattelin asemaani täällä Salut-saarilla, arvasin aivan minkälaisen vastauksen vaimoni tulisi saamaan pyyntöönsä. Tiesin että siihen ei suostuta.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Lauantaina elokuun 3 p:nä 1895.

En ole nukkunut tippaakaan koko yönä. Nämä mielenliikutukset murtavat minut aivan kokonaan.

Näin paljon surua kertyy odottamatta ympärilleni ja minä en taida sille mitään.

<tb>

Sunnuntaina elokuun 4 p:nä 1895.

Minä olen kaksi tuntia 1/2 6:sta 1/2 8:aan pessyt pyyheliinoja ja villahousuja ja puhdistanut kyökkiastiat. Se työ väsyttää minua, mutta tekee myöskin hyvää. Voi, minä taistelen kaikin voimin ilmastoa ja muita kärsimyksiä vastaan, en tahdo antaa myöten, ennenkun tiedän että olen saanut takaisin kunniani.

Mutta miten äärettömän pitkiä nämä päivät ja yöt ovat!

Minä en ole saanut kahteen kuukauteen mitään aikakauslehtiä, minulla ei siis ole mitään lukemista.

En puhu enää yhtään sanaa, olen vaiti kuin trappisti. [Trappisti on eräs uskonlahkolainen. Suom. muist.]

Minä olin pyytänyt Cayenne'sta veistokaluja, saadakseni ruumiillista liikettä. Mutta minun pyyntöni kiellettiin. Miksi? Se on taas selittämätöin arvoitus. Minä olen yhdeksän kuukauden ajan saanut miettiä pääni puhki kaikkia ihmeellisiä asioita, jotka minua ovat kohdanneet, enkä ole päässyt selville, siksi en enää jaksa vaivata aivojani.

<tb>

Maanantaina elokuun 5 p:nä 1895.

Lämmin yhä yltyy ja minä olen aivan murtunut ja väsynyt tästä yhdeksän kuukauden kidutuksesta.

<tb>

Lauantaina elokuun 10 p:nä 1895.

Minä en tiedä kuinka kauan kestän. Sydämeni ja aivoni kärsivät surkeasti, tämä kauhea onnettomuus himmentää järkeni, usko inhimilliseen oikeuteen, kunniaan ja hyvyyteen häviää tällaisissa kauheissa oloissa.

Saat olla rakas Lucie, vakuutettu että jos en hyvinkään kestä tässä taistelussa, vaan kaadun, ja sinä saat nämä rivit käsiisi, niin tiedä että olen kuitenkin tehnyt niin paljon kuin olen voinut, kestääkseni näin pitkää ja vaikeaa kidutusta.

Pysy sinä vaan rohkeana ja lujana, lapsesi olkoot lohdutuksenasi, ja auttakoot sinua täyttämään velvollisuutesi.

Kun on hyvä omatunto ja on tehnyt velvollisuutensa, niin voi aina kulkea pää pystyssä ja puolustaa kunniaansa.

<tb>

Maanantaina syyskuun 2 p:nä 1895.

En ole kaualle aikaa kirjoittanut mitään päiväkirjaani. Mitä hyötyä siitä olisikaan? Minä taistelen elämästä, vaikka asemani on epätoivoinen ja sydämeni murtunut. Tahdon olla vaimoni ja lasteni luona sinä päivänä, kun kunniamme meille palautetaan.

Toivokaamme tämän kerran päättyvän. Sydämeni on niin sairas. Eilen pyörryin ja sydämeni herkesi yhtäkkiä lyömästä. Luulin kuolevani, ilman kipuja. Mitähän se lienee ollut, en ymmärrä ensinkään.

Odotan postintuojaa.

<tb>

Perjantaina syyskuun 6 p:nä 1895.

Eikä mitään kirjeitä! Ihmiskieli on kykenemätön kuvaamaan tätä kärsimysten paljoutta! Kuolleet ovat onnellisempia!

Ja minun pitää vaan elää viimeiseen hengenvetoon asti, niin kauan kun vaan sydämeni tykyttää!

<tb>

Lauantaina syyskuun 7 p:nä 1895.

Sain juuri ikään kirjeitä. Syyllistä ei ole vielä saatu ilmi.

<tb>

Palasia niistä kirjeistä, joita tähän aikaan sain vaimoltani.

<tb>

Pariisissa heinäkuun 8 p:nä 1895.

Olen saanut kirjeesi toukokuulta ja kesäkuun 3 päivältä. Ne tekivät niin hyvää sydämelle. Olin kuulevinani sinun puhuvan, kuvailin rakkaan äänesi kaikuvan korvissani; viimeinkin tuli sinulta jotakin minulle, sinun jalot ja kauniit ajatuksesi kuvastuivat sielussani. En voinut olla itkemättä näitä kaivattuja riviä lukiessani, mutta niistähän näen, että olet parantunut. Sinä olet niin luottavainen ja luja, että pidät meidät kaikki pystyssä. Sinun esimerkkisi auttaa meitä pääsemään tarkoituksemme perille...

Minä tulin hyvin liikutetuksi sinun Pierrelle kirjoittamastasi kirjeestä; hän oli ihastunut ja hänen pienet kasvonsa loistavat ilosta, kun minä luen hänelle kirjettäsi, jonka hän, osaa ulkoa. Hän on aivan innoissaan, kun hän puhuu sinusta.

<tb>

Pariisissa heinäkuun 10 p:nä 1895.

Minä kehoitan sinua pysymään rohkeana ja kärsivällisenä, kyllä me lujalla tahdolla ja tarmokkaisuudella vielä voitamme kaikki vaikeudet, ja hankimme selville tämän salaisuuden, jonka uhriksi olemme joutuneet. Minulla on tarkoituksena, ainoana toivomuksena, päähänpistona ja Mathieu sekä kaikki toivovat että sinä vielä pääset onnelliseksi, kun totuus tulee vielä ilmi. Minun täytyy saada tämän hävyttömän ja merkillisen jutun alkuunpanijat ja sen syylliset ilmi. Jos emme me itse olisi sattuneet olemaan tämän hirveän rikoksen uhreina, niin minä en ikinä olisi myöntänyt, että niin alhaisia, halpamaisia ihmisiä on olemassakaan, jotka voivat ryöstää koko perheen kunnian ja hankkia syytteenalaiseksi nuhteettoman upseerin, eikä heidän omatuntonsa sittenkään ratkaisevalla hetkellä pahoittaisi heitä tunnustamaan tekoansa.

Lucie.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Syyskuun 22 p:nä 1895.

Sydämen tykytystä oli koko yön. Tunnen itseni nyt aamusella kovin väsyneeksi.

Kun vaan vähänkin ajattelen, niin järkeni pysähtyy siihen paikkaan.

Minut on tuomittu käsialan nojalla, nyt olen melkein vuoden ajan pyytänyt oikeutta, en mitään käsialannäytettä, vaan sen roiston ilmisaamista, joka on kirjoittanut tämän hävyttömän kirjeen. Hallituksella on kaikki keinot käytettävinään. Tämä on jokseenkin tavallinen rikos, jonka tekijää ei tunneta, mutta kun kerran sisältö on tunnettu, voidaan asiaan hankkia valoa, jos vaan tahdotaan.

Muutoin keinot ovat vähän arvoiset.

Mutta kun vaan ajattelen, että tähän asiaan ei ole hankittu vähääkään valoa, niin joudun aivan pois suunniltani. Ah! Minun pitää saada oikeutta lapsilleni ja perheelleni ja minä tulen vaatimaan sitä siksi, kun sen saan, vaikka tulisin kärsimään mitä.

Mutta kyllä tämä on väärin, että semmoisen ihmisen, joka on niin kunniallinen, kuin ikänä kukaan; pitää kärsiä tätä.

Kuolema olisi hyvätyö! Mutta minulla ei ole oikeus sitä ajatellakaan.

<tb>

Syyskuun 27 p:nä. 1895.

Tätä ei jaksa ihmisen voimat kestää. Sehän on sama kuin kärsiä kuolemantuskia joka päivä, tahi haudata joku syytön ilmi elävältä.

Voi, tuomitkoon heidän omattuntonsa heidät, koska ovat antaneet tuomita minut käsialan nojalla, ilman päteviä syitä, ilman todistajia, ilman mitään vaikutinta, alhaisen rikoksen tekemiseen.

Jospa edes olisivat minun tuomitsemiseni jälkeen, kuten minulle luvattiin, tarmokkaasti ja voimakkaasti jatkaneet syyllisen etsimistä!

Ja sitäpaitsi on vielä diplomaatillinen tie.

Hallituksella on kaikenlaisia keinoja sellaisen salaisuuden ilmisaamiseksi; ja se on sen velvollisuus.

Ah! Ihmiskunta himoineen ja vihoineen, kaikkine siveellisine rumuuksineen!

Ah! Ihmiset itsekkäine pyrintöineen, jotka heitä johtavat! Muusta he vähät!

Oikeus! Se on kyllä hyvä olemassa, kun on hyvästi aikaa ja kun siitä ei satu olemaan vaivaa tai vahinkoa kellenkään!

Välistä minua niin kyllästyttää ja väsyttää, että aion ruveta pitkälleni ja antaa asioiden mennä menojaan ja siihen kuolla tarvitsematta tappaa itseäni, sillä siihen minulla ei, paha kyllä, koskaan ole oikeutta.

Kärsimykseni tulevat liian tuskallisiksi.

Tästä täytyy tulla loppu. Minun vaimoni on kohottava äänensä, syyttömien äänen, joka pyytää oikeutta.

Jos minun olisi taisteltava vain oman elämäni edestä, niin en totisesti menettelisi tällä tavalla; mutta minä elän kunniani, tähden, ja taistelen askel askeleelta.

Ruumiin tuskat eivät ole mitään, mutta sielun tuskat ovat hirveät.

<tb>

Syyskuun 29 p:nä 1895.

Tänä aamuna oli ankara sydämen tykytys; olin tukehtumaisillani. Kone taistelee, mutta kuinka kauvan se on kestävä.

Yöllä näin kauhean unen, huusin ääneen rakasta Lucie raukkaani.

Oi, jos olisin yksin! Inhoon ja vihaan ihmisiä niin, että haluaisin saada rauhaa, ikuista rauhaa.

<tb>

Lokakuun 1 p:nä 1895.

En tiedä enää miten kuvata tunteitani. Tunnit tuntuvat vuosisatojen pituisilta.

<tb>

Lokakuun 5 p:nä 1895.

Olen saanut kirjeitä kotoa. Ei mitään ole saatu selville. Kaikista näistä kirjeistä huokuu tuska, sellainen kärsimyksen huuto, että se järkytti koko olentoani.

Minä kirjoitin myös tasavallan presidentille seuraavan kirjeen:

"Syytettynä ja sitten tuomittuna käsialan nojalla alhaisimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi tehdä, olen sanonut ja sanon vieläkin, ett'en ole kirjoittanut tuota kirjettä, ja ett'en koskaan ole pettänyt kunniaani.

"Vuoden ajan olen nyt saanut kitua hirveimmissä oloissa, mihin ihminen voi joutua!

"En tarkoita yhtään ruumiillisia kipuja, ne eivät merkitse mitään; sielun tuskat ovat jotakin.

"Kauhea on kärsiä tätä yksinään, mutta vielä kauheampaa on, kun tietää kaikkien omiensa kärsivän samaa. Koko perhe saa kestää kuolemantuskia inhottavan rikoksen vuoksi, jota en ole koskaan tehnyt.

"En rukoile armoa enkä laupeutta eli siveellisiä todisteita; sitä vaan rukoilen, että hankitaan täyttä valkeutta tähän salajuoneen, jonka uhrina perheeni ja minä olemme.

"Että olen pysynyt hengissä ja että vielä elän, — siihen on, Herra Presidentti, syynä se, että minulla on pyhä velvollisuus täytettävänä perhettäni kohtaan, muutoin olisin jo kukistunutkin tämän kuorman alle, sillä liian raskas tämä on inhimillisille hartioille.

"Minun hirveän erehdyksen kautta ryöstetyn kunniani nimessä, vaimoni, lasteni nimessä — oi, Herra Presidentti, teitä minun sydämeni vannottaa isänä, ranskalaisena, rehellisenä miehenä — rukoilen minä teiltä oikeutta ja koko sielullani ja kaikesta voimastani, kädet ristissä pyytämällä pyydän teidän hankkimaan valoa tähän surulliseen tapaukseen, että viimeinkin loppuisi tämä hirveä kärsimys, jota yksi mies ja koko perheensä, jolle kunnia on kaikki kaikessa, hänen tähtensä kärsivät.".

Minä kirjoitin Lucie'llekin, että hänkin puolestaan toimisi tarmokkaasti ja päättävästi, sillä nämä kärsimykset tekevät viimein meistä kaikista lopun.

Minulle sanotaan, että minä enemmän ajattelen toisten kärsimyksiä kuin omiani. Ja siinä onkin perää, sillä jos olisin yksin maailmassa, enkä olisi tarvinnut huolia muista kuin itsestäni, niin olisin aikoja sitten ollut haudassa. Juuri Lucie ja lapseni antavat minulle voimia elämään.

Ah! minun rakkaat lapseni! Kuolema ei ole minusta mitään. Mutta ennen kuolemaani tahdon tietää, että lasteni nimi on puhdistettu tästä tahrasta.

<tb>

Muutamia kohtia vaimoni kirjeestä, jotka sain lokakuussa:

<tb>

Pariisissa elokuun 7 p:nä 1895.

Minä en malta odottaa sinun kirjettäsi, minun täytyy saada puhella sinun kanssasi, olla lähellä sinun kaunista ja koeteltua sieluasi ja saada sinulta uusia voimia ja rohkeutta.

<tb>

Pariisissa elokuun 12 p:nä 1895.

Viimeinkin sain sinun kirjeesi, minä ahmin niitä, minä luen niitä yhä uudestaan ja uudestaan tavattoman ahneesti.

Milloinka minä huolenpidollani ja rakkaudellani saan mielestäsi hävitetyksi nämä piinapäivät ja tämän hirveän vuoden, joka on sydämeesi niin syvän haavan jyystänyt. Toivon että voimani olisivat kolme kertaa suuremmat voidakseni pikemmin päästä siihen tuskallisesti odotettuun tarkoitukseen, ja näyttää koko maailmalle, että me olemme puhtaat tästä halpamaisesta liasta, jota meidän päällemme on heitetty...

<tb>

Pariisissa elokuun 19 p:nä 1895.

Silloin kun tahdon rauhoittaa odotuksesta jännittyneitä hermojani ja lieventää kärsimättömyyden kuumetta, tulen sinun luoksesi saamaan lepoa ja uusia voimia.

Kaikista enin minua vaivaa se ajatus, että sinä olet yksin ja niin kaukana meistä, joita sinä rakastat ja jotka sinua rakastavat koko sielustaan ja olet kauhean pitkän odotuksen uhrina; sinä vaivaat järkeäsi tätä salaisuutta miettiessäsi ja sydänraukkasi, joka on niin hyvä, ja omatuntosi, joka on niin oikeutta rakastava, eivät voi käsittää sellaista halpamaisuutta...

Lucie.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Lokakuun 6 p:nä 1895.

Kauhistuttava kuumuus. Tunnit ovat kuin lyijyä,

<tb>

Lokakuun 14 p:nä 1895.

Kiivas tuuli. Ei voi mennä ulos ollenkaan. Päivä on kamalan pitkä.

<tb>

Lokakuun 26 p:nä 1895.

En tiedä kuinka voin elää. Aivoni ovat mäsänä. Valehtelisin jos sanoisin, ett'en kärsi kamalasti ja ett'en usein toivoisi ikuista lepoa, ja että taisteluni ihmisten ja olojeni inhoomisen ja velvollisuuteni täyttämisen välillä on kauhea.

Mutta aina kun pitkinä öinä eli yksinäisinä päivinäni tunnen vaipuvani, aina kun järkeni joutuu epäilyksiin siitä, että minä koko elämäni rehellistä elämää elettyäni olen voinut joutua tällaiseen tilaan, ja kun tahtoisin sulkea silmäni välinpitämättömänä kaikesta, silloin ponnistan kaikki voimani ja sanon itselleni: "Sinä et ole yksin. Sinä olet perheenisä, sinun on puolustettava omaa kunniaasi, vaimosi ja lastesi kunniaa"; ja minä ponnistan pystyyn langetakseni, paha kyllä, taas vähän ajan perästä ja saan taas alkaa samaa uudelleen.

Semmoista nousemista ja laskeutumista on elämäni yhtämittaa.

<tb>

Lokak. 30 p:nä 1895.

Ankaraa sydämenvetoa.

Raskas ja painostava ilma, joka vie kaikki voimat. Tämä on väliaika ennen sadekauden tuloa, joka on Cayenne’ssakin kaikista ilkein. Sekö vihdoin kaataa minut maahan.

<tb>

Yöllä marrask. 2:sen ja 3:nnen päivän välillä 1895.

Posti on tullut Cayenne'sta, mutta ei mitään kirjeitä minulle.

Voikohan kukaan kuvailla, kuinka äärettömästi se koskee, kun kuukausimäärän tuskallisesti odottaa kirjettä omaisiltaan, eikä tulekaan mitään.

Enemmän kuin vuoden ajan on jo sydämeni saanut kokea niin monta kovaa, että on mahdoton enää laskea sen haavoja.

Tämä tuska, jota jo kumminkin olen saanut kestää niin monet kerrat, että olisi siihen luullut jo tottuneen, koskee minuun kumminkin niin kovasti, että vaikka nousin tänä aamuna ylös puoli kuuden aikaan ja kävelin ainakin kuusi tuntia hermojani rauhoittaakseni, niin en saanut sittenkään unta.

Hirveän tuskallista! Ja kuinkahan kauan tämä kestää?

<tb>

Marrask. 4 p:nä 1895.

Hirvittävän kuuma, ainakin 45⁰.

Ei mikään ole niin masentavaa, eikä mikään niin kuluta sielun voimia kuin tämä hirvittävä hiljaisuus. Ei kuule yhtä ihmisääntä, ei näe yhtä miellyttävää eli ystävällistä naamaa.

<tb>

Marrask. 7 p:nä 1895.

Minnekä on mahtanut joutua se posti, joka on minulle osoitettu? Minne se on mahtanut kadota? Onko se jäänyt Pariisiin vai Cayenne'en? Tätä kysyn itseltäni alituiseen.

Kysyn itseltäni usein olenko hereillä vai näenkö unta. Tuntuu niin uskomattomalta ja käsittämättömältä tämä elämä, jota on kestänyt vuoden.

Jätän syntymämaani Elsassin, jätän riippumattoman asemani omaisieni luona, palvelen isänmaatani koko sielullani, kaikella taidollani, ja yhtenä kauniina päivänä minä joudun syytteen alaiseksi halpamaisesta, inhoittavasta rikoksesta, ja minut tuomitaan muutaman epäluulon alaisen kirjeen nojalla; semmoinen voi murtaa ihmisen ikipäiviksi!

Mutta minä olen velvollinen taistelemaan rakkaan Lucie'ni ja lapsieni tähden.

<tb>

Marrask. 9 p:nä 1895.

Tämä on sanomattoman pitkä päivä. Ensimäiset sateet. Olen pakoitettu pysymään sisällä. Ei mitään lukemista. Ne kirjat, joista oli mainittu elokuun kirjeissä, eivät ole vielä tulleet.

<tb>

Marrask. 15 p:nä 1895.

Viimeinkin sain kirjeeni. Syyllistä ei ole vielä saatu ilmi.

Minä vaan koetan pysyä pystyssä, siksi kun voimani tyyten loppuvat. Tämä on yhtämittaista taistelua. Ilmanala vie voimat, yksinäisyys tappaa tarmon, ei ole mitään lukemista, yksin vaan omien synkkien ja epätoivoisten ajatuksiensa raadeltavana.

<tb>

Otteita vaimoni kirjeistä, jotka sain marrask. 15 p:nä 1895.

Pariisissa syysk. 5 p:nä 1895.

Monta pitkää hetkeä, monta vaikeaa päivää olemme saaneet kestää sen perästä, kun onnettomuus kohtasi meitä kuin vasaranisku. Toivokaamme, että kovin osa kärsimyksistämme on jälellä päin, olemme eläneet hirveimmät tuskat, omatuntomme on auttanut meitä kestämään vaikeat koettelemuksemme, suokoon Jumala, joka niin kovasti on koetellut minua, meille voimia täyttämään velvollisuutemme loppuun asti...

Minä ymmärrän tuskasi ja otan osaa niihin, minulla on hirveitä hetkiä ihan niinkuin sinullakin, mutta silloin minä aina ajattelen sinua, sinun rohkaisevaa, kaunista esimerkkiäsi, ja sinun rakkaudestasi saan uusia voimia...

<tb>

Pariisissa syysk. 25 p:nä 1895.

Tämä on viimeinen kirje, jonka kirjoitan tämän postin mukaan; rukoilen taivasta hartaasti, että tämä tapaisi sinut terveenä ja reippaana. Minä en voi tulla luoksesi, en ole saanut siihen lupaa. Minusta on tämä odotus sietämätöntä, ja monelle muulle on tämä katkera pettymys...

Lucie.

Tämän kirjeen loppuun oli veljeni Mathieu kirjoittanut muutamia riviä:

Olen saanut sinun hyvän kirjeesi, rakas veljeni, ja on hyvin hauskaa ja ilahduttavaa kuulla sinun olevan niin hyvissä voimissa. Minä en sano sinulle: toivo, vaan: usko, luota! Se ei ikinä voi olla mahdollista, että syyttömän pitää kärsiä syyllisen edestä.

Ei mene yhtään päivää ett'en olisi hengessä luonasi.

Mathieu,

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Marraskuun 30 p:nä 1895.

Minä en viitsi kertoa jokapäiväisistä mieliharmista, minä halveksin niitä. Pyydän jotakin, mitä tahansa vähäpätöistä, jotain joka päivä välttämätöntä vahtipäälliköltä ja sitä ei anneta. Mutta minä en koskaan pyydä toistamiseen, välttääkseni nöyryytystä.

Mutta tämä alituinen kidutus kuitenkin vähitellen samentaa järkeni.

<tb>

Joulukuun 3 p:nä 1895.

Minä en ole vielä saanut lokakuun postia. On synkkä, sateinen päivä. Ymmärrykseni alkaa horjua ja sydämeni tahtoo haleta.

Taivas on pikimusta, ilma kostea; oikein kuolema- ja hautauspäivä. Minä muistan usein Schopenhauer'ia, joka ihmisen vääryyttä nähdessään huudahti:

"Jos Jumala on luonut maailman, niin minä en tahtoisi olla Jumala."

Posti näkyi tulleen Cayenne'sta, mutta minulle ei ole mitään kirjeitä. Voi kuinka ikävää!

Ei ole mitään lukemista, eikä muutakaan, joka viihdyttäisi ajatuksiani. Ei tule enää kirjoja, eikä aikakauslehtiä minulle.

Minä kävelen koko päivän, siksi kun olen ihan väsyksissä, tyynnyttääkseni aivojani ja rauhoittaakseni hermojani.

<tb>

Joulukuun 5 p:nä 1895.

Minkään arvoisia ihmisten omattunnot nykyään ovat?

Tuokin rehellisten miesten kirjoissa oleva Bertillon vannoi arvelematta, että koska kirjeen käsiala muistutti minun käsialaani, niin se ei voinut olla kenenkään muun kuin minun kirjoittama tuo inhoittava kirje. Siveelliset ja muut todisteet eivät tulleet kuuloonkaan.

Voi, minä toivon, että jos näillä ihmisillä on vähänkään sydäntä, niin sinä päivänä, jona he saavat varsinaisen syyllisen kiini, he ampuvat luodin otsaansa, rangaistakseen itseään siitä, että ovat saaneet aikaan tällaiset kärsimykset kokonaiselle perheelle.

<tb>

Joulukuun 7 p:nä 1895.

Ai, kuinka minua vaivaa tämä alituinen epäluulon alaisena oleminen ja alituinen vahtiminen yötä päivää. Minua pidetään kuin villipetoa, niinkuin pahinta pahantekijää.

<tb>

Jouluk. 8 p:nä 1895.

Hermokolotukset päässä tulevat päivä päivältä tuskallisemmiksi. Joka tunti, joka minuutti on kärsimistä!

Ja aina vaan haudan hiljaisuus, ei ihmisäänen kajahdusta.

Osanottavainen sana, ystävällinen silmäys tuottaa lievitystä pahimmillekin haavoille ja tyynnyttää hetkeksi kirvelevimpiä kipuja. Mutta täällä ei ole mitään sellaista.

<tb>

Jouluk. 9 p:nä 1895.

Ei vieläkään mitään kirjeitä. Ne ovat varmaan jääneet Cayenne'en ja siellä ne saavat loikoa neljätoista päivää. Postilaiva Ranskasta kulki tästä ohi marraskuun 29 p:nä ja silloin luulisi niiden tulleen Cayenne'en.

<tb>

Samana päivänä klo 6 iltasella.

Toinen posti Cayenne'sta tuli tänäpänä klo 1. Toiko se nyt minulle kirjeitä ja minkälaisia uutisia?

<tb>

Jouluk. 11 p:nä klo 6 i.p.

Ei mitään kirjeitä, sydäntäni vihloo, raatelee.

<tb>

Jouluk. 12 p:nä 1895 aamusella.

Minun postini ei siis ole tullut. Minnekä se on jäänyt? Minä olen antanut sähköittää Cayenne'en siitä.

<tb>

Samana päivänä iltasella.

Minun postini on jäänyt Ranskaan! Sydämeeni koskee niinkuin sitä puukolla pistettäisiin.

Voi, sinä pauhaava meri, sinä huudat ja valitat lakkaamatta. Se huutaa samaa kuin haavoitettu sydämeni!

Minun katkera vihani ihmiskunnan vääryyttä vastaan yltyy toisinaan sellaiseen vimmaan, että tahtoisin nylkeä nahkan ruumiistani, unohtaakseni ruumiillisen tuskan ajaksi henkiset vaivani.

<tb>

Jouluk. 13 p:nä 1895.

Minut ihan varmaan tappavat näihin tuskiin, tahi hulluksi tulemisen pelosta teen itsemurhan. Ja häpeän tästä kuolemasta omistan du Patylle, Bertillonille ja kaikille niille, jotka ovat olleet tässä väärässä jutussa osallisina.

Joka yö näen unta vaimostani ja lapsistani. Herääminen on aina kamalaa! Kun avaan silmäni ja näen tämän hökkelin seinät ympärilläni, kouristaa semmonen ahdistus sydäntäni, että tahtoisin ainiaaksi sulkea silmäni, enkä enää koskaan mitään nähdä enkä ajatella.

<tb>

Iltasella.

Sydämen kouristuksia ja tukehtumiskohtauksia.

<tb>

Joulukuun 14 p:nä 1895.

Minä pyydän kylpyä, jota minulla lääkärin määräyksen mukaan on oikeus saada. Ei, vastaa vahtipäällikkö minulle. Vähän ajan perästä kylpee hän itse. Minä en ymmärrä kuinka viitsinkään pyytää häneltä mitään, tähän asti en ole pyytänyt mitään asiaa toistamiseen, tästä lähtien en pyydä häneltä koskaan mitään.

<tb>

Joulukuun 16 p:nä 1895.

Kymmenestä kolmeen, tunnit ovat kauheat, eikä mitään, joka johtaisi painuneita ajatuksia pois tästä yksitoikkoisuudesta.

<tb>

Joulukuun 18 p:nä 1895.

Rakas pikku Pierre'ni, rakas pikku Jeanne'ni, rakas Lucie, näen teidät kaikki kolme ajatuksissani. Teidän muistonne antaa minulle voimia kestämään tätä.

<tb>

Joulukuun 20 p:nä 1895.

Minua häväistään kaikella tavoin. Kun he tuovat minun pesuni Royale'n saaresta, aukovat he kaikki vaatteet sikin sokin, repivät niitä ja viskaavat ne sitten minulle kun millekin ilkeälle pahantekijälle.

Aina merta katsellessani, muistelen niitä iloisia, onnellisia hetkiä, joita olen sen ääressä viettänyt, vaimoni ja lasteni seurassa. Olen näkevinäni Pierre'n kulkemassa rannalla ja itseni leikkimässä ja hyppimässä hänen kanssaan, uneksien kauniita unia hänen tulevaisuudestaan.

Silloin muistan nykyisen kauhistuttavan asemani, sen häpeän, jolla omani ja lasteni nimi on tahrattu; silmäni himmenevät, veri hyökkää aivoihini, sydän tykyttää niinkuin se aikoisi haleta, tuska valtaa koko olentoni. Asian täytyy valeta, totuuden täytyy tulla ilmi, vaikka sitten saisimmekin kärsiä mitä tahansa sen tähden.

<tb>

Joulukuun 22 p:nä 1895.

Ei vieläkään mitään tietoja kotolaisilta, Haudan hiljaisuus. Olen viettänyt hirveän yön! Painajainen vaan yltyy edestakaisin kulkevien vahtimiesten kolinasta.

<tb>

Joulukuun 25 p:nä 1895.

Voi! sama juttu: ei mitään kirjettä.

Englannin posti kulki ohi kaksi päivää sitten, minun kirjeeni ei luultavasti ole vielä tulleet, sillä minä uskon, että ne muuten kyllä olisi annettu minulle; mitä minun on ajatteleminen tästä kaikesta?

Sataa yhtämittaa.

Sateen lomassa käyn vähän kävelemässä, ruumistani oikaistakseni. Tihutti vähäsen vielä. Vahtipäällikkö tulee ja sanoo minun mukanani olevalle vahdille: "Ei saa olla ulkona, kun sataa." — Missä se on sanottu? Minua inhoittaa, enkä vastaa, asetun yläpuolelle kaikkia näitä jokapäiväsiä neulanpistoja.

<tb>

Yöllä joulukuun 26 ja 27 päivän välillä 1895.

On mahdoton nukkua.

Minua on noin viidentoista kuukauden ajan painanut kamala painajainen; milloinka tämä loppuu?

<tb>

Joulukuun 26 p:nä 1895.

Minua väsyttää armottomasti. Aivoni ovat väsyneet. Mitä tämä merkitsee? Minkätähden en ole saanut lokakuun kirjeitä? Oi Lucie, jos sinä tulet lukemaan nämä rivit, jos minun voimani loppuvat, ennenkuin tämä kidutus on loppuun kestetty, niin sinä kyllä voit ymmärtää mitä minä olen kärsinyt!

Aina silloin kun heikkous pääsee minussa voitolle ja minä inhoan kaikkea, kuiskaan hiljaa kolmea nimeä: Lucie, Pierre, Jeanne ja ne herättävät minut henkiin, kohottavat minun tarmoani ja antavat minulle uusia, yhä uusia voimia.

<tb>

Samana päivänä kello 11 a.p.

Minä näin juuri Ranskan postin kulkevan tästä ohi. Mutta voi, minun kirjeeni pitää ensin mennä Cayenne'en, mutta minä toivon että ensimäinen posti, joka tulee Cayenne'sta, tuo ne minulle ja että minä vihdoinkin saan tietoja rakkaasta vaimostani, rakkaista lapsistani, omaisistani, ja että saan kuulla tämän hirmuisen asian tulleen selville ja että tästä hirveästä kidutuksesta vihdoinkin tulee loppu.

<tb>

Sunnuntaina, joulukuun 29 p:nä 1895.

Oi, kuinka viime sunnuntai oli ihana, kun sain viettää koko päivän omaisteni seurassa ja leikkiä lasteni kanssa!

Pikku Pierre on nyt melkein viiden vuoden vanha; hän on jo aika iso poika. Odotin kärsimättömästi tätä hetkeä saadakseni olla hänen kanssaan, jutella hänen kanssaan, kehittää hänen ymmärrystään, opettaa häntä ihailemaan kaikkea kaunista, kehittää hänen sielunsa niin yleväksi, ettei mikään elämän alhainen rumuus siihen ylettyisi; mutta mitä tämä on, ja tämä alituinen miksi?

<tb>

Joulukuun 30 p:nä 1895.

Veri polttaa nahkaani, kuume polttaa suoniani. Milloinka tämä kiusa loppuu?

<tb>

Samana päivänä, iltasella.

Minun hermoni kiusaavat minua niin, että minua oikein pelottaa mennä nukkumaan. Tämä haudan hiljaisuus, ei mitään tietoja kotoa liki kolmeen kuukauteen, ei mitään lukemista, tämä masentaa minut ja tekee minut aivan hervottomaksi.

Minun täytyy koota kaiken voimani pysyäkseni pystyssä, mutisen hiljaa niitä kolmea nimeä, jotka ovat talismanini: Lucie, Pierre, Jeanne.

<tb>

Joulukuun 31 p:nä 1895.

Hirmuinen yö! Kummallisia unia, hirveitä painajaisunia, jotka pusersivat hien ruumiistani.

Tänä aamuna aikaisin näin veneen tulevan Cayenne'sta. Aamusta asti olen ollut kummallisessa tuskassa ja joka hetki kysyn itseltäni, saanko tietoja kotoani.

Ja niitä odottaessa sydämeni sykkii niin, että se on haleta.

<tb>

Tammikuun 1 p:nä 1896.

Tänä aamuna sain vihdoinkin lokakuun ja marraskuun kirjeet. Ei vieläkään mitään, totuutta ei ole vielä löydetty.

Mutta kuinka suuren surun olen saattanut Lucie'lleni viime kirjeilläni; mitä tuskia olen tuottanut hänelle kärsimättömyydelläni ja hänen sydämensä on kuitenkin yhtä suuri kuin minunkin!

<tb>

Muutamia kohtia vaimoni kirjeistä, jotka sain tammikuun 1 p:nä 1896.

<tb>

Pariisissa lokakuun 10 p:nä 1895.

Tässä postissa ei sinulta, rakas puolisoni, tullut kuin yksi ainoa kirje, ja sitä kirjettä, jonka sinä kirjoitit elokuun 5 p:nä, en minä ole saanutkaan; ja kumminkin ovat nuo kirjoittamasi rakkaat rivit ainoat todistukset olemassaolostasi; ne ovat suurena lohdutuksena minulle, reippautesi rohkaisee minua, tarmosi antaa minulle voimia kestämään taistelussa...

<tb>

Pariisissa, lokakuun 15 p:nä 1895.

Tämä päivä herättää mieleeni niin katkeria muistoja, etten malta olla tulematta hetkeksi luoksesi. Minusta tuntuu paremmalle silloin ja minä luulen että se tekee sinullekin hyvää. En tahdo muistuttaa sinulle niitä hirveitä päiviä, jolloin me molemmat kärsimme omalla tahollamme; parasta on olla niitä ajattelematta, haava on vielä auki ja jos siihen koskee, niin se luottaa vaan yhä enemmän kipuja; sen vaan tahdon sanoa sinulle että me olemme täynnä toivoa ja luottamusta, tahtomme on vielä voittava kaikki esteet ja nuo varsinaiset alhaiset rikokselliset saavat vielä ansaitun rangaistuksensa.

<tb>

Pariisissa, lokakuun 25 p:nä 1895.

Kuukaudet ovat julmasti pitkiä tällaisessa ikävässä ja ne ovat kaikki yhtä synkän yksitoikkoisia. Tässä lähtee taas uusi posti, kuten edellisetkin tuo tämäkin sinulle toivon sanoja ja kai’un äärettömästä rakkaudestamme... Odotus on pitkä ja ikävä, mutta luota meihin, ei se ole oleva turha...

<tb>

Pariisissa, marraskuun 10 p:nä 1895.

Minä luen sinulta saamaani kirjettä vähän väliin ja uudestaan. Minä en tänä aamuna saanut postista mitään muuta kuin sen. Se on sangen kovaa, mutta onhan toki onni, että minulla on tämä pieni kaiku rakkaasta olennostasi. Minä kyllä tiedän, että sinä useamminkin olet tullut puhelemaan minun kanssani, mutta vaikeaahan se on sinulle, kun et uskalla minulle mitään sanoa, etkä täydellisesti purkaa sydäntäsi pelosta, että se vaikuttaisi minuun pahasti.

Minkätähden eivät saata antaa minulle kirjeitä, jotka minua niin lohduttaisivat? Minkätähden tehdään kahden onnettoman elämä yhä onnettomammaksi?...

Pienet lapset, Pierre ja Jeanne, ovat kilttiä, ja hyväsydämisiä pienokaisia, ne ovat sangen sievänäköisiä ja kasvavat ja vahvistuvat päivä päivältä. Ja kunhan saamme ilmi totuuden, silloin saat painaa rintaasi vasten näitä pieniä, rakkaita olennolta, joita sinä rakastat niin paljon ja joiden tähden saat niin paljon kärsiä; he rakkaudellaan tekevät elämäsi onnelliseksi ja suloiseksi.

<tb>

Pariisissa, marraskuun 25 p:nä 1895 keskellä yötä.

Minun täytyy aamulla aikaseen jättää ne kirjeet, jotka menevät siinä laivassa, joka lähtee 9:tenä päivänä joulukuuta, ja vaikka jo onkin yö, niin täytyy minun vielä puhella kanssasi. Sydämeni silpoutuu surusta, kun en osaa tähän kirjeeseen panna puoltakaan hellyydestäni ja rakkaudestani. Minä en voi kirjoittaa, mitä tunnen sinua kohtaan, sillä tunteeni on niin voimakas; mutta minusta tuntuu niinkuin olisin vaan osa omasta itsestäni, sillä minun sieluni ja sydämeni ovat siellä kaukana sinun luonasi siellä yksinäisellä saarella. Ajatukseni asuvat luonasi yöt ja päivät; se auttaa minua elämään ja tukee minua...

Lucie.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Tammikuun 8 p:nä 1896.

Päivät, ja yöt ovat niin armottoman pitkiä, että niistä ei milloinkaan tahdo tulla loppua. Päivällä odotan kärsimättömänä yötä, toivossa saavani nauttia virkistävää lepoa; yöllä odotan yhtä hartaasti päivän tuloa, toivossa saada työnteolla rauhoittaa hermojani.

Viimeksi saamistani kirjeistä ymmärrän mitenkä hirveä isku minun kuolemani olisi omaisilleni; siksi on velvollisuuteni seisoa sitä vastaan niin kauan kuin mahdollista.

<tb>

Tammikuun 12 p:nä 1896.

Siihen anomuskirjeeseen, jonka lähetin tasavallan presidentille lokakuun 5 p:nä 1895, tuli tämmöinen vastaus: "Hylätty ilman selityksiä".

<tb>

Tammikuun 24 p:nä 1896.

Minulla ei ole mitään uutta sanottavaa; tunnit ovat toistensa näköisiä, tuskaisena ja hermostuneena odottaessa uuden päivän nousua.

<tb>

Tammikuun 27 p:nä 1896.

Viimeinkin sain kirjanipakan, monta kuukautta sain sitä odottaa.

Kiinnittämällä aivoni johonkin uuteen, tunnen hetkeksi lepoa, mutta minä en voi lukea kauan, sillä koko minun olentoni on niin kiihoittunut.

<tb>

Helmikuun 2 p:nä 1896

Posti tuli Cayenne'sta, ei yhtään kirjettä minulle.

<tb>

Helmikuun 12 p:nä 1896.

Sain juuri postini. Ei kuulu vieläkään mitään, mutta minun vaan täytyy taistella ja kestää.

<tb>

Muutamia otteita vaimoni kirjeistä, jotka sain tähän aikaan.

Pariisissa, joulukuun 9 p:nä 1895.

Sinun kaivatut kirjeesi ovat kuten ennenkin syvästi liikuttaneet minua, ne ovat ainoat onnensäteet tässä minun pitkässä, raskaassa ja tuskallisessa elämässäni. Lukiessani sinun tarmokkaisuudesta ja tahdonlujuudesta uhkuvia kirjeitäsi, tunnen omien voimieni lisääntyvän...

<tb>

Pariisissa, joulukuun 19 p:nä 1895.

Viime vuonna tähän aikaan kullimme kärsimyksiemme olevan loppumaisillaan. Olimme panneet koko luottamuksemme oikeuteen, sillä olimme aivan hämmästyksissämme tuosta inhoittavasta erehdyksestä. Koko vuosi on nyt saatu kärsiä hirveintä kidutusta, häpeällisiä solvauksia ja varsinkin sinun elämäsi on ollut kurja, täynnä ruumiillisia ja siveellisiä kärsimisiä...

<tb>

Pariisissa, joulukuun 25 p:nä 1895.

Minun täytyy vielä ennen postin lähtöä saada jutella kanssasi. Minä sanon sinulle aina yhtä ja samaa, mutta se on yhdentekevää, minä puhun sinulle kumminkin ja saan lähestyä sinua hetkeksi; ja se tekee minulle hyvää...

Ja minä olen oikeastaan niin vähän puhunut lapsista, vaikka ne juuri kiinnittävät meidät elämään; näiden pienokaistemme tähdenhän me kärsimme tätä kaikkea; Jumalan kiitos, he eivät aavista itse mitään. Elämä on heille leikkiä, he laulavat, juttelevat, virkistävät kaikkia...

Lucie.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Helmikuun 28 p:nä 1896

Nyt ei ole enää mitään lukemista. Päivät ja yöt ovat yhtä yksitoikkoiset. Minä en koskaan aukaise suutani, en pyydäkään mitään. Ainoa mitä kysyn on, onko posti tullut? Mutta minua kielletäänkin puhumasta eli myöskin — mikä on samaa — kielletään vahtia vastaamasta minun yksinkertaisiin ja vähäpätöisiin kysymyksiini.

Tahtoisin niin mielelläni elää siihen asti, kun totuus saadaan ilmi, voidakseni huutaa julki tuskani ja kaikki kärsimykseni, joilla minua on kiusattu.

<tb>

Maaliskuun 3 p:nä, klo 6 i.p.

Cayenne'sta tuli posti tänä aamuna kello 9. Onkohan siinä minulle kirjettä?

<tb>

Maaliskuun 4 p:nä 1896.

Ei mitään kirjeitä. Julma kidutus, joka uudistuu liian usein.

<tb>

Maaliskuun 8 p:nä 1896.

Synkät päivät. Kaikki on minulta kiellettyä; minä olen aina ypöyksin.

<tb>

Maaliskuun 9 p:nä 1896.

Tänä aamuna näin rangaistuslaitoksen päällikön tulevan tänne hyvin aikaiseen, Onkohan hänellä minulle jotakin?

Voi ei, ei ollut mitään; hän tarkasti vain kasarmia.

Minä pysyn pystyssä väin hermojani ja tahtoani tavattomasti jännittämällä ja tuskallisesti odottaen näiden kärsimysten loppumista.

<tb>

Maaliskuun 12 p:nä 1896.

Viimeinkin sain postin. Ei vieläkään mitään, ah!

<tb>

Otteita vaimoni kirjeistä tähän aikaan:

Pariisissa, tammikuun 1 p:nä 1896.

Tämä Uudenvuoden päivä on vielä pitempi, vielä kauheampi kuin muut päivät. Miksi? kysyn itseltäni; kärsimisieni syythän ovat samat olipa yö tai päivä, niin kaavan kun viattomuuttani ei ole tunnustettu; meitä ahdistava paino on niin suuri, ett'emme voi ottaa osaa ulkonaiseen elämään, emmekä voi tehdä eroitusta päivistä. Kumminkin kärsii mielemme näistä tavallista surullisemmista vaikutuksista. Siihen on tietysti syynä se, että nämä päivät ovat toisiansa rakastaville olennoille vielä onnellisempia ja iloisempia hetkiä kuin muut ja että me, jotka olemme niin onnettomia ja joita on niin kovasti koeteltu, tunnemme vielä suuremman halun lähetä toisiamme, tukea toisiamme ja lujalla rakkaudella ylläpitää voimiamme...

<tb>

Pariisissa, tammikuun 7 p:nä 1896.

Sain juuri kirjeesi. Kuten ennenkin ovat ne liikuttaneet sieluni sisintä; iloni ja liikutukseni ovat suuret, kun saan nähdä rakasta käsialaasi ja omistaa ajatuksesi...

Kirjeesi ilmaisevat suurta tarmokkaisuutta, mutta huomaan kyllä myöskin kärsimättömyytesi ja ymmärrän sen hyvästi. Kuinkas se voisi muuten ollakaan! Sinähän olet aina aivan yksin, täydellisesti eristettynä, aina julmassa ahdistuksessa, miettien sitä häpeällistä juonta, joka meidät tekee onnettomiksi, omaisistasi eroitettuna, riistettynä keskeltä onneamme, sinun olosihan on todentotta hirmuisinta mitä voi ajatella!...

Lucie.

<tb>

Viimeiseen kirjeeseen tammikuun postista oli veljeni liittänyt seuraavat rivit:

<tb>

Rakas veljeni!

Kuten sanoit kirjeessäsi marraskuun 20 päivältä, kerään kaikki tahdonvoimani, koko ymmärrykseni yhtä tarkoitusta, totuuden ilmisaamista varten, ja sen me vielä saavutammekin.

Tätä samaa olen sanova siihen asti, kun voin sinulle sanoa: nyt on totuus paljastunut ja asia valennut; sinun täytyy elää ja nähdä se päivä, sinun pitää ponnistaa kaikki voimasi voimaaksesi siveelliset ja ruumiilliset tuskasi ja siihen sinussa on miestä...

Mathieu.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Maaliskuun 5 p:nä 1896, kello 4 aamusella..

On mahdoton nukkua. Pääni on ihan pökkelönä tästä ruumiin ja hengen työttömyydestä.

Se kirjanipakka, josta Lucie puhui viime kirjeessään, ei ole vielä saapunut minulle. Sitäpaitsi ovat aivoni niin väsyneet, niin sekasin, että minun on mahdoton lukea pitemmän aikaa. Mutta ne lyhyet hetket, jotka siten pääsen ajattelemasta omaa itseäni, ovat tavallaan levoksi.

<tb>

Maaliskuun 27 p:nä 1896.

Sainpa viimeinkin ne kirjeet, jotka olivat lähetetyt marraskuun 25 päivä 1895.

<tb>

Huhtikuun 5 p:nä 1896.

Tänä päivänä sain helmikuun kirjeet. Syyllistä ei ole löydetty.

Pois valitus, vaikka saisin kärsiä kuin, niin totuuden täytyy tulla ilmi!

<tb>

Palasia vaimoni kirjeistä, jotka sain huhtikuun 5 p:nä.

Pariisissa, helmikuun n p:nä 1896.

Minä en ole vielä saanut sinun joulukuun kirjeitäsi, en rupeakaan kertomaan miten ikävälle se on tuntunut, sillä eihän siitä ole mitään hyötyä, eikä kukaan kumminkaan ymmärrä, kuinka sellaisesta levottomuudesta saa kärsiä. Ei voi olla mitään hirveämpää kuin se, ett'ei saa mitään tietoja siltä olennolta, jonka tietää olevan onnettoman ja jonka elämä on minulle sata kertaa rakkaampi kuin omani...

Monta kertaa kysyn itseltäni, minkätähden juuri me olemme saaneet näin kärsiä, minkätähden juuri me olemme joutuneet tähän kidutuksen, johon verrattuna kuolemakin on suloinen...

<tb>

Pariisissa, helmikuun 18 p:nä 1896.

Minä en ole saanut sinulta vieläkään tietoja, vaikka minä tiedän, että ne kirjeet, jotka sinä kolme kuukautta sitten olet kirjoittanut, ovat ministeriössä; minä odotan niitä kärsimättömänä, ne ovat minun kuukautinen ravintoni ja niiden viipyminen tuottaa minulle tuskia...

<tb>

Pariisissa, helmikuun 25 p:nä 1896.

Juuri jouduttaessani viimeistä kirjettäni postiin tulivat sinun kirjeesi. Sydämellinen kiitos ihmeteltävästä kestävyydestäsi ja niistä rauhoittavista riveistä, jotka lähetit...

Lucie.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Toukokuun 5 p:nä 1896.

Minulla ei ole enää mitään sanomista. Kaikki on yhtä hirveää.

Tämä kamala tyhjyys! Ei hetken lepoa, ei yöllä ei päivällä. Ihan viime aikoihin asti ovat vahdit istuneet vahtihuoneessa ja minä heräsin vaan kerran tunnissa, silloin kun he vaihtuivat. Nyt niiden täytyy olla liikkeessä yhtämittaa ja useimmilla on puukengät!

<tb>

Päiväkirja pysähtyi tässä enemmäksi kuin kahdeksi kuukaudeksi. Päivät vierivät yhtä surullisina, yhtä tuskaisessa odotuksessa, ja minä pysyin yhtä lujana enkä antanut minkään tuskien masentaa itseäni. Sitä paitsi sain kesäkuussa kovia kuumekohtauksia, joista oli seurauksena verentungosta päähän.

Tässä on muutamia otteita niistä vaimoni kirjeistä, jotka sain touko- ja kesäkuussa 1896.

<tb>

Pariisissa, helmikuun 29 p:nä 1896.

Silloinkun minä sain sinun joulukuun kirjeesi, olivat kaikki minun kirjeeni valmiina lähetettäviksi; ne muutamat rivit, jotka perästäpäin lisäsin, ilmaisivat hyvin laimeasti iloani ja onneani kirjeittesi johdosta. Sinun rakkautta uhkuvat kirjeesi liikuttivat minua syvästi. Kun on äärettömästi onneton ja sydän rikki revelty ja sielu mustana, ei ole mitään sen suloisempaa, kuin keskellä surujansa tuntea armaan rakkautta, tietää että on ystävä, joka panee kaikki voimansa, tahtonsa, ymmärryksensä siveellisesti tukeakseen toista ja siten tekee kymmenkertaiseksi heikon olennon voimat, joka surun suurimmillaan ollessa on masentumaisillaan...

<tb>

Pariisissa maalisk. 20 p:nä 1896.

Voit kuvailla, missä tuskassa olen aina, kun loppupuoli kuuta lähestyy, jolloin posti lähtee täältä. Viimeiseen asti toivon aina saavani lähettää sinulle hyviä uutisia, jotakin toivoa surumme loppumisesta. Mutta ei mitään kuulu, kirjeet lähtevät tyhjinä ja sydäntäni kouristaa ajatellessa, miten petyt saadessasi ne.

<tb>

Pariisissa huhtik. 1 p:nä 1896.

Surumielin lähetin viimeisen postin menemään. Olin viime hetkeen asti toivonut, että saan liittää siihen edes jonkun lohduttavan sanan...

Mutta ole luja, sitä pyytää kaikesta sydämestään vaimosi, joka rakastaa sinua, ja helläin lastesi nimessä, jotka jo rakastavat sinua nuorten sydämensä voimalla ja tulevat kiittämään sinua, kun oppivat ymmärtämään, minkä suuren uhrauksen sinä olet tehnyt. Mitä minuun tulee, en voi kylliksi ilmi tuoda ihailuani, rakkauttani ja ajatuksiani, jotka yötä päivää seuraavat sinua ja surkuttelevat kovaa kohtaloasi. Sinun surusi, sinun tuskasi, kaikki se paha, joka sinua vaivaa, herättää vastakaikua minun sydämessäni ja saattaa minulle hirveitä tuskia. Minusta ei ole mikään niin julmaa kuin se, ett'en saa olla luonasi tukemassa heikkouttasi, lieventämässä epätoivoasi ja kärsimyksiksi. Olisi ollut suureksi lohdutukseksi minulle tässä kauheassa onnettomuudessa saada olla luonasi vaalimassa sinua, rakastavana olentona läheisyydessäsi kuuntelemassa valituksiasi ja sydämesi purkauksia vastaanottamassa. Palava rakkauteni yhä vaan yltyy eron tuottamasta tuskasta ja siitä, etten saa mitään tietoja yksinäisestä, surullisesta elämästäsi. Minä lopetan kertomasta näistä surullisista tunteista, ne vaan lisäävät kärsimyksiksi ja sitäpaitsi ne ovat liijan syviä ja liijan voimakkaita ilmituotaviksi kylmällä, jokapäiväisellä paperiliuskalla.

Lucie.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

Heinäkuun 26 p:nä 1896.

En ole kaualle aikaa kirjoittanut mitään päiväkirjaani.

Ajatukseni, tunteeni, suruni ovat ennallaan; mutta vaikkakin ruumiini ja henkeni yhä heikkonevat, pysyy tahtoni silti yhtä lujana.

En ole edes saanut vaimoni tämän kuukautisia kirjeitä.

<tb>

Elokuun 2 p:nä 1896.

Viimeinkin sain toukokuun ja kesäkuun kirjeet. Ei kuulu vieläkään mitään, mutta siitä en välitä. Minä vaan koetan ponnistaa ylläpitääkseni ruumistani, aivojani, sydäntäni niin kauan kuin minulla on voiman tutuistakaan jälellä ja niin kauan kuin hautaan minut kätkevät, sillä tahdon nähdä tämän synkeän näytöksen lopun.

Toivon kaikkien meidän tähtemme, ettei siihen olisi pitkältä.

<tb>

Otteita niistä vaimoni kirjeistä, jotka sain elokuun 2 p:nä

<tb>

Pariisissa kesäk. 10 p:nä 1896.

Kirjoitan sinulle sydän vielä liikutettuna sinun rakkaista, hyvistä kirjeistäsi. Aina ensiksi kun saan kirjeesi ja näen rakkaan käsialasi, joka tuo minulle ajatuksesi, ainoan viestin sinusta, tulen ikäänkuin hulluksi surusta, pääni menee sekasin, en ymmärrä mitään, itken vaan. Sitte tyynnyn, häpeän heikkouttani, että olen antanut vallan mielenliikutukselleni, ja imen uusia voimia sinun lujuudestasi, sinun tarmokkaisuudestasi, omasta lujasta rakkaudestani. Kirjeesi tekevät minulle kumminkin hyvin hyvää, ja vaikka liikutuksesta lyyhistynkin ihan maan tasalle, saan kuitenkin tuntea henkesi läsnäoloa, kuulla rakasta ääntäsi...

<tb>

Pariisissa kesäk. 25 p:nä 1896.

Pistän vielä muutaman rivin näiden kirjeiden mukaan, ennenkun posti lähtee, sanoakseni sinulle, että olen luja, että tahtoni on horjumaton ja että uskon kunniasi takasin saamisen onnistuvan. Ja minä pyydän: katso toivomielellä tulevaisuuteen kuten minäkin, se luottamushan meitä tähänkin asti on auttanut kestämään onnetonta kohtaloamme hankkiaksemme lapsillemme tahrattoman nimen...

Lucie.

<tb>

Päiväkirjani jatkoa.

<tb>

Elokuun 30 p:nä 1896.

Nyt on taas tuo hermostuttava kirjeiden odotusaika. Jauhan vaan yhtä samaa ajatusta: milloin ne mahtanevat tulla ja mitä tietoja tuovat tullessaan?

Elokuu on mahtanut olla kauhea Lucie'lle. Ensiksikin hän saa kirjeen, jonka minä kirjoitan hänelle heinäkuun alussa kuumeen houreissa, jota oli kestänyt 10 päivää ja sen jälestä hän ei saa yhtään kirjettä minulta. Tämä kaikki lisää tuskiani. Siksi en voinut hillitä itseäni, vaan annoin hänen kuulla epätoivon ja tuskan purkauksiani, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut kylliksi paha olla ennestään ja juuri kun hän ei yhtä kärsimättömästi odottaisi tämän surullisen näytelmän loppua! Rakas Lucie-raukkani! Hänen syntymäpäivänsä ei mahtanut olla mikään ilojuhla! Luulin, ettei enää voisi kärsiä enemmän kuin mitä minä olin kärsinyt, mutta se päivä oli hirveämpi kuin mikään muu. Jos en olisi niin hurjasti ponnistellut hillitäkseni sydäntäni ja koko olentoani, olisin ulvonut ääneen, sillä kärsin niin sanomattomasti, niin armottomasti.

Halki ilmojen lähetän sinulle, oma rakas Lucieni, tänä hetkenä tervehdyksen syvästä rakkaudestani, hellyydestäni ja toistan sitä samaa, jota olen ennenkin sanonut: rohkeutta, rohkeutta!

Sen karkotuksen edessä, joka meillä on, nimittäin koko totuuden paljastamisen, nimemme kunniaansa saattamisen edessä saavat kaikki kärsimiset, rääkkäykset ja pahoinkohtelut väistyä.

<tb>

Syyskuun 1 p:nä 1896.

Armottoman pitkä päivä tämä postinodotuspäivä. Mitä tietoja mahtanee tulla?

Olen kuin lamautunut surusta; minun täytyy koota kaikki voimani, etten ajattelisi mitään enkä näkisi mitään.

Semmoisessa piinassa ja kiusassa koko perhe, jonka elämä on ollut läpeensä kunniakas ja rehellinen.

<tb>

Keskiviikkona syysk. 2 p:nä 1896 klo 12 ap.

Hermoni ovat koko yön olleet tuskassa; aioin tänä aamuna rauhoittaa niitä kävelemällä, mutta sataa niinkuin saavista kaataen, mikä on harvinaista tähän aikaan vuotta, sillä nyt on kuiva aika.

Eikä kerrassa mitään lukemista. Ei mitkään niistä kirjoista, joita rakas Lucie'ni on lähettänyt minulle maaliskuun jälkeen, ole tulleet perille. Ei ole mitään ajan viekkiä. Joku aika sitten pyysin jotakin käsityötä, mitä tahansa; eivät suvainneet vastata pyyntööni.

Minä tuijotan taivaan rantaan ikkunani rautaristikon lomasta, toivossa näkeväni Cayenne'sta tulevan postilaivan savua.

Samana päivänä keskipäivällä.

Cayenne'n puoleisella taivaanrannalla näkyy savupilvi. Se on varmaan posti.

<tb>

Samana päivänä klo 7 iltasella.

Postilaiva tuli valkamaan kello yhden aikaan iltapäivällä; en ole vielä saanut mitään kirjeitä, minä luulen ettei ole ollutkaan minulle mitään. Tämä on helvetillistä tuskaa!

Kaiken tämän yli loistaa tuo yhteinen saavutettava tarkoituksemme, kunniamme takasin saaminen; se loistaa muuttumatonna, olkoot kärsimyksemme mitkä tahansa.

<tb>

Torstaina syysk. 3 p:nä klo 6 ap.

Hirveä yö: kuumetta ja hourailua.

<tb>

Samana päivänä klo 9 ap.

Cayenne'sta tuli kanootti, mutta ei tuonut minulle kirjeitä. Ne ovat siis tietysti jääneet Cayenne'en, jossa ne ovat olleet jo viime kuun 28 päivästä.

<tb>

Perjantaina syyskuun 4 p:nä 1896.

Eilen illalla sain sen postin, joka oli tullut, mutta ei kuin yksi ainoa kirje rakkaalta Lucie’ltani. Voi huomata kuinka kaikki ovat tuskassa ja epätoivossa siitä, etteivät voi vielä ilmoittaa pääsneensä rikollisen jälille.

Hiki valui otsastani ja jalkani vapisivat lukiessani näitä perheeni jäsenten kirjeitä.

Onko mahdollista, että inhimilliset olennot saavat kärsiä näin ansaitsemattomasti?

Mitä merkitsee kertoa tästä julmuudesta; voi tuskin enään tuntea mitään, on niin tylsistynyt.

Voi oma rakas Lucie'ni, voi minun rakkaat kiltit lapseni.

Voi jos näiden kärsimysten paino kerran, sinä päivänä, jona totuus vaikenee ja syyllinen joutuu kiini, joutuisi niiden omalle tunnolle, jotka tällä tavalla ovat vainonneet onnetonta ihmistä ja koko hänen perhettään.

<tb>

Lauantaina syysk. 5 p:nä 1896.

Olen juuri kirjoittanut Lucie'lle kolme pitkää kirjettä, joissa kehoitan häntä pysymään rohkeana, toimimaan ja hankkimaan apua joka puolelta, sillä tällainen olotila, jota jo on näin kauan kestetty, tulee jo aivan sietämättömäksi, kerrassa hirveäisi. Kysymys on nimemme kunniasta, lastemme elämästä; kaiken täytyy vaieta sen tarkotuksen edessä, kaiken kapinan sydämissämme, kaiken mikä myllertää mieltämme, kaiken mikä katkeruutena purkaikse huuliltamme.

En viitsi enää kertoa päivistäni ja öistäni, ne ovat kaikki yhtä julmia.

<tb>

Sunnuntaina syysk. 6 p:nä 1896.

Nyt minulle ilmoitettiin, että minä en enää saa kävellä sillä osalla saarta, jossa tähän asti on ollut lupa liikkua, vaan ainoastaan huoneeni ympärillä.

Mitenkähän kauvan minä vielä kestän? En tiedä. Minä toivon että tämä kauhea kärsimys loppuisi, muutoin minä testamenttaan lapseni Ranskalle, isänmaalleni, jota aina olen palvellut uhrautuvaisuudella ja rehellisesti, ja rukoilen kaikesta sydämestäni niitä, joilla valta on, hankkimaan selvyyttä tähän hirmuiseen murhenäytelmään. Kerran he vielä saavat nähdä, miten kauheasti ja syyttömästi inhimilliset olennot ovat saaneet kärsiä ja osoittakoot he lapsilleni sitä myötätuntoisuutta, mitä tällainen onnettomuus ansaitsee.

<tb>

Samana päivänä klo 2 ip.

Kuinka päätäni pakottaa, kuinka kuolema olisi suloinen! Voi, rakas Lucie'ni, rakkaat lapsikultani, kaikki omani.

Mitä syntiä minä olen tehnyt tässä maailmassa ansaitakseni tällaista kidutusta?

<tb>

Maanantaina syysk. 7 p:nä 1896.

4 Eilen illalla minut pantiin rautoihin!

Minä en tiedä minkätähden?

Siitä asti kun tänne tulin, olen tarkasti seurannut niitä määräyksiä, joita sain.

Ihme, ett'en tullut hulluksi viime yönä. Mutta velvollisuuden tunto lapsiani kohtaan ja omatuntoni antavat minulle voimia.

Syytön kun olen, on velvollisuuteni pysyä pystyssä niin kauan kuin voimani kestävät, ja niin kauan kuin eivät tapa minua; ja minä aionkin täyttää velvollisuuteni.

Mitä niihin tulee, jotka ovat ruvenneet minun vainoojikseni, niin heitä on kyllä heidän omatuntonsa tuomitseva silloin, kun totuus tulee ilmi, sillä kerran tulee kaikki ilmi tässä maailmassa.

<tb>

Samana päivänä.

Minä kärsin sanomattomasti, mutta en kuitenkaan tunne edes vihaa niitä kohtaan, jotka täten saattavat syyttömälle kipua, vaan ainoasti sääliä.

<tb>

Tiistaina syysk. 8 p:nä 1896.

Yöt kahleissa! Mikä siveellinen kärsimys puhumattakaan ruumiillisesta! Ja ilman mitään selityksiä, tietämättä miksi ja mistä syystä! Mikä tämä painajainen on, joka on vaivannut minua jo liki kaksi vuotta?

Minun velvollisuuteni on olla luja niin kauan kuin ruumiini voimat kestävät; ja minä olen luja.

Tämä siveellinen tuska on syyttömälle paljon pahempi kuin ruumiilliset tuskat.

Syvän epätoivon painamana lähetän vielä kerran hellimmät terveiseni sinulle, oma rakas Lucie'ni, ja teille rakkaat lapsukaiseni.

<tb>

Samana päivänä klo 2 ip.

Minun aivoni ovat aivan lamassa ja sekasin kaikesta, mitä näinä kahtena vuotena olen saanut kokea. Minä en jaksa enää, kaikki voimat pettävät.

Tämä on tosiaankin liikaa yhdelle ihmiselle!

Kunpa olisin haudan peitossa! Oi ijäinen lepo!

Vielä kerran uskon lapseni, kun totuus valkenee, Ranskalle, rakkaalle isänmaalleni.

Pieni rakas Pierre'ni, rakas pikku Jeanne'ni, rakas Lucie'ni. Te kaikki, joita rakastan sydämeni pohjasta, kaikesta sielustani, olkaa vakuutetut, jos nämä rivit joutuvat käsiinne, että olen tehnyt kaikki, mitä ihmisen voimat ovat sallineet.

<tb>

Keskiviikkona syysk. 2 p:nä 1896.

Saarien päällikkö kävi täällä eilen. [Tämän päällikön sijaan, joka aina oli minua kohtaan suora ja jonka nimeä en koskaan tullut tietämään, saapui piakkoin Daniel.] Hän selitti minulle, ettei minun rangaistustani oltu kovennettu mistään rikoksesta, vaan "varovaisuudesta", sillä komennuskunnalla ei ollut mitään muistuttamista minua vastaan.

Kytketään rautoihin varovaisuuden vuoksi! Minuahan on tähän asti jo vahdittu kuin villipetoa revolverien ja kiväärien kanssa. Ei, sanottakoon asioita oikeilla nimillään. Ei, se on lisäpiina, jonka ne siellä Pariisissa ovat keksineet, ne samaset, jotka ovat vimmoissaan siitä, etteivät voi piinata koko perhettä, vaan ainoasti yhtä henkeä, siksi ettei tuo syytön eikä hänen perheensä tahdo alistua tuon hirveän oikeudellisen erehdyksen alaiseksi.

Minä en osaa aavistaa, kuka se on, joka on ruvennut minun ja perheeni vainoojaksi.

Voi aivan huomata, että paikallinen vahtikomennuskunta — paitsi vahtipäällikköä, joka on lähetetty tänne Pariisista — itse inhoo näitä jumalattomia kurituskeinoja, mutta sillä ei ole oikeutta lieventää niitä.

Ei, syyt lähtevät kauempaa, tämän kaiken alkuunpanijasta eli -panijoista.

Mutta vaikka meitä kuinka kidutettaisiin, niin pysyvät meidän velvollisuutemme muuttumattomina: me olemme syyttömiä ja tahdomme selvyyttä tähän ikävään juttuun, sillä meillä ei ole mitään peljättävää, me kun pyydämme vain totuutta.

Kun ajattelen tätä, en tunne edes vihaa, ainoastaan sääliä niitä kohtaan, jotka näin kiusaavat monta ihmisolentoa. Mitä omantunnon tuskia he itsellensä hankkivat, kunhan totuus tulee ilmi, sillä historia ei puhu salaisuuksia!

Kaikki on niin mustaa sielussani, sydäntäni vihavoittaa, aivojani repii, töin tuskin voin pitää ajatuksiani koossa. Tämä on liikaa kärsimistä, ja yhä tämä on arvoituksena edessäni!

<tb>

Torstaina syysk. 10 p:nä 1896.

Olen siihen määrin väsynyt ja sielun sekä ruumiin puolesta raadeltu, että lopetan tänäpänä päiväkirjani, koska en voi tietää kuinka pitkälle voimani riittävät, eli minä päivänä aivoni menevät murskaksi tämän kovan painon alla.

Panen tähän loppuun anomuskirjeen tasavallan presidentille sillä varalla, jos hyvinkin minusta tulisi loppu, ennenkun tämä hirveä juttu on saatu selville.

<tb>

"Tasavallan Presidentille.

Minä rohkenen pyytää teiltä, että tämä päiväkirjani, jota olen kirjoittanut päivä päivältä, annettaisiin vaimolleni.

Siinä voidaan ehkä havaita, Herra Presidentti, vihan ja kauhistuksen huu'ahduksia tästä hirmuisimmasta tuomiosta, mikä koskaan on kohdannut ihmistä, joka ei ikinä ole pettänyt kunniaansa. Minä tunnen, ettei minulla ole voimia, lukea sitä läpi ja uudestaan kulkea sama taival.

En syytä ketään tänä päivänä, jokainen on luullut tehneensä velvollisuutensa ja oikeuksiensa mukaan.

Minä sanon vielä lyhyesti, etten ole syypää tähän inhoittakaan rikokseen. Enkä minä pyydä mitään muuta kuin että oikea syyllinen ja tämän pahanteon alkuunpanija haetaan käsiin.

Ja minä pyydän, että silloin kun totuus tulee ilmi, minun rakkaalle vaimolleni ja rakkaille lapsilleni osoitettaisiin niin suurta osanottoa kuin näin suuri onnettomuus vaatii."

(Päiväkirjan loppu.)