VIII.

Sellaista yksitoikkoista, tuskaista kulkua vierivät päivät vankeuteni alkupuolella Salut-saarilla. Joka kolmas kuukausi sain vaimoltani kirjoja, mutta ruumiillista työtä minulla ei ollut ensinkään; yöt varsinkin, jotka tässä vyöhykkeessä kestivät kaksitoista tuntia, olivat julmasti pitkät. Heinäkuussa 1895 olin pyytänyt saada ostaa itselleni veistotyökaluja, sain vankilan tirehtööriltä lyhyen kiellon sillä perusteella, että voisin niitten avulla paeta. En ymmärrä mitenkä minä olisin höylällä paennut saarelta, jota vahdittiin yöt päivät!

Syksyllä 1896 kovennettiin jo ennestään kovaa vankeuttani.

Syyskuun 4 päivänä 1896 sai rangaistussiirtolan komennuskunta siirtomaaministeriltä Andrée Lebon'ilta käskyn, että minua on toistaiseksi pidettävä yöt päivät huoneessani, yöt kaksinkertaisissa kahleissa ja että minun kävelypaikkani on ympäröitävä korkealla aituuksella. Sitäpaitsi kieltäydyttiin antamasta minulle kirjeitä ja lähetyksiä, kirjeeni sain tästä lähin kopioituina.

Näiden sääntöjen mukaan piti minun olla huoneessani, enkä saanut kävellä ulkona yhtä minuuttia. Tätä kesti niin kauan kuin rakennustarpeita kuletettiin saarelle ja niin kauan kuin aitaa rakennettiin, s.o. noin kaksi ja puoli kuukautta. Se vuosi oli hyvin lämmin; oli niin kuuma, että vahdit alituisesti valittivat ja sanoivat päänsä halkiavan tässä kuumuudessa; heidän valitustensa johdosta kasteltiin heidän huoneensa seiniä joka päivä vedellä sisältä. Minä tietysti olin sulamaisillani.

Syyskuun 6 päivästä lähtien pidettiin minua kaksinkertaisissa kahleissa yöt, ja sitä kesti melkein kaksi kuukautta. Se tapahtui tällä tavalla: kaksi U muotoista rautaa, kiinnitettiin alapäistään sängyn laitoihin. Näihin pistettiin rautatanko, johon kiinitettiin kaksi silmukkaa.

Rautatangon toisessa päässä oli nappula, toisessa lukko, niin että tanko oli kiini raudoissa ja siis myös sängyssä. Pistettyäni jalkani silmukoihin, oli minun mahdoton liikkua, minä olin ihan kiini sängyssä. Se oli kauhean tuskallista varsinkin kuumina öinä. Ja rautalenkit sitäpaitsi kihnuttivat jalkani pian vereslihalle.

Rakennuksen ympärillä oli 2 1/2 metrin korkuinen aita noin 1 1/2 metrin päässä rakennuksesta. Se oli paljoa korkeampi kuin rakennuksen pienet ristikkoikkunat, jotka olivat noin 1 metrin korkeudella maasta, ja siten huoneeseen ei päässyt ilmaa eikä valoa.

Paitsi täydellisesti tiheää lankkuaitausta, joka oli puolustusta varten varattu, rakennettiin vielä toinenkin yhtä korkea ja yhtä tiheä, joka pimitti niinkuin ensimäinenkin kaiken näköalan minulta. Tämä viimeksi mainittu aitaus muodosti siis pienen kävelypihan, jossa minä sain kolmen kuukauden täydellisen vankeuden jälkeen päivisin kävellä polttavassa helteessä ilman mitään varjoa, vahtisotamiehen aina ollessa kintereillä.

Syyskuun 4 päivään saakka 1896 olin minä ainoastaan yöllä ja päivän kuumimpina hetkinä ollut huoneessani. Paitsi niitä tunteja joina minä kävelin saarella tuolla 200 metrin alalla, joka minulle oli määrätty, istuin minä usein majan suojassa ja katselin merelle, ja vaikka ajatukseni olivat surulliset ja synkät, vaikkakin usein kuumeen kourissa vapisin, niin oli minulla suuressa tuskassani ainakin se lohdutus, että sain nähdä meren ja saatoin antaa katseeni harhailla laineilla ja usein myrskyisinä päivinä tuntea ärjyvien aaltojen tempaavan sieluni mukanaan. Mutta syyskuun 4 päivästä 1896 oli tämä kaikki kiellettyä; merta minä en enää saanut katsella, olin tukehtua huoneessani, jossa minulla ei ole enää ilmaa eikä valoa. Ainoa kävelypaikkani on käytävä noitten kahden aitauksen välillä, jossa päivällä, auringon paistaessa, ei ole hituistakaan varjoa.

Kesäkuulla 1896 oli minulla useampia ankaria kuumekohtauksia, joita seurasi verentungos päähän. Kerran yhtenä tällaisena tuskan ja kuumeen yönä tahdoin nousta ylös; kaaduin kuin pölkky koppini lattialle ja jäin siihen makaamaan pyörtyneenä. Vartija oli nostanut minut vuoteelleni tiedotonna ja verissäni. Seuraavina päivinä ei vatsani sietänyt minkäänlaista ravintoa. Minä laihduin paljon ja terveyteni sai kovan kolauksen. Olin vielä kovin heikko, kun tuo mielivaltainen ja epäinhimillinen lisärajoitus tehtiin syyskuussa 1896; silloin taas meni terveydentilani tuntuvasti alaspäin. Tällaisissa olosuhteissa en enää luullut voivani kestää kauempaa; ihmisvoimilla on aina kuitenkin rajansa, olkoonpa hänen tahtonsa ja tarmonsa kuinka suuri tahansa, ja sen rajan yli oli jo menty. Sentähden lopetin minä päiväkirjani pyynnöllä, että se annettaisiin vaimolleni. Kaksi päivää sen jälkeen otettiin minulta pois kaikki muutkin paperini; sain pitää jonkun määrän numeroittua ja leimattua paperia, niinkuin tähänkin asti, mutta minun täytyi heti antaa pois kaikki, minkä olin kirjoittanut, ennenkun sain uutta.

Mutta näinä pitkinä kidutuksen öinä, kun makasin sänkyyni kytkettynä ja turhaan odottelin unta silmiini, etsin minä sitä tähteä, joka johdattaisi minua viimeisen päätöksen? hetkellä, ja yhtäkkiä näinkin sen loistavan edessäni ja velvollisuuteni tietä viittaamalla sanovan: "Nyt sinulla on vielä vähemmän kuin koskaan ennen oikeutta jättää paikkaasi, sinulla on vähemmän kuin koskaan ennen oikeutta, vaikkapa vaan yhdellä päivällä lyhentää surullista ja kurjaa elämääsi. Olkoonpa kidutuksesi kuinka suuret tahansa, sinun täytyy kulkea, siksi kun sinut hautaan heitetään, sinun täytyy seisoa pää pystyssä pyöveliesi edessä, niin kauan kun sinulla on voiman varjoakaan, pienintä elon muruistakaan pitääksesi sielusi kukistamattoman kaikkivallan avulla heidän silmiensä edessä."

Tästä hetkestä päätin minä taistella tarmokkaammin kuin koskaan ennen.

Ajanjaksona, syyskuusta 1896 elokuuhun 1897 kovennettiin välitöntä vartioimistani päivä päivältä.

Vahtisotamiesten luku, paitsi vahtipäällikköä, oli alussa ollut 5, nyt lisättiin se 6;ksi ja 1897 vuoden lopulla 10:ksL Myöhemmin enennettiin sitä yhä vielä. Vuoteen 1896 asti sain minä joka kolmas kuukausi ne kirjat, jotka vaimoni lähetti minulle. Syyskuussa 1896 kiellettiin nämä lähetykset. Tosin minulle ilmoitettiin että saisin joka kolmas kuukausi ostattaa 20 kirjaa omilla varoillani; ensimäinen pyyntöni täytettiin kumminkin vasta monen kuukauden kuluttua, toisen kerran sain odottaa vielä kauemmin ja kolmannella kerralla ei pyyntöäni otettu ollenkaan kuuloon. Sen jälkeen sain tyytyä siihen kirjavarastoon, jonka olin saanut näillä edellisillä kerroilla.

Tässä varastossa oli, paitsi joku määrä kaunokirjallisia ja tieteellisiä aikakauslehtiä, muutamia siihen aikaan ilmestyneitä kirjoja: Schérer'inn _Etudes sur la littératur e contemporaine_, Lauson'in _Historia de la littérature_, muutamia Balzac'in teoksia, Barras'n _Mémoires_, Janin'in pieni _Critique_, maalaustaiteen historia, _Frankkien historia_, Rugustin Thierry'n _Récits des temps mérovingiens_, 7:s ja 8:s osa Lavisse'n ja Rambaud'n _Histoire générale IV:ème siécle jusqu'à nos jours_, Montaigne’n _Essais_, ja ennen kaikkia Shakespeare'n kootut teokset. Minä en ole koskaan ennen ymmärtänyt niin hyvin tätä suurta kirjailijaa kuin tänä surullisena aikana; minä luin hänen teoksiaan uudestaan ja yhä uudestaan; "Hamlet" ja "Kuningas Lear" esiintyivät minulle kaikessa mahtavuudessaan.

Minä työskentelin myös tieteellisissä aineissa, mutta kun minulla ei ollut tarpeellisia kirjoja, täytyi minun itseni valmistaa integrali- ja differentiali-laskutapojen perusteet.

Tällä tavoin pakoitin muutamaksi hetkeksi, jotka kumminkin olivat aivan liian lyhyet, aivoni työskentelemään muissa ajatuksissa kuin mitkä niitä tavallisesti vaivasivat.

Lyhyen ajan perästä olivat kumminkin kirjani surkuteltavassa tilassa; hyönteiset ottivat niihin asuntonsa, nakersivat ne rikki ja asettivat niihin munansa.

Asunnossani kihisi eläimiä; sadeaikana rasittivat minua moskiitot ja kaikkina aikoina muurahaiset, jotka esiintyivät niin suurissa laumoissa, että minun täytyi eristää pöytäni, panemalla sen jalkojen alle vanhoja petroolilla täytetyitä säilykelaatikoita. Vesi ei olisi ollut kyllin tehokasta, sillä muurahaiset muodostivat jonon sen pinnalle ja siten syntynyttä siltaa myöten kulkivat veden yli.

Enin vahingollisia olivat kumminkin äyriäishämähäkit, joitten purema on myrkyllinen. Niitten ruumis muistuttaa äyriäisiä, mutta jalat ovat pitkät kuten hämähäkeillä. Kaikkiaan ovat ne miehen kämmenen suuruiset. Tapoin niitä suuren joukon asunnossani, johon ne tunkeutuivat katon ja seinän välisestä raosta.

Lyhyesti, iskun jälkeen syyskuussa 1896 jouduin hetkiseksi epätoivon valtaan, mutta sitten palautui taas siveellinen tarmoni ja samalla kohottautui sieluni puhtaampana ja ylevämpänä vaatimuksissaan.

Lokakuussa kirjoitin vaimolleni:

<tb>

Salut'in saarilla lokakuun 3 p:nä 1896.

Minä en ole vielä saanut elokuun kirjeitäsi. Tahdon kumminkin kirjoittaa sinulle muutaman sanan ja lähettää kai'un äärettömästä rakkaudestani.

Minä kirjoitin sinulle viime kuussa ja avasin sydämeni, sanoin sinulle kaikki ajatukseni. En minä osaa mitään siihen lisätä. Minä toivon että sinulle annetaan se apu, jota sinulla on oikeus vaatia, ja minä toivon ainoastaan yhtä asiaa: saada pian tietää, että on saatu valoa tähän julmaan juttuun. Minä vielä tahdon sanoa sinulle, että meidän kärsimyksiemme hirmuinen kovuus ei saa turmella sydämiämme. Meidän nimemme, meidän itsemme täytyy vapautua tästä kamalasta seikkailusta sellaisina kuin me olimme, ennenkuin meidät siihen sotkettiin.

Mutta tällaisissa kärsimyksissä täytyy rohkeuden kasvaa, ei kostoa eikä valittamista varten, mutta sitä varten että vaatisimme valoa vihdoinkin tähän julmaan murhenäytelmään ja että syyllinen, jonka uhrina me olemme, saatettaisiin ilmi.

Miksi minä kirjoitan sinulle niin usein ja niin pitkältä, riippuu siitä että minä tahtoisin sanoa sinulle yhden asian paremmin kuin mitä minä voin, nim. että meidän tulee, vahvoina omissatunnoissamme, kohottautua kaiken yläpuolelle ilman huokauksia ja valituksia, sellaisten ihmisten tavoin, joilla on sydän paikallaan ja jotka kärsivät syyttömästi kidutuksia ja saattavat sortuakin niiden alle, tehdessään yksinkertaisesti vaan velvollisuutensa; ja jos tämä velvollisuus vaatii minua pitämään itseäni pystyssä niin kauan kun vaan voin, niin vaatii se sinua ja teitä kaikkia koettamaan saada valoa tähän kamalaan näytökseen, vetoamalla kaikkeen mahdolliseen apuun, sillä minä epäilen tosiaankin että ihmisolennot ovat koskaan saaneet kärsiä enemmän kuin me.

<tb>

Salut'in saarilla lokak. 5 p:nä 1896.

Sain juuri rakkaan ja hyvän kirjeesi, elokuussa kirjoitetun, kuin myös kaikki perheen kirjeet. Kirjoitan sinulle ei ainoastaan niiden kärsimysten painosta, joita me kaikki kärsimme, mutta myöskin lievittääkseni sitä tuskaa, jonka sinulle saatoin heinäkuun 6:nen päivän kirjeelläni.

Oi, rakas Lucie, ihmisen olento on heikko, hän on välistä raukkamainen ja itsekäs. Luulen, niinkuin olen sanonutkin, sinulle, että olin sillä hetkellä ruumista ja aivoja polttavan kuumeen vallassa, minä, jonka sielua niin kovasti on kolhittu ja jota kohdanneet kidutukset ovat niin suuret. Ja tässä koko olemukseni syvässä epätoivossa olisin minä tarvinnut ystävällistä kättä, myötätuntoisuutta herättäviä kasvoja, ja kuumeen houreissa ja tuskassa, kun en saanut kirjeitäsi, täytyi minun purkaa sinulle suruni, kun en voinut muillekaan tuskaani huutaa.

Minä olen kumminkin toipunut taas, olen tullut samanlaiseksi kuin olin, ja sellaisena minä pysyn viimeiseen hengenvetooni saakka.

Niinkuin jo sanoin sinulle toispäiväisessä kirjeessäni, niin meidän täytyy voimakkaina, ajaessamme oikeaa asiaa, kohottautua kaiken yläpuolelle, ja tehdä se niin suurella tahdon lujuudella, että meidän viattomuutemme tulee koko Ranskan nähtäväksi.

Meidän nimemme täytyy selviytyä tästä innoittavasta seikkailusta yhtä puhtaana kuin se oli sitä ennen; meidän lapsiemme täytyy saada pystyssä päin astua elämään.

Mitä niihin neuvoihin tulee, joita voin sinulle antaa ja joita olen antanut edellisissä kirjeissäni, niin tulee sinun ymmärtää että voin antaa ainoasti sydämestäni lähteneitä neuvoja. Sinä ja te kaikki olette edullisemmassa asemassa ja tiedätte itse parhaiten miten menetellä.

Toivon niinkuin sinäkin, että tämä hirmuinen tila pian selviäisi ja kaikkien meidän kärsimykset pian loppuisivat. Olkoon miten tahansa, meillä täytyy olla se usko, joka auttaa meitä vähentämään kärsimyksiämme, voittamaan kaikki tuskat ja antamaan lapsillemme tahrattoman ja kunnioitettavan nimen.

Alfred.

<tb>

Vaimoni kirje, jonka minä sain lokakuun. 5 p:nä 1896, oli kirjoitettu elokuun 13 p:nä ja se oli ainoa kirje, jonka sain vaimoltani sillä kuukaudella. Otan siitä tähän vaan seuraavan kohdan:

<tb>

Pariisissa elok. 13 p:nä 1896.

Sain juuri kirjeesi, joka oli kirjoitettu heinäkuun 6 p:nä ja vielä kyynel silmissä kirjoitan sinulle. Rakas, rakas mieheni, voi mitä syyttömiä kidutuksia sinun täytyy kärsiä ja minkälaisia tuskia kestää! Se on siihen määrin julmaa, siihen määrin hirvittävää, että paljas ajatuskin saattaa minut jo suunniltani pois.

Lucie.

<tb>

Marraskuussa en saanut yhtä ainoata niistä kirjeistä, jotka vaimoni kirjoitti syyskuussa; ne eivät ole koskaan tulleet minun käsiini.

Joulukuussa sain minä yhden vaimoni kirjeistä, joka oli kirjoitettu lokakuun 10 p:nä; kirjoitan siitä seuraavan otteen:

<tb>

Pariisissa lokakuun 10 p:nä 1896.

Odotan kovin levottomana kirjeitä sinulta. Ajattele, minä en ole saanut mitään tietoja sinusta sitte elokuun 9:nen päivän, s.o. kahteen ja puoleen kuukauteen; postin väliset viikot ovat hyvin pitkiä, jokaisen päivän myöhästyminen sen tulossa tuo uusia tuskia.

Lucie.

<tb>

Tammikuun 4 p:nä 1897 kirjoitin ininä vaimolleni:

<tb>

Salut'n saarilla tammik. 4 p:nä 1897.

Sain juuri sinun ja perheeni kirjeet marraskuulta. Syvä liikutus, jonka ne minulle tuottavat, on aina sama: sanoin selittämätön.

Niinkuin sinäkin, rakas Lucie'ni, niin ajattelen minäkin aina sinua, rakkaita lapsiamme ja teitä kaikkia ja kun sydämeni ei enää jaksa kestää tätä kidutusta, joka musertaa sitä niinkuin myllynkivet jyviä, joka repii rikki kaikki, mikä on jalointa, puhtainta, ylevintä, joka murtaa sielun joustavuuden; silloin minä puhkean aina samoihin sanoihin: "Olkoonpa kärsimyksesi kuinka suuret tahansa, niin kestä kumminkin, että saatat kuolla levollisena, kun tiedät jättäneesi lapsillesi rehellisen ja kunnioitettavan nimen."

Sinä tunnet sydämeni ja tiedät, ettei se ole muuttunut. Se on sotamiehen sydän, joka on välinpitämätön kaikille ruumiillisille kärsimyksille, joka asettaa kunnian kaiken yläpuolelle, joka on kestänyt ja vastustanut sen kaiken peloittavaa sortumista, mikä on tehnyt hänestä ranskalaisen, ihmisen, ja mikä jo yksinään pahoittaa hänet elämään, siitä syystä että hän oli isä ja että kunnia on säilytettävä sille nimelle, jota lapset kantavat.

Olen jo sinulle kirjoittanut laajasti tästä asiasta, olen koettanut selvästi ja asiallisesti esittää, miksi luotan ja uskon ehdottomasti yhtä hyvin toisten kuin toistenkin ponnistuksiin, sillä olen vakuutettu, ole varma siitä, että vetoaminen, jonka edelleen olen tehnyt lapsieni nimessä, velvoittaa ihmisiä, joilla on sydän paikallaan, auttamaan asiaamme. Toiselta puolen tunnen minä kyllin hyvin ne tunteet, jotka teitä elähyttävät tietääkseni, ett'ette suo itsellenne hetkenkään lepoa, ennenkun totuus on saatu ilmi.

Kaikkien sydämet ja voimat täytyy sentähden yhtyä viimeiseen ponnistukseen, jonka tarkoituksena on ajaa petoeläintä, siksi kun se on kukistettu eli toisin sanoen paljastaa tämän kauhean rikoksen alkuunpanija tahi alkuunpanijat. Mutta voi! Kuten olen sinulle sanonut, jos kohta luottamukseni onkin rajaton, niin on sydämen ja aivojen voimilla rajansa tässä kauheassa ja peloittavassa asemassa, jota niin kauan on täytynyt kestää. Minä tiedän myöskin että sinä kärsit ja se on pahinta.

Ei ole sinun vallassasi lyhentää minun ja meidän syyttömiä kärsimyksiämme. Ainoastaan hallituksella on kylliksi voimakkaita ja tehokkaita keinoja siihen, jollei se tahdo että ranskalainen, — joka ainoastaan pyytää isänmaaltaan oikeutta, täydellistä valoa, totuutta tähän kauheaan näytelmään, jolla on ainoastaan se yksi rukous tässä elämässä, että saisi rakkaiden pienokaisiensa tähden nähdä sen päivän vaikenevan, jolloin heille annetaan heidän kunniansa takaisin, — sortuu niin kauheissa oloissa, kamalan rikoksen tähden, jota hän ei ole tehnyt.

Minä toivon siis, että hallitus antaa sinulle apuaan. Käyköön minun kanssani miten tahansa, niin en voi muuta kuin sieluni kaikilla voimilla uudestaan ja yhä uudestaan lausua, ett'et kadottaisi luottamustasi, vaan pysyisit lujana ja voimakkaana, ja minä syleilen sinua kaikesta sydämestäni kaikilla voimillani, niin kuin sinua rakastankin, ja myös rakkaita, ihastuttavia lapsiamme.

Alfred.

<tb>

Otteita kirjeistä, joita tähän aikaan sain vaimoltani:

<tb>

Pariisissa marrask. 12 p:nä 1896.

Sain juuri kirjeesi, jotka ovat kirjoitetut 3:s ja 5:s päivä lokakuuta. Olen vieläkin liikutettuna onnesta saadessani hetkiseksi heittäytyä siihen suloiseen tunteeseen, jonka sanasi minulle tuottavat. Minä pyydän sinua, rakkaani, elä ajattele tuskaani ja kärsimyksiäni, joita minä voin kestää; olenhan jo sanonut sinulle, että minun personallisuuteni on vaan toisarvoinen, ja minua surettaisi kovasti, jos lisäisin kärsimyksiäsi omilla valituksillani. Elä siis välitä minusta, sinä tarvitset kaikki voimasi, kaikki rohkeutesi voidaksesi pysyä pystyssä tässä siveellisessä taistelussa, joka on niin tuskallinen, niin kova, ettet vaan lannistuisi ruumiillisen väsymyksen, ilmanalan, kaikenlaisien kieltäymyksien tuottaman painon alle.

<tb>

Pariisissa marrask. 24 p:nä 1896.

Minä tahtoisin niin mielelläni puhella kanssasi joka päivä... Mutta mitä se hyödyttää uudistaa aina samat sanat? Minä tiedän hyvin kyllä, että kirjeeni ovat toistensa kaltaiset, niissä kaikissa kun on sama ajatus, se ainoa ajatus, jonka edestä työskentelemme kaikki ja josta meidän elämämme, lastemme elämä, koko perheen elämä riippuu. Kuten sinä, voin minäkin kiinittää huomioni ainoastaan yhteen asiaan, sinun entisen arvosi palauttamiseen; minun päämääräni on vaan hankkia sinulle takaisin kunniasi; paitsi tätä alituista ajatusta, joka minua aina seuraa, ei minun mieltäni kiinnitä eikä liikuta mikään...

Lucie.

<tb>

Sitten helmikuussa:

<tb>

Pariisissa joulukuun 15 p:nä 1896.

Toivon saavani vielä tällä kuulla muutamia hyviä kirjeitä sinulta; iloitsin jo siitä että saisin lukea ystävällisen kirjeesi; mutta kun en mitään saanut, niin otin taas esille lokakuun kirjeet ja luin niitä uudestaan ja yhä uudestaan.

<tb>

Pariisissa jouluk. 25 p:nä 1896.

Vielä kerran panen kirjeet postiin sinulle menemään katkeraksi surukseni, ett'en vieläkään voi antaa sinulle sitä tietoa, jota haluat, jota me kaikki odotamme kovin levottomina, nim. sinun asettamista entiseen arvoosi. Minä tiedän, että tämä tulee olemaan sinulle uusi pettymys, kärsimyksiesi pitennys, ja se surettaa minua kaksin kerroin... Ystävä-raukka, minua vaivaa kamala tuska, sydämeni kärsii peloittavasti kärsimyksiesi tähden, jota kaikkien meidän toimeliaisuutemme, kaikkien meidän tahtomme ei voi lyhentää,

Lucie.

<tb>

Maaliskuussa 1897 annettiin, minun odottaa 28:nteen päivään, ennenkuin minulle annettiin vaimoni kirjeet tammikuulta. Ensimäisen kerran annettiin nämä kirjeet minulle jäljennöksenä. Missä määrin vieraan, välinpitämättömän käden kirjoittama sisältö oli alkuperäisen kanssa yhtäpitävä, sitä en voi sanoa. Tuntui katkeralta tämä uusi häväistys niin monen muun jälestä, ja se tuntui aina sieluni syvyyteen saakka, mutta ei mikään voinut heikontaa tahtoani.

[Sen jälkeen kun olin kirjoittanut nämä rivit, pyysin siirtomaiden ministeriltä saada vaimoni kirjeet, sekä ne, joita en koskaan ollut saanut, että ne, joista olin saanut jäljennökset, ja vieläpä nekin, jotka minä olin kirjoittanut Pirunsaarella ollessani ja joihin käyttämäni jokainen vihko, jonka lehdet olivat numeroidut ja leimatut, otettiin heti pois, kun sen olin täyteen kirjoittanut, ennen kun minulle annettiin uusi.]

[Kaikki ne paperit, jotka minä kirjoitin Pirunsaarella, löydettiin ja annettiin minulle takaisin. Mutta niistä lukuisista vaimoni kirjeistä, sekä alkuperäisistä että jäljennöksistä, ei voitu antaa takaisin muuta kuin neljä, sillä kaikki muut olivat hävitetyt silloisen siirtomaiden ministerin Lebon'in käskystä.]

<tb>

Kirjoitin vaimolleni:

<tb>

Salut'in saarilla maalisk. 28 p:nä 1897.

Pitkän ja tuskallisen odotuksen perästä sain juuri jäljennöksen kahdesta kirjeestäsi, jotka olivat tammikuussa kirjoitetut. Sinä valitat etten enää kirjoita sinulle. Minä olen kirjoittanut monta kirjettä tammikuun jälkeen, ehkenpä ne ovat nyt saapuneet perille.

Ne tunteet, jotka hallitsevat sydämissämme, jotka johtavat sielujamme, ne me tunnemme. Olemmehan me kaksi ja me kaikkikin tyhjentäneet kärsimyksen pikarin viimeiseen tippaan.

Sinä pyydät, rakas Lucie’ni, minun puhumaan paljon itsestäni. Mutta paha kyllä, minä en voi. Kun saa kärsiä niin kauheasti, kun saa kestää sellaista siveellistä kurjuutta, on mahdotonta tietää yhtenä päivänä, mitä seuraavana päivänä tapahtuu.

Sinä annat kaiketi minulle anteeksi, jollen aina ole ollut maltillinen, jos usein olen antanut sinun jakaa suurimmat tuskani, sinun, joka jo kärsit niin paljon ennestään. Mutta välistä kävi liian tukalaksi, ja minä olin niin yksin.

Mutta tänään kuten eilenkin, pois kaikki valitukset ja nuhteet. Elämä ei ole minkään arvoinen, sinun täytyy riemuita kaikista kärsimyksistäsi, olkootpa ne millaiset tahansa, hyvin ylevän ja puhtaan sielun tavoin, jolla on pyhä velvollisuus täytettävänään.

Ole voittamattoman vahva ja urhoollinen, katse kiinnitettynä suoraan eteenpäin päätarkotusta kohden, katsomatta oikealle tai vasemmalle.

Oi, minä tiedän hyvin että sinäkin olet vaan ihmisolento; mutta kun tuska tulee liian suureksi, kun ne koettelemukset, joita tulevaisuus tuo helmassaan, ovat liian suuret, niin katsele lapsiamme ja vakuuta itsellesi että sinun täytyy elää, että sinun täytyy olla heidän tukenaan ja turvanaan siihen päivään asti, jolloin isänmaa tunnustaa, että olen ollut se mikä olen...

Mutta mitä minä yhä tahdon sinulle kertoa sieluni koko voimalla ja tällä äänellä, jota sinun aina tulee kuulla, se on: rohkeutta, rohkeutta! Sinun kärsivällisyytesi ja tahdonlujuutesi ei saa loppua, meikäläiset eivät saa väsyä, ennenkun totuus on saatu ilmi ja tullut tunnustetuksi.

En voi koskaan kirjeissäni ilmituoda sitä rakkautta, jota tunnen sinua ja kaikkia teitä kohtaan. Jos olen aina tähän saakka voinut vastustaa niin suurta siveellistä kurjuutta, tulee se siitä, että olen ammentanut voimaa ajatellessani sinua ja lapsia...

Alfred.

<tb>

Vaimoni kahdesta, vieraan käden jäljentämästä kirjeestä, jotka sain vasta maaliskuun 28 p:nä, panen tähän seuraavan kohdan:

<tb>

Pariisissa tammik. 1 p:nä 1897.

Tänään on minulla tavallista suurempi tarve tulla luoksesi, lähestyä sinua, puhella kanssasi suruistamme ja toiveistamme. Tämän päivän, joka on synkempi muita, siksi että se tuo mieleen suloisia muistoja kauvan sitte tapahtuneista asioista, tahtoisin viettää kokonaan puhelemalla kanssasi, se tuntuisi siten lyhemmältä, vähemmän katkeralta; minä en tarvitseisi uudestaan lausua niin usein ja kauan aikaa sitte kerrottuja toivomuksia. Kaikilla voimillani halajan minä sitä kauan odotettua hetkeä, jolloin voimme elää rauhassa, jolloin voin antaa takaisin sinulle kunniallisen nimen, jolloin voin puristaa sinua rintaani vasten... Toivokaamme että tämä uusi vuosi toteuttaa toivomuksemme...

Siinä alituisessa odotuksessa, jossa minä elän, voivat ainoastaan sinun kirjeesi tuottaa minulle lepoa; se on jotakin sinusta, pieni osa ajatuksistasi, joka tulee luokseni ja lohduttaa minua kokonaisen kuukauden...

Lucie.

<tb>

Niistä muutamista jäljennetyistä kirjeistä, joita sain, en voinut saada selville, mitä siihen aikaan Ranskassa tapahtui. Sivumennen muistuu niistä mieleeni:

Kirjoitus sanomalehdessä _l'Éclair_ syyskuun 15 päivältä 1896, joka ilmaisi että oikeuden käsittelyhuoneessa ilmoitettiin tuomareille yksinään salainen asiakirja.

Bernard Lazare'n rohkea teko, kun hän marraskuussa 1896 julkaisi lentokirjasensa: _Une erreur judiciaire_ (eräs oikeus-erehdys);

Sanomalehti _Matin’issa_ marraskuun 10 päivänä 1896 tarkan jäljennöksen julkaiseminen bordereau'sta.

Castelin'in interpellatsioni edustajakamarissa marraskuun 18 p:nä.

Tarkemman selon näistä tapauksista sain vasta takaisin tullessani 1899.

Ei vaimoni eikä kukaan sotaministeristöön kuulumaton henkilö tiennyt silloin, että everstiluutnantti Picquart oli keksinyt todellisen petturin, yhtä vähän kuin he olivat selvillä tämän ihailtavan upseerin urhoollisesta käytöksestä ja niistä rikoksellisista tempuista, jotka estivät häntä loppuun suorittamasta työtään totuuden ja oikeuden hyväksi.

Sitten rupesin saamaan kirjeet taas alkuperäisinä. Huhtikuussa sain vaimoltani yhden ainoan kirjeen helmikuun 20:ltä päivältä, josta julkaisen otteen; siitä kirjeestä sain tietää että minun kirjeistäni oli samoin jätetty hänelle vaan jäljennökset.

<tb>

Pariisissa helmikuun 20 p:nä 1897.

Minulla on ollut ilo saada uusi, rakas kirje sinulta, olen yhä vielä siitä suuresti onnellinen, vaikka sainkin sen vaan jäljennöksenä. Oli aina suuri lohdutus minulle nähdä käsialaasi; minusta tuntui että silloin omasin palasen sinusta itsestäsi, jäljennöksestä häviää kirjeen sydämellinen luonne ja se persoonallinen leima, jonka koneellinen kirjoittamistyö tuo mukanaan ajatuksen syntyessä ja muodostuessa. Minä kaipaan tätä erikoisuutta, kun sinun kirjeesi ovat välinpitämättömän käden jäljentämiä, ja se on yksi niistä seikoista, joka on ollut minulle raskain kaikista pikkusuruista, joita minun on täytynyt kärsiä...

Lucie.

<tb>

Toukokuussa kirjoitin vaimolleni:

<tb>

Salut'in saarilla, toukok. 4 p:nä 1897.

Sain juuri sinun ja perheen kirjeet maaliskuulta, luen aina samanlaisella kirvelevällä mielellä, samanlaisella tuskalla, mitä sinä ja te kaikki olette kirjoittaneet, siinä määrin ovat sydämemme haavoittuneet ja rikkirevityt paljojen kärsimyksien kautta.

Odottaessani kirjeitäsi kirjoitin sinulle muutamia päiviä sitten ja sanoin sinulle etten tahtonut tutkia, en ymmärtää enkä tietää, miksi minulle annettiin kannettaviksi kaikki nämä tuskat. Joskin minä omantuntoni voimalla, velvollisuudentuntoni avulla olen voinut kohottaa itseni kaiken yläpuolelle, tukahduttaa uudestaan ja yhä uudestaan sydämeni ja koko olentoni kapinaa, niin ei se kumminkaan todista ettei sydämeni olisi kärsinyt kovasti ja ettei kaikki olisi riekaleina.

Mutta minä olen myöskin sanonut sinulle, etten hetkeksikään ole kadottanut rohkeuttani ja ettet sinä ettekä kaikki muutkaan saa kadottaa rohkeuttanne.

Niin, julmaa on kärsiä tällä tavalla, kaikki tämä on hirmuista, se kun hämmentää uskonkin siihen, mikä tekee elämän kauniiksi ja jaloksi; mutta nykyään ei löydy muuta lohdutusta meille kaikille kuin totuuden löytäminen, täyden selvyyden saaminen.

Niin suuri kuin tuskasi lieneekin, niin paljon kuin me kaikki saammekin kärsiä, niin sano kumminkin itsellesi, että sinulla on täytettävänä pyhä velvollisuus, jota ei mikään saa järkyttää, tämä velvollisuus on: kohottaa yksi nimi kaikkeen kunniaansa, koko Ranskan nähtäväksi.

Tällä haavaa on tarpeetonta sanoa sinulle mitä sydämessäni tunnen sinua, lapsiamme ja kaikkia teitä kohtaan.

Onnenpäivinä ei huomaakaan hellyyden koko syvyyttä ja voimaa, joka piilee sydämen pohjalla rakkaitansa kohtaan. Onnettomuus, niitten kärsimyksien tunteminen, joita saavat kestää henkilöt, joitten edestä tahtoisi uhrata viimeisen verenpisarankin, on tarpeen ymmärtääkseen sen voimaa ja mahtavuutta. Jos sinä tietäisit, kuinka minun on epätoivon hetkinä täytynyt ajatuksissani turvautua sinuun ja lapsiin pakoittaakseni itseäni elämään, mukautuakseni siihen, johon en ilman velvollisuuden tunnetta ikinä olisi alistunut.

Tämä johtaa minut aina, rakkaani, siihen samaan: tee velvollisuutesi urhoollisesti, masentumatta, niinkuin hyvin ylevä ja ylpeä ihmissielu, joka on äiti ja tahtoo että se nimi, jota hän ja hänen lapsensa kantavat, tulee puhdistetuksi tästä kamalasta tahrasta. Toivon siis sinulle ja kaikille teille aina vaan rohkeutta, rohkeutta...

Alfred.

<tb>

Muutamia otteita vaimoni kirjeistä, jotka minä sain tähän aikaan:

<tb>

Pariisissa, maaliskuun 5 p:nä 1897.

Tahdoin odottaa postin tuloa, ennenkuin rupeaisin puhelemaan kanssasi, mutta minä en voi hillitä kärsimättömyyttäni, on aivan mahdotonta kestää niin pitkää kidutusta, tarvitsen keventää mieltäni, tulla sinun luoksesi, lämmittää sydäntäni sinun sydämesi vieressä ja päästä edes silmänräpäykseksi ajattelemasta tätä pitkää, loppumatonta erillä-oloamme, joka mieleni saattaa aina kuohuksiin. Kirjoittaessani sinulle, saan ainakin hetkeksi rauhan, kynä, mielikuvitus, tahdonponnistus vievät minut sinun läheisyyteesi, niin lähelle, kuin tahtoisin ollakin sinua lohduttamassa ja rauhoittamassa tulevaisuuden suhteen ja antamassa sinulle kaiken sen toivon, joka on sydämeeni suljettu ja jonka niin mielelläni tahtoisin kanssasi jakaa. Se on hyvin pian hupeneva hetki, mutta siten onnistun muutamaksi hetkeksi päästä läheisyyteesi ja tunnen elähtyväni uudelleen...

Lucie.

<tb>

Pariisissa maaliskuun 16 p:nä 1897.

Muutama päivä sitten tulin minä puhelemaan kanssasi, olin silloin suuressa tuskassa uutisia odottaessani; nyt olen saanut rakkaat kirjeesi, odotetut ja niin hartaasti toivotut. Siitä saakka olen painamalla painanut mieleeni sanojasi, en väsy niitä lukemasta uudestaan ja yhä uudestaan; ne ovat ainoat iloiset hetkeni, jolloin elän lähempänä sinua.

Niinkuin viime kuussakin, niin en nytkään saanut iloa nähdä käsialaasi; minulle annettiin vaan jäljennös, ja voit ajatella kuinka sydämeni vuotaa verta, kun minulta ryöstettiin tämä ainoa lohdutus, jota tähän kesään saakka ei minulta kielletty. Mikä katkeruuden ja tuskan tie meillä on kuljettavana; nämä ovat tosin pikkuasioita, jotka pitäisi jättää mainitsematta, jos niitä vertaa tehtävämme suuruuteen, mutta tunteellisille luonteille eivät nämä haavat ole vähemmän kirveleviä.

Koska meidän täytyy jatkaa, niin elkäämme seisahtuko tähän, ja koska me onnettomuudessamme olemme kutsutut täyttämään pyhän velvollisuuden nimemme kunnian puolesta, sen nimen, jota lapsemme kantavat, niin kohottautukaamme myös tehtävämme tasalle emmekä saa laskeutua kaiken tämän kehnouden likaan. Jos suru murtaa meidät, niin lohduttakaamme itseämme ainakin sillä, että olemme tehneet velvollisuutemme, tekeytykäämme lujiksi omantuntomme puhtaudessa ja säilyttäkäämme koko tarmomme, koko voimamme päästäksemme onnellisesti tarkoitustemme perille.

Lucie.

<tb>

Kesäkuussa 1897 tapahtui hälytys, josta olisi voinut olla surulliset seuraukset. Määräyksissä sanottiin, että pieninkin minun puoleltani tahi ulkopuolelta toimeenpantu karkausyritys saattaisi minulle maksaa henkenikin. Vahtisotamiehen tuli nimittäin keinolla millä tahansa estää minun poisviemistäni tai karkaamistani. Saattaa siis ymmärtää, kuinka vaaralliseksi tällaisten määräyksien mukaan jokainen vartijastossani syntynyt hälytys voi käydä. Nämä säännöt olivat muutoin inhoittavia, sillä ei suinkaan minua voitu panna edesvastuuseen yrityksestä, joka tehtiin ulkoapäin, jos sellainen todellakin olisi tapahtunut, mutta kaikessa tapauksessa olisin minä ollut sille aivan vieras.

Kesäkuun 6 p:nä, noin kello 9 aikaan iltasella lennätettiin yhtäkkiä raketti ilmaan Royale'n saaresta. Kerrottiin että yksi kuunari oli näyttäytynyt siinä virrassa, joka on Pyhän-Josefin saaren ja Pirunsaaren välillä. Rangaistuslaitoksen päällikkö antoi käskyn ampua sitä tyhjillä laukauksilla ja miehittää kaikki varustukset taistelua varten. Itse tuli hän lisämiehistöllä vahvistamaan Pirunsaarella olevaa osastoa. Minä olin jo paneutunut maata ja sulkeutunut hökkeliini vahtisotamiehen kanssa, niinkuin oli tapana tehdä joka yö; heräsin äkkiä kanuunan paukkeeseen, jota seurasi kiväärin laukaukset ja minä näin vahdin, kivääri valmiina, terävästi tarkastavan minua. Kysyin: "Mikä nyt on hätänä?" Vahti ei vastannut. Kun minä ajattelin ainoastaan yhtä asiaa: kunniaani, enkä välittänyt siitä mitä ympärilläni tapahtui, heittäysin uudestaan vuoteelleni. Tämä oli kenties onneksi; vahdilla oli ankarat määräykset ja mahdollista on että hän olisi ampunut minua, jos minä hämmästyneenä tuosta oudosta hälinästä olisin rynnännyt ylös sängystäni.

Elokuun 10 p:nä 1897 kirjoitin vaimolleni:

<tb>

Sain juuri kirjoittamasi kolme kirjettä kesäkuulta ja kaikki perheen kirjeet; sen aina yhtä elävän, yhtä vihlovan mielivaikutteen alaisena, jonka ne monet suloiset muistot ja yhtä monet julmat kärsimykset tuottavat minulle, tahdon vastata niihin.

Sanon sinulle vielä kerran ensiksi koko syvän rakkauteni, äärettömän hellyyteni, koko ihailuni sinun jalosta luonteestasi; minä avaan sinulle koko sieluni ja sanon sinulle mikä on velvollisuutesi ja oikeutesi, se oikeus, jota et saa jättää ennenkun kuoleman edessä.

Ja tämä oikeus, tämä luovuttamaton velvollisuus niin hyvin maatani kuin sinua ja kaikkia teitä kohtaan vaatii hankkimaan täyttä ja perinpohjaista valoa tähän kauheaan näytökseen, se vaatii tahtomaan ilman heikkoutta, ilman kerskaamista, mutta murtumattomalla tahdonvoimalla, että meidän nimemme, se nimi, jota meidän rakkaat lapsemme kantavat, tulee puhdistetuksi tästä kamalasta tahrasta.

Tämä tarkoitus täytyy sinun ja teidän kaikkien saavuttaa hyvinä ja urhoollisina ranskalaisina, jotka kärsivät syyttömästi, mutta jotka, olkoonpa vääryydet ja häväistykset millaisia tahansa, eivät koskaan hetkeksikään unhoita velvollisuuksiaan isänmaata kohtaan. Ja sinä päivänä, jolloin valo on saatu, jolloin koko totuus on tullut ilmi — ja sen täytyy tapahtua, sillä sellaisessa asiassa ei saa säästää aikaa, ei kärsivällisyyttä eikä tahtoa — no niin, jos minä en silloin enää ole elossa, niin on se sinun asiasi puhdistaa muistoni tästä uudesta, ansaitsemattomasta häväistyksestä, jota ei mikään koskaan ole oikeuttanut. Niin, minä kerron uudestaan, että millaiset ovatkin kärsimykseni olleet ja miten hirmuiset ne kidutukset, joilla minua on rääkätty ja joita en koskaan voi unhoittaa enkä käsittää muuten kuin ajattelemalla, että ihmisiä väliin voivat intohimot eksyttää, olen aina muistanut, että yläpuolella ihmisten intohimoja ja erehdyksiä on isänmaa. Sen asia on siis olla minun korkein tuomarini.

Kunniallisena ihmisenä oleminen ei riipu siitä, ettei halua varastaa sataa sou'ta [sou vastaa noin 5 penniä Suomen rahaa. Suom. muist.] naapurinsa taskusta; kunniallisena ihmisenä oleminen, sanon minä, on siinä, että voi aina katsoa itseään siinä kuvastimessa, joka ei unhota, vaan näkee kaikki ja tuntee kaikki, sanalla sanoen, voida katsoa kuvaansa omassatunnossaan varmana siitä, että aina ja joka paikassa on tehnyt velvollisuutensa. Siitä olen minä varma.

Siis, rakas ja hyvä Lucieni, tee velvollisuutesi rohkeasti, leppymättä, niinkuin hyvän ja urhoollisen ranskattaren tulee, joka kärsii syyttömästi, mutta joka tahtoo että se nimi, joka hänellä on, joka hänen lapsillaan on, tulee puhdistetuksi tästä julmasta tahrasta. Valoa täytyy saada ja sen täytyy loistaa oikein kirkkaasti. Aika ei vaikuta enää mitään asiaan.

Minä tiedän sitäpaitsi liiankin hyvin, että ne tunteet, jotka elähyttävät teitä kaikkia, ovat yhteisiä meille kaikille, niin sinun rakkaalle perheellesi kuin minunkin.

Lapsista en voi sinulle puhua. Tunnenhan sinut kyllin hyvin voidakseni edes hetkeäkään epäillä kasvattamistapaasi. Elä jätä heitä koskaan, ole aina heidän luonaan sydämellä ja sielullasi, kuuntele heitä aina, olkoonpa heidän kysymyksensä kuinka kiusallisia hyvänsä.

Niinkuin olen usein sanonut sinulle, ei kasvattamisen taito riipu siitä että turvan heidän aineellisen tai vieläpä henkisenkin elämänsä, vaan siitä että takaa heille sen tuen, jonka heidän aina tulee löytää vanhemmissaan, sen luottamuksen, jota näiden aina pitää istuttaa heihin, sen varmuuden, joka heillä aina tulee olla tietääkseen, missä he voivat keventää sydämiänsä, löytää unhotusta suruillensa, vastoinkäymisilleen ja tappioilleen, kuinka pieniltä ja vähäpätöisiltä ne väliin voivat näyttääkin.

Näihin viimeisiin riveihin tahtoisin minä vielä panna koko rakkauteni sinua kohtaan, rakkaita lapsiamme, rakkaita vanhempiasi, sanalla sanoen, kaikkia teitä kohtaan, joita minä rakastan sydämeni syvyydestä, kaikkia ystäviä kohtaan, joiden muuttumattoman ystävyyden minä tunnen; minä tahtoisin edelleen kehoittaa sinua rohkeuteen ja yhä rohkeuteen ja sanoa sinulle ettei mikään saa järkyttää tahtoasi, että minun elämäni päällä väikkyy viimeisenä huolena huoli nimeni kunniasta, sen nimen, joka myös on sinun ja lastemme; tahtoisin innostaa sinua sillä hehkulla, joka elähyttää minun sieluani, hehkulla, joka sammuu vasta elämäni kanssa.

Alfred.

<tb>

Sitten kun nuo aitaukset asuntoni ympärille olivat valmistuneet, tuli se melkein mahdottomaksi asua; siellä olo oli sama kuin kuolema. Siellä ei ollut enää ilmaa eikä valoa; lämpö oli kuivana vuodenaikana polttavaa ja tukahduttavaa; sadeaikana oli asunto hyvin kostea, tässä maassa on kosteus yksi suurimpia rasituksia eurooppalaisille. Olin hyvin masentunut, en ainoastaan liikunnon puutteesta, vaan vielä enemmän epäterveellisen ilman vaikutuksesta. Lääkärin ehdotuksesta päätettiin rakentaa uusi maja.

Elokuulla 1897 purettiin kävelypihan aitaus käytettäväksi aidan rakentamiseen uuden majan ympärille. Sinä aikana pidettiin minut jälleen sisään suljettuna.