IV.

Epätoivoni oli rajaton. Yö, joka seurasi tuomiota, oli surkeimpia surullisessa elämässäni. Minä koetin keksiä mitä kummallisimpia keinoja. Olin väsynyt niin paljoon julmuuteen ja kauhistunut niin paljosta vääryydestä. Vaimoni ja lasteni muisto esti minua tekemästä lopullista tiliä itseni kanssa ja minä päätin odottaa.

Seuraavana päivänä kirjoitin kirjeen:

Joulukuun 23 p. 1894.

Rakas!

Minä kärsin paljon, mutta säälin sinua enemmän kuin itseäni. Minä tiedän, kuinka paljon sinä rakastat minua, sydämesi mahtaa vuotaa verta. Minä puolestani olen ajatuksissani aina ollut sinun luonasi, rakkaani, yötä ja päivää.

Voiko olla mitään hirvittävämpää: olla viaton, viettää nuhteetonta elämää ja tulla tuomituksi kamalimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi tehdä. Välistä luulen että minulla on hirveä painajainen.

Ainoastaan sinun tähtesi olen tänä päivänä voinut kestää; ainoastaan sinun tähtesi, rakkaani, olen kestänyt tämän pitkän piinan. Tulevatko voimani kestämään loppuun saakka? Sitä en tiedä. Sinä vain voit antaa minulle rohkeutta, sinun rakkaudestasi toivon sitä saavani.

Minä olen allekirjoittanut pyyntöni tuomion tarkastamisesta.

Minä en uskalla puhua kanssasi lapsista, muisto heistä repii sydämeni ruumiista. Kirjoita minulle niistä, se on oleva lohdutukseni.

Minun sydämeni on niin raadeltu ja katkeruuteni sellainen, että olisin jo eronnut tästä surullisesta elämästä, ell'ei ajatus sinusta olisi pidättänyt minua ja pelko, että siten yhä enemmän lisäisin suruasi, on estänyt kättäni.

Kun on kuullut kaiken sen, mitä minulle on sanottu ja tietää sielussaan ja omassatunnossaan, ettei ole koskaan pettänyt, eikä koskaan tehnyt pienintäkään varomattomuutta, on tämä hirveintä siveellistä piinaa.

Minä koetan elää sinun tähtesi, mutta minä tarvitsen sinun apuasi.

Pääasia on — tapahtukoon minulle mitä tahansa — etsiä ilmi totuus, penkoa taivas ja maa sen löytääkseen, ja antaa jos tarvitaan koko omaisuutemme mennä, puhdistaakseni nimeäni, jota on loassa ryvetelty. Tämä ansaitsematon tahra on mihin hintaan tahansa pestävä pois.

Minulla ei ole voimia kirjoittaa enempää. Syleile rakkaita vanhempiasi, lapsiamme ja koko maailmaa minun puolestani.

Alfred.

Koeta saada lupaa käydä luonani. Minusta tuntuu niin kuin sitä ei enää voitaisi sinulta kieltää.

Joulukuun 23 päivänä, samana päivänä, kirjoitti vaimoni:

Joulukuun 23 p. 1894.

Mikä onnettomuus, mikä piina, mikä häväistys! Me olemme aivan kauhistuksissamme. Minä tiedän kuinka luja olet, minä ihailen sinua. Sinä olet onneton marttyyri. Minä pyydän sinua: kestä reippaasti tämä uusi kärsimys. Elämämme, omaisuutemme on uhrattava syyllisten etsimiseksi. Meidän on löydettävä heidät, meidän täytyy löytää heidät. Sinä olet saapa hyvitystä.

Me olemme liki viisi vuotta eläneet pelkässä onnessa, eläkäämme nyt sen muistossa; kerran tapahtuu oikeus ja me tulemme taas onnellisiksi ja lapsesi ihailevat sinua. Pojastasi teemme samanlaisen miehen kuin sinä, minä en voisi hänelle valita parempaa esikuvaa. Minä toivon, että lupaavat minun käydä luonasi. Kaikessa tapauksessa saat olla varma yhdestä asiasta ja se on se, että minä seuraan sinua minne tahansa sinut lähettänevätkin. Minä en tiedä antaako laki minun seurata sinua, mutta se ei voi estää minua matkustamasta luoksesi ja sen minä teen.

Vielä kerran, kestävyyttä, sinun täytyy elää lastemme ja minun tähden.

<tb>

Joulukuun 23 p. iltasella.

Minulla on äärettömässä surussani ollut se ilo, että olen saanut tietoja sinusta; olen kuullut herra Demange'n puhuvan sinusta niin lämpimästi ja sydämellisesti, että sydänparkani on saanut siitä lohdutusta.

Sinä tiedät, että minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, rakas, rakas mieheni; rajaton onnettomuutemme, kauhea häväistys, jonka esineenä olemme, lujentavat vaan minun rakkauteni siteitä.

Kaikkialle, minne sinä menet tai minne sinua lähetetään, seuraan minä mukana; yhdessä voimme paremmin kestää maanpakolaisuuden, elämme toisillemme... kasvatamme lapsiamme, annamme heille teräksisen sielun kestämään elämän vaiheita.

Minä en voi elää ilman sinua, sinä olet minun lohdutukseni. Ainoa onni, joka minulla on jälellä, on se, että saan päättää päiväni sinun kanssasi. Sinä olet ollut marttyyri ja sinulla on vielä paljon kärsittävää. Se rangaistus, joka tulee osaksesi, on inhoittava. Lupaa minulle, että kestät sen rohkeasti.

Sinä olet voimakas viattomuudessasi; kuvaile, että se onkin toinen, jota häväistään, mukaudu ansaitsemattomaan kohtaloosi, tee se minun tähteni, sen naisen tähden, joka rakastaa sinua. Anna heille tämä todistus rakkaudestasi, tee se lastesi tähden; he tulevat kiittämään sinua kerran. He syleilevät sinua ja kaipaavat isäänsä, pienet raukat.

Lucie.

Olin ilman toivoa allekirjoittanut pyyntöni tarkastusoikeuteen tuomion tarkastamisesta. Oikeastaan voi tuomion tarkastusta tämän oikeuden edessä pyytää vaan muotovirheiden tähden, minä en silloin tiennyt että tuomio oli julistettu laittomasti.

Päivät kuluivat tuskallisessa odotuksessa; minä häilyin velvollisuuteni ja sen kauhun välillä, jota sellainen halpamainen ja ansaitsematon rangaistus minussa vaikutti. Vaimoni, joka ei vielä ollut saanut lupaa käydä luonani, kirjoitti minulle pitkiä kirjeitä vahvistaakseen minua ja auttaakseen minua kestämään arvoni alentamista.

Jouluk. 24 päiv. 1894.

Minä kärsin enemmän kuin voi kuvailla niiden hirveiden kärsimysten tähden, joita sinun on kestettävä; minun ajatukseni ei jätä sinua hetkeksikään. Minä näen sinut yksin sellissäsi, mustimpien ajatuksien murjomana, minä vertailen nykyhetkeen onnellisia vuosiamme, suloisia päiviä, joita yhdessä vietimme. Kuinka onnellisia olimme, kuinka hyvä ja rakastavainen olit minua kohtaan, millä alttiudella minua hoitelit, kun olin sairaana, minkälainen isä olet ollut rakkaille pienokaisillemme. Tämä kaikki on yhtä mittaa mielessäni; olen onneton, kun et ole luonani, tunnen olevani niin yksin. Rakas ihailtu mieheni, meidän täytyy ehdottomasti saada vielä toisemme, elääksemme toisillemme, sillä me emme ole mitään ilman toisiamme. Sinun täytyy alistua kaikkeen ja kestää ne hirveät koetukset, jotka sinua odottavat, sinun täytyy olla vahva ja ylpeä onnettomuudessa...

<tb>

Joulukuun 25 p.

Minä itken, itken ja purskahdan yhä uudestaan itkemään. Sinun kirjeesi ainoastaan voivat lohduttaa minua suuressa surussani, ne ainoastaan voivat pitää pystyssä ja lohduttaa minua. Elä minun tähteni, rakas ystäväni, minä rukoilen sinua, kokoa kaikki voimasi taisteluun, ponnistakaamme molemmat yhdessä, siksi kun rikoksellinen tulee ilmi. Mitä minusta tulee ilman sinua? Minulla ei sitten olisi enää mitään, joka kiinnittäisi minua maailmaan, minä kuolisin surusta, jos minulla ei olisi toivoa saada kerran vielä nähdä sinua luonani ja viettää onnellisia vuosia sinun sivullasi...

Lapsemme ovat viehättävät. Pikku Pierre parka ikävöi niin sinua ja minä voin vaan kyynelillä vastata hänelle. Tänä aamuna kysyi hän minulta viimeksi, etkö sinä tule kotiin tänä iltana. Minulla on niin ikävä, niin ikävä isää, sanoi hän. Jeanne on muuttunut tavattomasti; hän puhelee hyvin, sanoo kokonaisia lauseita ja kaunistuu kovin. Kestävyyttä, sinä olet minut näkevä kerran; unelmamme, aikeemme uudistuvat ja me voimme ne toteuttaa.

<tb>

Joulukuun 26 p:nä 1894.

Minä olen itse kantanut kapineesi vankilan kansliaan. Menin tähän synkkään rakennukseen, jossa sinä viattomasti kärsit rangaistustasi. Hetkisen tuntui kuin olisin ollut läheisyydessäsi; olisin tahtonut repiä alas nämä kylmät muurit, jotka eroittivat meidät, saadakseni syleillä sinua. Paha kyllä löytyy asioita, joita vastaan tahto on voimaton, joita ei mitkään ruumiilliset ja siveelliset voimat kykene voittamaan. Malttamattomuudella odotan sitä hetkeä, jolloin voimme heittäytyä toistemme syliin...

Minä pyydän sinulta ääretöntä uhraavaisuutta, sitä nimittäin että eläisit minua varten, lapsiamme varten, ja taisteleisit siksi, kun saavutat oikeuden... Minä kuolisin surusta, jos sinua ei olisi, minun voimani eivät kestäisi taistelussa, sinä olet ainoa, joka voit antaa minulle voimia.

<tb>

Joulukuun 27 p:nä 1894.

Minä en väsy kirjoittamasta sinulle ja puhumasta kanssasi, se on minun ainoa hyvä hetkeni; minä en voi tehdä muuta kuin sitä ja sitten itkeä. Kirjeesi tekevät minulle niin hyvää; kiitos niistä. Jatka hemmottelemistasi. Minä annan sinun nimissäsi lapsille leikkikaluja, vaikka ne eivät tarvitse niitä sinua muistaakseen. Sinä olit niin hyvä heitä kohtaan, että pienokaisesi eivät unohda sinua. Pierre kysyy usein sinua ja tänä aamuna tulivat molemmat kamariini ihailemaan valokuvaasi... Ystävä raukka, kyllä mahdat kärsiä, kun et saa nähdä niitä. Mutta säilytä uljas rohkeutesi; on tuleva se päivä, jolloin taas tapaamme toisemme ja olemme kaikki onnellisia ja jolloin saat hyväillä ja rakastaa heitä.

Minä pyydän sinua, elä välitä siitä mitä joukko ajattelee. Sinä tiedät miten mielipiteet vaihtelevat. Rohkaiskoon sinua se tieto, että kaikki ystäväsi ja kaikki, jotka tuntevat sinut, ovat sinun puolellasi; kaikki järkevät ihmiset koettelevat saada selville salaisuutta.

<tb>

Joulukuun 28 p:nä 1894.

Minä näin, että olet saanut enemmän rohkeutta ja olet antanut minulle takasin omani... Kestä reippaasti tämä surullinen rangaistus, nosta pääsi ja huuda ilmoille viattomuutesi ja syytön kärsimisesi pyöveleillesi.

Sitten kun julma rangaistus on ohi, panen minä kaiken rakkauteni, kaiken hellyyteni, kaiken kiitollisuuteni auttaakseni sinua kestämään jälellä olevaa. Kun on puolellansa omatunto sekä se vakuutus, että on aina ja joka tilaisuudessa täyttänyt velvollisuutensa sekä on toivoa tulevaisuuteen, voipi kestää paljon...

Lucie.

Joulukuun 31 p:nä 1994 ilmoitettiin minulle, että pyyntööni jutun tarkastamisesta ei suostuttu.

Samana iltana tuli majuri du Paty de Clam vankilaan. Hän tuli kysymään, enkö ollut tehnyt jotakin varomatonta tekoa, asettanut jotakin syöttiä. Minä vastasin hänelle vakuuttaen yhtä lujasti syyttömyyttäni.

Heti hänen mentyään kirjoitin seuraavan kirjeen sotaministerille:

Herra ministeri.

Teidän käskystänne kävi luonani majuri du Paty de Clam, jolle taas selitin että olen viaton ja etten ole tehnyt pienintäkään erehdystä. Minut on tuomittu, minulla ei ole mitään armahdusta pyydettävänä. Mutta kunniani, jonka toivon kerran saavani takasin, vaatii minun pyytämään teitä jatkamaan kuulustelujanne. Jatkettakoon niitä yhä minun poismentyäni, se on ainoa armo, jota pyydän.

Minä kirjoitin myöskin asianajajalleni herra Demangelle ja kerroin hänelle tästä käynnistä. Sitä ennen olin ilmoittanut vaimolleni että minun tarkastuspyyntöni oli hylätty.

Joulukuun 31 p. 1894.

Rakas Lucie!

Pyyntöni on hylätty, kuten voi odottaakin. Juuri sain siitä tiedon; pyydä heti päästä käymään luonani.

Julma, hirveä rangaistus lähenee; puhtaan ja rauhallisen omantunnon arvokkaisuudella olen sitä kohtaava. Valehtelisin jos sanoisin etten kärsi, mutta minä en näytä mitään heikkoutta...

Alfred.

Vaimoni vastasi:

Tammikuun 1 p:nä 1895.

Eilen jälestä puolen päivän sain turhaan odottaa vastausta... Ehkä huomenna saan luvan käydä luonasi. Mitä syitä heillä nyt vielä voisi olla, jos se ei tapahdu julmuudesta, raakuudesta? Rakas, rakas ystävä... Tahtoisin syleillä sinua, lohduttaa ja vahvistaa sinua. Ei, tiedätkö, sydämeni vuotaa verta ajatellessani niitä tuskia, joita sinun on kärsittävä.

Pitääkö niin kauniin sielun, kuin sinun, niin jalojen tunteiden, niin muuttumattoman hyvyyden, niin korkean isänmaanrakkauden kärsiä tätä julmuutta, tätä kovaa väkivaltaa ja viattomasti kärsiä toisen edestä, joka kurjana piiloutuu hävyttömyytensä taa! Se ei ole mahdollista, jos oikeutta kerran löytyy, että tämä petturi ei paljastu, että totuus ei tule ilmi.

Lucie.

Vaimoni sai vihdoinkin luvan käydä luonani. Me tapasimme toisiamme vankilan keskusteluhuoneessa. Se on harmaa huone, jaettu keskeltä kahdella samansuuntaisella kalteriseinällä; vaimoni oli toisella puolen aitaa ja minä toisella puolen.

Näin hankaloissa oloissa sallittiin minun tavata vaimoani niin monta tuskallista viikkoa kestäneen eron jälkeen. En voinut edes syleillä häntä, painaa häntä rintaani vasten; meidän täytyi puhella välimatkan päästä. Iloni oli kumminkin suuri saadessani nähdä hänen rakkaat kasvonsa; — koetin lukea niistä ja löytää niistä ne jälet, jotka suru ja kipu olivat niihin jättäneet.

Sitten kun hän oli mennyt, kirjoitin hänelle:

Keskiviikkona kello 5.

Rakas.

Minä tahdon kumminkin kirjoittaa sinulle nämä muutamat rivit, että saisit ne huomenna, kun heräät.

Meidän keskustelumme, vaikka se tapahtuikin vankilan rautaristikon lävitse, on tehnyt minulle niin hyvää. Jalkani vapisivat, laskeutuessani alas, mutta minä kokosin kaikki voimani, etten vaipuisi maahan liikutuksesta. Käteni ei ole vieläkään oikein varma: kohtaamisemme on tärisyttänyt minua niin kovasti. Syy miksi en pyytänyt sinua jäämään kauemmaksi aikaa, tuli siitä että voimani olivat aivan lopussa; minulla oli halu vetäytyä pois itkeäkseni vähän. Elä siltä luule, että sieluni on vähemmän urhoollinen tahi vähemmän vahva, mutta ruumiini on heikontunut kolmen kuukauden vankeuden aikana...

Minua on enin huojentanut se, että näen kuinka urhoollinen ja voimakas sinä olet, ja niin täynnä rakkautta minua kohtaan. Pysy yhä eteenkinpäin rohkeana, rakas vaimoni, pahoittakaamme ihmiset kunnioittamaan itseämme käytöksellämme ja rohkeudellamme. Mitä minuun tulee, voit huomata, että olen valmis kaikkeen; minä tahdon pelastaa kunniani ja minä pelastan sen, ei mikään este voi minua siitä säikyttää.

Kiitä kaikkia, kiitä herra Demange'a minun puolestani kaikesta, mitä hän on tehnyt viattoman edestä. Lausu kiitollisuuteni, jota tunnen häntä kohtaan ja jota en itse ole voinut lausua. Sano hänelle, että panen kaiken luottamukseni häneen tässä taistelussa kunniastani.

Alfred.

Ensimäisen kerran tapasimme toisemme vankilan puheluhuoneessa. Olosuhteiden pakosta oli se niin surullista, että majuri Forzinetti pyysi ja sai hankituksi minulle luvan tavata vaimoani hänen työhuoneessaan hänen läsnäollessaan.

Vaimoni tuli vielä kerran luokseni ja sillä kerralla lupasin minä hänelle elää ja urhoollisesti kestää sen kamalan kohtauksen, joka minua odotti. Tämän käynnin jälkeen kirjoitin minä:

"Minä olen levollisempi, sinun näkemisesi on tehnyt minulle hyvää. Ilo saada sinua syleillä kaikesta sydämestäni on tehnyt minulle äärettömän hyvää.

"Minä voin tuskin odottaa tätä hetkeä. Kiitos kaikesta ilosta, minkä olet minulle tuottanut.

"Kuinka minä sinua rakastan, sydämeni valittu! Toivokaamme vihdoinkin että kaikki tämä loppuu. Minun täytyy säilyttää koko tahdon lujuuteni."

Minä näin myös pikimältään veljeäni Mathieuta, jonka ihailtavan rakkauden minä tunsin.

Torstaina tammikuun 3 päivänä 1895 sain tietää että tuomioni pantaisiin täytäntöön kahden päivän perästä.

Torstai-aamuna.

Minulle ilmoitettiin että suuri häväistys on määrätty tapahtuvaksi ylihuomenna. Minä odotin sitä, olin valmistanut itseni siihen, mutta isku oli kumminkin kova. Minä olen kestävä sen, minä olen luvannut sinulle sen. Minä ammennan uusia voimia rakkaudestasi, kaikkien teidän rakkaudestanne, rakkaiden lapsieni muistosta, toivosta että totuus kerran tulee ilmi. Mutta minun täytyy tuntea kaikkien teidän rakkauden säteilevän ympärilläni, minun täytyy tuntea että te taistelette kanssani... Jatkakaa siis.

Alfred.