VI.

Minä jätin Santé'n vankilan tammikuun 17 päivänä 1895. Minä olin siistinyt huoneeni, kuten tavallisesti, laskenut alas vuoteeni ja mennyt nukkumaan säännöissä määrätyllä ajalla, enkä huomannut merkkiäkään, että minua aijottiin viedä pois. Minulle oli päivällä ilmoitettu, että vaimoni oli saanut luvan tulla luokseni kahden päivän perästä, sillä hän ei ollut voinut tulla yhteen viikkoon.

Kello kymmenen ja yhdentoista välillä herätettiin minut yhtäkkiä; käskettiin laittautua mitä pikemmin matkakuntoon. En ennättänyt kuin hätimiten pukeutua. Sisäasiain ministeristön lähettiläs, joka oli saanut tehtäväkseen viedä minut vartijain kanssa lähtöpaikalle, käyttäytyi äärettömän raa'asti; tuskin olin saanut päälleni, niin antoi hän panna käsiraudat käsiini eikä antanut minun edes ottaa silmälasiani. Oli kauhean kylmä. Minut vietiin Orleans'in rautatieasemalle koppivaunuissa, saatettiin tavaratoimiston käytävän kautta asemasillalle, missä oli erityinen vaunu valmistettu vangeille, jotka muutettiin kaleereille. Tämä vaunu on täynnä koppia, niin pieniä että ihminen parahiksi mahtuu niissä istumaan ja ovi on edessä, niin ettei jalkojaankaan voi oikaista. Minut pantiin yhteen semmoseen kädet ja jalat kahlehdittuina. Yö oli hirvittävän pitkä ja kaikki jäseneni kuolivat. Aamulla sain monien rukousten perästä vähän kahvia ilman kermaa, ilman leipää ja ilman juustoa. Minä tärisin kuumeesta, Puolen päivän aikaan saavuimme vihdoin La Rochelle'en. Meidän Parisista lähtöä ei oltu ilmoitettu ja jos minut perille tultua olisi heti viety Ré'n saarelle lähtevään laivaan, niin minä olisin voinut päästä huomaamatta.

Nyt oli rautatieasemalla muutamia henkilöitä, joilla oli tapana tulla katsomaan, kun vangit nousivat junasta mennäkseen Ré'n laivaan. Odotettiin heidän menevän tiehensä. Vähän päästä kutsui sisäasiain ministeristön lähettiläs ensimäisen ylivahtimiehen vaunusta ja takaisin tullessa antoi toisille vahdeille salaperäisiä käskyjä. Nämä läksivät vaunusta, tulivat takaisin, lukitsivat milloin minkin luukun verhon ja supattelivat keskenään. Tämä herätti tietysti odottelevien huomiota, jotka aavistivat, että koppivaunussa mahtoi olla joku tärkeä vanki, ja koska eivät olleet nähneet hänen lähtevän vaunusta, niin jäivät sitä odottamaan. Silloin sekä vahtimiehet että sisäasiain ministeristön lähettiläs joutuivat pois suunniltaan. Joku tuli puhuneeksi liikoja, maininneeksi minun nimeäni. Tieto levisi heti ja joukko eneni. Minun täytyi olla koko iltapäivä koppivaunussa ja kuulla kuinka väkijoukon melu yltyi ulkopuolella. Vasta kun yö tuli, vietiin minut vaunusta. Niin pian kun tulin näkyviin, tuli melu kaksinkertaiseksi. Iskuja sateli niskaani, tyrkittiin ja puukittiin ympärilläni. Minä pysyin tyynenä ja välinpitämättömänä tämän joukon keskessä, jossa olin hetken aivan yksin, valmiina antamaan alttiiksi ruumiini heille. Minä pysyin lujatahtoisena ja ymmärsin aivan hyvin väärään viedyn ja kiihoitetun väen tunteet; olisin tahtonut jättää heille ruumiillisen olentoni sekä huutaa heille että he erehtyvät. Työnsin pois vahtisotamiehetkin, jotka tulivat minulle apuun; he vastasivat olevansa minusta edesvastuussa. Mutta minkälainen edesvastuu tulee niille, jotka tällä tavalla kiduttivat ihmistä ja kiihoittivat kansaa.

Viimeinkin pääsin vaunuilleni, joissa minun oli mentävä. Ja rauhattoman matkan jälestä tultiin La Palice'n satamaan, josta minut vietiin purjeveneellä laivaan. Oli ankara pakkanen; koko ruumiini oli kontistunut, päätäni poltti, käteni olivat kuin jääkalikat ja käsiraudoissa repeytyneet. Laivalle kulku kesti melkein tunnin!

Ré'n saarelle tultua piti minun keskellä yötä kulkea lumessa tullakseni vankilaan; tirehtööri otti minut tylysti vastaan ja vei minut kansliaan, jossa minut riisuttiin ihan alasti ja tutkittiin. Yhdeksän aikaan vietiin minut viimein siihen koppiin, jossa minä tulin asumaan; olin sielun ja ruumiin puolesta murrettu. Minun koppini vieressä oli vahtihuone, josta johti rautaristikolla varustettu aukko minun koppiini vuoteen yläpuolella. Yötä päivää piti kaksi miestä vahtia aukon luona, heidän piti vahtia jok'ikistä liikettäni.

Vankilan tirehtööri sanoi minulle samana päivänä, että minä saan tavata vaimoani kansliassa hänen läsnäollessaan ja että hän asettuu vaimoni ja minun väliin, niin että hän eroittaa meidät toisistaan ja että minulla ei ole oikeutta lähestyä vaimoani eikä syleillä häntä.

Ré'n saarella oloaikanani tarkastettiin minut joka päivä sen perästä, kun tulin kävelyltä pienestä koppini ulkopuolella olevasta pihasta. Pientä pihaa ympäröi joka puolella korkea aita, joka erotti sen muiden tuomittujen pihoista ja taloista; pihaan vei portti, josta vaan vahtimiehet kulkivat. Kun minä tulin ulos kopistani, asettuivat kaikki vahdit paikoilleen pitkin aitaa.

Vaimoni ja minun sen aikuisista kirjeistä näkyy silloinen mielentilamme. Tässä on niistä muutamia:

"Ré'n saarella tammikuun 19 p. 1895.

Torstai-iltana minut herätettiin tänne muuttoa varten, eilen illalla vasta tultiin perille. En tahdo kertoa matkastani, se vihloisi sydäntäsi; tiedä se vaan että kuulin kansan oikeutetut inhon huudot sitä kohtaan, jonka se luulee olevan petturin, s.o. suurimman konnan. En tiedä enää vieläkö minulla on sydäntä...

Tahdotko olla hyvä ja koettaa saada ministeriltä lupaa seuraaviin asioihin, joita hän vaan voi luvata: 1) oikeutta kirjoittaa kaikille perheeni jäsenille, isälle, äidille, veljille ja sisarille; 2) kirjoittaa ja tehdä työtä kopissani...

Tätä nykyä ei minulla oikeastaan ole paperia, ei kynää eikä mustetta! Minulle annetaan vaan se arkki, jolle kirjoitan kirjeeni sinulle, sitten otetaan minulta pois kynä ja muste.

Minä en kehoita sinua tulemaan tänne, ennenkun olet aivan terve. Ilmanala on hyvin ankara ja sinä tarvitset kaikki voimasi etupäässä rakkaita lapsiamme varten ja toiseksi sitä tarkoitusta varten, jonka eteen työskentelee Kohtelustani täällä ei minulla ole lupa puhua.

Sitte muistutan sinua vielä siitä, että ennenkun tulet tänne, on sinun hankittava lupa tavata minua, ja erityinen lupa saada syleillä minua jne.

<tb>

Ré'n saarella tammik. 24 p:nä 1895.

Kun minua silloin yhtenä päivänä häväistiin La Rochelle'ssä, olisin tahtonut karata vartijaini käsistä ja avoimin rinnoin mennä niiden eteen, jotka minua pitivät syyllisenä, sekä sanoa: "Elkää häväiskö minua; sielussani, jota te ette tunne, ei ole yhtään tahraa, mutta jos te luulette minut rikokselliseksi, niin ottakaa sitte ruumiini, minä jätän sen teille ilman kaipausta." Voisin ainakin silloin taas ruumiillisten tuskien tulessa huutaa: "Eläköön Ranska!" ehkä he sitte olisivat uskoneet viattomuuteni!

Mitä minä yöt päivät pyydän? Oikeutta, oikeutta! Olemmeko yhdeksännessätoista vuosisadassa vai pitääkö meidän mennä muutamia vuosisatoja taaksepäin? Tutkittakoon; minä en pyydä armoa, mutta minä pyydän oikeutta, joka on tuleva ihmisolennoille. Jatkettakoon tutkimuksia; käyttäkööt ne, joilla on tehoisia keinoja hallussaan, niitä tämän asian selville saamiseksi, se on heidän velvollisuutensa ihmiskuntaa ja oikeutta kohtaan. Silloin ei olisi mahdotonta, että jotakin valkeutta saataisiin tähän salaperäiseen ja surulliseen juttuun...

Minulla on ollut vain kaksi onnellista, mutta niin lyhyttä hetkeä tänä päivänä! Ensimäinen, kun minulle tuotiin tämä paperiarkki, joten saan sinulle kirjoittaa; siten saan vähän aikaa puhella kanssasi. Toinen on se, kun tuovat minulle sinun kirjeesi joka päivä...

En uskalla puhua lapsistamme. Kun katselen heidän valokuviaan, kun näen heidän hyvät, lempeät silmänsä, pyrkivät huulilleni huokaukset sydämeni syvyydestä...

<tb>

Rén saarella tammik. 25 p:nä 1895.

Minä saan joka päivä sinun kirjeesi; muiden perheen jäsenten kirjeitä ei ole anneltu minulle; minäkään en ole saanut lupaa kirjoittaa heille. Minä olen kirjoittanut sinulle joka päivä torstaista lähtien; minä toivon, että olet saanut minun kirjeeni...

Ajatellessani mikä minä olin muutama kuukausi sitten ja verratessani sitä tähän kurjaan asemaani, tunnustan, että toisinaan, kun kestävyyteni loppuu, valtaa minut hurja viha kohtaloa vastaan. Minä olen oikeastaan meidän vuosisatamme hirveimmän erehdyksen uhri. Järkeni ei tahdo sitä käsittää. Luulen näkeväni kamalaa unta ja minusta tuntuu, kuin kaiken tämän pitäisi hävitä... Mutta voi! kaikki ympärilläni on todellisuutta...

Alfred.

Vaimoltani:

Pariisista tammik. 20 p:nä 1895.

Minä olen kauhean epätoivon vallassa, hirveässä levottomuudessa, kun en ole saanut mitään tietoja sinusta. Minä kärsin julmasti; minusta tuntuu, että samalla kun sinua kiusataan, silvotaan minusta palasia. Se on julmaa.

Tahtoisin mielelläni nyt jo olla luonasi ja tukea sinua lämpimällä rakkaudellani, sanoa sinulle muutamia lohdutuksen ja rakkauden sanoja, jotka voisivat lämmittää sydän-parkaasi...

<tb>

Pariisissa tammik. 21 p:nä 1895,

... Kaikeksi onneksi en ollut lukenut eilisaamun sanomalehtiä ja minulta oli koetettu salata häpeällistä kohtausta La Rochelle'ssa, muutoin olisin tullut aivan hulluksi levottomuudesta... Sinun on täytynyt kestää hirveät hetket!... Mutta kansajoukon käytös ei minua ensinkään ihmetytä, se on noitten hävyttömien sanomalehtien syy, jotka elävät vaan panetteluista ja liasta, ja jotka ovat kirjoittaneet niin suuren joukon valeita. Mutta rauhoitu, ajattelevissa ihmisissä on tapahtunut suuri mielenmuutos.

<tb>

Pariisissa tammik. 22 p:nä 1895.

Ei vieläkään mitään kirjettä sinulta; torstaista lähtien en ole kuullut sinusta mitään. Ellen olisi saanut rauhoittavia tietoja terveydestäsi, olisin kuollut levottomuudesta...

Minä ajattelen sinua yhtä mittaa; ei kulu sekuntiakaan, etten kärsisi kanssasi, ja kärsimyksen! on vielä hirveämpi siksi, että olen niin kaukana sinusta, ilman tietoja ja kun tähän alituiseen tuskaan vielä liittyy epätietoisuus. Minä en jaksa odottaa sitä hetkeä, jolloin saan luvan tulla luoksesi, syleillä sinua. Minulla on niin paljon kerrottavaa sinulle, ensiksikin meistä kaikista, lapsiraukoistamme, koko perheestä, sitten niistä yli-inhimillisistä ponnistuksista, millä järkemme on koettanut etsiä arvoitukseen selitystä.

<tb>

Pariisissa tammikuun 23 p:nä 1895.

Minä olen sähköittänyt vankilan tirehtöörille saadakseni tietoja sinusta, sillä minä olen aivan hulluna levottomuudesta. Sitten Pariisista lähdettyäsi en ole saanut sinulta yhden yhtä kirjettä. Minä en voi ymmärtää mitä on tapahtunut ja se vaivaa minua niin armottomasti. Minä uskon kyllä, että sinä olet kirjoittanut minulle joka päivä, mutta mitä tämä viipyminen merkitsee. En tiedä siihen mitään vastausta. Oletko sinä saanut minun kirjeeni, etkä ole levoton? On julmaa olla niin kaukana toisistaan ilman mitään tietoja. Tahtoisin tietää oletko voimakas ja luja, etten tarvitsisi olla epätiedossa terveydestäsi, ja tietäsin sinua kohdeltavan vähän lempeämmin...

Lucie.

Re'n saarelta:

Tammikuun 24 p:nä 1895.

Tiistaisen kirjeesi mukaan et siis ole saanut vielä yhtään kirjettä minulta. Kyllä mahdat kärsiä, rakkaani! Kauhea kärsimys meille molemmille!...

<tb>

Re'n saarella tammikuun 25 p:nä 18455.

Eilispäivänen kirjeesi on minut tykkönään masentanut, sillä joka sana ilmaisee kipua...

Minä en tiedä mihin tai kehen kiinnitän ajatukseni. Kun katselen menneisyyttä, kohoo vihani, tuntuu mahdottomalta että tämä kaikki tosiaankin on tapahtunut minulle; kun katselen nykyisyyttä, on tilani niin kurja että toivon kuolemaa kaikesta päästäkseni; ainoastaan tulevaisuutta ajatellessa tunnen hetkeksi lohdutusta...

Katselin äsken lasteni valokuvia, mutta minä en voinut katsella niitä kaukaa, sillä nyyhkytykset estivät minua. Niin, rakkaani, minun täytyy elää; minun täytyy kestää syytön rangaistukseni loppuun asti sen nimen tähden, jota nämä rakkaat pienokaiset kantavat. Heidän täytyy kerran tuntea, että tämä nimi ansaitsee kunnioitusta; heidän täytyy tietää, että jos asetankin monen ihmisen kunnian alemmaksi omaani, en aseta kenenkään kunniaa sen yläpuolelle...

Minä en tästedes saa kirjoittaa sinulle enempää kuin kaksi kertaa viikossa...

<tb>

Ré'n saarella tammikuun 28 p. 1895.

Tämä päivä on ollut yksi onnellisimpia päiviä surullisessa elämässäni, kun olen saanut viettää puoli tuntia kanssasi, puhelemalla ja keskustelemalla sinun kanssasi...

Joka kerta kun minulle tuodaan kirje sinulta, puikahtaa ilon säde surun sortamaan sydämeeni.

En voi katsella entisyyttä. Kyyneleet tunkeutuvat esille, kun muistelen mennyttä onneamme. Voin vaan katsoa tulevaisuuteen ja toivoa, että totuus ja valo tulevat pian säteilemään julkisuudessa.

<tb>

Ré'n saarella tammikuun 31 p:nä 1895.

Taas onnellinen päivä, kun saan kirjoittaa sinulle. Paha kyllä ovat onnelliset päivät pian luetut! Oikeastaan en ole saanut sinulta mitään kirjettä, sitten kun sunnuntaina. Mikä hirveä kärsiminen! Tähän asti oli minulla kumminkin yksi onnellinen hetki joka päivä, nimittäin kun sain kirjeesi. Se oli kaiku teistä kaikista, kaiku kaikista ystävyyssuhteistamme, joka lämmitti jäätynyttä sydän-parkaani. Minä luvin kirjeesi neljään viiteen kertaan, painoin joka sanan sydämeeni, vähitellen muuttuivat kirjoitetut sanat puheluksi, kuvailin sinun puhuvan aivan läheisyydessäni. Ah, se oli suloista soittoa sielulleni! Sitte neljään päivään ei mitään, synkkä suru, hirveä yksinäisyys...

Alfred.

Vaimoltani:

Pariisissa, tammikuun 24 p:nä 1895.

Vihdoinkin sain sinulta kirjeen. Tänä aamuna sain sen vasta käsiini, minä olin mieletön levottomuudesta. Monta kyyneltä vuodatin pienelle kirjeelle, sehän oli pieni osa sinusta itsestäsi, joka tuli luokseni monta päivää kestäneen levottomuuden jälkeen. Ne tiedot, jotka minä sain sinun perille tulosi jälkimäisenä päivänä, ovat lähetetyt 19 p:nä ja kumminkin saan minä ne vasta 25 p:nä, siis viisi päivää myöhemmin. Kyllä niillä on hyvin vähän säälin tunnetta, jotka tällä tavalla kiusaavat ja piinaavat kahta toisiaan rakastavaa olentoa ja joitten sydämessä asuu ainoastaan kunnian ja oikeuden tunteet, joilla ei ole kuin yksi määrä: löytää rikoksellinen ja puhdistaa nimensä, lastensa nimi, jota ansaitsemattomasti on solvattu...

<tb>

Pariisissa, tammikuun 27 p:nä 1895.

Tänä aamuna sain hyvän ja rakkaan kirjeesi; se teki minut hetkeksi iloiseksi. Anna anteeksi minulle ensimäiset epätoivoiset kirjeeni; rohkeuteni petti hetkeksi, se on totta. En ollut saanut mitään tietoja sinusta ja olin sairas levottomuudesta.

Mutta se on nyt ohi, tahdonvoimani on taas kasvanut; olen jälleen valmis taisteluun. Meidän täytyy molempien pysyä elossa, meidän täytyy saada hyvitystä, valon täytyy loistaa häikäisevän kirkkaasti. Meillä ei ole oikeutta kuolla, ennenkun olemme saavuttaneet tarkoituksemme siksi, kun tämä tahra on pesty pois nimestämme. Mutta sitten tulevat onnen päivät; minä rakastan sinua niin, kiitolliset lapsesi tulevat osoittamaan sinulle niin suurta rakkautta, että kaikki kärsimyksesi, hirveimmätkin, unohtuvat mielestäsi...

Minä tiedän, että nämä sanat eivät tee sinun nykyisiä tuskiasi pienemmiksi; mutta sinulla on karaistu sielu, rautainen tahto, ihka puhdas omatunto, ja niillä aseilla on sinun taisteltava, meidän molempien on taisteltava.

Pierre huvittelihe tänä aamuna katselemalla kaikkia valokuvia, joita minulla on sinusta: hevosen selässä, matkapuvussa, Bourges'sa otettuja. Hän oli iloinen, kun sai näyttää niitä pikku sisarelleen ja kertoa hänelle kaikkea, mikä mieleensä johtui. Jeanne kuunteli hartaasti...

<tb>

Pariisissa, tammik. 31 p:nä 1895.

Ei mitään tietoja tänä aamuna, vaikka odotin. Hyvä Jumala tätä elämätä, toivossa täytyy kumminkin elää.

Lucie.

Ré'n saarelta:

Helmikuun 3 p:nä 1895.

Tämä on ollut kamala viikko. Minulla ei sunnuntaista asti, s.o. kahdeksaan päivään ole ollut mitään tietoja sinusta. Olen kuvaillut että sinä olet sairas, siksi että yksi lapsista oli sairaana... Sitten olen kuvitellut kaikenmoista sairaassa päässäni... Olen tehnyt kaikenmoisia tuulentupia.

Voit kuvailla, rakkaani, mitä kaikkea olen kärsinyt ja mitä kaikkea vielä kärsin. Hirveässä yksinäisyydessäni ja surullisessa asemassani, johon kummallisten, selittämättömien tapausten kautta olen joutunut, oli minulla kumminkin se lohdutus, että tiesin sydämesi tuntevan samaa kuin minun ja jakavan kaikki minun kärsimyksen!...

<tb>

Ré'n saarella helmik. 7 p:nä 1895.

En ole saanut sinusta kymmeneen päivään mitään tietoja. On aivan mahdotonta kuvata tuskiani.

Sinun pitää säilyttää kaiken tarmosi ja rohkeutesi. Minä pyydän sitä syvän rakkautemme nimessä, sillä sinun täytyy olla olemassa puhdistamassa nimeäni siitä tahrasta, joka sitä himmentää; sinun täytyy elää kasvattaaksesi lapsistamme kunnollisia ja rehellisiä ihmisiä. Sinun täytyy elää voidaksesi kerran sanoa heille, että heidän isänsä oli oikeutta ja isänmaata rakastava sotilas, jonka julma kohtalo muserti.

Saanenkohan sinulta tänä päivänä tietoja? Milloinka saan tietää, saanko ilon syleillä sinua? Joka päivä toivon sitä, mutta ei mitään vaihdosta tapahdu hirveässä kärsimisessäni.

Kestävyyttä, rakkaani, sinä tarvitset paljon kestävyyttä, me tarvitsemme kaikki, meidän molempien perheet, paljon kestävyyttä. Teillä ei ole oikeutta lannistua, sillä teillä on suuri tehtävä täytettävänä, kävipä minulle miten tahansa.

Alfred.

Vaimoltani:

Pariisissa helmik. 3 p:nä 1895.

Joka aamu uusi pettymys, sillä kirjeentuoja ei tuo mitään. Mitä minun on ajatteleminen? Välistä ihmettelen, oletko sairas eli mitä sinulle on tapahtunut? Minä kuvittelen mitä hirveimpiä asioita, ja öisin painaa hirveä painajainen minua. Tahtoisin olla siellä luonasi lohduttamassa ja hoitamassa sinua, ja katsomassa, että saat voimia...

En ole vielä saanut lupaa tulla luoksesi; se viipyy kauan, hyvä Jumala, kohta on kolme viikkoa kulunut siitä, kun läksit Ré'n saarelle eikä kukaan omaisistasi ole saanut syleillä sinua.

<tb>

Pariisissa helmik. 4 p:nä 1895.

Minulla oli onni saada mainio kirjeesi. Kuvaile miten onnelliselta olen tuntunut saadessani tietoja sinusta, vaikka ne ovatkin niin vanhoja, että ovat lähetetyt maanantaista kahdeksan päivää sitte. Pitkä viikkokausi, ennenkuin suloiset sanasi ennättivät luokseni...

Pariisissa helmik. 6 p:nä 1895.

... Sydäntäni kirveltää, kun katselen lapsukaisiamme, ja ajattelen miten onnellinen sinä olisit, jos saisit nähdä heidän kasvavan ympärilläsi, ja nähdä kuinka heidän järkensä kehittyy ja kasvaa, aivan se itkettää.

Siitähän on nyt melkein neljä kuukautta, kun olet nähnyt näitä pienokaisiamme, he ovat paljo muuttuneet...

<tb>

Pariisista helmik. 7 p:nä 1895.

Sinun viime kirjeesi on kirjoitettu tammik. 28 p:nä ja on viipynyt matkalla kahdeksan päivää; sen jälkeen ei ole minulla ollut mitään tietoja sinusta; se on sangen kovaa. Olin niin toivonut saavani jutella kanssasi, ellen suullisesti, niin edes kirjeellisesti, ja nyt nämä onnettomat tiedot viipyvät niin kauan matkalla ja tulevat yhä hitaammin.

Minä vaan odotan kärsimättömänä luvansaantiani ja toivon saavani sen pian; haluan kovasti saada nähdä sinua, syleillä sinua, lukea silmistäsi lujuutesi, kärsivällisyytesi, ihmeteltävän itsekieltäytymisesi ja rakkautesi lapsiisi...

<tb>

Pariisissa helmik. 9 p:nä 1895.

Tänä päivänä sain kirjeesi, joka oli kirjoitettu tammik. 31 p:nä. Kärsimyksesi saattavat minun epätoivoon. Olen itkenyt, itkenyt kauan, pää käsien varassa, ja pikku Pierren täytyi tulla hellästi hyväilemään, ennenkun voin hymyillä, eikä minun kärsimisen! sittenkään ole mitään sinun tuskiisi verraten...

Elä ole pahoillasi, vaikk'et saakaan mitään kirjeitä minulta; minä kirjoitan sinulle joka päivä, se on minun ainoa hauska hetkeni, enkä tahdo siitä luopua.

<tb>

Pariisissa helmik. 10 p:nä 1895.

Illalla olin iloinen kuin lapsi, sillä vihdoinkin sain luvan käydä luonasi kaksi kertaa viikossa.

Viimeinkin on se hetki tuleva, että saan painaa sinut rintaani vasten ja läsnäolollani antaa sinulle uusia voimia.

Olen epätoivoisena siitä, ettet saa kirjeitäni; en ole jättänyt yhtä päivää puhelematta kanssasi. En voi ymmärtää miksi tämä ankaruus; sinun kirjeesihän sisältävät aivan rehellisiä tunteita ja katkeraa surua kohtalostasi, joka on yhtä oikeudeton kuin hirveä, sekä toivoa pikaisesta oikeuden voitosta...

Lucie.

Vaimoni oli saanut luvan käydä luonani kahdesti viikossa, tunti kerrallaan, kahtena päivänä peräkkäin. Minä näin hänet ensi kerran helmikuun 13 p:nä siitä minulle edeltäpäin ilmoittamatta. Minut vietiin kansliaan, joka oli vähän matkan päässä vankilan portista. Kanslia oli pieni, kapea pitkä huone, seinät valkeat, huonekaluja ei paljo ollenkaan. Vaimoni istui perällä huonetta, vankilan tirehtööri oli keskellä salia minun ja vaimoni välillä; minun piti pysähtyä ovelle, jonka ulko- sekä sisäpuolella seisoivat vartijat.

Tirehtööri ilmoitti, ett'emme saaneet puhella mitään sellaista, joka koski juttua.

Vaikka loukkauduimmekin näin raa'oista ehdoista, joissa meidän sallittiin tavata toisiamme, vaikka hetket kuluivat huimaavalla vauhdilla, tunsimme kumminkin suurta onnea saada olla yhdessä.

Mutta tapaaminen oli liian tuskallinen, jotta sitä voisi sanoin selittää. Meille oli suurena lohdutuksena se, että tunsimme, kuinka meidän molempien sielut yhtyivät yhdeksi, kuinka molempien kyvyt, molempien tahdonvoimat olivat suunnatut samaa tarkoitusta kohti: totuuden ja syyllisen ilmisaamiseen.

Vaimoni tuli taas seuraavana päivänä helmikuun 14 p:nä ja matkusti sitte Pariisiin.

Helmikuun 20 p:nä tuli hän taas Ré'n saarelle ja me kohtasimme viimeisen kerran toisiamme helmikuun 20 ja 21 päivänä.

Ré'n saarelta vaimoni tapaamisen jälkeen.

Ré n saarella helmik. 14 p:nä 1895.

Ne muutamat hetket, jotka olen saanut viettää kanssasi, ovat olleet sangen suloisia, vaikka minun oli mahdoton sanoa, mitä sydämessäni oli.

Minun aikani meni katsellessani sinua, painaessa mieleeni kuvaasi, ja miettiessä mikä armoton kohtalo meidät oli eroittanut.

Vaimoltani hänen Pariisiin palattuaan:

Pariisissa helmik. 16 p:nä 1895.

Mielenliikutus oli aivan kamala tavatessamme toisemme, mutta varsinkin sinua se vielä enemmän tärisytti, rakastettu puolisoni, kun et tiennyt mitään tulostani!...

Meidän annettiin tavata toisiamme todellakin kovin häpeällisissä olosuhteissa. Kun on ollut toisistaan eroitettuna neljä, kuukautta niin hirveällä tavalla, eikä sittenkään saa puhutella toisiaan kuin välimatkan päästä, niin se on jo raakuutta. Minä, olisin niin mielelläni tahtonut painaa sinua sydäntäni vasten, puristaa käsiäsi että vähän lämpenisit, yksinäinen raukka. Voi miten sydäntäni vihloi, kun läksin Saint-Martin'ista ja poistuin sinun luotasi...

Lucie.

Ré'n saarelta, sen jälkeen kun olin nähnyt vaimoni:

Ré'n saarella, helmik. 21 p:nä 1895. (Samana päivänä kuin minut vietiin pois, vaikka en sitä tietänyt.)

Sinua katsellessa on aika niin lyhyt, minua peloittaa että tunti kuluu niin nopeasti, etten ole siihen tottunut, sillä toiset tunnit tuntuvat piin armottoman pitkiltä ja minä unohdan toiset puolet siitä, mitä olin aikonut sanoa...

Tahdoin kysyä sinulta, väsyttikö matkasi, oliko meri lempeä sinulle? Tahdoin ilmituoda kaiken sen ihailun, jota tunnen jaloa luonnottasi kohtaan! Useampain naisten ymmärrys olisi sekaantunut, jos kohtalo olisi heitä niin julmasti ja ankarasti kohdellut;

Tahtoisin puhella paljon lapsista...

Niinkuin olen sanonut sinulle, tahdon tehdä parastani tyynnyttääkseni kärsivän sydämeni lyöntiä, kestääkseni tätä julmaa pitkää kidutusta, ja sinun rinnallasi kohdatakseni hyvityksen onnellisen päivän nousua.

Alfred.

Turhaan pyysi vaimoni viimeisen kerran kohdatessamme, että hänen kätensä sidottaisiin selän taakse ja annettaisiin hänen tulla minun luokseni, jotta minä saisin syleillä häntä; tirehtööri kielsi tylysti hänen pyyntönsä.

Helmikuun 21 päivänä näin viimeisen kerran vaimoani. Kohtauksemme jälestä, joka tapahtui kahden ja kolmen välillä, sain minä yhtäkkiä käskyn laittautua valmiiksi matkalle. Minulla ei ollut muuta valmistautumista kuin koota kapineeni.

Ennen lähtöäni minut taas riisuttiin ja tutkittiin, sitten vietiin minut kuuden vahtisotamiehen saattamana rantaan. Sitten minä sain astua höyry veneeseen, joka iltasilla kuletti minut ulos Rochefort'in ankkuripaikalle. Höyryveneestä minut sitte muutettiin "_Saint-Nazaire'_n" kannelle. Minulle ei sanottu yhtä sanaa, eikä virketty mitään siitä, minne minua aijottiin viedä.

_Saint-Nazaire'_ssa minut pantiin ristikko-ovella varustettuun vankikoppiin, joka oli laivan etukannella. Se osa kannesta, joka oli vankikoppien etupuolella, oli aivan avonainen. Pakkanen oli ankara — melkein 12 astetta jäätymispisteen alapuolella — yö oli pikimusta. Minulle viskattiin riippumatto, mutta sain olla ilman ruuatta.

Muistelin vaimoani, josta olin eronnut joku tunti sitten, hänen tietämättään mitään minun poisviennistäni ja jota en edes saanut syleillä; muistelin lapsiani, kaikkia omaisiani, noita rakkaita olennolta, jotka jäivät sinne suruun ja epätoivoon; en tiennyt minne minua viedään ja nykyinen tilani oli kovin kurja. Tulin tästä kaikesta niin epätoivoon, etten voinut muuta kuin heittäytyä lattialle koppini nurkkaan ja itkeä synkässä kylmässä yössä.

Seuraavana iltana nosti _Saint Nazaire_ ankkurin.