V.

Arvon alentaminen tapahtui lauantaina tammik. 5 p:nä; kestin tämän julman piinan osoittamatta heikkoutta.

Ennen kamalan toimen alkamista odotin tunnin ajan sotakoulun ajutanttisalissa. Sen ajan kestäessä jännitin kaikkia voimiani; kaikki muistot viimeisten julmien kuukausien olosta tulivat mieleeni; ja katkonaisissa lauseissa muistelin viimeistä majuri du Paty de Clamin käyntiä luonani vankilassa. Väitin sitä häpeällistä syytöstä vastaan, josta minua syytettiin; muistin myöskin, että olin kirjoittanut ministerille ja sanonut hänelle olevani syytön. Väärentämällä ja kääntelemällä tätä kirjettä oli kapteeni Lebrun-Renault, vastoin parempaa tietoansa, tehnyt eli antanut tehdä tuon tunnustustarun, josta minä sain tietää vasta tammikuussa 1899. Jos minä olisin saanut tietää siitä ennen Ranskasta lähtemistäni, joka tapahtui ennen helmikuuta 1895, s.o. enempää kuin seitsemää kuukautta arvon alentamisen jälkeen, olisin koettanut tukahuttaa tämän tarun kapaloonsa.

Sen jälkeen vietiin minut neljän miehen ja yhden korpraalin välissä keskelle sotakoulun edessä olevaa aukeaa.

Kello löi yhdeksän; kenraali Darras, joka oli toimessa päällikkönä, komensi; kunniaa!

Minä kestin rangaistuksen, kokosin kaikki tahtoni voiman kestääkseni, ja muistelin vaimoani ja lapsiani pysyäkseni pystyssä.

Heti kun tuomio oli luettu, huusin minä, kääntyen sotajoukkoon:

"Sotamiehet, he alentavat syytöntä; sotamiehet he häväisevät syytöntä. Eläköön Ranska, eläköön armeija!"

Eräs tasavaltalaisen kaartin ajutantti tuli luokseni. Hän karsi sukkelasti päältäni napit, housunnauhat, arvon merkit hatustani ja hihoistani ja taittoi sitte sapelini. Minä näin näiden arvomerkkien putoovan jalkoihini. Vaikka koko ruumiini vapisi hirveästi, huusin yhtä mittaa suorana seisten ja pää pystyssä sotamiehille ja kansajoukolle: "Minä olen viaton!"

Toimitus jatkui. Minun piti marssia pitkin neliörintaman laitoja. Minä kuulin erehdyksissä olevan kansajoukon kirkunaa, minä ymmärsin miten heitä mahtoi kauhistuttaa, kun luulivat näkevänsä edessään petoksesta tuomitun miehen, mutta minä koetin vaikuttaa heissä toisenlaista käsitystä, sitä nimittäin että olin syytön.

Sitten kun minut oli kuletettu neliön ympäri, olivat kärsimyksen! lopussa; minä ainakin luulin niin.

Tämän pitkän päivän kuoleman tuska oli vasta alussa.

Minun käteni sidottiin ja sellivaunut veivät minut Alma-sillan ylitse poliisiasemalle. Kun tulin toiseen päähän siltaa, näin vaunujen ikkunasta sen asunnon ikkunat, jossa olin viettänyt niin suloisia vuosia, jonne koko onneni jäi. Kärsimyksen! oli kauhea.

Poliisiasemalla kuletettiin minua revityssä ja repaleisessa puvussani salista saliin, tutkittiin, valokuvattiin, mitattiin. Puolen päivän aikaan vietiin minut vihdoinkin Santén vankilaan, jonne minut teljettiin selliin.

Vaimoni sai luvan tavata minua kaksi kertaa viikossa vankilan tirehtöörin työhuoneessa. Tämä käyttäytyi muuten hyvin ihmisiksi koko sen ajan, minkä minä olin vankilassa.

Vaimoni ja minä vaihdoimme vielä useita kirjeitä.

Santé'n vankilassa, lauantaina tammik. 5 p:nä 1895.

Rakas.

En tahdo sanoa sinulle kuinka paljon kärsin tänä päivänä, sillä sinun surusi on kylliksi suuri ilmankin, minun tarvitsematta lisätä sitä.

Kun lupasin sinulle elää ja kestää siihen asti, kun nimeni on jälleen puhdistettu, teen sinun tähtesi suurimman uhrauksen, mitä sellainen mies voi tehdä, jolla on sydän ja joka on kunniallinen mies ja jolta on ryöstetty hänen kunniansa. Oi Jumalani, kunhan ruumiini voimat vaan kestäisivät! Henkiset voimani kestävät, omatuntoni ei minua moiti, mutta kärsivällisyyteni ja voimani ovat lopussa...

Sitten toisen kerran kerron sinulle, sitten kun taas olemme onnellisia, mitä tänään olen kärsinyt, kuinka monta kertaa, kulkiessani näiden monien tosi rikoksellisten keskessä, sydäntäni on kirveltänyt. Minä kysyin itseltäni, mitä varten siellä olin... luulin näkeväni näkyjä; mutta voi, rikkirevityt likaiset vaatteeni vakuuttivat minun elävän todellisuudessa, ne ylenkatseelliset silmäykset, joita minuun heitettiin, sanoivat minulle selvästi, mitä varten siellä olin.

Voi, minkä tähden ei voi veitsellä avata ihmisten sydämiä ja lukea niistä. Kaikki kunnialliset ihmiset, jotka näkivät minun ajavan ohi, olisivat nähneet sydämessäni kultakirjaimella kirjoitettuna: "Tämä mies on kunniallinen mies." Mutta minä ymmärrän heidät aivan hyvin! En minäkään olisi heidän sijassaan malttanut olla ylenkatseellisesti katselematta petturiksi julistettua sotamiestä. Mutta voi, se juuri on surkeinta, että petturi en ole minä!...

<tb>

Tammikuun 5 p:nä, lauantaina kello 7 iltasella.

Minulla oli äsken äärettömästi mieli painuksissa, itkin ja nyyhkytin, koko ruumistani tärisytti kuume. Se on seuraus päivän hirveistä tuskista, tietysti sen piti tulla; mutta voi, sen sijaan että saisin nojata sinuun, kaikuvat nyyhkytyksen! tyhjässä vankilassa.

Se on nyt kumminkin ohi, rohkeutta sydämeni! Minä kokoan kaiken tarmoni. Voimakkaana puhtaassa, tahrattomassa tietoisuudessani kuulun perheelleni, olen velvollinen elämään nimelleni. Minulla ei ole oikeutta väistyä niin kauan kuin minulla on hengen pisaraakaan jälellä; minä olen taisteleva siinä iloisessa toivossa, että totuuden aamu kerran vaikenee. Jatkakaa siis vaan tiedusteluja...

Alfred.

Vaimoltani:

Lauantai-iltana tammikuun 5 p:nä 1895.

Mikä hirveä aamupäivä! Kauheat hetket! Ei! Minä en tahdo sitä ajatella, se tuottaa minulle liijan suuria tuskia. Sinä ystävä-raukkani, sinä kunnian mies, sinä, joka ihailet Ranskaa, sinä, jolla on niin kaunis sielu, niin jalot tunteet, sinunko piti kestää halpamaisin kärsimys, mitä voidaan määrätä, se on inhoittavaa!

Sinä lupasit olla luja, olet pitänyt sanasi, minä kiitän sinua. Arvokkaisuutesi ja kaunis ryhtisi ovat miellyttäneet monta ja kun tulee se hetki, jolloin sinut asetetaan takaisin paikallesi, on muisto näistä kauheista hetkistä, joita sinä olet kärsinyt, oleva ihmisten muistoon painuneena.

Olisin niin mielelläni tahtonut olla sinun luonasi, antaa sinulle voimia, vahvistaa ja lohduttaa sinua, olin niin toivonut saada tavata sinua, rakas ystäväni; sydämeeni koskee, kun ajattelen, ett'en vielä ole saanut lupaa ja ehkä saan vielä kauan odottaa, ennen kun saan syleillä sinua...

Rakkaat pienokaisemme ovat hyvin kilttiä; he ovat niin iloisia, niin onnellisia. On lohdutus äärettömässä onnettomuudessamme että he vielä ovat niin nuoria ja niin tietämättömiä elämästä. Pierre puhuu sinusta niin herttaisesti, ett'en voi olla itkemättä...

Lucie.

Santé'n vankilasta:

Sunnuntaina tammikuun 6 p:nä kello 5 ip.

Anna anteeksi, rakkaani, että minä eilispäivän kirjeessä kirjoitin surustani, selittelin tuskiani. Mutta täytyyhän minun purkaa sydäntäni jollekulle! Ja kenenkä sydän on enemmän valmis vastaanottamaan sitä, mikä minun sydäntäni painaa, kuin sinun sydämesi. Sinun rakkautesi on minulle antanut rohkeutta elää, minun täytyy tuntea sen tykyttävän lähellä omaani.

Ole siis rohkea! Elä ajattele liijan paljon minua; sinulla on muita velvollisuuksia. Sinä kuulut lapsillemme, nimellemme, joka on saatettava entiseen asemaansa. Ajattele niitä jaloja tehtäviä, jotka ovat edessäsi; ne ovat raskaat, mutta minä tiedän, että sinä voit kantaa ne, ell'et anna rohkeutesi mennä, vaan pidät kiini voimistasi.

Sinun täytyy sentähden taistella itseäsi vastaan, koota kaikki tarmosi ja ajatella vain velvollisuuksiasi...

Alfred.

Vaimoltani:

Sunnuntaina tammikuun 6 p:nä 1895.

Minua niin vaivaa, kun en ole vielä saanut mitään tietoja sinusta. Olen utelias tietämään miten sinä olet kestänyt nämä hirveät hetket... Minä olen saanut sinun molemmat kirjeesi, se on ainoa lohdutukseni, kiitos siitä että siten hemmoittelet minua; tunnen siitä hyvän sydämesi. En voi sanoa kuinka paljon minua tämä kaikki surettaa, mutta sieluani vihloo ajatellessani sinun kärsimyksiäsi. Sellainen elämä, suuri Jumala, sellaiset kärsimykset! Minä odotin, että saisit jonkunmoisen hirmuisen hermokohtauksen; minä olen varma että olisi tehnyt hyvää, jos olisit saanut itkeä. Rakas ystävä, me olimme niin onnellisia, niin levollisia, me elimme vain toisillemme, aiaoastaan vanhemmillemme, lapsillemme, perheemme onnelle. Jos saisin olla luonasi, jakaa surusi, kärsimyksesi, jäädä olemaan koppiisi, elämään samaa elämää kuin sinäkin, olisin melkein onnellinen. Olisi ainakin se ääretön onni, että saisin lohduttaa sinua, ilahuttaa sinua rajattomalla rakkaudellani, ympäröidä sinua kaikella sillä mitä sinua rakastava nainen voi sinulle antaa. Mutta minä pyydän sinua, säilytä rohkeutesi, elä anna minkään masentaa itseäsi...

<tb>

Maanantaina tammikuun 7 p:nä 1895.

Ensimäinen työni, kun nousen ylös, on saada vähän puhella kanssasi, saada lähettää edes pieni lämmön säde synkkään koppiisi. Minä kärsin siihen määrin siitä tiedosta, että sinä olet niin onneton ja että minä en voi lieventää tuskaasi, että kaikki mikä ympäröi minua, kaikki mitä tapahtuu ympärilläni, sanalla sanoen, että kaikki, paitse sinä, on minulle yhdentekevää.

Minä ajattelen vain sinua, minä tahdon elää ainoastaan sinulle toivossa saada sinut takaisin. Kerro minulle, minä pyydän sinua, kaikki mitä tunnet ja miten voit? Minulla on väliin hirveitä tuskan puuskia ja olen julmasti levoton terveydestäsi. Voi, jos voisin tavata sinua, jäädä luoksesi, saada sinut hetkeksi unohtamaan onnettomuutesi. Antaisin siitä vaikka mitä!

<tb>

Tammikuun 7 päivänä iltasella.

Mitä muuta voin minä sanoa sinulle kuin sitä, että minä ajattelen vain sinua, että minä puhun vain sinusta, että koko minun sieluni, koko minun henkeni on luonasi. Minä pyydän, minä rukoilen, että rohkeutesi kestäisi, ett'et anna masentaa itseäsi, etkä anna surun kalvaa ja pitäisit vastaan, etteivät ruumiilliset voimasi loppuisi. Meidän täytyy saada sinut jälleen, tunnustetuksi; me teemme kaikki ja meidän pitää tehdä kaikki sitä tarkoitusta varten. Mitä on omaisuutemme verrattuna miehen, lasten, kahden perheen kunniaan, minä tulen pitämään itseni onnellisena saadessani uhrata omaisuutemme tähän jaloon tarkoitukseen...

Meillä on kaikilla se vakuutus, ettei ole olemassa sellaista erehdystä, joka ei kerran tule ilmi, että syyllinen on paljastuva ja meidän ponnistuksemme tulevat menestymään...

Lucie.

<tb>

Santé'n vankilasta, tiistaina tammikuun 8 p:nä 1895.

... Surullisimpina hetkinäni, kauheimpien kohtausteni aikana tuikkaa yhtäkkiä tähti sieluuni ja hymyilee minulle. Se on sinun kuvasi, armahani, se on sinun rakas kuvasi, jonka kohta toivon näkeväni ja jonka ääressä kärsivällisesti odotan, että antavat minulle takasin sen, mikä on minulle rakkainta täällä maailmassa, kunniani, kunniani, jota en ole koskaan pettänyt...

Alfred.

Vaimoltani:

Tiistaina tammikuun 8 p:nä 1895.

Olen ollut julmasti levoton, kun en ole kuullut mitään sinusta, yöni oli hirveä; vihdoin sain tänä aamuna ystävällisen kirjeesi, ja se teki minulle hyvää. Minä en voi ymmärtää miksi kirjeesi tarvitsevat niin pitkän ajan, ennenkun tulevat perille; kirje, jonka sinä kirjoitat sunnuntaina, tulee perille vasta tiistaina...

Minä olen äskettäin saanut luvan tavata sinua maanantaisin ja tiistaisin kello 2 vankilan tirehtöörin työhuoneessa; voit ajatella kuinka onnellinen olen...

Lucie.

Santé’n vankilasta:

Keskiviikkona tammik. 9 p:nä 1895.

... Todellakin, kuta enemmän ajattelen, sitä enemmän ihmettelen, kuinka uskalsin luvata sinulle elää tuomioni perästä.

Se lauantai on tulikirjaimilla painettu sieluuni. Minulla on sotilaan rohkeus, jolla hän kohtaa vaaraa, mutta ah! pitääkö minulla olla marttyyrinkin rohkeus?...

Minä elän toivossa, siinä vakuutuksessa, että totuus tulee varmasti kerran ilmi, että minun viattomuuteni tulee tunnustetuksi ja julistetuksi tässä rakkaassa Ranskassa, isänmaassani...

<tb>

Torstaina tammik. 10 p:nä 1895.

Kello kahdesta asti tänä aamuna en ole voinut nukkua paljaasta levottomuudesta, kun tiedän saavani tavata sinua tänään. Olen jo kuulevinani rakkaan äänesi puhuvan lapsistamme, rakkaasta perheestämme... ja en häpeä, vaikka itken, sillä se kidutus, jota kärsin, on todellakin hirveä syyttömälle...

Alfred.

Vaimoltani:

Torstaina tammik. 10 p:nä 1895.

Sain eilen illalla tiistaisen kirjeesi ja olen lukenut sen moneen kertaan; itkin ollessani yksin huoneessani, ja samoin herätessäni. Tänä yönä sain vähän levätä. Minä uneksin juttelevani kanssasi, mutta mikä tuskainen tunne, kun heräsin, jouduin taas surullisten ajatusten valtaan! Siksi minä juuri kärsinkin niin paljon, että tiedän sinun niin urhoollisesti kärsivän kovimpia siveellisiä tuskia ja hirveimmällä ja ansaitsemattomimmalla tavalla...

Lucie.

Santé’n vankilasta:

Perjantaina tammik. 11 p:nä 1895.

Anna anteeksi, että minä välistä valitan... Mutta minkäs minä sille voin; katkerana hetkenä saan halun vuodattaa sinun sydämeesi sen, mikä vuotaa yli omastani. Me olemme aina ymmärtäneet toisiamme niin hyvin, rakkaani, että minä olen varma siitä, että sinun vahva ja jalo sielusi vapisee surusta niinkuin minunkin.

Me olimme niin onnelliset! Koko elämä hymyili meille. Muistatko kun minä sanoin, että meillä ei ole mitään kadehdittavaa keltään? Meillä oli yhteiskunnallinen asema, omaisuutta, keskinäistä rakkautta, ihailtavia lapsia... sanalla sanoen: meillä oli kaikki.

Ei yhtä pilveä taivaan rannalla... ja yht'äkkiä hirveä, odottamaton salaman isku, niin uskomaton, että vieläkin luulen, sen olleen painajaisen.

Minä en valita ruumiillisia vaivojani, sinä tiedät että minä niitä halveksin, mutta se tieto, että hirvittävä, häpeällinen syytös peittää nimeäni, kun kumminkin tiedän, että olen syytön... Ah! Kaikki muu, mutta ei tätä! Ja siksi olen kestänyt kaikki tuskat, kaikki häväistykset, sillä minä olen vakuutettu, että ennemmin tai myöhemmin tulee totuus ilmi ja minulle tapahtuu oikeus.

Minä annan anteeksi tämän vihan ja raivon jalolle kansalle, jolle sanotaan että hän on petturi... mutta minä tahdon elää, jotta se saisi tietää, etten ole petturi.

Sinun rakkautesi, kaikkien omiemme rajattoman rakkauden ylläpitämänä tahdon voittaa kaiken onnettomuuteni. En sanokaan, etten toisinaan ole alakuloinen, jopa epätoivoinenkin. Ellen valittaisi tätä niin kummallista erehdystä, niin minulla olisi sielun suuruutta, jota minulla kumminkaan ei ole, mutta sydämeni pysyy vahvana ja lujana...

Minä tahdon elää, armaani, että sinä voisit eteenkinpäin kantaa minun nimeäni kuten tähän asti olet tehnyt, kunnialla, ilolla ja rakkaudella, ja siksi vielä että voisin sen tahrattomana jättää lapsillemme.

Elkää antako siis vastoinkäymisten masentaa itseänne; etsikää totuutta lepäämättä...

Alfred.

Vaimoltani:

Perjantaina tammik. 11 p:nä 1895.

Kuinka iloinen olen, että sain olla muutamia hetkiä kanssasi, mutta kuinka lyhyviltä ne tuntuivat! Minä olin niin liikutettu, etten voinut puhua enkä kehottaa sinua pysymään rohkeana, rakas ystäväni; olisin tahtonut sanoa sinulle, mitä sinusta ajattelen, kuinka sinua ihailen, kuinka paljon sinua rakastan, ja kiittää sinua siitä äärettömästä uhrauksesta, jonka olet tehnyt minulle ja lapsillesi. Minulla on ollut paha omatunto siitä, etten kylliksi puhunut siitä toivosta, joka meillä kaikilla on ollut totuuden löytämisestä; me olemme täydellisesti vakuutettuja, että me sen löydämme. On mahdotonta sanoa kuinka pian se tapahtuu, mutta täytyy olla kärsivällinen eikä joutua epätoivoon. Kuten äsken sanoin, on meillä ainoastaan yksi ajatus: aamusta iltaan ja koko yön koetamme keksiä jotakin jälkeä, joka auttaisi meitä löytämään syyllistä, tuota katalaa, joka on turmellut kunniamme.

Me kokoomme kaiken kekseliäisyytemme ja kaiken hyvän tahtomme; eihän olisi mahdotonta, että me näiden ja kestävyytemme avulla viimein onnistuisimme saamaan sinulle oikeutta.

Elä huolehdi lapsista, ne ovat molemmat hyviä ja reippaita...

<tb>

Lauantaina tammikuun 12 p:nä 1895.

Minä olen vielä aivan liikutettuna eilisestä kohtauksestamme; minuun teki syvän vaikutuksen, kun näin sinut ja sain puhella kanssasi, en voinut nukkua koko yönä paljaasta ilosta. Sinä olet ihailtava, joka voit pysyä niin vahvana ja voimakkaana, voit säilyttää niin jaloja ja yleviä tunteita, vaikka oletkin saanut kärsiä niin paljon. Niin, meidän täytyy toivoa, että tulee kerran vielä päivä, jolloin valo leviää, jolloin viattomuutesi tunnustetaan, jolloin Ranska näkee erehdyksensä ja näkee sinussa yhden urhoollisimpia ja jaloimpia lapsiaan. Sinä tulet vielä onnelliseksi, me tulemme viettämään onnellisia vuosia yhdessä; sinä, jolla oli niin monta ehdotusta, joka uneksit tekeväsi pojastasi miehen, sinä saat vielä sen ilon. Sinun pikku Pierresi on niin hyvä ja hänen siskonsa on myös hyvin suloinen. Minä olen ollut ankara heille, sinä tiedät sen, mutta nyt minä tunnustan, että samalla kun vaadin heillä kuuliaisuutta, hemmoittelen heitä usein. Nauttikoot he sitä, pikku raukat, ennenkun oppivat tuntemaan elämän suruja...

<tb>

Sunnuntaina tammikuun 13 p:nä 1895.

Kyllä sinulla pitää olla kärsivällisyyttä, itsensä kieltäymistä ja rohkeutta voidaksesi kestää näitä pitkiä nöyryytyksiä! Minä en voi sanoa sinulle, kuinka suuresti ihailen sinua, se arvokkaisuus, se tahdonlujuus, jolla kannat syyttömät kärsimyksesi minun ja lapsiesi tähden, on aivan yli-inhimillistä; olen ylpeä kantaessani nimeäsi; kuu lapset tulevat niin suuriksi, että ymmärtävät, kiittävät he sinua kaikista kärsimyksistä, joita olet kestänyt heidän tähtensä...

<tb>

Maanantaina tammikuun 14 p:nä 1895.

Mikä vahinko että nämä niin lyhyet ja kaivatut hetket, jotka olemme yhdessä saaneet viettää, ovat jo kuluneet, Voi kuinka odottajan aika on pitkä, mutta kuinka pian onnelliset hetket myöskin kuluvat! Tämä kohtaus on taas mennyt niin kuin uni, minä saavuin vankilaan iloisena, mutta sydän raskaana palasin sieltä kotiin. Sinun näkemisesi teki minulle hyvää, en voi muuta kuin katsella ja kuunnella sinua, mutta kärsin kauheasti, kun jätän sinut yksin siihen synkkään vankilaan, yksin suureen suruusi, kamalaan siveelliseen kidutukseen, ansaitsemattomaan kärsimykseen...

Lucie.

Näitten alituisten sieluntäristyksien johdosta loppuivat vaimoni voimat vihdoinkin, hänen täytyi ruveta vuoteen omaksi.

Perjantaina tammikuun 18 p:nä 1895.

Minä olen viettänyt, jos mahdollista, muita vieläkin surullisemman päivän, sillä se hitunen onnea, joka meille on suotu, on tänään kielletty minulta. Minä kyllä olen noussut ylös, mutta en ole vielä kylliksi vahva mennäkseni ulos; huolimatta äärettömästä halustani saada syleillä sinua, pelkää lääkäri minun vilustuvan ja tahtoo siksi, että huomennakin pysyisin sisässä. Se on tuottanut minulle suurta surua ja minun täytyy tunnustaa sinulle, että minä olen ollut hyvin vähän järkevä, olen mennyt piiloon itkemään,

Lucie.

Tämän kirjeen sain vasta Ré'n saarella, sillä vaimoni ei tiennyt mitään lähdöstäni.