XI.

En rupea tässä tekemään selkoa Rennes'in jutun tapauksista.

Huolimatta selvistä todistuksista ja vastoin oikeutta ja kohtuutta, tuomittiin minut uudestaan.

Ja tuomio langetettiin lieventävien asianhaarojen nojalla! Mistä ajasta lähtien on lieventäviä asianhaaroja petoksella?

Kaksi ääntä oli kumminkin korottautunut minua puolustamaan. Kaksi omaatuntoa panivat enemmän arvoa ihmisoikeudelle ja korkeammille ihanteille kuin puoluehengelle.

Mitä tulee siihen tuomioon, jonka viisi tuomaria julistivat, en sitä hyväksy.

Minä allekirjoitin tarkastuspyynnön seuraavana päivänä tuomion saatuani. Sotaoikeuden tuomiot alistetaan ainoastaan sotilastarkastusoikeuden tutkittaviksi, joka antaa lausuntonsa vain muotovirheistä.

Minä tiesin miten 1894 tarkastusoikeudessa oli käynyt; siksi en mitään toivonut tältä. Minun tarkoitukseni oli kääntyä kassatsiooni-oikeuden puoleen, jonka toivoin jatkavan ja päättävän sen oikeuden ja totuuden työn, minkä se oli alkanut.

Mutta minulla ei ollut tällä kertaa mitään välikappaletta, sillä sotilaslaissa vaaditaan, että ennenkun saa vedota kassatsiooni-oikeuteen, pitää olla 1895 lain mukaan uusi todistus eli tulee voida näyttää vääräksi joku todistus.

Minun vetoomiseni sotaoikeuteen tuomion tarkastuksesta oli siis vaan ajan voittamista.

Minä allekirjoitin hakemukseni syyskuun 9 p:nä. Syyskuun 12 päivänä klo 6 aamusella tuli veljeni Mathieu koppiini, hän oli saanut luvan sotaministeriltä, kenraali Gallifet’lta puhella kanssani kahdenkesken. Minulle tarjottiin armoa, mutta sillä ehdolla, että luopuisin vetoomisestani. Vaikka en uskonutkaan, että vetoomisestani olisi mitään hyötyä, en kumminkaan tahtonut ottaa sitä takasin. Sillä en tahtonut armoa, vaan oikeutta. Toisaalta puolen selitti veljeni, että minun terveyteni oli jo niin huonontunut, etten tällaista menoa pitkältä kestäisi, jota vastoin vapaudessani voisin voimistua ja sitte jatkaa juttuani, niiden vääryyksien ilmi saamista varten, joiden uhrina olin. Mathieu lisäsi, että kaikki ne, jotka sekä kirjoituksissa että muuten olivat puolustaneet minun asiaani, neuvoivat minun peruuttamaan vetoomiseni. Ja sitten ajattelin lopuksi vaimoni kärsimyksiä, ajattelin lapsiani, joita en vielä ollut nähnyt ja jotka Ranskaan palattuani olivat alati pyörineet mielessäni. Minä siis suostuin ottamaan takaisin vetoomiseni, mutta lausuin jyrkästi tahtovani että Rennes'n tuomio tarkastetaan laillisesti.

Samana päivänä, jona minut päästettiin vapauteen, annoin julaista seuraavan kirjelmän, joka sisälsi ajatukseni ja järkähtymättömän tahtoni:

"Tasavallan hallitus antaa minulle vapauden. Se ei ole minulle mistään arvosta ilman kunnian palauttamista.

"Tästä hetkestä lähtien olen jatkava tiedustelujani tämän hirveän oikeuserehdyksen ilmisaamiseksi, jonka uhrina olen.

"Minä tahdon, että lopullinen tuomio on Ranskalle näyttävä, että olen syytön. Sydämmeni ei saa rauhaa niin kauan kun on olemassa yksikään ranskalainen, joka epäilee minua rikoksesta, minkä toinen on tehnyt."

Lisäys.

Kirje Charles Dupuy'lle,

<tb>

Sisäasiainministerille, Pääministerille.

S:t Martin de Re'n vankilassa tammik. 26 p:nä 1895.

Herra Ministeri.

Minut on tuomittu alhaisimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi tehdä, ja minä olen viaton.

Tuomion saatuani olin valmis lopettamaan päiväni. Perheeni, ystäväni ovat saattaneet minut näkemään, että jos kuolisin, olisi kaikki lopussa; nimeni, se nimi, jota lapseni kantavat, olisi silloin ainiaaksi tahrattu.

Se on pakottanut minut elämään.

Kynäni on kykenemätön kuvaamaan niitä tuskia, joita kärsin; teidän ranskalainen sydämmenne auttaa teitä ymmärtämään sitä paremmin kuin minä voin kuvata.

Te tunnette, herra ministeri, sen lähetyskirjan, johon minun syyttämisen! perustuu.

Sitä en minä ole kirjoittanut.

Onko se valheellinen?... Onko se joutunut sille, jolle se on osoitettu, mukanaan ne asiakirjat, jotka siinä mainitaan?... Onko minun käsialaani matkittu minua vahingoittaakseen? ... Eli voisiko onnettomuudeksi olla olemassa kaksi niin toisiansa muistuttavaa käsialaa?

Näihin kysymyksiin eivät aivoni voi antaa mitään vastausta.

Minä pyydän teiltä, herra ministeri, en armoa enkä sääliä, ainoastaan oikeutta.

Sotilaskunniani nimessä, joka minulta on ryöstetty, onnettoman vaimoni nimessä, lapsiraukkojeni nimessä, pyydän teidän jatkamaan tiedustelujanne oikean syyllisen selville saamiseksi.

Sellaisena aikakautena kuin meidän, semmoisessa maassa kuin jalojen ja oikeudenmukaisten mielipiteiden läpitunkemassa Ranskassa, jolla on niin mainiot urkkimiskeinot, on mahdotonta ettette saisi selville tätä onnetonta asiaa ja paljastetuksi sitä riiviötä, joka on saattanut kunniakkaalle perheelle onnettomuutta ja häpeää.

Minä rukoilen teiltä vielä kerran, herra ministeri, kaiken sen nimessä, mikä teille on rakkainta maailmassa, oikeutta, oikeutta, jatkaessanne tutkimuksianne.

Mitä minuun tulee, toivon nimeni saavan olla unohduksissa, siksi kunnes se päivä valkenee, jolloin viattomuuteni tulee tunnustetuksi.

Tänne tulooni asti olen voinut kirjoittaa ja tehdä työtä kopissani, olla kirjevaihdossa perheeni jäsenten kanssa, kirjoittaa joka päivä vaimolleni. Se on ollut lohdutuksena hirveässä asemassani, tässä kamalassa, joka on niin julmaa, herra ministeri, ettei ihmisen aivot voi keksiä mitään hirveämpää.

Eilen vielä olin niin onnellinen, etten kadehtinut ketään! Tänään sysätty ulos yhteiskunnasta ilman mitään syytä! Voi, herra ministeri, minä luulen, ettei kukaan ihminen tällä vuosisadalla ole kärsinyt tällaista kidutusta. Kunnia yhtä puhdas kuin kenen tahansa maailmassa ja yhtäkkiä sen riistävät pois toiset; voiko olla viattomalle hirveämpää kidutusta!

Yöt päivät vietän, herra ministeri, kopissani yksin ajatuksineni, ilman mitään tekemistä. Pääni, joka näistä yhtä surullisista kuin odottamattomista tapauksista on saanut tuntuvia kolahduksia, ei tunnu enää yhtä varmalta kuin ennen. Pyydän sentähden että saisin tehdä jotakin työtä kopissani.

Minä pyydän teiltä myöskin lupaa saada toisinaan kirjoittaa perheeni jäsenille (appivanhemmilleni, veljilleni ja sisarilleni).

Eilen annettiin minulle lupa, että saan kirjoittaa vaimolleni kaksi kertaa viikossa. Minä pyydän, että saisin kirjoittaa useammin näille lapsiraukoille, jotka kyllä tarvitsevat lohdutusta ja tukea tässä kovassa kohtalossa.

Oikeutta siis, herra ministeri ja työtä siksi aikaa, kun aivoni odottavat viattomaksi julistuksen päivää, se on kaikki mitä onnettomin ranskalaisista teiltä anoo.

Vastaan ottakaa, herra ministeri, minun suurin kunnioitukseni.

Alfred Dreyfus.

<tb>

Kirje Tasavallan Presidentille.

<tb>

Salut-saarilla, heinäk. 8 p:nä 1897.

Tasavallan Presidentille.

Herra Presidentti.

Rohkenen uudestaan vedota teidän korkeaan kohtuuden tuntoonne ja jalkainne juureen tuoda syvän epätoivoni, surkeat tuskan huutoni.

Tahdon avata teille, herra Presidentti, koko sydämeni, vakuutettuna että te ymmärrätte minut. Pyydän teidän antamaan anteeksi muodolliset virheet ja kankeasti esitetyt ajatukseni. Minä olen kärsinyt siksi paljon, olen siksi sekä ruumiillisesti että henkisesti murtunut, aivoni liiaksi särkyneet voidakseni ponnistaa ajatuksiani kokoon.

Kuten te, herra Presidentti tiedätte, on minut syytetty ja tuomittu erään kirjoituksen nojalla, jonka mukaan olisin syyllinen hirveimpään rikokseen, minkä sotilas voi tehdä, mutta olen kumminkin tahtonut pysyä hengissä nähdäkseni tämän hirveän näytelmän selitystä, saadakseni rakkaille lapsilleni takaisin kunnian.

Ainoastaan minun oma sydämeni tietää, herra Presidentti, mitä minä olen kärsinyt tämän näytelmän alusta saakka! Olen usein kaikin voimin kutsunut kuolemaa, mutta olen sitte taas kohonnut pystyyn, toivossa kerran näkeväni oikeuden hetken valkenevan.

Olen kokonaan ja omantunnon mukaisesti alistunut kaikkeen, ja uskallan sanoa kenelle tahansa, ettei käytöksessäni ole ollut mitään moittimista. En ole hetkeäkään unohtanut, enkä tule koskaan unohtamaan, että tässä asiassa on kaksi eri puolta kysymyksessä: isänmaani ja oma itseni sekä lapseni; toinen on yhtä pyhä kuin toinenkin.

Olen kyllä kärsinyt kovasti siitä, etten ole voinut keventää vaimoni ja omieni surua; olen kärsinyt siitä, etten ole saanut omistaa sieluni ja ruumiini voimia totuuden etsimiselle, mutta ei koskaan ole se ajatus tullut mieleeni, eikä tule koskaan, että olisin koettanut saada esille totuutta sellaisilla keinoilla, jotka vahingoittaisivat isänmaata. En puhuisi ajatusteni puhtaudesta, ellei minulla olisi takeena tekojeni kunnollisuus, joka on pysynyt samallaisena tämän synkän näytelmän alusta asti.

Olen tahtonut vedota teihin, herra Presidentti, tuodessani esille tämän totuuden; olen myöskin rukoillut maamme hallitusta, koska olin siinä uskossa, että se voi samalla aikaa ajaa oikeuden asiaa, yhdistäen sääliväisyyden maan asiain harrastuksiin.

Minä puolestani, herra Presidentti, olen kääntynyt teidän puoleenne, kun tunsin hirveimpien vääryyksien alaisena suruni kasvavan niin suureksi, että kuolema olisi ollut onni, kun järkeni alkoi horjua, kun kaikki sisässäni silvottiin, kun näin minua kohdeltavan kuten kurjinta raatoa, kun, sanalla sanoen, kapinanhuuto pääsi rinnastani ajatellessani lapsiani, joiden nimi on häväisty, ja jotka ovat kasvaneet... teihin, herra Presidentti, maani hallitukseen olen minä viimeiseksi tuskasta huutaen kääntynyt, ja teihin ovat itkusta punaiset silmäni aina olleet tähdätyt. Minä vaan kuitenkin toivoin, herra Presidentti, että minut olisi tuomittu tekojeni mukaan. Tämän kauhean näytelmän alusta asti en ole vähintäkään väistynyt siltä tieltä, jonka itselleni asetin, ja jonka omatuntoni minulle osoitti ohjeeksi. Olen kestänyt kaikki, alistunut kaikkeen, minua on säälimättömästi rääkätty, tietämättä miksi... ja omatuntoni on antanut minulle voimia kestämään.

Onhan minulla kyllä joskus ollut vihan ja kärsimättömyyden hetkiä, ja toisinaan en ole voinut olla purkamatta ilmoille mieleeni kertynyttä katkeruutta. Mutta en hetkeksikään ole unohtanut että kaikkien inhimillisten kiihkojen yläpuolella on isänmaa.

Minun asemani, herra Presidentti, joka minulle on valmistettu, on päivä päivältä tullut yhä julmemmaksi, iskuja on alituiseen satanut päälleni, lakkaamatta, enkä ole ymmärtänyt syytä miksi, sillä en ole koskaan antanut aihetta niihin, en sanoillani enkä teoillani.

Lisätkää minun jo kyllä julmiin kärsimyksiini vielä häpeän tuottama kiusa, ilmanala, tukehduttava vankila, jossa minua pidetään, kaikkien niiden ylönkatse ja halveksiminen, jotka minua ympäröivät, alituisesti epäluulon alaisena, ja minä kysyn itseltäni, herra Presidentti, eikö tämä ole liikaa... liikaa ihmiselliselle olennolle, joka aina on tehnyt velvollisuutensa?

Vaikka minun järkeni on jo alkanut mennä sekasin, sillä se horjuu joka iskusta, joita se saapi kestää alituiseen, täytyy sen kuitenkin kauhukseen nähdä, että minua joka päivä kohdellaan yhä kovemmin ja alhaisemmin, huolimatta suorasta käytöksestäni ja lannistumattomasta tahdostani, jota ei mitkään kidutukset voita, ja huolimatta siitä että olen elänyt kuin kunniallinen mies ja kunnon ranskalainen.

Minun kurjuudellani ei ole vertaa, ei minuuttia elämästäni kulu ilman kidutusta; olkoon ihmisellä kuinka hyvä omatunto tahansa, kuinka suuret sielunvoimat hyvänsä, lopuksi hän kumminkin tuntee masentuvansa ja minulle on hauta oleva pelastus.

Mutta, herra Presidentti, kärsimysten ja vaivain runteleman olentoni syvässä epätoivossa, tässä alentavassa asemassa, joka murtaa minut, tuskassa, joka minut tukehduttaa, aivoni joutuessa sekasin kaikista sitä kohtaavista kolahduksista, vetoon teihin, herra Presidentti, maani hallitukseen, ja uskon huutoni tulevan kuulluksi.

Herra Presidentti, en puhu elämästäni. Se kuuluu maalleni tänään kuten eilen. Pyydän siltä vaan viimeisenä suosion osotuksena, että se ottaisi sen heti kokonaan, eikä antaisi minun näin kuihtua pilkallisesti häpeällisiin tuskiin, joita en ole ansainnut, joita en ansaitse.

Mutta pyydän maaltani vielä sitäkin, että se levittäisi valoa tähän kauheaan asiaan; sillä ei kuulu maalleni minun kunniani, vaan se on minun lasteni isänperintö, se on kahden perheen kallis omaisuus.

Minä rukoilen myöskin koko sielustani, että muistettaisiin vaimoni ja minun omaisteni julmia kärsimyksiä ja sietämätöntä asemaa, joka on pahempi kuin kuolema ja että muistettaisiin lapsiani, minun rakkaita pienokaisiani, jotka kasvavat orpoina, ja tehtäisiin mitä voitaisiin, sanalla sanoen, kaikki, mikä on maalle edullista, jotta niin pian kuin suinkin asetettaisiin jo raja niin monen ihmisen kärsimyksille.

Teidän oikeudentuntoonne luottaen, herra Presidentti, pyydän teitä hyväntahtoisesti vastaanottamaan minun kunnioittavat tunteeni.

A. Dreyfus.

<tb>

Salut-saarilla marrask. 25 p:nä 1897.

Herra Presidentti.

Minä rohkenen uudestaan kääntyä puoleenne ja jalkainne juureen laskea syvän epätoivoni.

Kolme vuotta olen nyt, syytönnä siihen rikokseen, josta minut on tuomittu, pyytänyt, rukoillut oikeutta ja totuuden paljastamista.

Kun majuri du Paty de Clam tuomion jälkipäivänä kävi luonani sotaministerin nimessä kysymässä olinko syyllinen vai syytön, vastasin hänelle, että en ainoastaan ollut syytön, vaan että vaadin valkeutta, täydellistä selvyyttä asiaani ja minä pyysin heti asianmukaista apua joko sotilasvirastolta eli joltakulta muulta hallituksen käytettävissä olevalta virastolta.

Minulle vastattiin, että korkeammat toimet estivät näitä tiedusteluteitä käyttämästä, mutta että etsimistä jatketaan.

Kolme vuotta olen nyt odottanut tukalimmassa asemassa mitä voi ajatella, eikä tiedustelujen tuloksista kuulu mitään.

Jos korkeammat harrastukset ovat estäneet ja luultavasti aina tulevat olemaan esteenä niiden ainoain keinojen käyttämiselle, joiden avulla totuus tulisi ilmi, ja joiden avulla olisi mahdollisuus toivoa, että tämä kidutus, jota monet ihmiset saavat kestää, saataisiin loppumaan, sitä suurempi syy on minulla niitä kunnioittaa ja sen olen tekevä muuttumatta.

Mutta toiselta puolen, herra Presidentti, on tämä hirvittävä asiainlaita jo kestänyt yli kolme vuotta, lapseni kasvavat halveksittuina, orpoina; heidän kasvatuksensa on mahdoton, ja minä tulen hulluksi surusta ja tuskasta... Eivät suinkaan samat asiat vaadi että rakas vaimoni ja rakkaat lapseni uhrataan sille.

Minä asetan yksinkertaisesti tämän hirveän aseman teidän ja hallituksen oikeudentunnon ratkaistavaksi. Minä pyydän ainoastaan oikeutta omilleni ja lapsilleni, jotka etupäässä ovat surkuteltavat.

Luottaen teidän oikeudentuntoonne, herra Presidentti, pyydän teidän suosiollisesti vastaan ottamaan minun kunnioittavaiset ja hartaat tunteeni.

A. Dreyfus.

<tb>

Salut-saarilla jouluk. 20 p:nä 1897.

Herra Presidentti.

Minä rohkenen viimeisen kerran vedota teihin ja hallituksen oikeuteen.

Minä selitän vielä kerran, että minä en ole kirjoittanut sitä kirjettä, josta minua syytetään; minä sanon, että koko minun entinen elämäni, josta nyt on oltu tilaisuudessa tekemään selkoa, että koko minun elämäni on vastaväite sellaista alhaista ajatustakin vastaan.

Ihan siitä asti kun tämä hirveä näytelmä alkoi, olen minä odottanut valkeutta, parempaa aamunkoittoa, valoa!

Se asema, missä minä olen ollut kolme vuotta, on yhtä hirveä rakkaalle vaimolleni ja onnettomille lapsilleni kuin minulle. Minä esitän heidän kohtalonsa ja oman kohtaloni teille, asetan sen teidän käsiinne, asetan sen Sotaministerille, maani Oikeusministerille pyynnöllä, eikö löydy mitään mahdollisuutta saada selville tätä asiaa, lopettaa tätä kidutusta, jota niin monta ihmistä on kärsimässä.

Luottaen teidän korkeaan oikeudentuntoonne, herra Presidentti, pyydän että suosiollisesti vastaanottaisitte minun kunnioittavat tunteeni.

A. Dreyfus.

<tb>

Salut-saarilla tammik. 12 p:nä 1898.

Herra Presidentti.

Syytön olen siihen inhoittavaan rikokseen, josta minut on tuomittu ja olen tämän onnettoman jutun alusta asti ainoastaan pyytänyt, että tähän asiaan hankittaisiin valoa.

Joka kerta kun minä olen pyytänyt hallituksen apua tämän hirveän jutun selville saamiseksi, on minulle vastattu, että on korkeampia harrastuksia tiellä. Minä olen alistunut ja alistun vastakin niiden harrastuksien alle, kuten velvollisuuteni on.

Minä olen nyt odottanut kolme vuotta.

Minun omaisteni asema on hirvittävä, minusta puhumattakaan.

Eivät mitkään harrastukset voi vaatia, että koko perhe, että lapseni, että viaton ihminen uhrataan niille.

Siksi vetoon teidän jaloon oikeudentuntoonne, hallituksen oikeuteen, vaatien takasin kunniaani, vaatien oikeutta niin monelle syyttömälle uhrille.

Luottaen teidän jaloon oikeudentuntoonne, pyydän esiintuoda alamaisen kunnioitukseni.

A. Dreyfus.

<tb>

Salut-saarilla tammik. 16 p:nä 1898.

Herra Presidentti.

Minä kokoan ja uudistan pyyntöni, jonka esitän Valtion Johtajalle, hallitukselle ja Sotaministerille, pyytäen kunniani hyvitystä, oikeutta yhdellä sanalla, ellei tahdota että onneton, jonka voimat ovat loppumaisillaan, raukee tuskien alle, jotka sitä kalvavat joka tunti, joka sekunti, tietäen että hänen lapsensa jäävät kunniattomiksi.

Luottaen sekä teidän että hallituksen ja Sotaministerin korkeaan oikeuteen, pyydän teidän vastaan ottamaan kunnioitukseni.

A. Dreyfus.

<tb>

Salut-saarilla helmik. 1 p:nä 1898.

Herra Presidentti.

Koko olennollani uudistan teille pyyntöni, jonka jo olen esittänyt valtion Johtajalle, hallitukselle ja herra Sotaministerille.

Minä en ole syyllinen. Enkä koskaan tule olemaan.

Vaimoni, lasteni, kaikkien omieni nimessä tulen pyytämään oikeusasiani tarkastusta, elämää lapsilleni, sanalla sanoen oikeutta, oikeutta yhdellä sanalla kaikille viattomasti kärsiville.

Luottaen teidän jaloon oikeudentuntoonne, hallituksen ja sotaministerin oikeudentuntoon, pyydän teidän vastaanottamaan kunnioitukseni

A. Dreyfus.

<tb>

Salut-saarilla helmik. 7 p:nä 1898.

Herra Presidentti.

Kolmen kuukauden ajalla, kuumeen ja houreen vallassa, olen useat kerrat vedonnut Valtion Johtajaan ja hallitukseen saamatta mitään selitystä, mitään loppua tälle kidutukselle, jota niin monta henkeä kärsii.

Muutamia päiviä sitten lähetin taas uuden anomuksen.

Mutta sain juuri äskettäin kirjeen rakkaalta vaimoltani ja lapsiltani ja vaikka sydäntäni vihloo ja kouristaa tämä ansaitsematon rääkkäys, kirkastuu se taas uudelleen.

Kuten jo olen sanonut, kuten yhä vieläkin sanon, sillä tämähän on vallan hirveää, olen tuomioni jälkeisestä päivästä asti s.o. enemmän kuin kolme vuotta sitten silloin, kun majuri du Paty de Clam kävi luonani Sotaministerin puolesta kysymässä olinko syyllinen vai syytön, selittänyt, että tietysti olin syytön ja sitäpaitsi pyysin valoa, täydellistä valoa asiaan, ja pyysin ainoastaan apua tavallisilta tiedusteluvirastoilta, osaksi sotilasviraston kautta, osaksi muilla mahdollisilla keinoilla.

Sain vastaukseksi, että korkeammat tehtävät estivät käyttämästä pyytämiäni tiedustelukeinoja, mutta että etsimistä jatketaan.

Tällä tavalla olen odottanut enemmän kuin kolme vuotta, hirveimmässä asemassa mihin ihminen voi joutua; eikä etsimisistä ole ollut mitään seurausta.

Jos toiselta puolen korkeammat tehtävät ovat aina estäneet ja tulevat aina estämään käyttämästä tiedustelukeinoja tämän asian selville saamiseksi, on minun sitä enemmän niitä pidettävä arvossa ja niin olen aina tehnytkin.

Mutta toiselta puolen on tätä jatkunut jo yli kolme vuotta, rakas vaimoni kituu tuskallista kidutusta, lapseni ylenevät maailmaan ylenkatsottuina, orpoina, minä kärsin kuolemantuskia vankilakomerossa; ei mitkään harrastukset maailmassa voi vaatia — sillä se olisi rikos ihmiskuntaa vastaan — että vaimo, lapset ja syytön mies uhrataan niille.

Vielä kerran asetan tämän surullisen tapauksen teidän ja hallituksen oikeudentunnon punnittavaksi. Minä pyydän oikeutta omilleni, lasteni tulevaisuutta, sanalla sanoen loppua niin monen ihmisen kärsimyksille.

Luottaen teidän ja hallituksen jaloon oikeudentuntoon, pyydän lausua kunnioitukseni.

A. Dreyfus.

<tb>

Salut-saarilla maalisk. 12 p:nä 1898.

Herra Presidentti.

Viime marraskuun 20 päivänä vetosin teihin ja pyysin asiani tarkastusta.

Samana päivänä kirjoitin kenraali Boisdeffre'lle, armeijan pääesikunnan 1 päällikölle, vedoten hänen tasapuolisuuteensa ja pyysin hänen lausumaan mielipiteensä jutun tarkastuksesta Valtion Johtajalle.

Jos hänen lausuntonsa oli myöntyväinen, on teidän mielipiteenne, herra Presidentti, myöskin ollut myöntyväinen, koskapa olen saanut virallisen tiedoksiannon, että pyyntö, jonka samana päivänä teille osoitin, on perustuslaillisessa järjestyksessä jätetty hallitukselle.

Minä vain tänäpänä yksinkertaisesti uudistan pyyntöni.

Minä vetoon siis teidän ja hallituksen ylevään oikeudentuntoon, samoin kuin anomukseeni 20 p:ltä marraskuuta 1897 annetusta vastauksesta näkyy, jonka vielä tänäpänä täytyy olla samalla tavalla, koska julkisesti selitettiin, että minun pyyntöni oli jätetty hallitukselle, että, sanon minä, vihdoinkin oikeus voittaisi ja tarkastus pidettäisiin.

Luottaen teidän ja hallituksen ylevään oikeudentuntoon, pyydän teidän vastaanottamaan kunnioitukseni.

A. Dreyfus.

<tb>

Salut-saarilla, maalisk. 28 p:nä 1898.

Herra Presidentti.

Minä uudistan kaikki edelliset pyyntöni. Viattomana siihen mitoittavaan tekoon, josta minut on tuomittu, vetoon Valtion Johtajan ylevään oikeudentuntoon pyytäen oikeusasiani tarkastusta.

Luottaen teidän oikeudentuntoonne pyydän teidän ottamaan vastaan kunnioitukseni.

A. Dreyfus.

<tb>

Salut-saarilla, huhtik. 22 p:nä 1898.

Herra Presidentti.

Koska en tiedä mihinkä minun pyyntöni tuomion tarkastuksesta on joutunut, uudistan tässä ne taas.

Syyttömänä siihen mitoittavaan rikokseen, josta minut on tuomittu, vetoon Valtion Johtajan ylevään oikeudentuntoon saadakseni asiani tarkastusta toimeen.

Luottaen teidän ylevään oikeudentuntoonne pyydän teidän vastaanottamaan kunnioitukseni.

A. Dreyfus.

<tb>

Salut-saarilla, maalisk. 28 p:nä 1898.

Herra Presidentti.

Marraskuusta asti v. 1897 olen lähettänyt useita pyyntöjä Valtion Johtajalle, joissa olen pyytänyt oikeutta omaisilleni, ja loppua tälle yhtä julmalle kuin ansaitsemattomalle kidutukselle, josta niin monta olentoa kärsii, sekä juttuni tarkastusta.

Olen kääntynyt hallituksenkin puoleen, senaattiin, eduskuntaan, niihin, jotka ovat antaneet tuomita minut, yhdellä sanalla isänmaahan, jonka tehtävä on pitää huoli asiastani. Sillä tämä on oikeuden, jalon oikeuden asia, siksi että minä en tämän kauhean näytelmän alusta ole pyytänyt armoa enkä suosiota, vaan aivan yksinkertaisesti totuutta, ja kun kerran on kysymys näistä kahdesta "oikeus" ja "kunnia", täytyy kaikkien yksilöllisten kysymysten hälvetä ja intohimojen vaieta.

Tätä on nyt kestänyt kuusi kuukautta, enkä ollenkaan tiedä minkä kohtalon alaiseksi kaikki tarkastusanomnkseni ovat joutuneet, en tiedä mitään... Niin, tiedän yhden asian, sen, että jalo nainen, puoliso, äiti ja kaksi perhettä, joille kunnia on kaikki, kärsivät viattomasti...

Ja tiedän senkin, että eräs sotilas, joka on palvellut uskollisesti isänmaataan, joka on uhrannut kaikki, asemansa, omaisuutensa, pyhittänyt sille kaikki voimansa, niin minä tiedän, että tämä sotilas kärsii kuolemantuskia vankilakomerossa, yötä ja päivää samojen häpeällisten tuskien alaisena, epäiltynä, ylenkatsottuna, vääryyttä kärsivänä.

Herra Presidentti, vielä kerran vetoon vaimoni, lasteni ja omieni nimessä isänmaahan, maan ylhäisimpiin virkamiehiin, pyytäen oikeutta onnettomille uhreille sekä että tuomioni tarkastettaisiin.

Luottaen teidän ylevään oikeudentuntoonne pyydän teidän vastaanottamaan kunnioitukseni.

A. Dreyfus.

<tb>

Salut-saarilla, kesäk. 7 p:nä 1898.

Herra Presidentti.

Pitkät kuukaudet olen alituisesti lähettänyt Valtion Johtajalle pyyntöjä toisensa perästä asiani tarkastuksesta.

Minä uudistan pyyntöni viime toukok. 26 p:ltä. Joka päivä, joka tunti odotan vastausta, joka ei tule.

Ruumiin ja sielun voimani vähenevät päivä päivältä, enkä pyydä enää kuin yhtä asiaa: saada levollisena laskeutua hautaani, varmalla tiedolla siitä, että lasteni nimi on pesty puhtaaksi tästä hirveästä tahrasta.

Jos minun on kuoltava viattomana uhrina, tahdon luovuttaa lapsiraukkani rakkaalle isänmaalleni, jota aina olen palvellut uskollisesti ja rehellisesti. Minä pyydän kumminkin teiltä, herra Presidentti, hyväntahtoista vastausta pyyntöihini, vastausta, jota joka päivä odotan kärsimättömänä.

Täydellisesti luottaen Valtion Johtajan oikeudentuntoon, pyydän teidän ottamaan vastaan kunnioitukseni.

A. Dreyfus.

Kaksi kirjettä kenraali Boisdeffre'lle.

Salut-saarilla, heinäk. 5 p:nä 1898.

Herra kenraali.

Sammuneella sydämmellä ja ruhjoutuneilla aivoilla lähetän teille vielä yhden epätoivon huudahduksen, surkeamman ja sydäntä särkevämmän kuin koskaan ennen. En puhu kärsimyksistä enkä loukkauksista, joita lakkaamatta päälleni satelee, vaikk'en minä pienimmälläkään teolla ole niitä ansainnut. Mutta minä puhun teille, herra kenraali, perheeni äärettömästä surusta, heidän asemastaan, joka on niin surullinen, että kaikki nääntyvät sen alle. Minä puhun teille yhä uudestaan ja uudestaan lapsistani, pikku raukoistani, jotka ylenevät maailmaan ylenkatsottuina, orpoina, koko sielustani, kädet ristissä, sydämmeni pohjasta rukoilen teitä, että ranskalsisena tekisitte mitä ihmisvoimat myöten antavat saadakseni loppua näille monen ihmisen kärsimyksille.

Voi, herra kenraali, kuvailkaa, ettei viime kuluneina kolmena vuotena ole ollut yhtään tuskatonta minuuttia, ei yhtä sekuntia ja syy siihen, että kumminkin olen pysynyt hengissä tämän hirveän ajan, on se, että olen tahtonut kuolla rauhassa, tietäen, että nimi, jota lapseni kantavat, on kunniallinen ja arvokas.

Mutta tänäpänä, herra kenraali, on minun tilani tullut liian tukalaksi, kärsimyksen! liian sietämättömiksi, minä menehdyn niiden alle. Siksi lähetän viimeisen epätoivon huudon, se on isä, joka teille luovuttaa sen, mikä hänellä on kalleinta maailmassa, lastensa elämän, sen elämän, joka ei heille ole mistään arvosta, ellei tätä hirveää tahraa ole pesty pois.

Kirjoitan nämä rivit varmassa uskossa, että ymmärrätte minua, kirjoitan teille koko sielustani, joka kuolemantuskassa vavisten luoksenne pakenee, kirjoitan teille koko raadellusta ja vavahtelevasta sydämmestäni.

Minä pyydän teitä myös, herra kenraali, sanomaan yksi ystävällinen sana vaimolleni ja antamaan hänelle tulevaa rehellistä apuanne.

Minä pyydän lausua kunnioitukseni.

A. Dreyfus.

<tb>

Salut-saarilta, tammik. 8 p:nä 1898.

Herra Kenraali.

Minä rohkenen uudistaa sen pyynnön, jonka tein teille kaksi kuukautta sitten, silloin kun pyysin teitä hyväntahtoisesti auttamaan perille minun pyyntöjäni, joissa anoin loppua hirvaille kärsimyksillemme sekä pyysin turvaa onnettomille lapsilleni, joilla on kaikista säälittävin osa tässä julmassa näytelmässä.

Luottaen teidän oikeudentuntoonne pyydän teidän ottamaan vastaan hartaan kunnioitukseni.

Alfred Dreyfus.