Part 1
language: Finnish
TODISTAJA
Kirj.
Hilja Haahti
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1921.
SISÄLLYS:
I.
I. Tarina II. Sammunut sähkö III. Isänmaan tähden IV. Uhri V. Kruunu VI. Lähtö
II.
VII. Punainen aika VIII. Lapset IX. Kirjeet X. Kaappaus XI. Vankeus XII. Tulisia hiiliä XIII. Seurakunta ja paimen XIV. "Levähtäkää vähän"
III.
XV. Valkoisella puolella XVI. Eteenpäin XVII. Väistymättä XVIII. Hälyytystä XIX. Kirkossa XX. Vapautus
I
I
TARINA
Lumimyrsky riehui ulkona. Viuhui, vihelsi. Tuuli tuli suoraan mereltä päin, rajuin puuskauksin. Ryöpytti kinoksia oven eteen, ja nurkissa kävi ristipyörre. Hiutaleet tanssivat hurjassa leikissä.
Lapset, Auri Päivänkukka ja Tarmo, litistivät pienet pyöreät kasvonsa lasioven ruutua vastaan ja katselivat ulos hämärtyvään iltaan. Pikkukaupungin kappalaispappilan piha oli hiljainen ja autio. Mutta lasten silmissä siellä oli eloisaa ja hauskaa. Lumi piti iloa. Tyttö peräytyi ikkunasta, hyppäsi tasajalkaa ja taputti käsiänsä, ja poika huudahti: — Huomenna mennään kierimään sinne!
Nuori papinrouva astui huoneeseen ja sytytti pöytäsähkölampun, samalla kuin palvelustyttö toi sylyyksen puita pesään. Verhot vedettiin ikkunan ja porrasparvekkeelle vievän oven eteen. Lapset pyörähtivät äidin luo. Toisesta ovesta tuli isäkin.
Pastori Mikko Salmen kasvoilla oli kiinteä, vakava ilme ja tummissa silmissä kaukokatse, ikäänkuin sen, joka juuri on ajatuksinensa askartanut jossakin etäisyydessä, mistä vielä ei ole täysin päässyt palajamaan. Kaukana hän olikin kirjojensa parissa liikkunut, aina Etelämeren saarilla asti. Hän kirjoitti paraikaa tieteellistä tutkielmaa teologian kandidaatti-arvoa varten. Heti nähdessään perheensä hän kumminkin muuttui. Reippaalla otteella hän siirsi tuolin pöydän luo, jonka ääreen hänen vaimonsa oli asettunut käsitöineen. Samassa lapsetkin juoksivat yhteen joukkoon.
— Täälläpä on kodikasta, — hän sanoi syvään henkäisten. — Tulta uunissa ja lampussa. Sytytän vielä kattolampunkin. — Hän väänsi nappulaa. - Ja entäs, Heljä, jos saisimme teetä ja voileipiä?
— Ai! Hei! — huusivat lapset. — Ja satuja, isä, satuja!
Papinrouva nousi iloisena. — Sinulla siis on vapaa ilta? Kuinka hauskaa! Kun vaan kaikki ovat yhdessä kotona, ei ruma ilma ensinkään ole haitaksi.
— Eno ei ole kotona, — huomautti Auri.
— Niin, missähän Olli viipyy? — Heljä näytti vähän huolestuneelta. — Hän on nykyään paljon ulkona, vaikka pitäisi huolehtia luvuista. — Eikä puhu suoraan asioitansa, — hän ajatteli lisäksi, mutta ei sanonut ääneen lasten tähden. Hän lähti toimittamaan teetä.
Pastori veti lapset syliinsä, toisen toiselle, toisen toiselle polvelle.
— Katsokaahan, kuinka kaunista ja hauskaa meillä on täällä kotona, — hän sanoi. — Tässä tämä pyöreä pöytä ja sen päällä äidin ompelema liina, jossa ruusut kukkivat, vaikka on talvi. Kun me istumme sen ympärille noille suoraselkäisille tuoleille, silloin tiedämme saavamme jotakin hyvää — niinkuin nytkin kohta, kunhan äiti ehtii tuoda. Mutta muuten asetumme mukavasti näihin korituoleihin. Niin, teille ne kyllä ovat liian suuret, te hukutte niihin tai mahdutte molemmat samaan.
— Me menemme kiikkutuoliin! — huudahti Tarmo. — Siihenkin sopii kaksi.
— Mummon ja vaarin vanha, rakas tuoli, isän omasta entisestä kodista. Sentähden mummon kuva on seinässä sen yläpuolella. Vaarista ei ole niin suurta kuvaa. He ovat Jumalan luona nyt. Mutta onhan teillä toinen isoisä ja isoäiti, siellä maalla, äidin kotona.
He olivat nousseet ja seisoivat kaikki kolme kuvan ääressä, kun Heljä palasi keittiöstä antamasta ohjeita palvelustytölle.
— Mitä sinä kerrot? — hän kysyi.
— Sellaista, mitä lapset kyllä tietävät ennestäänkin. Tuossa suuressa tuolissahan minä olen kiikkunut pikku poikana, ja välistä vanhat muistot tulevat kuin tulva. Mutta meidänhän piti katsella huonetta joka puolelta. Jatkammeko yhdessä, Heljä?
— Miksi niin? Vai onko se satua lapsille? No hyvä, minä kerron kasveista. Tarmo, varo palmun jalustaa! Tiedättekö, lapset, missä palmut kasvavat oikein ulkona, niinkuin meillä kuuset ja koivut? Kaukana, kaukana etelämailla, siellä missä on jalopeuroja ja isoja käärmeitä ja mustia neekereitä, jotka eivät ole koskaan kuulleet Jeesuksesta mitään. Tämä kylmä, luminen Suomi on onnellisempi maa, eikö olekin?
— On, on, — vakuuttivat lapset.
He seisoivat vierekkäin, nuori Heljä, vaaleatukkainen, heleäposkinen, valoisa olento, ja pastori, pitkä, tumma, totinen, voimakaspiirteinen. Mikko Salmi katseli vaimoansa ja lapsiansa sanomattoman hellyyden silmillä. Niissä päilyi jotakin syvää, tuskallista.
Heljä ei sitä huomannut, hän puheli edelleen.
— Katsokaa noita kaktuksia. Minkä kukat ovat kauneimmat? Tämän — niin minustakin. Siinä on suuret piikit, älä koske, Päivänkukkani.
— Missä piikit ovat pistävimmät, siinä puhkeaa ihanimpia kukkasia, — sanoi pastori äänellä, joka sai Heljän kummastuneena katsahtamaan häneen.
Tee tuotiin sisälle, ja huoneen kierto keskeytyi. Tarjottimella oli kaksi lasia ja kolme kuppia sekä vadillinen houkuttelevan näköisiä voileipiä, munalla, punajuurilla ja hedelmäsoseella höystettyjä.
— Meidän on hyvä olla, kun saamme omavaraisviljaa, — sanoi Heljä. — Miltähän tuntuisi, jos täytyisi nähdä lapset nälässä?
— Äiti, anna minun voileipäni, jos jonkun on nälkä! — sanoi tyttönen, silmät hätäisesti tähdättyinä äitiin.
— Syö rauhassa, rakkaani, kyllä me koetamme antaa nälkäisille myös.
Joku avasi ja sulki sisäeteisen oven, kopisteli lunta jaloistaan, avasi oven taas ja kuului ravistelevan päällystakkia ja iskevän lakkia ulkoeteisen puulaatikon syrjään.
— Olli, parahiksi, — sanoi Heljä, juosten vastaan. Eteisestä ilmestyi nuorukainen, valkoverinen kuten Heljä, yhdennäköinen, mutta tanakampi ja karkeapiirteisempi. Lumipisaroita helmeili hänen hiuksissaan, kulmakarvoissaan ja viiksenaluissaan. Hän pyyhkieli niitä nenäliinallansa ja nauroi.
— Koiran ilma! Ei ota talttuaksensa ollenkaan.
— Missä olet ollut? Kerro! Nuorukainen katseli äkkiä ympärilleen. Lapset istuivat pöydän ääressä ja palvelustyttö toi juuri teekannut.
— Kas, ‒ sanoi hän, vastaamatta kysymykseen. — Saammeko teetä? Se tekee kerrassaan hyvää.
Tuli vähän hämillinen vaitiolo. He sijoittuivat pöydän ympärille. Heljä kaatoi teetä ja tarjosi voileipiä.
— Koiran ilma! — toisti Olli.
Silloin Heljä kesken huoltaan purskahti nauramaan. — Jo me kuulimme sen ja olemme itsekin ikkunasta nähneet.
— Kylläpä nuo lapset jaksavat syödä, ‒ jatkoi Olli, yhtyen nauruun. — Sen päälle uni maistuu.
— Ei vielä, — intti Tarmo. — Isän piti kertoa satuja.
— Johan te kuulitte: pöydästä ja kiikkutuolista, palmusta, kaktuksista —
— Ei se mitään satua ollut.
— Jotain oikeata satua, isä, hyvin jännittävää!
Heljän teki todellakin mieli viedä lapset suoraan aterialta makuuhuoneeseen, sillä hän huomasi, että Olli toivotteli heitä pois. Mutta isä oli jo ottanut molemmat polvillensa, niinkuin hänen kertoessaan oli tapana, huolimatta siitä, että he painoivat "kuin vähäläntäiset jauhosäkit", Ollin arvioinnin mukaan.
— Kuulkaa sitte toisetkin. Minä kerron, mitä äsken luin.
Oli poikanen, Coley Patteson oli hänen nimensä. Te lapset ette pysty lausumaan sitä, mutta ei se haittaa. Hän kävi koulua ja osasi läksynsä erinomaisesti; mutta hän osasi muuta myös: potkupalloa, uintia ja kaikenlaista hyvää ja hauskaa. Hän oli leikkien sankari, mutta hän oli sankari myös taistelussa pahaa vastaan. Hänen toveriseurastansa rumat laulut ja pahat puheet hävisivät. Se, joka on uskollinen vähässä, kypsyy enempään. Miehenä hänestä tuli Jumalan sankari. Hän oli nuori pappi, kun hän purjehti kauvas pois. Te lapset ette ymmärrä karttaa — ette tiedä, missä Etelämeren saaret ovat. Sinne hän lähti. Matkalla hän opetteli laivan ohjausta ja kaikkea mitä purjehdukseen kuuluu, niin että hän perillä voi ruveta "Etelänristi" nimisen laivan kapteeniksi ja sillä purjehtia saarelta toiselle.
— Isäkin on pappi ja osaa purjehtia, ‒ keskeytti Tarmo vilkkaasti.
— Oliko siellä Etelämerellä vaarallista? -kysyi Auri huolestuneen näköisenä.
— Voi sinua, pikku Päivänkukka, — isä taputti tyttöä. — Sinä muistelet, miten äiti joskus on levoton, kun minä purjehdin kovassa tuulessa saaristoon sairaitten luo tai raamatunselityksille. Coley Pattesonin retket olivat paljon vaarallisempia. Meressä oli salakareja, ja rannoilla kävi ankara tyrsky, niin että laivasta ei ollut helppo päästä maihin. Silloin hän hyppäsi kuohujen keskelle ja ui rantaan, vaikka ei koskaan voinut tietää, missä haikalat väijyivät.
— Olipa se mies, — sanoi Olli. Mutta kuunnellessaan hän aina välimmiten liikehti kärsimättömästi.
— Hänen vaimonansa ei olisi ollut erikoisen hauska olla, — sanoi Heljä hymyillen.
Mikko Salmi kohotti äkkiä katseensa ja loi sen vaimoonsa syvänä, tutkimattomana. Heljän huulilta kuoli leikkisä hymy. Mikko kertoi edelleen, silmät taas lapsiin kiinnitettyinä.
— Haikalat olivat vähemmän vaarallisia kuin ihmiset. He olivat hurjia raakalaisia, jotka tappoivat vihollisiansa, keittivät ja söivät suuhunsa.
— Onko se totta? — keskeytti taas pieni Auri värisevin huulin.
— On, on, kerro pian enemmän, isä! — intoili Tarmo.
— Eikö se ole noitasatu? — tiedusteli Auri yhä hätääntyneenä, toivoen myöntävää vastausta.
— Lapsi pelkää, Mikko, — huomautti Heljä. ‒ Älä kerro liian julmia asioita!
— Kyllä se on täyttä totta, — vastasi isä hellästi Aurille. — Katso, lapsi, he eivät tunteneet Jeesusta; sentähden he olivat niin hirmuisia. Coley Patteson meni heidän luoksensa juuri auttamaan heitä toisenlaisiksi ihmisiksi. Hän rakasti Jeesusta ja hänen tähtensä noita kurjia raakalaisia. Monet heistä huomasivatkin, että hän ei ollut vihamies, vaan ystävä. Hän sai opettaa heitä, he kuuntelivat, hämmästyivät ja avasivat sydämensä Jeesuksen rakkaudelle. Mutta oli niitäkin, jotka eivät häneen luottaneet, koska heillä oli huono kokemus valkoihoisista. Voitonhimoiset, sydämettömät kauppiaat olivat silloin tällöin saapuneet näille rannoille ja murhanneet saarelaisia tai ryöstäneet orjiksi. Nyt epäiltiin Coley Pattesonia heidän liittolaiseksensa. Se vei hänet suuriin vaaroihin.
— Mutta hän pelastui! — vakuutti Tarmo voitonriemuisesti. — Sankarit aina lopuksi pelastuvat.
— Monta kertaa hän todellakin pelastui Jumalan ihmeen kautta. Niinpä alkuasukkaat kerrankin olivat vanginneet hänet ja varmasti päättäneet surmata kostoksi erään heikäläisen murhasta ‒ vaikka Patteson ei koko tapauksesta mitään tietänyt. Hän käsitti, että puolustautuminen ei tullut kysymykseen, ja pyysi vain saada rukoilla ennen kuolemaansa. Niin hän laskeutui polvilleen, uskoen henkensä Jumalan käsiin. Ihmissyöjät katselivat hänen kirkkaita kasvojansa ja sanoivat toisillensa: "Tuo mies ei ole murhaajan näköinen." Kun hän oli lopettanut rukouksensa, saattoivat he hänet kohteliaasti rantaan ja jättivät hyvästi.
— Se on todella kuin satua, — sanoi Olli. -Tulisimmepa me vain täällä yhtä somasti toimeen ryssien ja huligaanien kanssa kuin hän ihmissyöjien! Vieläkö juttusi kauvan kestää? Ilta kuluu myöhään.
— Ei kauvan. — Ja pastori jatkoi:
— Tuli kerran päivä, jona hän kanootissa lähti laivastansa Nukapusaaren rantaan. Kun kanootti palasi, näytti se tyhjältä — mutta hänen ruumiinsa lepäsikin sen pohjalla mattoon käärittynä. Siihen oli pistetty viisi haavaa, verikostoksi viidestä murhatusta saarelaisesta, joita hän ei koskaan ollut nähnyt eikä tuntenut. Rauhaisa hymy oli hyytynyt huulille. Hän kuoli Jeesuksen sankarina, syyttömänä veritodistajana, oman kansansa nimikristittyjen pahuuden vuoksi, niitten taitamattomien ihmisten kätten kautta, joita hän rakasti kuolemaan asti.
Pastori oli puhunut kuin unohtaen, ketkä lähinnä kuuntelivat. Hänen ajatuksensa kulkivat kaukana. Vasta hän havahtui, kun huomasi pikku tyttönsä nyyhkyttävän sylissänsä.
— Päivänkukka, rakas pieni, kerroinko liian raskaan tarinan? Älä itke, sehän on kumminkin niin ihana. Menkää nyt, lapset, riisuutumaan. Äiti ja minä tulemme sitte suutelemaan ja siunaamaan teitä.
Tarmo totteli, hypäten alas isän polvelta. Hän oli vähän pettynyt kertomuksen lopusta. Mutta Auri piti kiihkeästi kiinni toisella kädellä isästä, ojentaen äidille toisen.
— En voi mennä yksin, — hän nyyhki. Isän piti kantaa hänet sylissänsä ja äidin tulla mukana riisumaan. Vasta oma iltarukous rauhoitti hänet, ja Herran siunaus, jonka isä lausui lasten vuoteitten yli.
II
SAMMUNUT SÄHKÖ
Tuuli tohahti entistä voimakkaammin. Äkkiä sähkövalot sammuivat.
— Mitä nyt? — huudahti Heljä pelästyneenä.
— Myrsky vaan rikkoi johdon, — selitti Olli rauhallisin äänin, vaikka omituisesti säpsähti hänkin.
— On kai meillä vielä muutama kynttilä? ‒ kysyi Mikko.
Samassa palvelustyttö hapuili keittiöstä esiin. — Tuli pimeä! — kuului hänen hämmästynyt äänensä.
Kopeloitiin esille kynttilät. Niitä oli vain kaksi.
— Kas niin, Laina, korjaa teekannut ja lautaset pois. Ei ole mitään hätää. Emmehän nyt enää kauvan tarvitsekaan valoa. Sinä saat toisen kynttilän, me pidämme toisen.
— Huomenna johto kyllä ajoissa korjataan.
— En ymmärrä, mikä minuun tuli, — sanoi Heljä naurahtaen. — Säikähdin turhasta. Hermoni ovat omituisen kiihtyneet.
Nyt hän kumminkin toimi aivan tyynesti, kehoitti palvelustyttöä säästämään kynttiläänsä ja ehdotti, että he itse pitäisivät jutteluhetkeä pimeässä. Eihän tietänyt, saisiko mistään uusia kynttilöitä, ja aina oli edes jokunen hyvä olemassa.
— Sen parempi, sammutetaan, — sanoi Olli. Huone muuttui uudelleen pilkkosen pimeäksi.
Heljä pujahutti hiljaa kätensä miehensä käteen.
— Niin, minulla olisi kertomista teille, ‒ alkoi Olli. — Mutta kunniasanallanne, vaietkaa siitä!
— Riippuu asianhaaroista, — vastasi Mikko.
— No niin, niin, minä tunnen asianhaarat, ‒ virkkoi Olli hiukan hermostuneesti.
— Puhu, Olli rakas, — pyysi Heljä jännittyneenä.
— Te tiedätte, että olen syksystä asti kuulunut suojeluskuntaan. Nyt olen sen päällikkö.
— Sinä! — huudahtivat Mikko ja Heljä yhtaikaa.
— Minut valittiin, kun kauppias Grönberg ei tehnyt mitään — vai sanotaanko sitäkin tekemiseksi, että hankitaan joku entinen vääpeli ja vähän marssitetaan miehiä klubilla? Miksikä en olisi ruvennut? Olenko muka liian nuori? Nuoret ovat ennenkin jotain saaneet aikaan, kun vanhat ovat torkkuneet. Ja täällä he torkkuvat kaikki järjestään tai pelkäävät nahkaansa. Minäpä en pelkää.
— Eihän sinulla muuta asettakaan ole kuin haulikkosi, — virkkoi Heljä. — Ja vieraskin olet, vain lukemassa täällä meillä. Mitä isä ja äiti sanoisivat? Ja entä jos taas saat reput, kun puuhaat niin paljon?
Olli punastui ja puraisi huultaan, mutta sitä ei pimeässä kukaan nähnyt.
— En sekaannu tähän, ennenkuin olet kaiken kertonut, — sanoi Mikko vakavana. — Asut kattomme alla ja kuulut meihin. Täysi suoruus on velvollisuutesi, olisi ollut jo ennemminkin. Sitä enemmän, kun kotimme on pappila, rauhan maja.
— Nyt ei yksikään koti jää rauhan majaksi, keskeytti Olli kiihkeästi. Hän jo sai syrjäytetyksi oman äskeisen vastenmielisen tutkintomuistonsa, tuiki vähäpätöisen. — Sitäpä ette tiedäkään. Pohjanmaalla kansa on nousemassa. Kohta tulee suurlakko, toisenlainen kuin viime marraskuussa. Ei kulje junat, ei posti. Suljetaan koulut ja virastot, alkaa _sota!_ Ryssät ulos maasta!
— Tuo nyt on mielikuvitusta. Kuule, Olli, suurisuiset toverit uskottelevat sinulle turhia, ja sinä uskot!
— Pyysit meitä pitämään salaisuutesi, ‒ sanoi Mikko. — Jos on totta, mitä kerrot, tietää sen kohta koko maa.
— Mutta täällä eivät tiedä vielä. Suojeluskunnan on yllätettävä ryssät. Kerrotaan, että punainen työväki aikoisi yhtyä heihin. Jo sen marraskuussa arvasi! Muistan sitä suutari Mähösen lausumaa runoa, jossa kehuttiin, että "Idän" veljen poskilla on uuden aamun rusko. Juuri kaunista!
— Mitä suojeluskunta siis aikoo tehdä ‒ sinun johdollasi ja vastuullasi? — kysyi Mikko, yhä vakavampana.
— En sano, ellette lupaa olla vaiti.
— Olli kulta, milloin me olemme turhia lörpötelleet? — Heljän ääni oli pyytävä ja huolestunut. — Kenelle puhuisit, ellet meille?
— Olkoon menneeksi. Sanoit oikein, Heljä, että meiltä puuttuu aseita. Revolverin olen kyllä ostanut. Mutta me tarvitsemme kiväärejä, me niinkuin työväki, joka on saanut ryssiltä. Tiedämme, missä ryssäin asevarasto on. Yöllä hiivimme sinne, tapamme vartijat ja ryöstämme aseet...
— Olli! — huudahti Heljä kauhistuneena. ‒ Oletko ihan mieletön?
Mikko oli vaiti. Tuntui kuin kaamean tulevaisuusnäytelmän esirippu olisi äkkiä kohotettu hänen silmäinsä edessä. Oliko tuo vain poikamaista hurjuutta? Eikö ollut siinä takana aavistamattomia asioita? Kuin salamoina hänen ajatuksensa risteilivät, ja hänen sielunsa sisimmässä hetkeksi kaikki myllertyi ja järkkyi. Siksi hän ei saanut sanaa huuliltansa. Hän vain odotti jatkoa.
— Päinvastoin, — vastasi Olli sisarellensa. ‒ Silloinhan me mielettömiä olisimme, jos kädet ristissä odottaisimme, että meidän päällemme karataan. Joka ennättää ja yllättää, hän on voiton puolella heti alusta.
— Kuka meidän päällemme karkaisi? Eiväthän venäläiset sotamiehet tähänkään asti ole täällä ketään hätyyttäneet, ja punaiset työmiehet eivät ole niin pahoja kuin sinä luulet. Tuokin meidän halonhakkaajamme, Janne... Kuinka voisit uskoa, että hän tekisi kellekään pahaa? Ja _murha_ — ajattele, Olli, onhan ryssäkin ihminen! Murhaisitte vartijan, joka vain täyttää velvollisuutensa, kun vartioi aseita! Eikä se edes onnistuisi. Joutuisitte kiinni ja _teidät_ murhattaisiin... Olli, sinä et _saa_ tuumia noin vääriä ja kauheita asioita!
Heljän käsi irtautui hänen miehensä kädestä ja etsi kiihkeästi Ollin käsiä. Hän tapasi ne, sai kiinni ja puristi hätäännyksissään.
— Olli, ethän tarkoita totta? Mutta Olli tempaisihe irti ja nousi.
— Totta tarkoitan. Jos kuolen, olen valmis. Isänmaa saakoon minun henkeni. Kertoihan Mikko ihastuneena tuosta papista, Pattesonista, joka kuoli villien ihmissyöjien käsissä. Olisiko minun uhrini sen huonompi?
— Mutta eihän _hän_ ketään murhannut! Hän julisti rauhaa ja rakkautta. Hän pelasti ihmissieluja...
— Minäkin pelastan tämän kaupungin.
— Mikko, sano jotakin! — pyysi Heljä tuskassansa. — Auta minua, minä en osaa häntä vakuuttaa. Hän haaveilee ja on poissa suunniltaan!
— Pimeydessä kerrotaan pimeyden töistä, ‒ sanoi Mikko, ja hänen äänensä oli synkän vakava. Hän oli nyt saanut ajatuksensa selvitetyksi niiden sekaisista kierteistä. — Olli, oikeammin olisit tehnyt, jos kanssamme olisit neuvotellut alusta pitäen. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Onnettomuus on torjuttavissa vielä.
— Mitä sinä tarkoitat? Minä en peräydy, emmekä me kukaan. Päätös on varma.
— Tänä yönäkö sen pitäisi tapahtua?
— Aikaa teidän ei tarvitse tietää. Eikä tovereitani. Mutta minä sanon sinulle, Mikko: se ei ole oleva pimeyden työ, vaan isänmaan valkeuden ja vapauden sankariteko. Enkä minä siitä ole kertonut neuvotellakseni. Sanoinhan, että se on varma ja päätetty asia.
— Miksi siis kerroit?
— Koska ajattelin... ajattelin... Niin, sehän oli kyllä turhaa, kun te ette kumpikaan näy minua ymmärtävän. — Hän vaikeni hetkeksi, ja toiset odottivat. — Niin, siksi... Heljä, olisin sinua kiittänyt ja lähettänyt terveiset vanhemmille, kaiken varalta... Ja pyytänyt, että sinä, Mikko, siunaisit minua...
Hänen äänensä heltyi ja pehmeni. Heljä alkoi nyyhkyttää. Mutta Mikko lausui:
— Murhaan en sinua voi siunata. Sotaan kyllä, jos esivalta kutsuisi. Mutta siitähän ei nyt ole kysymystä, vain omavaltaisesta uhkateosta. Ei, Olli, minun täytyy kieltää sinua —
— Sinä et voi kieltää etkä estää, jos omatuntoni ja isänmaani käskee! Et ole minun kieltäjäni! — Nuorukainen muuttui taas terhakaksi ja varmaksi.
— Me olemme nyt vastuussa sinusta. Kaikkein paras on, että matkustat huomenna kotiin, jos on pelko junaliikenteen lakkaamisesta lähipäivinä. Isäsi on itsenäinen maanviljelijä, isänmaanystävä ja viisas mies. Hän määrätköön sinusta. Sinähän olet vielä alaikäinen. Ei hän kiellä, jos isänmaa sinua todella tarvitsee, ja jos sota tulee, olet yhtä tarpeellinen siellä kuin täällä.
— Minähän olen suojeluskunnan päällikkö, etkö kuullut?
— Kuulin. Mutta hanke on liian hataralla pohjalla, jos se on sinun varassasi — kaksikymmenvuotiaan tilapäisen vieraan. Uskaltakoot kypsyneet miehet asettua etupäähän, jos katsovat asiaa oikeaksi.
— Uskalla sitte itse! — kivahti Olli.
Mikko raapaisi tulta, sytytti kynttilän ja seisoi suorana, Ollin kanssa silmätysten.
— Uskallan antaa henkeni, jos Jumalani sitä kysyy minulta palveluksessaan ja hänen todistuksensa tähden isänmaassa tai kaukana pakanamailla. Mutta sentähden en ole papinvalaa tehnyt, että tappaisin veljen, jonka sielun tähden Kristus kuoli. Enkä myöskään voi sallia, että kukaan perheväestäni tekee sen ilman esivallan käskyä.
— Entäs tapatko, jos hallitus käskee? Onko se jumalisempaa?
— Hillitse kielesi, Olli! Minä olen vihitty toisenlaiseen tehtävään enkä sitä vaihda. Esivalta ei koskaan ole käskevä minua tarttumaan aseeseen.
Heljä alkoi pyydellä: — Mikko ja Olli, älkää enää väitelkö. Mikko rakas, pidä iltarukous, se rauhoittaa ja poistaa pimeät henget. Tätä minun omituinen levottomuuteni onkin tietänyt. Mutta mitään näin kauheata en olisi osannut aavistaa...
Kutsuttiin Laina keittiöstä. Laulettiin virsi ‒ rakkauden virsi, jonka Heljä valitsi.
"Rakkaus, mä itseni sulle annan ijäksi."
Olli ei laulanut. Eihän hän laulaja ollutkaan. Mitä hän mietti, sitä sisar turhaan olisi halunnut tietää.
— Tuntuu niin oudolta, kun ei sähkö pala, ‒ sanoi palvelustyttö. — Oikein vähän kammottaa. Taitaa olla koko kaupunginosa pimeänä. Nyt sopisi kaikkien pahantekijäin olla liikkeellä, ellei olisi liian julma ilma.
Hän niiasi hyvää yötä, antoi kynttilänsä rouvalle ja meni. Mutta äkillinen kaamea ajatus välähti Heljän mieleen. Hätäisesti hän kysyi veljeltään. — Olli, myrskykö särki johdot? Vai ‒ teittekö te sen?
— Olipa se kysymys! — Olli naurahti, mutta nauru oli hermostunutta ja väkinäistä. — Minähän olen istunut kanssanne koko illan. En tiedä mistään.
— Hyvää yötä!
— Hyvää yötä!
‒ Muista, Olli, — sanoi Mikko painokkaasti.—
Sinulla ei ole oikeutta siihen, mistä olen kieltänyt sinua. Ei itsesi, ei vanhempaisi ja sisaresi, ei minun virkani ja tehtäväni tähden, — hän lisäsi hiljemmin, katsoen nuorukaista syvälle silmiin.
— Jos on totta, että pitkällinen lakko on tulossa, niin mieti, Olli, kiireistä kotimatkaa, ‒ pyysi Heljä.
III
ISÄNMAAN TÄHDEN
Olli istui huoneessansa eteisen takana. Pieni lepattava kynttilä paloi pöydällä.
Hän oli ollut varma mielessään, aivan varma. Miksi hän nyt antoi sisaren ja langon puheitten vaikuttaa itseensä? Miksi hän epäröitsi?
Syksyllä hänen oli ollut määrä suorittaa lääketieteelliset alkututkinnot. Tähän oli mahdollisuus, vaikka yliopistoa ei varsinaisesti avattu vaikean elintarvetilanteen tähden. Helsingissä hänen ei tarvinnut yhtämittaisesti oleskella, ja hän oli mielellänsä noudattanut sisaren ja langon kutsua asettua heidän pikku pappilaansa lukemaan. Vaikka tosin täältäkään ei matka Helsinkiin ollut lyhyt, olihan kuitenkin vain kolmannes siitä kuin kaukaa kotoa Kajaanin kulmilta.
Valitettavasti hän sai reput fysiikassa, viimeisessä tutkinnossa, vähän ennen joulua. Juuri kun luuli määrään pääsevänsä! Ja nyt oli sentähden suoritettava kaikkityyni uudestaan, kasvitiede, eläintiede ja kemia, joissa jo kerran oli hyväksytty, puhumattakaan tuosta onnettomasta fysiikasta. Pisti sisua äsken, sisaren virkkaessa: "Entäpä jos taas saat reput, kun puuhaat niin paljon?" Sillä Ollin täytyi tunnustaa itsellensä, että juuri se, mitä sisar "liiaksi puuhaksi" nimitti, oli hänen fysiikkansa ajanut karille. Hän oli kyllä liittynyt suojeluskuntaan jo syksymmällä, Mikon ja Heljän tieten, mutta vasta marraskuun lakon jälkeen asia sai vauhtia. Silloin se valtasi hänet, niin että lukuharrastus jäi syrjään. Mutta niihin aikoihin ei kuitenkaan vielä ollut suuria suunnitelmia eikä mitään salattavaa omaisten kesken. Mikko oli ollut sitä mieltä, että Olli täytti soveliasta kansalaisvelvollisuutta, ja Heljä ymmärsi suojeluskunnat tarpeellisiksi siltä varalta, että venäläiset ryhtyisivät vallattomuuksilla häiritsemään rauhallisia ihmisiä. Sekin oli selvää, ettei toiminta oikeutuksestaan huolimatta voinut olla julkista — juuri venäläisen sotaväen tähden.
Monta kertaa Olli kuuli pahoiteltavan sitä, että kaupungin sosialistinen työväki ei suojeluskuntaan yhtynyt. Eikä kuulunut yhtyneen muuallakaan. Se oli katkera pettymys hänellekin, intomieliselle nuorukaiselle, joka lapsesta asti oli omaan kansaansa juurtunut. Hän näki siinä epäluulon kuilun, joka erotti työläiset "herrain puuhista", ja hän syytti sydämessään herrojen epäkansallisuutta ja itsekkyyttä, joka sellaista pahaa oli saanut aikaan. Nythän juuri olisi tarvittu yhteistä rintamaa! Hän koetti lapsellisella, avomielisellä innostuksella vakuuttaa ja selvitellä, missä vain pääsi puheisiin työmiesten kanssa. Janne Tuomelaiselle, pappilan puunhakkaajalle, hän piti kokonaisia luentoja.
Marraskuun lakko aukaisi hänen silmänsä ja murskasi hänen nuorekkaat unelmansa. Ei kannattanut enää pieksää kieltä. Työmiehet ojensivat kättä ryssille. Se olisi masentanut maan tasalle, ellei se samalla olisi kuohuttanut mieltä raivoon. Täytyikö nyt suojeluskunnan salata luvallista isänmaallista toimintaansa omilta veljiltäkin, saman kansan lapsilta? Täytyi, koska ne liehistelivät vihollista. Eikä toivotusta yhteistoiminnasta voinut tulla mitään. Sitä tarmokkaammin piti tarttua toimeen niiden, joille isänmaan asia oli hengen ja elämän arvoinen.
Kuinka hän olisi jaksanut keskittää ajatuksiansa kurjaan fysiikkaan, kun suurempaa ja tärkeämpää oli kysymyksessä? Koettihan hän rehellisesti, mutta nurin meni kuitenkin. Oli noloa matkustaa jouluksi kotiin, tuloksena kokosyksyn työstä — plus miinus yhtäkuin nolla.
Herttainen äiti siellä Korpimäessä syötteli kinkulla ja leivoksilla ja rohkaisi uuteen alkuun. Isä sitävastoin rypisti otsaansa ja pani tilille. Hän ei tyytynyt Ollin isänmaallisiin puolusteluihin. "Parhaiten olisit isänmaatasi palvellut, kun nyt olisit irti tutkinnosta. Keväällä tässä ehkä kylläkin miehiä tarvitaan."
Niin oli isä sanonut. Ja nyt tarvittiin!
Taas hänen sisunsa nousi. Ehkäpä isä ei ensinkään olisi vastaan, jos tietäisi, mitä hän oli tehnyt ja tekemässä. Hänpä oli oiva ja rehti Suomen mies, semmoinen, josta pojan kannatti ylpeillä. Saakoon hänkin ylpeillä pojastansa!
Mutta Mikko ja Heljä — ja tämä pappila, "rauhan maja"?
Oh, olipa jumalisuutta heilläkin, kotona Korpimäessä. Joka pyhä käytiin kirkossa, ja isän pöydällä oli vanha, jykevä perheraamattu. Äidin hurskaus suuntautui sydämelliseen hyväntekeväisyyteen, ja siinä oli samaa sisäisyysjuurta, joka Heljässä oli puhjennut kukkaan. Tätä kaikkea Olli kyllä kunnioitti ja ymmärsi. Sitävastoin Mikko lankoa hän ei jaksanut ymmärtää. Hänessä oli jotakin — niin, ehkäpä täytyi sanoa: jotakin enemmän... Mutta se "enemmän" ei pelkästään herättänyt ihailua, se myös ahdisti, ärsytti, nosti nuoren miehen takajaloilleen. "Rauhan maja"... Mikä oikeus Mikolla nytkin oli vedota asemansa erikoisuuteen? Ja tuo pitkä juttu raakalaissaarien lempeästä marttyyrista... Ei, ei, ase kädessä Olli tahtoi taistella! Hän ei toden tottakaan ollut lankonsa määrättävissä, eikä se ollut riittävä syy estämään verileikistä, että hän sattui asumaan pappilassa.
Siis tänä yönä kello yksi! — —
Tuuli kohahti, jokin ovi ulvahti. Uunissa vinkui ja humisi. Olli nousi tarkastamaan peltiä, huomasi sen jääneen raolleen ja sulki sen. Hän meni ikkunan luo. Ulkona oli sysipimeä.
Mikä oivallinen yö asevaltauksen toimeenpanemiseksi! Luontoko oli auttanut sammuttamalla sähköt? Vai oliko todella joku suojeluskuntalaisista keksinyt sen? Olli oli rehellisesti vastannut, ettei hän sitä tietänyt, mutta miksikä ei olettamus olisi voinut olla oikea?
Niin — tietysti! Olipa todella lapsellista, ettei niin yksinkertainen ajatus ollut johtunut hänen omaan päähänsä, kun toimenpiteistä neuvoteltiin.
Entä olikohan kaikki muu kunnossa? Olli kertasi tarve-esineet ajatuksissansa. Tiirikka ja meisseli lukkojen avaamiseksi — oh, kylläpä olikin kehno ovirytö ja huonot lukot niin tärkeässä paikassa! — liinat, joilla oli tukittava vartijain suut, köysiä, pari kirvestä...
Kammotti...
Ei ole helppo ihanteellisen nuorukaisen hankita surmatöitä, aivan kuin joku elävienkuvien tai rikosromaanien sankari. Ampuminen vielä olisi tuntunut siistiltä ja sotaiselta, mutta tukehuttaminen, sitominen, kirveeniskut...
"En voi siunata sinua murhaan", oli Mikko sanonut.
Olli käveli edestakaisin lattialla. Kynttilä yhä paloi pöydällä. Hän oli unohtanut, että sitä olisi pitänyt säästää. Edes pientä valontuiketta hän tarvitsi. Se tuntui turvallisemmalta.
Murha, murha...
Mikä nyt sitte oli ero sodan ja murhan välillä jos kumpikin tapahtui isänmaan tähden? Voihan kumpaisessakin ampua tai käyttää muuta tuhoamiskeinoa.