Part 5

Heljän mieleen välähti lähetyssaarnaaja Patteson. Ei toki Jumala ollut häntäkään vastaan, mutta hänenkin täytyi kuolla. No niin, se tapahtui raakalaismaassa. Ei suinkaan ollut mahdollista, että aseettoman miehen olisi syytä henkensä tähden pelätä punakaartilaisia.

Silloin hän muisti lapsen huudahduksen: "Äiti, mennään pois! Täällä joku voi tappaa isän."

Hänen levottomuutensa yltyi taas. Hän vakuutti itsellensä, että se oli liioiteltua, mutta ei päässyt siitä irtikään. Olisiko hänen pitänyt varoittaa Mikkoa? Miksi? Mitä käytännöllistä toimenpidettä varten? Sitä hän ei todellakaan tietänyt. Eikä hän saanut kerrotuksi oman sydämensä salaisia, aavistelevia huolia.

Heljä ei arvannut, että Mikko omalta kohdaltansa ajatteli samantapaisia ajatuksia. Hänkin kyseli itseltään, oliko hän sanonut vaimollensa kaikki mitä piti. Tosin hän oli sanonut totuuden vakaumuksensa mukaan, mutta totuudella oli toinenkin puoli. Heitä ei kylläkään Jumalan kädestä voitu riistää, mutta ei Jumala koskaan ollut luvannut ruusuista tietä seuraajillensa.

Mitä oli Heljä sanova _silloin_ — silloin kuin oli kerran tuleva näyn toteutuminen, salaperäinen suuri päivä, marttyyrikruunun hetki?

Tuli taas mieli oudon juhlalliseksi tätä ajatellessa. Juhlalliseksi ja kuitenkin turvalliseksi. Ei hiuskarvakaan ollut hänen päästänsä putoava taivaallisen Isän tahdotta. Ei mitään ratkaisevaa, voinut tapahtua, ennenkuin aika oli tullut.

Hänessä virisi voittoisaksi samantapainen uskonrohkeus kuin muhamettilaisessa, joka väistämättömän kohtalon vakuutuksessa vaaroja halveksii. Äskeisestä heikkoudesta hän syytti itseänsä. Olihan hän määrätty Herran todistajaksi, nyt täällä ja vastedes pakanamailla.. Hänestä tuntui, että hän oli palovakuutettu surmaa vastaan — ei tietenkään kärsimystä, mutta sehän oli eri asia.

Hän ei vielä tahtonut murtaa pyhän salaisuutensa sinettiä. Jotakin hän kuitenkin oli oikeutettu sanomaan Heljän lohdutukseksi:

— Älä pelkää mitään. Jumala on ilmoittanut minulle, että olen nyt turvassa. Olen toteuttava kutsumukseni lähetystyöhön.

Niin hän lähti ulos Vitikalle.

Nuorukaisen äiti oli kotona pienempien lastensa kanssa. Hän hyrähti kovaan itkuun, nähdessänsä pastorin.

— Se tästä tuli, se tuli.

Sitte hän alkoi itkun keskeyttämänä kertoa:

— En minä olisi päästänyt poikaa, mutta ukko antoi luvan. Niin minä sanoin Aarolle, että jo piirsit nimesi pirun kirjaan. Juuri ripillä käynyt poika! Mutta isäkin vaan penäsi minua, että mitä joutavia. Siellä muka pojasta mies tulee. Siinä nyt meni mieheksitulemiset ja muut. Voi voi tätä elämää sentään...

— Minkätähden Aaro tahtoi mennä? — kysyi pastori.

— No kuka ne tietää. Toiset yllyttivät, ja nuori veri vetää. Ja lehdissä lukee, että nyt on köyhälistön vapaustaistelu. En minä lehtiä ymmärrä, eikä taida ukkokaan oikein niitten perillä olla, mutta Aarohan aina on ollut kova lukija ja kulkenut nuorten liitossa. Luuli hyvää tekevänsä, vaivainen. Rakas lapsi hän aina olikin, siivo ja ahkera. Voi kun pitikin mennä...

— Eksytetty lapsi parka, — sanoi pastori hiljaa. — Jättäkää Herran huomaan, muuta en voi sanoa. Jeesus on armahtaja.

Hän lähti ulos ja kulki katua mietteissänsä.

Täällä oli saanut lohduttaa, mutta arkun ääressä, ellei ennen, hän tahtoi sinkahuttaa salamoita viettelijöille. Niitten uhri oli hänen rippikoululapsensa.

Nyt oli edessä toinen tehtävä, Valingon lapsen kaste. Pastori kääntyi kulmasta, suunnaten kulkunsa alakaupunkiin päin.

— Jaha, pastori, tässähän tavataankin, - kuului samassa ääni hänen korviinsa. Hän havahtui katsomaan ympärillensä ja näki kolmen punakaartilaisen tulevan torin poikki suoraan häntä kohti.

Mikko Salmi pysähtyi.

— Meillä on käsky viedä pastori esikuntaan, ‒ sanoi pisin joukosta.

Mikko ei säpsähtänyt eikä hätäillyt. Hän oli tätä odottanut. — Heljä! — tuli vain hänen mieleensä.

— Mistä syystä? — kysyi hän, vaikka hyvin arvasi.

— Sen saatte siellä kuulla.

— Ei ole tarvis viedä minua, menen vapaaehtoisesti.

— Saatetaan sentään, — virnisti johtaja. Sen jälkeen Mikko asteli sanaa virkkamatta kahden pistinniekan välissä, kolmannen seuratessa.

Noustiin portaita toiseen kerrokseen, kaupunginvaltuuston istuntosaliin, jossa nyt oli punakaartin esikunnan kanslia. Pastori ei ollut näitä portaita kulkenut sen jälkeen kuin valtuusto oli pantu viralta. Hän totesi vastenmielisyydellä, että astimet olivat niljakkaat ja likaiset. Ovi avattiin, ja hän astui saliin. Lattialle oli syljeskelty, ja pitkällä vihreäverkaisella pöydällä oli suuri epäjärjestys: papereita huiskin haiskin, tuhkaa ja paperossinpätkiä, pullokaljaa... Ei hän mahtanut olla kovin hermostuksissa, koskapa hän selkeästi tajusi tämän kaiken, ennenkuin nosti katseensa yli pöydän, joutuen silmäkkäin päällikköjen kanssa, Santeri Voikon ja Antto Salaman.

Kyllä hän heidät tunsi ennestään. Salama, lyhyt, vanttera mies, nahkuri ammatiltaan, oli raaka ja töykeä, tunnettu suunsoittaja ja riitapukari, ainakin kahdesti sakotettu tappelusta ja juopumuksesta. Hän seisoi leveänä ja mahtavana, kuin tyydytettynä tietoisuudesta: kas niin, kyllä sinä mustatakki olet minun nimeni kohdalle kirjoihisi riimustellut yhtä ja toista, mutta nyt minä olen sinun tuomarisi!

Santeri Voikko, laiha mies, oli huomattavasti pyöristynyt. Vähillä hän oli taitanutkin ennen olla nälkäisine joukkoineen. Hän ei tosin ollut naimisissa, mutta oli kivulloisen leskiäitinsä ja nuorempien sisarustensa elättäjä. He olivat aina olleet surkeita ja saamattomia. Santeri mieluummin lueskeli ja aprikoitsi kuin hoiti kauppojansa, ja ihmiset pitivät häntä hiukan löylynlyömänä. Nyt hänen viisautensa oli äkkiä älytty, ja hän oli Salaman rinnalla koko kaartin käskijä. Voikko oli sielu, Salama käsi — niin kuului joku tietoniekka selittäneen.

Pastori oli tyynellä päännyökkäyksellä tervehtinyt Salamaa ja kääntyi nyt samoin Voikkoon. Mutta hänen katseensa kohdatessaan rohkea ja rauhaisa mies tunsi sydämensä värähtävän. Ei oman kohtalon pelosta, vaan sisäisestä kammosta. Silmä oli kuin kyyn, vihreä, vetävä ja julma. Mikko Salmi ei saanut tervehdityksi. Hän kääntyi uudestaan Salaman puoleen ja kysyi: — Miksi minua on kutsuttu tänne?

— Tunteeko pastori tätä? — kuului vastakysymys. Salama heitti pöydälle hänen eteensä Heljän kirjeen Ollille.

Pastori oli jälleen täysin henkensä herra. Hän vastasi ilman vähintäkään hämmästyksen, merkkiä: — Sen on vaimoni kirjoittanut veljellensä. Nähtävästi se on matkalla kaapattu viejältä. Sääli, että sen niin kävi. Voitte huoletta lukea sen, ei siinä ole salaisuuksia.

Salama äimistyi ensi tuokiossa moisesta levollisuudesta, mutta Voikon vihreät silmät ilmaisivat, että käärme sähähti. Hän sieppasi pöydältä paperin, jonka hän nähtävästi jo oli moneen kertaan lukenut, sillä suoraan ja painokkaasti hän alkoi siitä sanella otteita: — "Iloitsen siitä, että onnellisesti pääsit perille ja nyt saat seisoa rintamassa... Pyssyn täytyy tehdä tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän olla rakkautta täynnä..." Ha ha ha!

Sitä naurua oli kamala kuulla. Taas pastoria puistatti, mutta hän vastasi hillitysti: — Olette itse sotajoukon päällikkö ja ymmärrätte siis, että velvollisuuden uskollinen täyttäminen on sotilaan hyve. Mutta tunnetteko te rakkautta vihollista kohtaan ja kehoitatteko miehiänne siihen? Niin on minun vaimoni kristittynä tehnyt, eikä siinä pitäisi olla moittimista.

— Se on moitittavaa, että pitää yhtä lahtarien kanssa, — tiuskasi Salama, joka taas sai sanat suuhunsa. — Lähettelette kirjeitä lahtarikaartiin menijöitten mukana. Varvikon poika on ruumiina — syyttäköön itseänsä — mutta kuka hänen toverinsa oli? Pastori sanoo vaan. Kyllä te tiedätte.

— Mahdollisesti tiedän, mahdollisesti en. Missään tapauksessa en vastaa kysymykseenne. Sitäkö varten minut kutsuttiin tänne? Ellei ole muuta, minä lähden työhöni. — Hän katsoi kelloansa. — On kastettava lapsi, ja minua odotetaan.

— Seis! — Voikko viittasi pistinmiehille. - Lapsi joutaa odottamaan kastettansa. Minä julistan pastorin vangituksi. Miehet, viekää pastori alas!

Ylväänä Mikko Salmi suoristautui. — Niinkuin tahdotte. Olkaa hyvä ja toimittakaa sana Valingolle — hänhän on omia miehiänne. Lapsi on heikko. Jos hän kuolee kastamatta, tulee se teidän tunnollenne.

Kääntyessään hän huomasi huoneen etäisimmässä nurkassa miehen, joka istui kuin piilottelija. Kun pastorin katse sattui häneen, loi hän silmänsä seinään päin. Janne, puunhakkaaja se oli. Niin, niin, tämähän myös oli esikuntalainen. Pastoria säälitti, jopa hymyilytti. Teki mieli huutaa: ‒ Päivää, Janne! — No, olkoon olojansa. Hyvä, kun edes osasi nolostua.

Pastori marssi ulos samaa tahtia vartijainsa kanssa, eellimmäisenä. Kierrettiin talo ja astuttiin toiselta puolelta miliisivankilaan. Kaartilaiset jättivät pastorin miliisipäällikön huostaan. Puhelimitse oli jo annettu käsky ja selitys yläkerrasta. Raskas ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

XI

VANKEUS

Miliisipäällikkö Sutela kääntyi pastorin puoleen, kohteliaana ja hämillisenä.

— Esikunnasta ilmoitettiin, että minun on säilytettävä teidät täällä. Sanottiin syyksi, että ylläpidätte kirjeyhteyttä rintamantakaisten kanssa. Onkohan tätä asiaa tutkittu?

— Pastori hymähti. — Mitäpä olisi tutkimista. Omatuntoni on puhdas, ja lopulliseksi syykseni jää vain, etten ole tahtonut lausua julki arvelua siitä, kuka on hiihtänyt murhatun Martti Varvikon toverina. Vaimoni kirje, joka heillä on käsissänsä, on sitä laatua, ettei se oikeuta vangitsemistani.

— Minä en voi tähän mitään. — Miliisipäällikkö avasi erään kopin oven. — Tämä on vapaa. Ei ole sänkyvaatteita eikä muuta, mutta kyllä niitä saa tuoda pappilasta. Ruokaa saa myös tuoda. Soitanko pastorskalle, vai joko hän tietää?

Pastori näki hänen hyvän tahtonsa ja puristi hänen kättänsä. — Kiitos, juuri tätä ystävällisyyttä aioin pyytääkin teiltä. Nuo miehet tuolla ylhäällä olisivat voineet säikyttää hänet perinpohjin. Ei teidän tarvitse huolehtia minun tähteni, mutta säästäkää häntä niin paljon kuin suinkin.

— Kyllä koetan, pastori saa luottaa siihen.

Hän meni. Mikko Salmi jäi yksin autioon koppiinsa.

Kuinka tuntuikaan kummalliselta! Hän istahti kovalle makuulavalle ja katseli ympärillensä. Pitkulainen huone, korkeintaan parin metrin levyinen. Seinät alastomat, kivinen lattia, rautaristikolla varustettu pieni ikkuna-aukko korkealla muurissa. Makuulava oli ainoa huonekalu. Ilma tuntui kolealta ja tunkkaantuneelta. Ei ollut uuniakaan.

Mikko Salmen reippaus ja hyvätuulisuus vaihtui vakavuuteen. Hän ikäänkuin vasta nyt heräsi käsittämään, mistä oikein oli kysymys. Ei niinkään vaarattomasta seikkailusta. Tällaisessa paikassa oli karaistunkin miehen terveys koetteella. Oliko Jumala todellakin antanut hänet Voikon ja Salaman valtaan? Pitikö hänen jäädä tänne, riistettynä irti työstänsä, seurakunnastansa, kodistansa? Tyhjä aika oli hänen toimekkaalle luonteellensa kauhistus. Miten täällä kuluivat päivät — kenties viikot ja kuukaudet? Valkoisten tulosta ei ollut tietoa. Rintama oli kaukana vielä. Niin — tulisivatko ensinkään? Äkkiä tuntui mahdolliselta sekin ajatus.

Hän ei ehtinyt pitemmälle aprikoida, ennenkuin miliisipäällikkö uudelleen avasi oven, jättäen sen samalla selko selälleen.

— Minä jo telefoneerasin. Ei hän pahasti pelästynyt. Pian kai pastori saa tänne tavaroita. Huone taitaa olla kylmä, kun se on ollut tyhjänä ja suljettuna. Käskin tuoda puita tähän käytävän uuniin, niin kyllä ilma pian tasoittuu.

— Kiitos. Se on hyvä.

Sutela meni jälleen. Mikko Salmi ei voinut olla kysymättä itseltään: — Miten tuo mies on tämmöisellä paikalla? — Ei osannut epäillä mitään koukkujakaan, sillä koko hänen olentonsa oli avoin ja uhkui vilpitöntä hyväntahtoisuutta.

Minuutit kuluivat. Ulko-ovi kävi. Kuului ääni — kenen ääni?

Heljä tulla tuulahti sisälle kiireisenä, hengästyneenä. Mikko tuskin ehti nähdä vilahduksen hänestä, ennenkuin hän jo nyyhkytti, kädet miehensä kaulaan kierrettyinä.

— Mikko, Mikko rakas!

— Kuinka he päästivät sinut tänne? Ja näin pian ennätit!

— Minä ajoin Anni Airamon kanssa — hän oli juuri tullut meille ilmoittamaan Martti Varvikon onnettomuudesta. En tahtonut Lainaa avukseni, en kertonut hänelle mitään. Anni odottaa ulkona, me toimme sänkyvaatteita ja muuta mitä ennätin siepata, kahvipannunkin korissa. Minä menen noutamaan.

Mikko tuli hänen mukanansa ovelle asti, otti siinä vastaan, mitä rouvat ajurinreestä nostivat hänelle, ja vei kantamukset koppiinsa. Kun kaikki oli sisällä, seurasivat Heljä ja rouva Airamo kahvikoreineen perässä. Miliisivartijat ulko-ovella seisoivat äänettöminä, estelemättä.

Heljä valmisti vuoteen, ja rouva Airamo järjesti kahvikalut valkealle liinalle lattialle.

— Pieni soma kahvitarjoilu, — sanoi hän rauhallisesti hymyillen. — Heljä ja minä teemme seuraa, se kaiketi on pastorista hauskempaa. Tulin Heljän kanssa, jotta hänestä olisi helpompi näin ensi kerralla. Päivällisen hän tuo yksin.

— Pöytä ja tuoli tänne tarvitaan, — virkkoi Heljä, joka nyt vasta tointui tarkastelemaan huonetta. — Minä puhuttelen Sutelaa, hän on hyvä mies. Sitte minä tuon kirjoja: raamattusi ja jonkun muun, ettei iltasi tule pitkäksi. Ja kynttilän. Oi, meillähän ei ole, eikä öljylamppua myöskään.

— Minulla on, — keskeytti Anni Airamo.

— Kiitos, rakas ystävä.

— Tottakai sinä pääset huomenna pois, Mikko? Miksi he oikeastaan vangitsivat sinut? Minulla olisi niin tavattoman paljon kysymistä. Kuinka kaikki on käynyt? Kerro!

Mikko osui katsahtamaan koppinsa avoimesta ovesta käytävään päin ja näki nuoren miliisimiehen kohentavan uunia. — Katsokaa, — sanoi hän, huomauttaaksensa naisille vieraan kuuntelijan likeisyyttä, — tuolla tehdään tänne lämmintä.

— Sitte hän rupesi kertomaan vangitsemisesta, asiallisesti ja selvällä äänellä. Eihän haitannut, että vartijat tunsivat tapahtuman ja sen syyt oikealta kannalta. — Kertoessaan hän joi kahvinsa. Heljä oli vaiennut. Rouva Airamo lausui jonkun lyhyen huomautuksen silloin tällöin.

Sitte Mikko nousi. — Nyt kai teidän on paras lähteä. Suutele lapsia, Heljä. Sinähän tulet pian takaisin. — Hän ojensi kätensä rouva Airamolle:

— Olkaa Heljän tukena ja ystävänä!

Anni Airamo nyökäytti päätään. Mutta Heljä katsoi Mikkoon säikähtyneenä.

— Sinä puhut juhlallisesti, aivan kuin —

— Hiljaa, Heljä, — kuiskasi Mikko. — Näkemiin!

Mikko Salmelle oli selvä, että ei ollut ajateltavissa kovinkaan kohdakkoista kotiinpääsyä. Keitä mahtoivat olla vangit noissa toisissa kopeissa? Eivät kaupunkilaisia, hänen seurakuntansa jäseniä, sen hän kyllä tiesi. Oliko heidän kylmä ja nälkä? Pitiköhän kukaan heistä huolta? Saivatko he raitista ilmaa?

"Muistakaa vangittuja, niinkuin olisitte itse heidän kanssansa vangittuna; muistakaa niitä, joita vaivataan, sillä olettehan tekin tässä maailmassa..."

Kuuma puna kohosi hänen kasvoihinsa. Täytyikö hänen joutua tänne, herätäksensä huolehtimaan kristillisestä velvollisuudestansa?

Päättävästi hän astui ulos käytävään. Juuri samassa miliisimies aukaisi erään kopin oven, sitte toisen, kolmannen ja neljännen. Viides jäi suljetuksi. Kuudes oli hänen omansa; useampia ei ollutkaan.

Kysymättä lupaa pastori meni tervehtimään miehiä, jotka kopeista tulivat esille.

— Olen osatoverinne, tämän seurakunnan pappi.

— Mattila. — Korjo. — Niemelä. — Kaikki talollisia lähipitäjistä. — Syvänti, lyseolainen.

Kukaan heistä ei vielä ollut viikkoa kauvempaa istunut telkien takana; mikä oli ollut viisi, mikä neljä päivää. He olivat kuulleet, että vangit, yleensä pian kuljetettiin kotipaikoillensa, tuomittaviksi siellä, ja sentähden koppien asukkaat taajaan vaihtuivat. Isännille tämä kyllä oli lähin talletuspaikka. Luultavasti heitä ei aiottu mihinkään siirtää. Lyseolainen sitävastoin oli toisesta rannikkokaupungista kotoisin. Hän ihmetteli, ettei häntä jo ollut laitettu matkaan.

— En tiedä, toivoisinko sitä vai en, — hän kuiskasi Mikolle. — Hyvä olisi päästä kotikaupunkiin, sillä happameksi tämä olo käy ajan pitkään, kun ei ole ainoatakaan tuttavaa, joka edes toisi kahvikupposen tai mitenkään välittäisi yhteyttä ulkomaailman kanssa. Mutta sanotaan, että ken matkalle viedään, voi jäädä sille tielle. Laukaus jäällä — avanto — niin, ymmärrättehän. Minä olen nuori ja haluaisin elää.

Hän oli kovin puheenhaluinen ja ilmaisi ilonsa pastorin tulosta vankilaan. Mikkoa hymyilytti nuorukaisen lapsellisen välitön itsekkyys. Hän olikin perin nuori vielä, ehkä kuuden- seitsemäntoista ikäinen. Hiihtomatkalta hänet oli siepattu. Se oli kyllä ollut vakoiluretki, mutta ei ollut todisteita. Syvänti oli punaisille väittänyt täydellistä viattomuuttaan. Ehkäpä hänen onnistui pettää heidät.

— Valheella on lyhyet jäljet, nuori mies, ‒ sanoi pastori, ällistyttäen lyseolaisen sanattomaksi.

Hänen oli poikaa sääli. Ei tämä lapsi ollut kypsynyt miesten töihin. Äitinsä luo hänen olisi pitänyt päästä.

Mikko puheli isäntien kanssa. Yhden kotoa oli löydetty harmaita sotilaskäsineitä ja liian paljon sukkia. Toisia syytettiin postikuljetuksesta. - Ihmiset eivät osaa olla vaiti, juoruilevat toinen toisellensa turhanpäiten, ja ennen pitkää punaisetkin pääsevät jäljille. — Ja tuolla suljetussa kopissa on Tuokko, Sammalan seppä. Sanotaan hänen kuljettaneen pommeja valkoisille. Hän kieltää sen, mutta mitä hän muuta on tehnyt, siitä hän ei hiisku edes meille, kun oven reijästä häntä puhuttelemme. Hänen koppinsa on pimeä, eikä siellä ole muuta kuin olkia lattialla. Se on tarkoitettu vaarallisille rikollisille. Häntä ei koskaan lasketa ulos jaloittelemaan. Me toiset olemme saaneet olla osan päivästä vapaasti täällä käytävässä. Ei ole aina vartijaakaan. Nytkin hän näkyy menneen pois. Eikö pastori voisi jotakin sanoa sepälle? Hän olisi varmaan Jumalan sanan lohdutuksen tarpeessa. Mekin olemme koettaneet, mutta ei hän kuule meitä. Mikä lienee synkkyys mielessänsä. Eihän se tosin ole ihmettäkään. Isännät haastelivat harvakseen vuorotellen kaikki kolme. Sitä he eivät lakanneet kummastelemasta, että oli juljettu teljetä pastori tänne. —: Päästävät tietysti kohta pois, eihän ilman pappia tulla toimeen; ja jos joku on syytön näihin maallisiin hankkeisiin, niin pastori tietenkin. Mutta meillä ei ole paljon toivoa, sillä me emme voi vastata, jos mitä tiedustavat. Olemme tehneet, sitä, mikä heidän määräystensä mukaan on luvatonta, emmekä kadu, sillä se oli omantunnon vaatimus. Tekisimme taas uudestaankin, jos saisimme vapauden.

Mikko kuunteli melkein hartaudella, ja hän puristi heidän käsiänsä. — Sydämeni on kanssanne; mutta siinä olette oikeassa, että oma tehtäväni on toinen.

Hän erkani heistä, mennen äärimmäisen, suljetun kopin luo, jonka ovessa ylhäällä oli pieni ristikolla varustettu neliskulmainen aukko. Siitä hän huusi tervehdyksensä sisään. — Olen uusi tulokas täällä, ystävänne, tämän seurakunnan pappi, pastori Salmi. Saanko puhua kanssanne?

Oviaukkoon ilmestyivät kasvot, mutta selvästi pastori erotti vain kaksi tummana kiiluvaa silmää.

— Te olette seppä Tuokko Sammalasta?

— Olen. Tänne olen teljetty kuin eläin. Jo kaksi viikkoa olen ollut täällä.

— Voisinko mitään tehdä hyväksenne? Tällä hetkellähän kyllä itsekin olen vanki, mutta pääsen kuidenkin paremmin ulkomaailman kanssa kosketuksiin.

— Ei mitään. Tiedän, ettei sitä sallita. Menkää pois puhumastakin kanssani, se voi haitata teitä itseänne.

— Hyvä Tuokko, en pelkää sellaista. Sanokaa, saatteko kyllin ruokaa?

— Lienee muita, jotka eivät senkään vertaa saa. Esimerkiksi vaimoni ja viisi lastani kotona. Siellä he ovat punaisten silmätikkuna, ja köyhyys ja kurjuus on suuri. Ette te heitäkään voi auttaa, sillä junassa ei saa matkustaa eikä lähettää ruokaa.

— Kiitos, että kerroitte tämän. Tunnen ihmisiä Sammalassa. Kirjeet kulkevat, ja vaimoni voi kirjoittaa heille. Minä lupaan, että sitte toisina parempina aikoina maksan, minkä he nyt kuluttavat perheenne avuksi.

— Jumala... Jumala siunatkoon teitä, ‒ pääsi miehen huulilta. Kasvot vetäytyivät aukosta pois. Hän tuntui heltyneen liikutuksesta.

Avain kilahti ulkolukossa, ja pastori siirtyi syrjemmälle. Heljähän siellä jo taas tulikin vartijan saattamana. Mikon kasvot kirkastuivat ilosta, ja käsikkäin he riensivät hänen koppiinsa.

Korissa oli kaikkea hyvää, mitä vain oli voitu saada vähillä välineillä aikaan. Munista ei ollut puutetta, sillä jo kesällä oli niitä kerätty kalkkiin runsas varasto, ja maalaiset sekä lahjoittivat että myivät niitä tuon tuostakin pappilaan. Kasviksia myös oli runsaasti, eikä maitotinkiä ollut tarvinnut niukentaa. Ilmestyi esille kaunis pinaattimunakas, punajuuripaistikkaita perunain ja marjojen kera sekä maitovelliä. Oli voileipiäkin, harvinaisinta herkkua. Heljän silmät säteilivät. — Syö nyt, Mikko, syö oikein kylliksesi.

Mutta Mikko viivytteli. Hän kertoi Heljälle vankeustovereistansa. Miten hän voisi syödä yksin tällaisen aterian, kun he olivat pelkän vankiruoan varassa?

Heljän sydän oli hellä, mutta kuitenkin hän nolostui. — Sinulle minä nämä laitoin. Ei niissä suuria jakamisia ole. Ehkä juuri kahdelle riittäisi..

Mikko teki päätöksensä ja astui käytävään vartijan luo, voileivät ja vellikannu käsissänsä.

— Olen saanut tietää, että tuolla on mies suljetussa kopissa. Vaimoni on tuonut minulle ruokaa, ja haluaisin antaa osan hänelle. Oletteko hyvä ja viette sen?

Miliisimies joutui ymmälleen, mutta sanaa sanomatta otti kuitenkin ruoan vastaan ja vei sepälle, kuten pastori pyysi.

— Nyt jaamme munakkaan.

Hän kutsui lyseolaisen ja ojensi hänelle lautasella kauniin annoksen. Isännille hän nyökkäsi päätänsä. — Ensi kerralla te olette kahvivierainani.

— Eipä meillä hätää, — sanoi Korjo. ‒ Talonpoikain ruokaan me olemme tottuneet, ja saahan sitä täällä. Joskus haluttaisi rasvaisempaa ja kupillinen lisää, mutta emme me pastorilta ota.

— Emme — ellei nyt juuri kahvia, — myhähtivät toisetkin.

Mutta nuori Syvänti oli ihastunut ja kiitollinen.

— Tällaista äitini laittoi kotona, — sanoi hän. ‒ En ole mitään hyvää saanut pitkään aikaan.

Ei Heljäkään voinut pahoitella, vaikka Mikolle jäi ainoastaan puolet munakkaasta, punajuuret ja perunat. Tulihan sitäpaitsi vankiateria tämän lisäksi. Oli tosiaankin sääli noita toisia. Hän päätti tuoda seuraavana päivänä oikein paljon hyvää ruokaa, ellei Mikko jo aamulla palajaisi kotiin. Ei pappilasta riittänyt, mutta jos ystävät ja tuttavat panisivat kortensa kokoon vierasten vankien hyväksi, saataisiin kyllä yhteisvoimin kelpo ateria toimeen.

— Kuinka me emme ole tätä ennen ajatelleet? ‒ kysyivät Mikko ja Heljä toisiltaan.

Heistä oli vain tuntunut ylen mahdottomalta kaikki kosketus tämän sudenpesän kanssa. Mikko lausui sen ajatuksen, että hänen vankeudellansa oli kallisarvoinen tehtävä. Tuli olla kiitollinen eikä nurkumielellä sen johdosta. Hän puhui Heljälle myös kirjeestä, joka oli lähetettävä Sammalaan sepän perheen auttamiseksi. Heljä lupasi ilolla tehdä minkä voi.

Mikosta hänellä kuitenkin luonnollisesti oli suurin huoli. — Pöytää ja tuolia sinulla ei ole vieläkään, — hän pahoitteli, asettaessaan kynttilän, tulitikut, raamatun ja lähetyshistorian lattialle seinäviereen. — En tavannut Sutelaa. Mutta luulenpa, että hän nyt on tuolla. On niinkin. — Ja kas, Voikko, — Heljä hiljensi äänensä kuiskaukseksi, — huh, Voikko. Uskallankohan minä nyt pyytää mitään?

Sutela tuli aivan kopin luo ja sanoi äänekkäästi: — Pastorskan on lupa viipyä vain sen verran, että pastori syö.

Heljä joutui ihmetyksiinsä. Kuinka hän noin töykeäksi oli muuttunut?

— Eikä saa tuoda mitään herkkuja, vain tavallista ruokaa.

— Leipä on nykyään paras herkku, eikä meillä sitä ole liikoja, — vastasi Mikko Heljän puolesta.

— Eikö liene, koska jaettavaksikin riitti, ‒ kuului ääni Sutelan takaa, ja Voikon vihreät silmät kiiluivat yli lyhyen miehen pään.

— Sentähden mieheni ei itse syönytkään yhtään ainoata palaa! — huudahti Heljä tulistuen.

Voikko virnisti, mutta ei sanonut mitään. Heljä otti nuoremmalta miliisimieheltä takaisin tyhjän kannunsa, järjesti lautaset koriin ja laittautui lähtemään. Sillävälin Voikko poistui.

— Ettekö voisi toimittaa tänne tuolia ja pöytää? — rohkeni hän silloin kysyä Sutelalta.

— Miksi ei — tuolla nuoren herran kopissa on.

Paremminhan ne tänne pastorille kuuluvat. Minä haen.

Oliko Sutela taas muuttunut kuin mikäkin kameleontti? Kuka hänet ymmärsi? Kyllä, Mikko luuli hyvin ymmärtävänsä. Voikon läsnäollessa täytyi tekeytyä punakaartin nöyräksi palvelijaksi. Hän tunsi halveksivansa miestä. Tämä selvitti senkin, että Sutela sai paikkansa pitää.

— En tahdo toisen mukavuuksia itselleni, -sanoi pastori tiukasti. — Sopiihan minun saada huomenna pappilasta. Hyvästi, Heljä, riennä nyt, koska Sutela ei salli sinun viipyä. Terveiset lapsille. — Teki mieli kysyä: — Miltä heistä tuntuu, pikku raukoista? — mutta hän ei tahtonut paljastaa sydämensä herkkyyttä miliisipäällikön nähtäväksi, nyt kun hän ei enää tuntenut luottamusta mieheen.

Kuin arvaten Mikon ajatukset Heljä kuiskasi: ‒ En ole vielä saanut kerrotuksi heille.

Hän lähti, ja kohta senjälkeen tuotiin keittoa isännille ja lyseolaiselle. Pastorille ei tuotu, eikä suljettuun koppiin viety mitään.

— Mitä merkitsee, että Tuokko ei saa ruokaa? — kysyi pastori kiihdyksissä.

— Ei kukaan kaksia annoksia tarvitse. Tehän kuuluitte jo antaneen hänelle.

— Tämä on vääryyttä! — huudahti pastori, mieli palavana. — Minähän lähetin vain osan omasta ateriastani ja jätin itsenikin vähälle. Tottakai jokaisella on vankilan ravintoon oikeus, riippumatta siitä, mitä ulkoa tuodaan. Minulla myös, ja sitä enemmän Tuokolla.

— Me teemme, niinkuin esikunnasta määrätään, — oli lyhyt vastaus.

Lyseolainen oli mielihyvillään, kun ei kukaan ollut huomannut, että hän söi munakasta. Nyt hän tyytyväisenä pisteli poskeensa perunakeittoa. Hyvää sekin oli nälkäiselle. Ihme, kuinka hänen tulikin nälkä, vaikka ei moneen päivään ollut ulkoilmaa hengittänyt eikä liikkunut muualla kuin täällä ummehtuneessa käytävässä.

Ruoan jälkeen vangit peseytyivät vesihanan alla, ja sitte heidät suljettiin kukin koppiinsa. Pastorinkin ovi laitettiin telkeen. Käytävässä oli sytytetty lamppu. Se kajasti himmeästi ylhäältä pienen oviruudun läpi.

Mikko sytytti kynttilänsä ja istui sen ääreen lattialle, ottaen raamattunsa. Hän luki 91. psalmin.

"... Jalopeurain ja kyykäärmeiden päällä sinä astut ja tallaat nuoren jalopeuran ja lohikäärmeen..."

Vallitsi syvä hiljaisuus. Hän painui hartaaseen rukoukseen. Vaimonsa ja lastensa puolesta hän rukoili, toisten vankien ja heidän omaistensa puolesta, miliisimiesten ja punakaartilaisten, Salaman ja — ei, ei Voikon puolesta. Hän ei voinut. Voikon silmät, joista kyy katsoi, salpasivat rukouksen. Mutta siltä kohdalta hän ei päässyt eteenpäinkään. Vihdoin hän sai huoatuksi: — Jumala, armahda häntä, jos se on vielä mahdollista! Särje pimeyden valta tämän surkean maan päältä!

Vasta viimeiseksi hän rukoili itsensä puolesta. ‒ Herra, tapahtukoon tahtosi minulle ja minussa!

Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, paneutui levolle ja nukkui syvästi, järkyttävän päivänsä uuvuttamana, Jumalan rauhassa.

XII

TULISIA HIILIÄ

Palattuansa pappilasta Heljä tapasi pappilan keittiössä ajuri Luoposen vaimon, Valingon pikku pojan kummin, joka päivitteli ja jutteli Lainan kanssa. Oli odotettu pastoria. Vieraita oli ollut, kahvit oli keitetty, lopulta juotukin, mutta pappia vaan ei kuulunut. Valinko suuttui ja lapsen äiti itki — sehän oli niin heikko, se pieni Otto Kullervo — nimen piti näet olla Otto Kullervo — niin, ja sitte Valinko lähti ulos ja lupasi tuoda papin, vaikka niskasta raastaen — se Valinko näet puhui niin karkeasti aina kun hän suuttui —

Siihen hän oli ennättänyt, kun Heljä astui sisään. Keskeyttäen kaikki selvittelyt Luoposka kavahti seisomaan ja kysyä töksähytti: — Onko se totta, että pastori on vankina? Valinko oli kuullut sitä kaartin miehiltä. Minä tulin tietämään lapsen tähden... kas kun on semmoinen hätä Amalialla...

— Kai se totta on, — tokaisi Laina väliin. ‒ Sitähän varten pastorska tietenkin on tänään paistellut ja kantanut ruokia ja tavaroita. Kas, _piialle_ ei sopinut kertoa mitään. — Laina heitti niskojansa. — Nythän tuo kuultiin.

— Vaikene, Laina, — sai Heljä sanotuksi. ‒ Omille lapsillenikaan en ole puhunut siitä, mitä on tapahtunut. Se oli kylläkin varomatonta. Ette kai vielä ole ennättänyt heitä pelotella?

— Vastahan minä tähän tulin, — toimitti Luoposka. — Ei täällä ole lapsia näkynyt. Tiedustaisin vaan, milloinka pastori tulee kotiin. Joko tänä iltana vai kenties huomenna?

— En tiedä, — vastasi Heljä.

Tietysti huomenna! Se oli ollut hänestä ainoa mahdollinen ajatus hänen ensi käynnillänsä vankilassa. Toinen käynti oli masentanut hänen toiveensa. Ei hän enää uskaltanut liian valoisia kuvitella.

Luoposka olisi ollut kovin utelias kuulemaan enemmän, mutta Heljä ojensi hänelle kätensä hyvästiksi. — Koettakoon Valinko jouduttaa pastorin vapauttamista, — hän sanoi. — Terveisiä pikku pojan äidille. — Sitte hän meni lastensa luo.

Kaksi paria pieniä käsivarsia ojentui häntä vastaan. Tarmokin oli merkillisen hellä ja herkkä. He olivat kaivanneet äitiä. Ja missä isä viipyikään? Aavisteleva ahdistus kuvastui lasten olennossa.

Heljä sulki heidät syliinsä ja suuteli heitä. Hän oli viivytellyt isän vankeuden ilmoittamista — kunnes muka kaikki olisi ohi ja hän palajaisi. Ei äiti hädässään muistanut, että pienessä kaupungissa uutiset kulona kulkevat. Mutta Jumala oli lapsia varjellut. Hän oli siitä syvästi kiitollinen. Nyt kuitenkaan ei enää ollut mahdollista vaieta. Ja pakko antoi päättäväisyyttä ja voimaa.