Part 9

— Lehtori Airamo pääsi hyvin poikiensa perässä, vieläpä rouvakin mukana. Siellä he tekevät hyötyä kansliassa ja talouspuolella, vaikka eivät sodikaan. Mitä me täällä olemme tehneet? Elää kituuttaneet ja hoitaneet omaa itseämme.

— Nyt sinä, veli Sovio, saarnaat vuorostasi, ‒ sanoi Mikko Salmi hymähtäen. — Ehkä tämä puhe tehoaa paremmin kuin minun äskeiseni. Ainakin yhteen kuulijaan, joka tässä istuu. Sinä olet hyvin oikeassa, salli minun tunnustaa se sinulle. Ei silti, että missään tapauksessa olisin pitänyt oikeutenani jättää paikkaani, en edes ruvetakseni sotilaspapiksi. Eikä minun asiani olisi ollut ketään liehtoa aseisiin, sillä minä olen rauhan sanansaattaja. Mutta olisin voinut tukea lähtijöitä, jos ajoissa olisin tilanteen ymmärtänyt.

— Se on hyvä, että pastori huomaa, — sanoi Grönberg kirpeästi, malttamatta luopua sopivasta koston tilaisuudesta. — Tiedetään kyllä, että pastori vastusti lankonsa lähtöä rintamalle. Olli Lehto, kas hän oli oiva nuorukainen.

— En vastustanut hänen lähtöänsä, — vastasi pastori rauhallisesti. — Käsitin sen suorastaan tarpeelliseksi, en isänmaan tähden, vaan hänen itsensä tähden. Nyt vaimoni ja minä yhdessä iloitsemme siitä, että Jumala on kääntänyt tämän asian parhaaksi kaikin puolin. Siellä missä hän on, siellä olisi monen muunkin paikka, sellaisen joka nyt on jouten.

— Pastori kieräilee. Olli Lehto oli itse kertonut tovereilleen, että te vastustitte suojeluskuntaa.

— Sitä hän ei ole kertonut siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se ole totta. Mutta hänen kypsymättömiä hankkeitansa vastustin, enkä kadu sitä tänäkään hetkenä. Vastatkaa te minulle, millä puolustatte sitä, että niin tärkeän asian johto jätettiin kaksikymmenvuotiaalle, vieläpä vieraalle? Missä te miehet olitte silloin? Ja missä te olette olleet, kun koululaiset ovat rintamalle hiihtäneet? Sota ei ole lapsia varten, se on omantuntoni vakaumus — mutta hätä ei ole lakia lukenut. Lapset ovat nuorten mukana lähteneet, mutta te olette jääneet. Nyt niitetään sitä, mitä on kylvetty. Minun suuri vikani on ollut, etten ole aikaa ymmärtänyt. Te ymmärsitte, mutta ette ole tehneet mitään.

Mikko oli kiihtynyt puhuessansa. Sovio sanoi: ‒ Kaikki on totta, mitä puhut. — Mutta enimmät toisista vihastuivat.

— Pastori ei unohda virkaansa edes seurassa. Me emme tosiaankaan tahdo saarnoja. Mitä te luulette niiden hyödyttävän tällä hetkellä?

— Meillä on kaikilla syy nöyrtyä Jumalan eteen, tunnustaa syntimme ja pyytää armoa.

Vuori kääntyi apteekkarin ja nimismiehen puoleen, niinkuin ei olisi kuullutkaan pastorin puheita.

— Niin, miten meidän on siis meneteltävä, jos julistetaan pakko-otto punakaartiin? Olisi hyvä jo ennakolta neuvotella yhteisestä menetelmästä.

— Voiko olla muuta kuin yksi mahdollisuus? Tietysti emme ilmoittaudu itse. Annamme väkisin viedä ja koetamme karata rintamalta.

— Eikö sentään ole turha ärsyttää heitä? ‒ empi nimismies. — Luvataan hyvällä mennä. Siten voitamme aikaa. Ehkä valkoiset ehtivät sillävälin ja pelastavat meidät.

— Minä ainakin yritän piilottautua, — julisti kauppias Grönberg. — Minulla on paikka katsottuna valmiiksi.

— Se on vaarallista, — sanoi Vuori. -Parempi olisi olla sairastuvinaan ja mennä sairaalaan. Veli Grönberg, anna sinä panna jalkasi lastoihin. Minä käsken piirtämään naarmun umpisuoleni kohdalle. Ei minun kannata vielä antaa päivieni katketa. Karhut hyökkäisivät vaimoni ja lapsijoukkoni niskaan.

— Minä lähden nyt kotiin, kun olen asiat kuullut ja sanottavani sanonut, — virkkoi pastori.

Kukaan ei pidättänyt. Mikko Salmi lähti.

Hänen mielensä oli kuohuksissa. Sentähden hän meni valleille kävelemään, kunnes tyyntyisi. Ei niin, että hän erikoisemmin olisi välittänyt kauppias Grönbergin pistopuheista tai toistenkaan loukkaantumisesta. Hän oli tottunut puhumaan suoraan ja kärsimään seuraukset. Mutta häntä ahdisti suuri vaiva. Kaikki tuntui tympeältä ja matalalta. Tämän kaupungin porvarillisen väen olisi pitänyt olla totuuden, oikeuden, vanhurskauden edustajana ympäristössänsä. Mutta enimmät ajattelivat vain omaa pientä henkeänsä ja sen säilyttämistä keinoilla millä tahansa. Millähän silmällä taivaan Jumala katsoi tänne alas? Kannattiko hänen armahtaa kääpiökansaa, joka ei jaksanut kasvaa ylöspäin maan mullasta?

Mikko pysähtyi vallin reunalle. Pieni kaupunki levisi hänen ympärillään niin kodikkaan ja rauhaisan näköisenä, kuin ei sodasta olisi ollut tietoa lähimaillakaan. Vedet olivat auenneet, lumet sulaneet. Joku valkoinen täplä vielä hohti pohjoisissa notkoissa. Kevään henkäys lehahteli ilmassa. Hän otti lakin päästänsä ja antoi tuulen viillyttävänä puhaltaa hiuksiinsa.

Alhaalla tiellä poikanen ajoi paria lehmää. Toisaalla lönkytti hevonen, vetäen heinäkuormaa. Ei näkynyt mukana pistinmiehiä. Nuo siis kulkivat omilla rauhallisilla asioillansa.

Muutamat lapset olivat asettuneet leikkimään vallin hietaonkaloon, johon päivä paistoi täydeltä terältä. He kaivoivat maata, tekivät käsiensä varassa uuneja ja leipoivat korvattomilla kupeilla leipiä. Siitäkin leikistä oli sota kaukana. Herttainen rauhan tuntu sulki pienokaiset syleilyynsä.

Silloin Mikko muisti, mitä Jumala sanoi Joonalle Niniven kaupungista: "Enkö säälisi paikkaa, jossa on paljo lapsia, jotka eivät tiedä erottaa oikeaa kättä vasemmasta, ja lisäksi vielä karjaa?"

Hän ajatteli omia armaita pienokaisiansa, ja sydän ailahti lämpimästi. Hän muisti seurakuntaa, joka kokoontui kirkkoon, ja kuoroa, joka lauloi rohkeutta ja rauhaa levottomiin ihmismieliin. Hän kulki ajatusvierailulla niissä monissa kodeissa, joihin oli jäänyt tyhjä sija pojan hiihdettyä pois vaarojen teille isänmaan pelastuksen tähden. Hän kuuli ompelukoneitten surinaa ja sukkapuikkojen kilkettä. Kauvempana hän näki niitä, jotka henkensä kaupoilla kuljettivat eteenpäin rakkauden antimia ja tärkeitä viestejä. Oli vielä uljuuttakin ja uhrautuvaisuutta myös rintaman tällä puolen! — Sitte hänen ajatuksensa siirtyi takaisin niitten luo, jotka hänen jälkeensä jäivät asioitsija Vuoren kamariin. Nuoren maisteri Sovion murheelliset kasvot katsoivat häneen taukoamatta. Asioitsija Vuoren suuri perhe huusi hänen myötätuntoansa; ja olipa perhe suuri tai pieni, rakas oli omansa kullekin.

Eihän ollut ihme, että ihmiset kammosivat kuolemaa. Sitä enemmän, kun se uhkasi tulla järjettömänä, summittaisena, väkivaltaisena. Mitä oli punaisillakaan enää hyötyä pakko-otostansa, kun kuitenkin tiesivät asiansa menetetyksi? Se ei voinut merkitä muuta kuin häviävän viimeistä kiusantekoa ja vahingoittamisraivoa. Kukapa olisi ilman muuta tahtonut sen uhriksi alistua? Kuka etenkään silloin, kun ijankaikkisuus outona kauhistutti haudan varjoihin astujaa?

Mikko nuhteli itseänsä äskeisestä synkästä, masentuneesta ja tuomitsevasta mielialastansa. Jumala näki syvemmälle ja kauvemmas kuin hän. Isän sydän varmaan oli pakahtua säälistä ja laupeudesta hätääntyneitä lapsiraukkojansa kohtaan.

Eikä yksin näitä, joita valkoisiksi sanottiin, vaan myös noita toisia, veren värillä merkittyjä. Sillä varmasti oli heidänkin joukossansa "lapsia, jotka eivät tietäneet erottaa oikeaa vasemmasta". Mikosta tuntui, että tässä kaupungissa kaikkein suurin osa heistä oli sitä lajia. Hekin kärsivät, pelkäsivät ja taistelivat omien kotiensa ja oman onnensa ja henkensä puolesta, osaamatta arvioida tiensä vääryyttä ja laittomuutta.

Hiljaisella mielellä hän kapusi alas vallilta ja kulki kotiin. Hän oli yhä ajatuksissansa eikä huomannut Lainaa ja Jannea, jotka vetäytyivät pihaportin suojaan.

— Mitä me tässä turhia piilottelemme? ‒ sanoi Janne. — Kohtahan haemme kuulutuksen.

Tyttö punasteli onnellisena.

— Sota loppuu juuri pian, — jatkoi Janne. ‒ Voikko ja Salama ovat siitä nykyään puhuneet joka päivä. Mutta älä säikähdä, vaikka sitä ennen saat vähän paukutustakin kuulla. Joku lahtarisakki on tulossa tännepäin. Miten lienevät päässeet lävitse. Siinä on täytynyt olla oman puolen miehiä, jotka tuntevat tiet ja oikopolut. Ehkä on pappilan nuori herrakin joukossa. Kyllä he joutuvat kuin sudet satimeen. Me annamme heille niin että roikaa.

— Ethän vaan mene niin likelle, että he ampuvat sinut?

— En, en. Meidän esikuntalaisten ei tarvitse tapella, me vaan johdamme asioita. Eivätkä he ketään ammu. Pelästyvät ja pakenevat, kun näkevät, että täällä ollaan varuillaan. Mutta me emme päästä pakoon, otamme vangiksi ja näytämme huutia.

— Pastorska tulee kovasti surulliseksi, jos Olli herra ammutaan.

— Ehkä minä voin toimittaa, että hänet armahdetaan. Minulla on paljo valtaa, katsos, kun minä olen esikunnan miehiä. Olihan hän koko reilu poika. Ja sitte pastorska laittaa sinulle iloiset häät, kun hänen on hyvä mieli.

— Voi voi Janne, kuinka sinä olet hyvä. Kuules, nyt pastorska huutelee minua. Taitaa tulla päivällisen aika. Hyvästi nyt.

— Hyvästi. Ja muista, ettet pelkää, kun paukahtaa!

XIX

KIRKOSSA

Mikko Salmi seisoi aamulla varhain kadunkulmassa tuijottaen ilmoitusta, joka oli naulattu pylvääseen:

"Tänään keskiviikkona, kello neljältä on suuri työväenkokous kaupungin kirkossa. Toveri Salenjus Helsingistä puhuu. Ynnä muita puhujia. Torvikunta soittaa. Kaikki saapukaa!"

Hillitty kumea jysähdys kuului hänen korviinsa. Hän kuulosteli. Toinen, kolmas, neljäs — monta perätysten. Jossakin taistellaan. Se ei voi olla varsin kaukana, jos ei vielä likelläkään.

Mitä merkitsi tuo ilmoitus? Oliko mahdollista, että Voikko röyhkeästi aikoi vallata häneltä ja seurakunnalta kirkon? Puoli viideltä oli pidettävä tavanmukainen iltahartauskokous. Nyt se aiottiin täten lopultakin estää, kun muut keinot eivät olleet tepsineet. Tai ehkä oli päätarkoitus näyttää valtaa ja häväistä Jumalan pyhäkköä.

Sitä ei ollut sallittava!

Palaamatta välillä kotiin Mikko meni suoraan suntion luo.

Vanha mies oli pelästyksissään ja hämmästyksissään. Hänkin oli jo lukenut ilmoituksen oman katunsa pylväästä.

— Te ette saa antaa avaimia, kun niitä tullaan hakemaan.

— Herra pastori, he tappavat minut, jos en anna.

— Pankaa vastuu minulle. Sanokaa, että pastori on kieltänyt.

— Ei se auta. He ottavat väkisin.

— Minä vien avaimet mukanani.

— Älkää, herra pastori. Kyllä he kuitenkin pääsevät sisälle, jos tahtovat. He murtavat lukot. Mitä se sen parempi on?

Mikko Salmen täytyi myöntää, että vanhus oli oikeassa. Hän mitteli silmillään raskaita avaimia, jotka riippuivat naulassa.

— Sanokaa siis, että pastori kielsi teitä luovuttamasta avaimia, ettekä te voi sitä tehdä. He näkevät, missä ne ovat. Jos he anastavat ne omin lupinsa, ette te ole siitä vastuussa.

Ukko huokasi helpotuksesta. Kamalaahan se oli ja jumalatonta, että kirkkoon tungettiin pitämään maallista työväenkokousta ja vietiin sinne kaiken maailman torvet ja musiikit, mutta eihän ylivoimaa vastaan mitään mahtanut. Ja hän päätteli mielessään, ettei ollut tarvis puhua mitään pastorin kiellosta. Ei ollut pakko itse antaa avaimia. Näyttää vaan seinään päin, ja sanoo: tuossa ne ovat.

Samalla matkalla pastori poikkesi parin kirkkoneuvoston jäsenen luo, pyysi heitä toimittamaan sanan toisille ja kutsui neuvottelukokouksen kiireisesti pappilaan.

Kirkkoneuvosto kokoontui. Jännittynyt Heljä pyysi saada olla mykkänä kuulijana mukana.

— Minun mielipiteeni on, — lausui pastori, ‒ että nopeasti kirjoitamme ja monistamme julistuksen, joka naulataan kaikkialle heidän ilmoituksensa viereen. Siinä panemme vastalauseemme kirkon häväisevää väärinkäyttöä vastaan ja Jumalan nimessä julistamme hänen vihansa ja rangaistuksensa niille, jotka sellaiseen ottavat osaa. Samanlaisen paperin kiinnitämme myös kirkon ovelle. Olemme silloin ainakin varoittaneet heitä. Se ei arvattavasti pysty johtajiin, mutta voi varjella yksinkertaisia ihmisiä seuraamasta villitsijöitä.

— Veli Salmi, sinun tuumasi ei kelpaa. Se ei ole käytännössä muuta kuin pelkkää ärsytystä. Paperit revitään pois sitä myöten kuin ne pannaan.

— Saamme turhia vihoja ilman mitään hyötyä.

— Ei, emme me laita vastalauseita. Pysymme hiljaa ja annamme tapahtua, mitä he tahtovat. Jos ei ensi sunnuntaina, niin ainakin seuraavana valkoiset sotilaat viettävät samassa kirkossa jumalanpalvelusta meidän kanssamme. Olettehan kuulleet tämänpäiväisen tykkien paukkeen. Se tietää meidän pelastustamme.

— Ei kirkko tule häväistyksi heidän julkeutensa kautta. Itsensä he häpäisevät, ja sille emme mitään voi.

Mikko ei saanut kannatusta ehdotuksellensa, mutta kukaan ei tuonut parempaakaan esille. Yleinen mielipide oli, että väkivaltaan täytyi alistua.

Hän istui hetken äänetönnä, murheellisena.

— Veljet, — hän sitte lausui, — varmaan te olette julistukseen nähden yhtä oikeassa kuin äsken vanha suntiomme kirkon avaimien suhteen. Minä olen harkinnut taitamattomasti.

— Olemme siis yksimieliset siitä, ettemme ryhdy mihinkään.

— Minä teen yksinäni sen, mikä on velvollisuuteni, — sanoi Mikko hiljaisella äänellä. Hänen olentonsa oli hyvin hillitty ja katse painunut maahan.

— Mitä tarkoitat?

Kaikki katsoivat häneen, Heljä kiihkeimmin, tuskin uskaltaen hengittää.

— He tulevat kirkkoon, ja minä sanon heille sanan Jumalalta siellä, missä paikkani on.

Kirkkoneuvoston jäsenet ympäröivät hänet pelästyneinä ja innokkaina. Heljä jäi heidän taaksensa. Hänen kasvonsa kalpenivat kuolonvalkeiksi.

— Salmi, sinä et saa olla mieletön!

— Se voi maksaa henkesi.

— Tämä tuumasi on hulluin kaikista. Sitä et saa panna toimeen.

Mikko kohotti katseensa heihin.

— Veljet, muistatteko tätä raamatunpaikkaa: "Pietari rupesi nuhtelemaan Jeesusta, sanoen: 'Ei ikinä, Herra, se ei saa tapahtua sinulle!' Mutta hän kääntyi ja sanoi Pietarille: 'Mene pois näkyvistäni, saatana; sinä olet minulle pahennus, sillä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten.'"

— Sinä et olekaan itse Herra, vaan erehtyvä ihminen, — rohkeni eräs joukosta huomauttaa.

— Olen Herrani halpa palvelija, jonka on seurattava hänen askeleitansa.

He puhuivat yhteen ääneen, koettaen vakuuttaa Mikkoa. Kun ei se onnistunut, ei heidän auttanut muuta kuin lähteä. Heljä oli poistunut huoneesta, ja he lähettivät terveisensä.

Oven sulkeuduttua heidän jälkeensä Mikko meni kiireisin askelin suoraan Heljän luo. Hän istui makuuhuoneessa pöytänsä ääressä liikkumattomana, pää käsien varassa.

— Heljä!

Mikko laski hellästi kätensä hänen olkapäällensä. Hän nosti päänsä. Silmät olivat kirkkaat, kyynelettömät, mutta niistä katsoi kuin hyytynyt tuska.

— Heljä, armaani, sinä uskollinen toverini Jumalan tiellä, mitä sinä sanot? Sanotko sinäkin: "Ei se saa tapahtua"?

— En uskalla sanoa mitään, — hän kuiskasi. ‒ En tiedä Jumalan tietä.

Mutta jos sen tietäisit, Heljä? Jos tietäisit, ja se veisi vaaraan ja kenties kuolemaan ‒ kieltäisitkö minua käymästä sitä?

— En, — hän vastasi varmasti.

Mutta samassa aukenivat kyynelten sulut. Rajut nyyhkytykset puistattivat häntä. Hän vaipui Mikon ojennettuihin käsivarsiin.

Mikko puristi hänet syliinsä.

— Oi armas, armas vaimoni... Kiitos, että olit se, joksi sinut tunsin aavistavassa sydämessäni ensi kohtaamisesta saakka. Kiitos kaikesta, mitä olet minulle ollut. Heljä, jos tämä on minun tieni pää, niin sen ehjän onnen olet minulle antanut, että loppuun saakka olemme yhdessä kulkeneet.

Hän puhui ja Heljä itki, kunnes myrsky vaimeni ja tuli pyhä tyven. Silloin he painuivat Herran eteen, ja heillä oli jälleen ijäisyyshetki, kuten sinä yönä, jona Heljä lähetyskutsumuksen edessä antoi tahtonsa taipua — nyt vain syvempi, valtavampi ja tuskassaan ja ihanuudessaan täyteläisempi, niinkuin heidän uhrinsakin tänä päivänä oli todellisempi ja likeisempi kuin silloin.

Kello läheni kolmea. Mikko meni pukeutumaan mustaan papinpukuunsa. Hän viipyi huoneessansa lukittujen ovien takana. Sitte hän tuli, syleili Heljää vielä kerran, etsi lapset, ja painoi heidät rintaansa vasten. Hänet valtasi liikutus; hän pani kätensä heidän päänsä päälle ja siunasi heitä. He katsoivat isää ihmeissänsä. Mikä hänen olikaan?

— Isä menee kirkkoon puhumaan punakaartilaisille, ‒ sanoi Heljä. Hän oli sinä hetkenä vahvin heistä.

Mutta heti Mikon lähdettyä hän kuumeisella kiireellä riensi ottamaan päällysvaatteensa. Mikko oli tahtonut mennä yksin, mutta hän oli seuraava häntä. Ei mikään mahti maailmassa olisi voinut häntä pidättää.

Hän olisi halunnut sanoa lapsille: — Rukoilkaa, ettei kukaan tee isälle pahaa! — Mutta hän ei saanut sitä huuliltansa. Hän sanoi vain: — Lapset, rukoilkaa, rukoilkaa, että Jumala olisi isän kanssa!

— Kyllä, äiti, — vastasi Auri Päivänkukka. Lapset jäivät katsomaan äidin jälkeen, ja heillä molemmilla oli värisyttävä tunne jostakin järkyttävän juhlallisesta.

* * * * *

Kirkko oli täynnä kansaa kuorista ovensuuhun asti ja parvia myöten. Etupenkissä istuivat Voikko, Salama, Salenjus ja muut puhujat, lakit päässä, veripunainen nauha lakin ympärillä. Kaksi kiväärimiestä seisoi vahtina pitkän käytävän kummallakin puolella, ovensuussa ja alttarin luona. Torvisoittokunta oli sijoitettu urkuparvelle. Se viritti Marseljeesin.

Sävelet vaikenivat. Salenjus nousi, ruvetaksensa menemään saarnatuoliin. Mutta ennenkuin hän ennätti paikkaansa pitemmälle, avautui sakastin ovi, ja tumma mies mustassa papinpuvussa, papinkauhtana harteillaan, astui vakavin askelin alttarille.

Kirkontäyteinen väki tyrmistyi. Voikko tuijotti pastoria kuin kuumenäkyä.

Mikko Salmi tunsi suuren rauhan piirittävän koko olemustansa, ja näkymätön voima kohotti hänen sieluansa kuin siivillä.

— Kokoontunut seurakunta! — kajahti hänen sointuisa, miehekäs äänensä. — Minulla on tuotavana teille viesti Jumalalta. Te olette tulleet tänne rikollisessa tarkoituksessa, mutta Jumalan rakkaus etsii teitä juuri nyt. Ennenkuin on myöhäistä —

— Alas! Ulos! — kiljaisi Salama, joka ennen Voikkoa pääsi tajuihinsa ja oli raivosta pakahtua. Hän kavahti pystyyn. Joka puolella noustiin, hälistiin ja huudettiin.

Pastori seisoi liikkumattomana. Salama aikoi rynnätä häntä kohti, mutta Voikon käsi tarttui häneen kuin rautapihdeillä puristaen.

— Istu, — hän kähisi hampaittensa välistä. Sitte hän kääntyi kiväärimiesten puoleen:

— Ampukaa! Tähdätkää sydämeen! Molemmat yhtaikaa!

Laukaukset pamahtivat. Pappi kaatui alttarin eteen.

Silloin kajahti sydäntävihlova huudahdus yli joukon melun. Nuori nainen syöksähti esiin sakastista ja heittäytyi yli maassa makaavan miehen.

Kauhu oli vallannut kansan. Naiset itkivät, miehet vaikenivat. Salamankin raivo oli jäähtynyt samassa kuin teko oli tehty. Kun hän näki Heljän, liikahti jotakin melkein säälin tapaista hänen sydämessänsä.

Vain Voikko molempien kiväärimiestensä kanssa astui empimättä suoraan alttarille. Heljä painoi päänsä miehensä sydämelle, kuunnellaksensa vieläkö se sykki, mutta äänettömyys vastasi, ja hänen vaaleat hiuksensa tahraantuivat kumpuavaan vereen.

Parahtaen hän kohotti tuskaiset silmänsä ja kohtasi Voikon ilkkuvan katseen.

— Te olette — te olette paha henki ihmishaamussa! — pääsi hänen huuliltansa.

— "Pyssyn täytyy tehdä tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän olla rakkauden täyttämä..." Kuinka se olikaan? Eikö se niin ollut?

Heljä ei vastannut. Hän vaipui tainnoksiin miehensä ruumiin päälle.

Hän heräsi puolitajuntaan sakastissa, jonne hänet oli kannettu. Kauhun näyt ja tuskan tunteet uinuivat vielä. Hänen henkensä vaelsi kaukana, rauhan ja valkeuden mailla.

— Hänelle annettiin kruunu, kirkas ja ihmeellinen... Kuinka se niin kirkas oli? Se oli marttyyrikruunu...

XX

VAPAUTUS

Valkoiset joukot virtailevat kaupunkiin. Kolmelta taholta niitä tulee pitkänä mies- ja hevosjonona. Väsyneinä, hikisinä ja pölyttyneinä he marssivat ja ajavat. On ollut kilpa siitä, kutka ennättäisivät ensimmäiseksi. Ei se ole urheilukilpaa; se on tietoisuutta suuresta hädästä, joka on huutanut auttajia kiirehtimään.

Yöllä oli muuan osasto Savon miehiä yhtynyt karjalaisiin. Aamuvarhaisella neljä nuorukaista erkani joukosta. He saivat luvan airuina karahuttaa kaupunkiin.

Olli Lehto, Jaakko Airamo, Kauko Varvikko ja Antti Vaski ratsastivat esteettä eteenpäin. Vartijat heittivät aseensa ja pakenivat heidän tullessansa. Kaupunki nukkui. Vastustuksesta ei ollut kysymystäkään.

Nuorukaiset pysähtyivät raatihuoneen edustalle. Olli ampui laukauksen ilmaan. Unenpöpperöisiä päitä ilmestyi ikkunoihin.

— Kaikki ulos! Luovuttakaa aseet ja antautukaa! — huusi Olli jyrisevällä äänellä.

Nuorukaiset odottivat kotvan. Sitte ovet avattiin. Esikuntalaiset, miliisimiehet ja kaikki muut, jotka rakennuksessa majailivat, astuivat nöyrinä ja aseettomina torille.

Ollin silmä etsi Voikkoa ja Salamaa, jotka tiedettiin johtajiksi.

— Missä kapinan päämiehet?

— He matkustivat toissapäivänä autolla pois, — selitti Janne Tuomelainen saamattoman näköisenä. — Voikko lupasi noutaa palkkarahoja kaartille, mutta he eivät ole tulleet takaisin.

— Mitä? Ovatko he paenneet? Esikunnan miehet katsoivat tyhmistyneinä toisiinsa. Oliko todellakin niin ollut laita? Heille alkoi valjeta jotakin. Ehkä Voikko ja Salama olivatkin jo poistuessaan tietäneet, millä kannalla asiat olivat.

— Saakulin Voikko ja Salama, — sanoi Janne korvallistansa raapien.

— Julistan teidät kaikki vangituiksi, ‒ ilmoitti Olli. — Palatkaa sisälle raatihuoneeseen ja pysykää alallanne. Laillisen hallituksen armeija on kohta täällä. Kuulkaa, torvet soivat. Etujoukot jo saapuvat.

Kuin kuuliaiset lapset he tottelivat vastustelematta. Torvet soivat! Se oli totta. Tuomion ja kauhun torvet.

Kyllä Janne ja toiset kaverit jo eilen olivat tietäneet, että kaikki oli hullusti. Monet älykkäämmät ja liikkuvaisemmat olivat jo kauvan epäilleet, että paha oli merrassa. Jotkut olivat saaneet siitä varmuudenkin, mutta johtajien käskystä pitäneet tietonsa omana salaisuutenansa. Mutta eilen se oli yhtäkkiä tullut kaikille ilmeiseksi.

Niinkuin pommi se oli räjähtänyt pahaa aavistamattomien keskelle, synnyttäen hämminkiä ja kauhistusta.

Tuli kärrykuormittain miehiä, vieraspaikkakuntalaisia, rääsyisiä ja uupuneita, hurjassa paossa. He kysyivät tietä merenrantaan, laivoihin, Venäjälle. Muuta pelastusta ei henki kurjalle enää ollut. Saksalaiset ja valkoiset, kaikki lahtarit yhdessä vyöryvät kuin patonsa särkenyt virta. Ne nielevät kaikki, ketkä eteen joutuvat. Työläisiä tapetaan laumoittain. Sota on menetetty. Pakoon, kiireesti pakoon!

Pitikö heitä uskoa? Juurihan johtajat täällä olivat selittäneet, että voiton suuri päivä oli tulossa. Oli valmistuttu kuin juhlaan. Papin kuolema oli pahasti häirinnyt tätä tunnelmaa. Enimpien omattunnot eivät olleet paatuneet sellaista hyväksymään. Mutta uskoa punakaartin voittoon se tietenkään ei järkyttänyt.

Pitikö nyt kaiken luhistua näin hirvittävään tuhoon?

He empivät ja yrittivät soperrella, mitä heille oli opetettu, mutta pakolaisten kiihkeä hätä oli elävänä, voimakkaana vastalauseena. Kun ei täällä satamassa ollut mitään Venäjälle lähteviä laivoja, nämä suin päin hyökkäsivät eteenpäin naapurikaupunkia kohti, piiskaten nääntyneitä hevoskaakkejansa.

Muutamat kaupungin nuoret miehet sanoivat toisillensa: — Lähdetään samaan matkaan!

Oli niitä, jotka lähtivät, mutta enimmät jäivät. He päivittelivät sitä onnettomuutta, että Voikko ja Salama juuri nyt osuivat olemaan matkalla. Voikko olisi kyllä tietänyt, puhuiko pakolaisparvi oikeata totuutta. Ehkäpä heidät oli säikytetty ja yllätetty ja he suurentelivat asiaa. Saattoi suurin osa Suomea olla punaisten hallussa, vaikka valkoiset, kenties saksalaisetkin, todennäköisesti uhkasivat tätä paikkakuntaa. Selvältä näytti, että ei kannattanut ajatella vastarintaa, etenkin kun päälliköt olivat poissa.

— Sanoihan Voikko, että meille vielä tappelu tulee, — muistutti Janne Tuomelainen. — Piti olla pieni joukko lahtareita. Niitä onkin paljo. Voikko erehtyi, sattuuhan sellaista.

— Mikäs siinä on muu kuin antautuminen.

— Ehkä sitte paremmin armahtavat.

— Niin, ja kyllä meikäläiset vielä valloittavat takaisin tämän kaupungin. Se on varmasti juttua, että koko Suomi olisi lahtareilla.

— Lukeehan Kansanvaltuuskunnan tiedonannoissa, että saksalaisia ei ole koko maassa.

— Siinä ei ole mitään puhuttu meikäläisten tappioista. Aina me olemme voittaneet.

Lopputulos oli, että mielet alkoivat rauhoittua. Samalla rohkeus nousi, ja innokkaimmat ryhtyivät yllyttämään.

— Emme antaudu kädet ristissä. Tapellaan!

— Lyijyä kalloon lahtareille!

— Haetaan panttivankeja, talo talolta, putkat täyteen! Luvataan rääkätä ja kiduttaa niitä, jos meikäläisistä yksikin surmataan!

Oli vilkas mielipiteitten yhteenotto. Kiihottajat pitivät suurta suuta, mutta heitä oli harvoja. Hammasta purren heidän täytyi taipua alakynteen.

Mutta Jokisen Manta laittoi kiireesti kokoon kuorman, johon pinottiin keltainen peitto ja lakanat ja paljo muuta hyvää. Hän nosti lapsensa kuorman päälle ja asettui itse ajamaan. Paras oli ajoissa katsoa eteensä.

— Eivät ne vielä mahda perin likellä olla, ‒ päättelivät ihmiset illalla. — Olivathan pakolaisten hevoset vaahtoisia ja väsyneitä, niinkuin olisivat juosseet pitkän matkan. Eikä ampumistakaan ole tänään kuulunut mistään.

Niin oli tuumat punaisten päämajassa. Paras nukkua niiden varaan.

Porvarillisten piirissä vallitsi jännitys ja epätieto. Sielläkään ei oltu selvillä, kuinka kaukana tai likellä vapauttajat olivat, ja ennen niiden saapumista voi paljon tapahtua. Tosin oli pahimmasta painajaisesta päästy, kun Voikko ja Salama olivat tiessään, mutta hurjiin, epätoivoisiin laumoihin ei ollut luottamista. Minä hetkenä hyvänsä ne voivat ryhtyä julmiin ja mielettömiin tekoihin. Mentiin levolle suurimman epävarmuuden vallassa. Leimahtaako yöllä tulipalo kaupungissa? Räjähtääkö raatihuone? Sitäkö varten johtajat ovat paenneet, että yleisestä häviöstä pelastaisivat nahkansa? Punaisten omat suunnitelmat ovatkin ehkä sisältäneet heille yhtä suuren hengenvaaran kuin valkoisten tulo konsanaan.

Yhdessä talossa ei huolehdittu huomisesta. Huoneessa, joka oli valkoisilla lakanoilla verhottu ja kukkasilla koristettu, istui kalpea nainen arkun ääressä, katselemistaan katsellen rakkaita kasvoja. Eivät lapsetkaan pelänneet täällä olla. Äiti sanoi heille, että taivas oli hyvin likellä. Oli lohdullista niin kauvan kuin ei tarvinnut antaa lähteneen maallista verhoa pois. Sitte — oi sitte ei jäänyt jäljelle muuta kuin yhtymisen ihanan aamun odotus. Heljä ei vielä jaksanut ajatella elämän jatkuvia päiviä.

Oli yö. Tuli aamu.

Silloin herättiin viestiin, että valkoiset olivat saapumassa.

Koko kaupunki liikkeelle! Ikkunat auki kesälämpimään ilmaan! Soittokoneilla tervetulomarssit soimaan! Kukkakauppa tyhjäksi ja auenneet ruusut poikki omilta ikkunoilta!

Ihmiset olivat pyörryksissä riemusta. Kaduilla he syleilivät toisiansa, vuodattaen ilokyyneleitä. He puristivat soturien käsiä eivätkä saaneet kyllältänsä nähneeksi heidän harmaita sarkapukujansa ja valkoisia käsivarsinauhojansa. Kutsuttiin aamukahville, ketkä saapuneista likinnä tavoitettiin, olivat tuttuja tai vieraita. Etsittiin ystäviä ja omankaupunkilaisia. Kyseltiin kuulumisia kiihkeällä innolla ja halulla. Keitä oli kaatunut? Airamon molemmat nuoremmat pojat, niinkö? Mitä lehtori ja rouva sanovat? He eivät ole vielä palanneet, mutta Jaakko kertoo, että he murheessaan ovat uljaita ja kiitollisia sankaripojistansa. Entä missä vangit, jotka kaupungista oli viety? Heidän omaisensa olivat innokkaimmat tiedustelemisessa. Eikö kukaan ole nähnyt heitä? Jumala varjelkoon... eihän vaan ole esiripun takana kaameita näkyjä odottamassa?

Punaiset olivat kuin kadonneet maan alle. Esikunta, miliisi ja joukko kaartilaisia istui vankina päämajassansa, se tiedettiin. Tyttöjen "kuolemanpataljoona" noudettiin koululta, jonka Voikko oli sitä varten anastanut, ja marssitettiin entiseen venäläiseen päävahtiin. Muita etsiskeltiin heidän kodeistansa, joissa he suurella kiireellä ratkoivat irti punaisia nauhoja.

Olli Lehto kiiruhti pappilaan heti ensimmäisistä velvollisuuksistaan suoriuduttuansa. Jo kadulla hän oli kuullut, että lankonsa makasi ruumiina. Hän oli suunniltaan suuttumuksesta ja mielenkuohusta. Ei ollut hänellä nyt monta minuuttia aikaa, mutta sisarensa hänen täytyi nähdä.

Hiljaisena, hillittynä Heljä tuli häntä vastaan. Ollikin hiljeni tahtomattansa. Sisaressa oli jotakin, joka tarttui. Ei uskaltanut hänen kuultensa päästää ilmoille kirouksia eikä vihanpurkauksia.

— Kiitos, että vihdoin tulit, — sanoi Heljä. ‒ Liian myöhään minulle. Mutta meidän aikamme ovat Jumalan käsissä.

— Vie minut hänen luoksensa, — sanoi Olli. Lapset juoksivat eteiseen. Olli otti heidät syliinsä, ensin toisen, sitte toisen. Hänen kurkkuansa kuristi. Täytyi nielaista ja vaieta.

He tulivat hiljaiseen huoneeseen. Vainajan jalot piirteet olivat kuin marmoriin veistetyt. Niitä varjosi kirkkaus ja rauha.

— Patteson, — sanoi Heljä. — Muistatko hänen tarinaansa? Tässä hän makaa.

Olli ei heti saanut selville, mistä oli kysymys. Sitte hän muisti, mitä Mikko hänen lähtöiltanaan oli kertonut.

— Kyllä hän iloitsi sinusta, — jatkoi Heljä. - Oi kuinka hän odotti teitä, valkoisia pelastajia.

Olli häpesi. Hän tunsi väärin arvostelleensa tätä miestä. Sankari oli hän, kuten ne toiset, jotka tappotanterella olivat kaatuneet. Oli kenties suurempikin kuin moni heistä. Olli tunsi olevansa velassa — mutta velka oli maksettava.

Hän kääntyi pois. — Näkemiin, Heljä. Minun on mentävä nyt. Palajan, kun työni on täytetty.

Hän lähti, sydän tyyntyneenä, mutta kovana. Hän oli retkellänsä nähnyt ja kuullut kamalia: raadeltuja ruumiita oli löydetty, petomaisia julmuuksia todettu. Silloin hän oli vannonut kostoa, ja nyt tuli ankara syy lisää. Kerran hän oli antanut armon käydä oikeudesta. Tänään ei. Hän oli syyttäjä lankonsa puolesta. Hän oli hankkiva tuomion rikollisille. Jos olivatkin pääsyylliset livahtaneet, oli toisia jäljellä. Kuka se olikaan etupäässä esiintynyt esikuntalaisten puolesta tänä aamuna? Sehän oli Janne, pappilan entinen puunhakkaaja. Sekin roisto, kiittämätön, kelvoton!

Kenttäoikeus toimeen, ja pian!

Kaupunkilaiset tiesivät kertoa, että Sutela, miliisipäällikkö, oli pelastanut pastorin, kun hän aikaisemmin talvella oli ollut vangittuna. Hyvä, saakoon hän nyt vastalahjaksi vapautensa! Mutta toisilla johtavilla miehillä ei ole puolustusta. Nyt ei hempeämielisyys kelpaa. Marttyyrien veri huutaa maasta. Rangaistuksen ja oikeuden päivä on tullut.

Parikymmentä vankia kuljetettiin vartioituina kaupungista ulos. Kuului etäisiä laukauksia. Sotilaat palasivat takaisin ilman saatettaviansa.