Part 10

Sinä päivänä vuoti paljon kyyneleitä kaupungissa. Niitä ei nähty, sillä suru piilotteli suljettujen ovien takana, suuren riemun raikuessa kaduilla. Oli valkoisia koteja, joissa itkettiin poikia ja puolisoita, jotka eivät olleet palanneet.

Oli punaisia koteja, joissa lesket ja orvot synkässä epätoivossa valittivat surmattujansa tai vapisivat vangittujen puolesta. Toiset pitivät heitä julman vääryyden uhreina ja kirosivat voittajia. Toisten katkeruus kääntyi Voikkoa ja Salamaa kohtaan, joiden sijasta näiden oli täytynyt kuolla. Mutta muutamat sanoivat: — Jumalan viha on meidän paaliamme sentähden, että pappi Jumalan huoneessa alttarilla ammuttiin.

Kun Olli illalla saapui takaisin pappilaan, heittäytyi itkevä, epätoivoinen tyttö hänen jalkoihinsa.

— Olli herra, onko Janne tapettu? Eihän se ole totta? Armahtakaa häntä! Hän lupasi teitä armahtaa, jos he olisivat voittaneet!

— Mitä teillä on Janne Tuomelaisen kanssa tekemistä? — kysyi Olli ankarasti.

— Hän on sulhaseni. Me odotimme häitä...

— Ne häät eivät tule koskaan. Parahtaen tyttö hoipersi pystyyn.

— Te olette hänet tappaneet, voi, te olette tappaneet! Hän ei kellekään pahaa tehnyt. Voi, voi, voi...

Lapset juoksivat sisälle. He olivat kovasti järkyksissä.

‒ Olli eno... Ahonen on vangittu, ja Uuron Alli itkee, ja suutari on kuollut... Miksi on kauheata vielä nyt? Eikö sota jo loppunut?

Olli koetti selittää, että kyllä sota jo on melkein lopussa ja kohta tulee rauha ja tavallinen elämä taas; mutta ensin pitää pahojen saada rangaistuksensa, ja ne ovat olleet pahoja miehiä, suutari ja Janne ja keitä niitä olikaan muita. Pahat miehet ottivat isänkin hengen. Niitä ei saanut armahtaa. — Mutta lapset tuijottivat enoa, oikein käsittämättä hänen puhettansa. Voikkohan käski ampua isän; ei suutari eikä Janne käskenyt.

Olli meni etsimään Heljää. Hän tiesi, mistä hän varmimmin oli löydettävissä: vainajan valkoisesta huoneesta kukkien keskeltä, arkun luota.

Siellä hän oli, vaan ei yksin. Hän itki kaulatusten Lainan kanssa.

— Meillä on samanlainen murhe, — hän sanoi. Laina vetäytyi heti pois huoneesta. Mutta sisarensa tähden Olli oli hämmästynyt, melkein loukkaantunut.

— Heljä, kuinka se on mahdollista? Tämän arkun äärellä syleilet pyövelin morsianta!

Heljä pudisti päätänsä.

— Oliko hän pyöveli? Minä en tiedä, mitä hän oli. Janne ja Laina, lapsi parat!

Silloin Olli asettui hänen eteensä kiihtynein mielin.

— Etkö siis sinäkään vielä ymmärrä enempää kuin pienet lapsesi? Nekö ne vain ovat murhamiehiä olleet, jotka omin käsin ovat tappaneet, ja nekö varkaita, jotka itse ryöstivät? Eivätkö tähän suureen yhteiseen onnettomuuteen ole olleet syypäitä ne kaikki, jotka isänmaan viholliselle ovat lyöneet kättä ja laittomuuden tekoja kannattaneet? Nekö pitäisi jättää rankaisematta?

Heljästä tuntui kuin pyhän rauhan häiriöltä, että Olli puhui niin ääneen. Hän teki torjuvan liikkeen ja katseli nukkujan rakkaita kasvoja.

— Hiljaa, hiljaa.

Sitte hän puhui Ollille: — Minä muistan hänen sanansa, että esivallalla on raskaat velvollisuudet. Kirjoitinhan sen sinullekin. Se soi vielä korvissani.

Heljää puistatti.

— Kamala Voikkokin sen muisti hänen ruumiinsa luona... Kyllä se on niin, Olli. Mutta sinä et ole samasta hengestä kuin hän. Sinä et rakasta, sinä vihaat. Hänen elämänsä sisällyksenä oli suuri Jumalan rakkaus.

Olli vaikeni.

* * * * *

Mikko Salmi oli saatettava pois kukkaisessa vuoteessansa. Kansi oli arkun vieressä, valmiina nostettavaksi peittämään sitä, mikä oli katoavaista. Toiselle levylle oli kaiverrettu hänen nimensä ja sen alle sanat: _Todistaja vereen asti._ Toiselle: _Minä annan sinulle elämän kruunun._

Heljä seisoi siinä Ollin kanssa, lapset vierellänsä. Junat eivät vielä kuljettaneet matkustajia. Heljä oli toivonut vanhempiansa luokseen, mutta he eivät päässeet tulemaan, eikä hautajaisia enää voitu lykätä. Mikon omaisia odotettiin parin tunnin perästä laivalla saapuviksi. Koko kaupunki, ympäröivä maaseutu ja vapauttajien valkoiset joukot valmistuivat yhdessä kunnioittamaan kuolleen Herran todistajan viimeistä matkaa.

— Sisko, — sanoi Olli, — olen ajatellut sitä, mitä sanoit hänestä. Ehkä me lopultakin olisimme ymmärtäneet toisiamme.

— Te rakastitte molemmat isänmaata, ‒ sanoi Heljä.

— Olet oikeassa siinä, etten minä omista mitä hän omisti — näkymätöntä... Mutta se juuri on totta, että tämän kansan hyväksi me kumpikin olemme taistelleet omalla tavallamme. Hän sai antaa henkensä, minä jäin. Elänhän mielelläni ‒ mutta Heljä, sen sanon sinulle, viimeiseen veripisaraan asti minäkin olisin riemulla kaiken antanut. Minä myös olen rakastanut.

— Se läksy sinulla on oppimatta: "Rakastakaa vihollisianne."

Taas Olli jäi vastausta vaille. Hän silitteli lasten pehmeitä kutreja ja sanoi vain: — Nämä kulkevat isän teitä. He ovat sinun lohdutuksesi, Heljä.

— Ei isä päässytkään Kiinaan, — virkkoi silloin Tarmo, seuraten omaa ajatusjuoksuansa. ‒ Hän olisi tahtonut mennä, tiedätkö sen, Olli eno? Hän ei yhtään pelännyt, vaikka pakanat joskus tappavat ihmisiä. Kun minä tulen suureksi, menen hänen sijastansa. Menetkö sinäkin, Auri? Kyllä äiti tulee sinne, missä mekin olemme.

Auri Päivänkukka näytti miettiväiseltä. Heljä selitti kyynelsilmin Ollille: — Viimeinen kertomus, jonka hän kertoi lapsille, oli Kiinan lähetystyöstä. Hän kertoi Stewart-puolisojen murhasta ja siitä, miten heidän lapsensa nyt rakkaudessa uhraavat elämänsä Kiinan kansan hyväksi, sen kansan, jonka tähden heidän vanhempansa ovat kuolleet.

— Minä lupasin tehdä samalla lailla, — sanoi Auri Päivänkukka. — Mutta isä kuolikin Suomen tähden.

— Sentähden sinä jäät tänne, niinkö?

— Niin, minä aion elää Suomen kansan hyväksi. Minä aion sitä paljon rakastaa.