Part 2

Sekö ratkaisi, että toinen tapahtui esivallan käskystä, toinen omasta aloitteesta? Jotakin sellaista Mikko vihjaili. Mutta eivätkö suojeluskunnat toimineet hallituksen luvalla? Ja eikö sota juuri ollut tulossa? Hänellä, Ollilla, oli päällikön oikeus. Hänen täytyi harkita ja kantaa vastuu. Totta kyllä, se oli painavaa ja pelottavaa, mutta väärää ei. Miten hän olisi voinut saada esivallan luvan tai käskyn? Kuka uskoi kirjeen haltuun tällaisia salaisuuksia? Ja kelle voi kirjoittaa? Kuka tunsi jokaisen pikkukaupungin olot ja mahdollisuudet? Sitäpaitsi ei ollut aikaa. Nopea toiminta oli ainoa pelastus.

Ei, ei, nämä olivat joutavia arveluita. Kaikki johtui siitä, että Mikko ei ymmärtänyt tilannetta. Hänellä ja Heljällä ei ollut aavistustakaan siitä, että he kaikki istuivat ruutitynnyrin päällä. Heistä oli paha, että Olli ei ollut kertonut mitään puuhistaan viime aikoina. Niin, ehkä he kyllä olisivat häntä ymmärtäneetkin paremmin, jos hän olisi sen tehnyt. Mutta hän itse oli vaatinut tovereilta vaitiololupauksen, jota oli oikeus rikkoa vain äärimmäisissä tapauksissa. Tänä iltana hän oli puhunut. Nyt oli äärimmäinen hetki. Kunpa ei vaan siitäkin olisi ollut pelkkää vahinkoa!

Pois nyt epäröinti! — Olli katsoi kelloa. Se läheni vasta yhtätoista. Miten saisikaan nämä yön hetket kulumaan? Hän ei uskaltanut heittäytyä vuoteellensa: entä jos uni pettäisi kaikesta huolimatta. Ja sitäpaitsi — ehkä nämä tunnit olivat hänen viimeisensä. Kuka tiesi? Ainahan on epäonnistuminen mahdollinen parhaitenkin harkitessa. Ja onnistuessakin voi mennä uhriksi jonkun henki.

Hän olisi tahtonut rukoilla tai lukea pientä taskuraamattua, jonka Heljä oli antanut hänelle joululahjaksi. Mutta ei se käynyt. Ei hän kyennyt hiljentymään, ei tekemään tiliä sielunsa suhteesta Jumalaan. Äidin oli aina ollut tapana sanoa: "Me saamme heittäytyä Jumalan armon varaan." Niin oli Ollinkin tehtävä nyt, kävi kuinka kävi.

Äiti, isä, rakas koti siellä kaukana Korpimäessä...

Nyt Olli tiesi, mitä tehdä viimeisinä tunteinansa. Hän tempasi laatikostansa paperiarkin ja istuutui kirjoittamaan. Hyvä, että oli aikaa vielä!

Hän tahtoi kirjoittaa niin paljon, paljon kaunista ja lämmintä, sellaista, mitä kotolaiset eivät aavistaneet hänessä olevankaan huolettoman, hilpeän ja arkisen pinnan alla. Siitä, miten isän jalo kylvö oli juurtunut ja äidin rakkaus sitä kastellut ja kasvattanut, ja miten nyt oli nuori elämä valmis murrettavaksi isänmaan alttarille, jos niin oli tarvis... Anteeksikin hän tahtoi pyytää, jos ymmärtämättömyydessä tai velvollisuuden pakosta teki heidän tahtoansa vastaan. He varmaan eivät tuomitsisi, saadessaan kirjeen sitte vasta, joskus, kun kaikki oli ohitse... He ihailisivat, riemuitsivat läpi kyynelten.

Hän kumartui kiihkeästi pöytänsä ylitse, ja kynä alkoi rapista paperilla.

IV

UHRI

Heljä oli riisunut puseronsa, heittänyt yllensä väljän sinertävän kampausnutun ja purkanut pitkän, runsaan vaalean tukkansa, suodakseen sitä yöksi. Mikko ei vielä alkanut riisuutua, hän seisoi ja katseli vaimoansa.

— Sinä annoit nimen tytölle ja minä pojalle,-hän sanoi. — Taisi osua oikeaan, enemmän kuin arvasimmekaan. Mutta Auri, hän on vasta umpu; sinä se olet oikea Päivänkukka.

Heljä käännähti hymyilevänä.

— Mitä nyt? Sinähän puhut kuin sulho, morsiamelle. Tahdotko minua hyvitellä äskeisten synkkien silmäystesi jälkeen?

— Olenko minä sinuun luonut synkkiä silmäyksiä?

— Olet tietenkin. Mutta minä en ymmärtänyt miksi. Joskus sinä pahastut turhasta. Minä sanoin, ettei olisi ollut hauska olla Pattesonin vaimona. Et suinkaan luullut, että vertasin sinua häneen? Mikko kulta — enhän minä tarkoittanut loukata, vaikka välistä todellakin huolehdin ja vapisen tähtesi.

— Oi Heljä, ethän sinä minua loukannut. Mutta minä pelkään, että Päivänkukka minun rinnallani on liian karussa maassa.

— Älä nyt lavertele turhia. Miksi me puhummekaan meistä — sinusta ja minusta. Ollin asia on tärkeämpi. Mitä se poika onkaan saanut päähänsä! Luuletko, että hän suostuu lähtemään huomenna kotiin? Onhan sekin vahinko, matka maksaa, mutta —

— Rukoilemme hänen puolestaan, Heljä. Hänen ja koko kaupungin ja maan.

Mikko Salmen sydämessä asui synkkä aavistus. Eikö kuitenkin Olli aikonut tekoansa juuri tänä yönä? Hänestä tuntui, että estely ja vakuuttelu ei ollut nuorukaiseen tehonnut. Mitä oli tehtävä? Ilmiantajaksi hän ei voinut eikä tahtonut ruveta. Eikä kaksikymmenvuotias ollut enää lapsi, joka teljetään huoneeseensa, jos hän on uppiniskainen.

Hän päätti tehdä ainoan, mikä oli hänen vallassansa: valvoa, rukoilla, odottaa. Hänen oma työhuoneensa oli makuuhuoneen ja eteisen välillä, ovi vastapäätä Ollin ovea. Jos hän istui kirjoituspöytänsä ääressä ja piti eteiseen vievän oven auki, ei Olli voinut poistua hänen huomaamattansa. Ikkunakin oli talveksi suljettu, eikä avattavasta ruudusta mies mahtunut.

Tämän selviteltyään itsellensä hän tyyntyi.

— Menen lukitsemaan ulko-oven, — hän sanoi Heljälle. Tietysti se oli lukittava nyt kuten aina. Kätkeäkö avain? Ei, ei sellaista keinoa. Eipä siitä olisi apuakaan, hän samassa muisti. Ollilla oli oma avaimensa.

He polvistuivat yhdessä, Mikko ja Heljä. Mikon rukous oli kuin liekki, joka kohosi ukkostumman taivaan taustaa vasten. Se vaikutti Heljään oudosti, ei rauhoittaen, vaan jännittäen ja järkyttäen.

— Kuule, — sanoi hän, heidän noustuansa. ‒ Sinä et usko, että Olli on heittänyt aikeensa.

— En, — sanoi Mikko. — Mutta ohjakset ovat Jumalan käsissä. Nuku rauhallisesti. Minä aion valvoa, vaikkapa aamuun asti, jos on tarvis.

— Kuinka voit luulla, että minäkään nukkuisin? Suo minun valvoa kanssasi! Tämä on kauheata... Jospa voisimme keskustella jostakin, joka olisi niin suurta, että se voittaisi tämän. Minä tiedän, mitä vastaat: Jumala. Kun osaisin panna käytäntöön, mitä uskon... levätä niinkuin pieni karitsa.

Mikko Salmi seisoi taas katsellen vaimoansa samalla selittämättömällä katseella kuin jo useita kertoja tänä iltana. Hän empi vielä, mutta teki sitte nopean päätöksen.

— Tahdotko siis, Heljä, että puhun sinulle, todella jotakin suurta — jotakin, jota et ole odottanut?

— Mikko, sinä pelotat minua!

— Päivänkukka, armas... Tule, istu tähän luokseni.

Heljä painui hänen puoleensa, ja hän puristi hentoa, pehmoista vartaloa rintaansa vasten intohimoisella hellyydellä. Hän suuteli silmiä, poskia, punahuulia.

— Mikä sinun on, Mikko? — ihmetteli Heljä, onnesta ja huolesta väristen.

Mikko päästi hänet irti, ja hänen katseensa kulki jo taas pois, tuonne, missä oli kaksi pientä vuodetta rinnakkain. Auri ja Tarmo, rakkaat lapset. Hän nousi, meni viereen ja katseli heitä, palasi sitte Heljän luo, vakavana ja hillittynä jälleen.

— Istu kuuntelemaan, — hän pyysi.

Heljä totteli vaieten, jännittyneessä odotuksessa.

— Sinä tiedät, että olen tutkinut Etelämeren saarten lähetystyötä. Toisessa tarkoituksessa ryhdyin siihen, toinen on ollut tulos.

— Kuinka niin? — Heljä ihmetteli. — Tottahan siitä tulee tutkintokirjoitus? Ei suinkaan sinun vaivasi ole hukkaan mennyt?

— Ei, ei, olen saanut monin verroin enemmän kuin odotin. Kirjoitan kyllä tutkimukseni, mutta en enää itseni tähden. Herran työn tähden sen teen.

— En ymmärrä, — sanoi Heljä hiljaa.

— Niin, katsohan, vaikuttimissa on ero. Me viihdymme hyvin täällä, minulla on yltäkyllin työtä seurakunnassani, ja sisaruksenakin asuvat niin lähellä, että silloin tällöin on helppo tavata heitä. Palkka riittää toimeentuloksemme, kunnes kerran virkavuosien nojalla pääsen ehdolle johonkin kirkkoherranvirkaan. Miksi luulet, että minä kumminkin rupesin korkeampaa arvoastetta tavoittelemaan?

— Sinähän usein olet kauniisti puhunut meistä, lapsista ja minusta, — vastasi Heljä. — Olet sanonut, että haluat meille mukavampaa ja suurempaa pappilaa maalla tai ehkä kotia Helsingissä... että lapset saisivat kasvaa kaiken omistamisessa, mikä tekee elämän rikkaaksi, ja minun olisi hyvä olla. Mutta siinä olet kyllä oikeassa, ettei meiltä täälläkään mitään puutu.

— Niin, niin, Heljä, kyllä minä teitäkin ajattelin. Tahdoin teille mukavaa, helppoa elämää, sellaista joka kietoo kukkaköynnöksillä ja nukuttaa tuoksuihin. Tahdoin teille sitä, mitä maailma antaa. On se kyllä inhimillistä.

— Kuinka oudosti sinä puhut, Mikko!

— Voisin puhua oudommastikin. Esimerkiksi, että minun mahdollisuuteni ovat suuremmat kuin pikkukaupungin kappalaisen. Turha on istua piilossa, jos voi nousta jalustalle. Sanoihan kerran joku, että minussa on ainesta vaikka piispaksi!

— Mikko, mikä sinun on? Sinä saatat minut aivan ymmälle.

— Katsos, Heljä, minä vain armotta paljastan sinulle sisintäni, niinkuin Jumala on minulle itselleni tehnyt. Enhän minä suinkaan alunpitäen ole ollut tietoinen siitä, mitä sydämessäni on asunut. Minähän muka vain olin velvollinen kartuttamaan tietojani, minun piti päästä kokoamaan suurempia joukkoja Herralle, minun oli luonnollisella tavalla huolehdittava teistä, rakkaistani. Näinhän virkaveljistäni ken tahansa voisi yrittää, kellä kykyä ja tilaisuutta on. Miksi siis en minäkin?

— Niin juuri, miksi et sinäkin. Eihän opintojen jatkaminen voi olla väärää. Sinä asetat oikean asian rumaan valoon. Älä, Mikko, puhu noin, se tuntuu pahalta.

— En minä puhu muista, puhun vain itsestäni. Herra minut riisui paljaaksi ja löi maahan. Kuta enemmän luin lähetyshistoriaa, kuta syvemmälti tutustuin hänen palvelijoihinsa, jotka kaikkensa uhraten lähtivät viinimäkeen, kauvas oudoille rannoille, jättäen taaksensa maallisen onnen ja kunnian parhaat unelmat, ainoana elämän valtavoimana Jeesus Kristus — kuinka pieneksi silloin kutistuinkaan ja kuinka häpesin itseäni!

— Nöyrille Jumala antaa armon, — sanoi Heljä.

— Antaa... minullekin antoi, kun oli ensin tyhjentänyt. Tiedätkö, millaisen armon? Hän kääntyi minun, arvottoman puoleen ja kysyi: "Oletko _sinä_ valmis?"

Heljän silmät suurenivat hämmästyneen kysyvinä.

— Anna anteeksi, oma rakkaani, että en silloin heti tätä kertonut sinulle. En voinut, sillä oman taisteluni aallot vasta kuohuivat. Epätoivoisena potkin tutkainta vastaan, vaikka minun tomuun painuneena olisi tullut kiittää ja ylistää. Sinusta puhuin Herralle ja lapsistamme. "Minulla on hento, suloinen vaimo, on kaksi herttaista lasta, jotka sinä, Herra, annoit..." Mitä hän vastasi? "Joka ei luovu", "joka ei seuraa" — sinä tunnet ne sanat... Etkä sinä aavistanut tästä kaikesta mitään!

— En. — Heljän huulet tuskin liikkuivat.

— Tunsit vain rakkauttani ehkä entistä enemmän, etkö tuntenut? Eikä seurakuntakaan ole muuta huomannut, kuin että työintoni on kiihtynyt, aivan kuin aikani sen keskuudessa olisi lyhyt.

Hän vaikeni hetkeksi, sitte jatkoi, ja äänessä oli hänen tahtomattaan juhlallinen sävy:

— Nyt en enää ponnistele. Kristus on tullut minulle väkevämmäksi omaa itseäni, työtäni, tulevaisuussuunnitelmiani ja teitäkin, rakkaita. Hän tehköön minulle, mitä tahtoo, pitäköön täällä tai vieköön sinne, elämään tai kärsimyksiin ja kuolemaan...

— Etelämeren saarilleko? — huudahti Heljä kauhusta kalpeana.

Kysymys rikkoi Mikon ylentyneen mielentilan, niin että hänen täytyi nauraa kesken kaiken.

— Mutta lapsi, mitä sinä ajattelet? Siellä oli Pattesonin ja hänen tovereittensa työmaa; Suomen lähetysseuran on Kiinassa ja Ambomaalla.

— Mitä se sen parempi on? — sai Heljä huuliltansa.

— Ei parempi eikä pahempi. Kaikkialla on huutava hätä, missä Jeesusta ei tunneta. Juuri tänä iltana itse siitä puhuit lapsille, kun salissa näytit palmua. Sinähän rakastat lähetystä, kuulut lähetysompeluseuraan, luet Lähetyssanomia ja —

Heljä oli purskahtanut itkuun. — Se on mahdotonta, — hän nyyhki. — Siellä sinä alituiseen olisit vaarassa. Ilmanalakin on epäterveellinen. Lapset ainakaan eivät sitä kestäisi.

— Ymmärrät siis, että en taistelutta ole antautunut, — vastasi Mikko hiljaa.

Heljä kohotti äkkiä kyyneleiset kasvonsa, tuijottaen Mikkoon.

— Ehkä jättäisitkin minut kotiin lasten kanssa? Tai lapset vieraille? Niinkö?

— Heljä, Heljä rakas, tämä kaikki tulee sinulle liian äkkiä. Anna anteeksi! Enhän minäkään vielä mitään tiedä, en muuta kuin oman alttiuteni, jos Herra minut kutsuu. Rauhoitu, hiljenny, oma rakkaani! Tahdothan kanssani laskea sen kaiken Herran hyviin käsiin? Rukoilethan, että sinunkin _tahtosi taipuisi kaikkeen, mitä Herra kysyy sinulta?_

— Sehän on mahdotonta! En luovu sinusta, en luovu lapsista, en tahdo sitä! Kuollaan yhdessä, jos täytyy. Mutta ei Jumala sellaista vaadi, ei sinulta eikä minulta eikä noilta meidän pikku raukoiltamme. Miksi juuri sinun pitäisi lähteä? Miksi ei joku muu yhtähyvin? Miksi —

Mikko näki hänen tuskallisen kiintymyksensä ja kumartui häntä suutelemaan.

— Anna sen kaikua korvissasi, mitä nyt juuri viimeksi sanoit. Jää yksin, Heljä, puhu Jumalan kanssa.

Hän siirtyi hiljaa vierihuoneeseen, sulkien välioven äänettömästi.

Niin, nyt oli Heljä saanut ajattelemista, suurempaa hänen sydämellensä kuin Ollin puuhat ja aikeet. Heljä raukka! Hän oli jo sanoissa tehnyt syntiä, mutta Mikko pani sen omaan laskuunsa. _Hänen_ sanojensa taitamattomuus ja äkkinäisyys sen oli aiheuttanut. Heljän täytyi saada koota mielensä.

Itsekin Mikko kaipasi yksinäisyyttä nyt. Raskain hetki oli ohitse, mutta "voima oli lähtenyt hänestä", ja hän tarvitsi uutta Herraltansa.

Oli täysi hiljaisuus oven kummallakin puolella.

Mikko istui kirjoituspöytänsä ääressä ja nojasi päätänsä käteensä. Hänen mieleensä johtui Paavalin lause: "Naimaton mies huolehtii sitä, mikä on Herran omaa, kuinka olisi Herralle mieliksi, mutta nainut huolehtii maailmallisia, kuinka olisi vaimolleen mieliksi."

Kuinka paljon helpompi olisi hänenkin ollut empimättä ja kohta totella Herran ääntä, ellei kiinteitä, kalliita siteitä olisi ollut!

Ja kuitenkin: kiitos, kiitos, Herra, niistä siteistä! — —

Hänellä oli ollut hyvä ja onnellinen lapsuudenkoti, vähistä varoista huolimatta. Isä, Ananias Salmelin, oli ollut vaatimaton laivuri pienessä rantakaupungissa lähellä Mikon nykyistä työpaikkaa; äiti oli leipurin tytär, ahkera ja toimelias. Lapsia oli kasvatettu kurissa ja hurskaudessa, ja ihmisiä heistä kaikista oli tullutkin. Yksi sisar oli räätälin, toinen kellosepän vaimona kotikaupungissa. Kaksi veljeä purjehti merillä. Mikko, nuorin, oli hyväpäinen ja lukuhaluinen, sai käydä lyseon, pääsi yliopistoon ja luki lyhyessä ajassa papiksi, koko kotiväen yhteisvoimaisten uhrausten avulla. Hän oli hellällä kiitollisuudella kiintynyt heihin, eikä korkeampi sivistys suhdetta muuttanut vähässäkään määrässä. Kun vanhemmat kuolivat, ensin äiti, sitte isä, kaipasi hän heitä hyvän pojan hartaalla sydämellä. Sisaruksiansa hän säännöllisesti kävi tervehtimässä, ja kirjevaihtokin säilyi sydämellisenä.

Opiskeluaikanansa pääkaupungissa hän otti osaa yleisiin hengellisiin harrastuksiin, muun muassa toimien pyhäkoulunopettajana. Siinä työssä hän kohtasi Heljä Lehdon, Korpimäen kartanon tyttären kaukaa Karjalasta. Neito oli hänelle kuin ilmestys. Kuinka tällainen valo-olento oli liittynyt Jeesus Nasarealaisen halpaan saattueeseen ja palveli köyhien karitsojen ruokkijana Kaupunkilähetyksen avustajien joukossa? Mikon mielestä hän hienoine piirteineen ja aistikkaine pukuineen olisi kuulunut taideseuroihin, tanssisaleihin tai jonnekin muuanne, mihin laivurinpoika-teoloogilla ei ollut asiaa. Hän näki neidon joka viikko pyhäkoulunopettajain valmistuskokouksissa, ja heidän tuntinsa olivat samaan aikaan rukoushuoneen eri osissa. Kerran opettajat olivat kutsutut johtavan pastorin luo, ja Mikko sai silloin tietää, että neiti Lehto asui siellä, käydessään käsityökoulua Helsingissä. Sitä tietä hän siis oli joutunut pyhäkoulutyöhön.

Mikko katseli neitoa, joka askarteli pienokaisten parissa, äidillisen hellänä, varmana ja ujostelemattomana. Ei ollut Mikkokaan ujo eikä arka luonteeltaan, päinvastoin voimakas, jopa joskus häikäilemätön. Mutta ei hän rohjennut lähestyä kuuntelemaan Heljä Lehdon opetustunteja eikä muutenkaan paljon puhua hänen, kanssaan. Kuitenkin oli jotakin selittämätöntä heidän välillänsä. Mikko ymmärsi, että hän ensi kerran elämässään rakasti naista — rakasti, vaikka ei tietänyt hänestä paljoa enempää kuin oman ihastuksensa.

Silloin hän voitti itsensä ja etsi tilaisuutta kahdenkesken asettaakseen neidolle sydämensä kysymyksen. Ei se kysymys lähinnä kuulunut: "Rakastatteko minua?" Se kuului: "Rakastatteko. Jeesusta, Vapahtajaa?" Ja kun tyttö loi häneen suuret sinisilmänsä vakavina ja hiukan ihmettelevinä, vastaten: "Rakastan" — silloin hänelle oli kaikki tärkein ratkaistu. Siitä hetkestä hänen arkailunsa hävisi kokonaan, ja hän suuntasi koko tarmonsa ja pyrkimyksensä Heljän voittamiseen ikiomaksensa.

Ei sen ollut vaikea onnistua. Heljä sai kuulla lähetyspastorilta ja kaikilta muilta, kuinka lahjakas, etevä ja jaloluonteinen oli nuori teoloogi Mikko Salmi. Silloin sekin sana heitettiin, jonka Mikko nyt lähes yhdeksän vuotta myöhemmin itseänsä ivaten oli toistanut — että hänessä piili tuleva piispa. Noista puheista Heljä tosin vähät välitti, kun niitä aikoinaan hänelle ladeltiin... Mikko voitti hänet tummalla, miehekkäällä kauneudellaan, rakkautensa hehkulla ja ennen kaikkea ehjällä, rohkealla kristillisyydellään, jota hän ihaili. Heljä itse oli varsin toisenlainen, mutta vilpitön Jeesuksen opetuslapsi hänkin omalla tavallaan, omassa mitassaan.

Kun he olivat toisensa löytäneet, ei heidän kauvan tarvinnut omaa kotia odottaa. Mikko valmistui samana keväänä, ja Korpimäen isä ja äiti varustivat pienen pesän viihdykkääksi tyttärellensä ja uudelle pojallensa.

Niin, silloin ei Mikko ollut Heljää pyytänyt lähetyssaarnaajan vaimoksi Afrikan erämaihin eikä Kiinan kosteihin ja likaisiin kaupunkeihin. Olisiko Heljä uskaltanut ja tahtonut, jos hän olisi sen tehnyt jo alussa?

Kuin unelma oli heidän elämänsä liitänyt tähän asti. Todellakin se oli ollut sekoittumatonta onnea ja päivänpaistetta. Heljä oli Mikolle lakkaamatta uusi ihanuuden ilmestys, ja rakkaat lapset täydensivät kodin ilon. Ei ollut erikoista sairautta sattunut, ei mitään huomattavia vastoinkäymisiä. Oman vakinaisen seurakunnankin Mikko oli saanut heti ensi kerran hakiessansa, kappalaispaikan, jossa hän nykyään armovuoden aikana samalla toimitti kirkkoherrankin virkaa. Työtä oli hyvin paljon, mutta pääasia oli, että Jumalan siunaus siinä alunpitäen oli voimakkaana tuntunut.

Oliko onni veltostuttanut häntä? Kenties opintojen jatkamisen suhteen. Siksipä oli aika tarmolla ryhtyä niihin, niin hän oli harkinnut ja muillekin selittänyt. Kunnianhimo ja elämän mukavuuden tavoittelu kulki mukana, mutta verhoutui velvollisuuden vaippaan.

Mitäpä siitä enempää! Olihan tili nyt selvä Jumalan kanssa, ja Heljälle oli kaikki puhuttu. Arvelutti, etteihän se nyt vaan ollut tapahtunut liian myöhään, onnea ja sopusointua särkien.

Kuinka hän sanoikaan, hellä ja rakastava Heljä, ajattelemattoman itsekkäänä suuressa tuskassansa: "Miksi juuri sinun pitäisi lähteä? Miksi ei joku muu yhtähyvin?" Yhtä lämmin on toisenkin puolison ja toisenkin isän ja äidin sydän, yhtä suuri sen uhri ja kärsimys.

Mutta Mestari on sanonut: "Ei ole ketään, joka minun tähteni ja evankeliumin tähden on luopunut talosta tai veljistä tai sisarista tai isästä tai äidistä tai vaimosta tai lapsista tai pelloista, eikä saisi satakertaisesti takaisin nyt tässä ajassa ja tulevassa maailmassa ijankaikkista elämää."

Ymmärsiköhän Heljä hänet oikein? Käsittikö hän sen, mitä Mikko oli tahtonut painostaa: että vastauksen Herralle hän oli antanut _vain omasta puolestaan_ ja pyytänyt Heljää rukoilemaan — ei lähtöä, ei jäämistä, ei mitään määrättyä heille kummallekaan — ainoastaan _alttiutta Herran tahtoon_ hänelle myös.

Sillä vasten Heljän tahtoa hän ei koskaan lähtisi. Uhri oli oikeutettu vain, jos he molemmat yksimielisesti ja ilolla tahtoivat sen antaa. Silloin siitä lapsillekin oli korkein siunaus koituva, vastoin kaikkia inhimillisen järjen tai tunteen päätelmiä.

Kun Hans Egede aikoinaan halusi lähteä Grönlantiin eskimojen luo, kesti kauvan, ennenkuin hän voitti vaimonsa sydänaatteellensa. Mutta sittepä olikin Gertrud rouva oikea lähetyssaarnaajan vaimon esikuva innossa, kestävyydessä ja rakkaudessa.

Jumalalle ei ole mikään mahdotonta. Ei Heljänkään suhteen. Kaikkein vähimmin hänen!

Mutta toisaalta — tapahtukoon Jumalan tahto!

* * * * *

Heljä huoneessaan oli ensin kuin huumauksissa, liikkumatonna, satutettuna kuin lintunen siipeen. Sitte tunteet kiihkeinä kuohahtivat. Hän syöksähti lasten vuoteiden luo, ja vähältä piti, ettei hän puristanut heitä syliinsä ja herättänyt unen rauhasta.

Mutta kesken kaiken kaikuivat hänen korvissaan hänen omat sanansa, ne viimeiset, joita Mikko oli pyytänyt häntä laskemaan Jumalan eteen: "Miksi ei joku muu voisi lähteä, miksi juuri sinä? Miksi ei joku muu voisi lähteä?"

Polttava hehku poskillaan hän itkien vaipui vuoteensa viereen, kätki kasvonsa peitteeseen ja nyyhki: — Jumalani, Vapahtajani, kuinka itsekäs minä olen! Auta minua, _taivuta minut_ siihen, mitä itse en voi, siihen, mitä tahdot — _jos_ tahdot - sillä sinähän olet rakkauden Jumala...

Mikko oli tahollansa ennättänyt ajatella ajatuksia kokonaisen pitkän, monijaksoisen sarjan, Heljä vain yhden yksinkertaisen, ainoan, silloin kuin ovi väliltä avautui. Mikko sen avasi, hellänä, huolekkaana. Nähdessään vaimonsa itkettyneet silmät, hän ei voinut muuta kuin kietoa kätensä hänen kaulaansa, kyyneltyä itsekin ja kuiskata haikein sydämin: — Heljäni, armas, voitko rakastaa minua nytkin, sano, voitko? Ja uskotko, että minä sinua rakastan?

Ja Heljän huulilta kuului hiljaa: — Rakastan ja uskon... Ja _minä olen rukoillut, niinkuin pyysit..._

He elivät nyt kumpikin sellaista hetkeä, jona unohtuu koko ympäröivä maailma, ja taivas on likeisempi kuin lähin todellisuus.

Silloin kajahti kumea jyskytys ulkoeteisen ovelle. Säpsähtäen he havahtuivat kuuntelemaan.

— Mitä se on?

— Olli! Oi hyvä Jumala, auta! Mikko, riennä — mitä onkaan tapahtunut?

Mikko ei enää kuullut, hän oli siepannut kynttilän ja ehtinyt jo eteiseen asti.

V

KRUUNU

Ulkona oven takana oli vanha ukko. Hän haki pastoria kuolevan sairaan luo, lähimmälle saarelle, jonne oli muodostunut kylämäinen esikaupunki.

Ukko pyyteli anteeksi tuloansa näin yöllä ja pahassa ilmassa. Ihme, että olikin pastori vielä ylhäällä. Se häntä rohkaisi kolkuttamaan, kun kynttilä tuikutti ikkunasta.

Pastori pyysi ukkoa sisälle, kunnes hän varustautuisi lähtemään.

— Olisi kyllä kiire, taitaa olla loppu käsissä.

— Minä riennän. Heti olen valmis. Mikko Salmi hengähti syvään. Hänkin oli hermojännityksessä tänä yönä. Miksi hän kohta oli jotain vaarallista kuvitellut, Heljän säikähdyksen tartuttamana?

Heljä värisi aivan kalpeana, kun Mikko muutamalla tyynnyttävällä sanalla selvitti tilanteen. Mutta ei hän siitäkään rauhoittunut.

— Oi, pitääkö sinun mennä minun luotani pois? Ja tuohon kauheaan lumimyrskyyn... Niin, tietysti sinun pitää... Mutta nyt et sinä voikaan vartioida Ollia.

— En. Jätän hänet Jumalan käsiin; asia on johdettu näin. Mene sinäkin nukkumaan, Heljä. Hyvästi nyt.

Hän oli ottanut esiin ja pannut kuntoon rippineuvot, suuteli vaimoaan ja meni pukeutumaan eteiseen, jossa ukko lumivettä tippuvana istui pimeässä.

Ohi mennessään hän kuitenkin raotti Ollin ovea. Huoneessa oli hiljaista ja pimeää. Olli siis nukkui. Hän sulki varovasti oven ja pujahti vielä kertomaan huomionsa Heljälle, joka siitä oli hyvin kiitollinen.

Mikä ryöppy, ulvona, kohina siellä ulkona! Turkinkaulus pystyssä, etukumaroissaan pastori ponnisteli eteenpäin noutajansa rinnalla. Hän olisi mielellänsä kysellyt ja puhunut saadakseen valmistavia tietoja vakavan tehtävänsä varalle, mutta täytyi tyytyä vain katkonaisiin lauselmiin.

— Kuka on sairaana?

— Minun eukkoni.

— Eikö ollut ketään muuta lähetettävänä, kun te itse tulitte?

— Ei ollut.

— Onko sairas nyt ihan yksin?

— Naapurista eräs vaimo on siellä. Kuljettiin kotvan ääneti, tuulta puskien.

— Onko hän sairastanut kauvan? — alkoi taas pastori.

— On.

— Mikä tauti hänellä on?

— Rintatauti. On sylkenyt verta.

— Miksi nyt vasta haitte minua?

— Ei arvattu kiiruhtaa. Kun on heikkona kauvan, niin luulee pitemmältäkin kestävän.

Mikko kuohahti sisimmässään. Semmoisia ihmiset ovat! Ei tarvita Jumalaa eikä pappia, ennenkuin viimeisimmässä hädässä. Luullaan, että hän on mestari, joka muutamassa hetkessä korjaa kohdalleen, mitä pitkä elämä on nurin heittänyt. Ja ehtoollista pidetään taikana, joka ilman muuta auttaa pelastukseen, silloinkin kun sairas jo on niin heikko, että tuskin ymmärtää mitä tapahtuu.

Hän oli vähällä sanoa kovia ja kiihtyneitä sanoja, mutta hillitsi mielensä ja astui ääneti. Ruvetessaan puhumaan hän oli vakava ja ystävällinen.

— Onko vaimonne elänyt uskossa?

— Sitähän se on jos mitä.

— Sitte on hyvä. Senkötähden teidän mielestänne ei ennen tarvittu pappia?

Mies ei heti vastannut. Kysymys tuntui oudostuttavan. Hänelle alkoi jotakin häämöittää siitä, mikä pastorin mielessä vastikään oli liikkunut.

— Niin, — hän sanoi empien, — jos jokainen juoksuttaisi ilman hätätarvetta, niin eihän teille jäisi rupeaman aikaa.

Totta sekin. Mikkokin huomasi väärin arvostelleensa ainakin tällä kertaa. Sitä parempi. Kunpa nyt ajoissa ehdittäisiin perille.

Kun nyt edessäolevasta tärkein oli selvillä, irtautuivat ajatukset liikkumaan taaksepäin. Mikon mieleen välähti lause, johon hän ei ensi hetkenä ollut kiinnittänyt erikoista huomiota, mutta joka kuitenkin oli jäänyt hänen tajuntaansa.

— Te sanoitte, että uskalsitte koputtaa, kun näitte valoa ikkunasta. Mistä ikkunasta?

— Siitä pihanpuoleisesta, portaitten vierestä.

— Oikealtako?

— Niin, nuoren herran kamarista. Onko hän sukua? Olen nähnyt pastorskan kanssa kirkossa.

— Vaimoni veli asuu meillä. Hän on lukemassa.

— Myöhään teillä valvotaan.

— Ei tavallisesti. Sattui tällä kertaa. Mikko jäi ihmettelemään. Ollin kynttilä oli siis palanut ukon tullessa. Kuinka hän sitte siinä tuokiossa olisi uneen päässyt? Eikä ollut edes utelias tuon äkillisen, yllättävän koputuksen johdosta! Eihän hän vain ollut huomaamatta pujahtanut ulos? Miten ja milloin? Ei, ei ollut mahdollista.

— Näittekö nuorta herraa? — kysyi Mikko äkkiä, koettaen pysyttää ääntänsä rauhallisena.

— Katsoi hän ulos huoneestaan, kun te olitte rippikaluja hakemassa, ja kysyi mikä on. Minä sanoin.

— Oli ehkä jo riisuutunut.

— Ei ollut, oli täysissä vaatteissa ja kynttilä kädessä. Jumala salli valvoa, oli se hyvä minulle. Olisi tuntunut vallan pahalta ajaa ihmisiä vuoteesta ylös. Tämäkin oli kyllä paha.

Mikko tiesi tarpeeksi. Siis kumminkin tänä yönä! Olli valvoi pukimissaan, mutta varovaisuuden vuoksi sammutti kynttilän ja heittäytyi nukkuvaksi, kun Mikko lähestyi. Se ei hyvää merkinnyt.

Loppumatkan hän kulki vaihtamatta monta sanaa ukon kanssa. Ristiriitaiset ajatukset hämmensivät rauhaa. Mutta oli miten oli, hänen oli pakottautuminen unohtamaan omat huolensa. Äänettömässä rukouksessa hän vielä kerran uskoi ne Jumalalle, koettaen keskittyä ajattelemaan häntä, jonka luoksi oltiin menossa.

Lyhyellä jäämatkalla tuuli hyökkäsi takaapäin, ajaen kulkijat puolijuoksuun. Ukko läähätti raskaasti, jalkojen takertuessa kinostuneeseen lumeen, joka peitti polun. Mikko pyrki reippaasti eteenpäin; hänelle tämäntapaiset vaikeudet eivät suuria merkinneet.

Jo noustiin saaren töyräälle; jo pilkoitti valo matalan mökin ikkunasta.

He astuivat eteiseen, pudistelivat pois lumen ja tulivat tupaan.

— Vieläkö elää? — kysyi ukko jo ovessa naiselta, joka kääntyi vuoteen äärestä heidän tullessaan.

— Vielä. Nukkuu.

He riisuivat päällysvaatteensa ja lähenivät vuodetta. Ukko pysähtyi jalkopuoleen, nainen siirsi syrjään tuolinsa, ja pastori asettui sairaan pään kohdalle. Vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.

Sairas oli vanha mummo, kutistunein kalpein kasvoin. Hänen horteensa ei näyttänyt tavalliselta unelta, sillä silmät olivat auki, vaikka hän ilmeisesti ei niillä mitään nähnyt lähimmästä ympäristöstänsä. Jossakin kaukana hänen henkensä vaelsi.

Pastori pudisti päätänsä.

— Taisitte hakea liian myöhään. Hän kyllä elää, mutta tämä maailma ei enää ulotu häneen.

Ukko huokasi murheellisena. Taisipa olla niin. Nainen tarjosi pastorille tuolin.

— Jos sentään odottaisitte vähän vielä. Niin he odottivat puolen tuntia, tunnin.

Silloin pastori nousi.

— Ei hyödytä viipyä enempää.

Hän laski kätensä sairaan otsalle ja lausui juhlallisesti: — Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua. Herra valistakoon kasvonsa sinun päällesi —

Silloin sairas liikahti. Pastori ei keskeyttänyt; mutta hän huomasi, että lasimaisiin silmiin palasi elämän ilme. Ne katsoivat häneen yhä kiinteämmin ja tajuisemmin.

Kun hän oli lopettanut, hengähti sairas syvään ja tunsi kaikki ympärillänsä.

— Ihmeellistä, — sanoi pastori kuin itsekseen. Hän valmistautui vanhusta puhuttelemaan, mutta tämä ennätti ennen.

— Minä jo kävin taivaassa, — hän sanoi selvällä äänellä.

— Niinkö? Olette nähnyt ihanaa unta. Varmaan se piankin tulee todellisuudeksi teille.

— Ei unta, — sanoi sairas varmasti. Pastori ei pitänyt tarpeellisena väitellä. Mutta taas sairas ehti puheeseen ennen häntä.

— Näin siellä teidätkin, pastori.

— Jumalan armosta toivon sinne pääseväni, ‒ hän vastasi vakavasti.

— Teillä oli kruunu päässä... kirkas...

— Se on luvattu meille, jos pysymme uskollisina loppuun asti. Jumala on auttava minua siihen.

— Minä kysyin, kuinka se on niin kirkas... Minulle vastattiin, että se on _marttyyrikruunu..._

Sairaan puhe alkoi käydä vaivaloisesti. Viimeinen sana hiljeni kuiskaukseksi. Kuitenkin kaikki kolme läsnäolijaa kuulivat sen.