Part 7

— Kaukana, kaukana Heinolan takana ja Viipurin puolessa ja pohjoisessa. Ei siitä kukaan ole aivan varma, ennenkuin näkee. Mitä, pelkäätkö sinä? Meidän kaupunkiimme ei sota pääse, me ajamme lahtareita aina vaan pohjoisemmaksi. Ja Vienasta toinen punainen armeija tulee niitten niskaan. Pian kaikki lahtarit sotketaan kuin taikina pyttyyn. Ja sitte, Laina, sitte me menemme yhteen, eikö niin? Talollisten maat jaetaan ja tehtaat muutetaan työmiesten yhteisiksi. Laina, otammeko me tehdasosuuden vai talon? Eikö talo sentään olisi mukavampi?

— Olisi, — vastasi Laina, ujo ihastus silmissänsä. — Voi voi, kun sota loppuisi jo pian!

Kaksi nuorta ihmistä kulki edestakaisin onnellisissa haaveissansa, kunnes äkkiä raatihuoneen kello kumahutti kuusi lyöntiä. Janne ojensi nopeasti kätensä. — Hyvästi nyt, täytyy kiirehtiä. Ehkä Voikolla on hyviä uutisia meille. Toivotaan!

— Toivotaan! — hymyili Laina vastaan. Samaan aikaan oli lauluharjoitus opettaja Kaarion luona.

"Kaikk', kaikki nouskaa kiittämään, se riemuin soinnahtaapi..."

Kiitoslaulua oli alettu harjoittaa ennen kuin pastorin vangitseminen tapahtui. Opettaja, joka johti, oli sitä mieltä, että sitä ei tullut keskeyttää. Tällä kertaa isku oli tosin sattunut seurakunnan sydämeen. Mutta vankeja ja kärsiviä oli paikkakunnalla jo kauvan ollut, ja koko isänmaa oli tuskan, kyynelten ja hautojen suurena vainiona. Jos oli tahdottu kiitoslaululla rohkaista mieliä silloin, kun hätä oli vähän edempänä, oli syytä kaksin verroin nyt. Hän muistutti kuorollensa raamatun kertomusta kuningas Josafatista. Hänellä oli aikanansa voimakkaita vihollisia: ammonilaiset, moabilaiset ja Seirin vuorelaiset olivat nostaneet sodan häntä vastaan. "Emme tiedä, mitä teemme", hän sanoi Jumalalle, "mutta silmämme katselevat sinun puoleesi". Jumalan profeetan suusta hän otti vastaan neuvon ja rohkaisun, ja sotaan mennessä hän asetti veisaajat Herran kunniaksi virittämään virtensä: "Kiittäkää Herraa, sillä hänen laupeutensa pysyy ijankaikkisesti." Ja kerrotaan: "Samaan aikaan kuin he rupesivat kiittämään ja ylistämään, antoi Herra voiton." Heidän ei tarvinnut asetta nostaa. Muualta väijyjät hyökkäsivät heidän vihollistensa leiriin, ja nämä riitaantuivat keskenänsä. Pelastuneina kuningas ja kansa kokoontuivat "kiitoslaaksoon" riemulla ylistämään Jumalaa.

— Me tahdomme seurata esimerkkiä. Laulamme kiitosta uskossa, vaikka emme vielä mitään näe. Me olemme rukoilleet ja odotamme varmaa vastausta.

"Te kotiseudut, kaukomaat, jo kutsun kaikua suokaa! Nyt Jeesus vastaanottakaat ja hälle kiitosta tuokaa! Jeesukselle kiitos, kunnia ja kiitos —"

Ovi temmattiin auki. Vilma Jokela, joka asui rakennuksen toisessa päässä, syöksähti sisälle.

Kaikki näkivät, että hänellä oli tärkeätä kerrottavaa. Kuitenkin vielä kajahti kertosäe:

"Nyt Jeesus vastaanottakaat ja hälle kiitosta tuokaa!"

Tahtipuikko vaipui alas, ja jännittyneet katseet tuskin ehtivät kääntyä tulijaan, kun hän jo huudahti: — Vankeja tutkitaan! Esikunnassa on istunto!

— Mitä? Mistä tiedät?

— Sutela on ollut Helsingissä ja tuonut papereita ja määräyksiä. Äsken juuri pastori vietiin ylös.

Heljä alkoi väristä. Hän ei kuullut enää, mitä Vilma jatkoi selitykseksi: että hän sattumalta oli kulkenut raatihuoneen ohi ja nähnyt koulun entisen vahtimestarin, vanhan juopon, koko punaisessa prameudessaan, ja he olivat tuttavallisesti jutelleet, sillä Vilma oli tietenkin kärkäs uutisille...

— Rukoilkaa! — sai Heljä huuliltansa — Oi, älkää hukatko aikaa! Joka hetki voi olla ratkaiseva.

Kohta keskustelu taukosi. Kaikki kuoron jäsenet painuivat polvillensa. Vilma Jokela seisoi ovensuussa, hämiintyneenä, ymmällä lähtisikö ulos vai jäisikö mukaan. Mutta näiden uskovien hätääntyneet ja kuitenkin samalla ihmeellisen luottavaiset, voimakkaat ja palavat rukoukset saivat hänet valtoihinsa niin, että hänkin vaipui tuolin varaan ja puhkesi itkemään. Ei hän koskaan ollut mitään tällaista kokenut.

Heljä, hän ei voinut sanoa muuta kuin: — Isä, Isä, anna sinun tahtosi tapahtua! Ei niiden, jotka tahtovat pahaa, vaan sinun tahtosi!

Sitte olisi ollut mentävä tavalliseen iltahartaushetkeen rukoushuoneelle; kirkon ovia ei ollut avattu sen jälkeen kuin pastori vangittiin. Lapset olivat Heljän mukana Kaariolla, koska Lainalla oli vapaa iltapäivä. Hän nouti heidät lastenhuoneesta, ja kaikki lähtivät yhdessä. Mutta portilla Heljä pysähtyi, tarttui Aurin ja Tarmon käsiin ja nyökkäsi kuorolaisille: — En voi tulla suoraan. Me menemme raatihuoneen kautta.

He antoivat heidän mennä, tarjoutumatta seuraan, sillä he ymmärsivät nyt häiritsevänsä Heljää yksin rakkaudellansakin. Mutta sitte muutamat kuoron naiset sanoivat toisillensa: "Heljä kenties kohta tarvitsee meitä. Jos on julistettu kova tuomio, koetamme tukea häntä. Jos pastori vapautetaan, noudamme tavarat vankilasta. Me lähdemme hänen jäljessänsä."

Eivät he sitä suinkaan katuneet, sillä tuskin he olivat ehtineet raatihuoneen torin kulmaan, kun heitä kohtasi kaunis, liikuttava näky, odotettunakin odottamaton: Pastori astui vapaana ulos ovesta, katsoi ympärillensä ja näki Heljän ja lapset juuri samassa hetkessä kuin nämäkin hänet huomasivat. Hän levitti käsivartensa, ja ääneensä huudahtaen lapset juoksivat isän syliin. Mutta yhä kurkottuivat käsivarret, ja hetkistä myöhemmin ne jo kiertyivät Heljänkin ympärille. Ei väliä, vaikka näkivät jotkut miliisimiehet ja punasotilaat ja torilla liikkuvat ihmiset. Hetken riemu oli niin valtava, että koko maailma unhottui.

Heljän ystävät vaihtoivat sanoja keskenänsä. Yksi heistä riensi rukoushuoneelle; kaksi astui esiin lausumaan yhteisilonsa ja tarjoamaan apuansa. Sovittiin niin, että kahdella ajurilla yhdessä vietäisiin tavarat pappilaan, ja sitte pastori ja Heljä suoraan palajaisivat toisten kanssa seurakunnan kokoukseen kiittämään Herraa.

Onni oli niin suuri, että vanhemmilta sanat salpautuivat. Lapset sen sijaan puhella sirkuttivat koko matkan. — Isä, kuinka sinä pääsit pois? Jäikö joku vielä sinne? Eikö ketään? Oi, kuinka hauskaa, isä kulta!

Mutta lasten näin kysellessä varjo kulki isän kasvojen yli. Ei kylläkään ketään jäänyt, mutta kaikki eivät silti päässeet vapauteen. Syväntiä oli jo eilen lähdetty kuljettamaan hänen kotikaupunkiinsa. Mattila ja Niemelä saivat palata kotiinsa, kuultuansa esikunnassa monet töykeät varoituksen sanat. Mutta Sammalan seppä ja Korjon isäntä oli viety pois tietymättömiin kohtaloihin.

Laina oli jo kotona, kun hevoset pysähtyivät pappilan pihalle. Hämmästyneenä hän löi kätensä yhteen. — Pastori! — Hän tuli niin vilpittömän iloiseksi, että oikein teki hyvää nähdä. Siitä hän oli varmasti vakuutettu, että tätä ihmettä ei ollut saanut aikaan kukaan muu kuin hänen oiva Jannensa, ja hän otti osuuden ansiosta itselleenkin, sillä hänhän juuri oli Jannelle puhunut pastorin puolesta.

He eivät antaneet itsellensä aikaa edes syömiseen. Heti he tahtoivat rientää rukoushuoneelle. ‒ Ei, kirkkoon! — korjasivat mukaan tulleet ystävät. — On viety sana, kaikki joukolla saapuvat sinne rukoushuoneelta. Nyt avataan temppelin ovet, kun paimen astuu entiselle paikalleen.

Lapsetkin pyrkivät mukaan. — Otetaan, — sanoi isä. Ja kun he olivat lähteneet, seurasi Laina kiertotietä perässä. Häntä vähän hävetti — jos olisi sattunut Jannekin näkemään — mutta samalla tuntui, ettei voinut olla menemättä. Juhlamieli tarttui häneenkin. Kaikki ikävä ja paha tässä välillä oli kuin painostavaa, ilkeätä unta. Oli sentään paljon hauskempaa olla oikeissa väleissä isäntäväkensä kanssa. Nyt hän tahtoi yrittää uudestaan.

Kirkonkellot soivat. Pappilaan asti niiden kaiku kiirieli. Yhä voimakkaammin kutsuin ne helähtivät vastaan. Joku piti varan ovella. Kun pastori perheinensä astui sisään, alkoivat urut soida, ja koko seurakunta nousi seisomaan. Kuinka pian oli sana kulkenut, kuinka paljo heitä oli ehtinyt kokoontua! Liikutuksesta kyyneltyvin silmin he kulkivat keskikäytävää myöten etummaiseen penkkiin. Urut hiljenivät, vaikenivat.

Kuoro seisoi alttarikorokkeella. Täysin äänin se viritti riemulaulunsa:

"Kaikk', kaikki nouskaa kiittämään, se riemuin soinnahtaapi. Karitsa, kuollut ristillään, hän ikikiitoksen saapi. Jeesukselle kiitos, kunnia ja kiitos! Karitsa, kuollut ristillään, hän ikikiitoksen saapi."

Oli juhlaa, oli riemua. Vain pastori oli kiitollisuudessaankin hillityn vakava. Hän ei itsekään ymmärtänyt, mikä hänen oli. Ehkä esikunnan istunto oli tehnyt häneen niin kiusallisen vaikutuksen, että oli vaikea päästä täysin tasapainoon, ja nyt tämä suuri, liikuttava, odottamaton ilo ja ympäröivä rakkaus ja kunnioitus aivan kuin huumasi.

"Karitsa, kuollut ristillään —"

Niin, hänen, Jumalan Pojan, täytyi kuolla vihollistensa käsiin, mutta hänen palvelijansa oli pelastunut. Oli pelastunut, kunnes hänenkin hetkensä oli tuleva, kerran, kaukana täältä.

Seurakunta, joka Jumalaa kiitti ja ylisti lauluin ja rukouksin, ei paimenensa ajatuksia ja tunteita aavistanut. Ei niitä arvannut puolisokaan, joka hänen rinnallansa istui.

Valo kirkon ikkunoista loisti pimenevään puistoon ja ulos torille. Vastapäätä muutamissa raatihuoneen ikkunoissakin jo valot syttyivät. Pitkä käytävä oli pimeä.. Sen päässä seisoi mies, katsellen kirkkoa kohti. Käsi puristui nyrkkiin, ja vihertävät silmät välkehtivät vaarallisesti.

Mikä pani nuo ihmiset soittamaan kirkonkelloja ja urkuja ja pitämään jumalanpalvelusta juuri tänä iltana? Sehän oli selvästi voittajan ilkkunaa voitetulle. Kiusantekoa, härnäilyä. Mutta nähdäänpä! Hän, Voikko ei ollut voitettu eikä kukistettu mies. Oli tällä kertaa täytynyt taipua ylemmästä painostuksesta — kirottu Sutela, joka lieruili kuin kettu! — mutta osasi hän itsekin tien Helsinkiin, jos vasta tarvittiin. Olivatko sitte Tokoit ja Turkiat ja muut pomot siellä kaikkivaltiaita? Ei, vaan kansa. Kansa on kaikkivaltias. Ja tällä paikkakunnalla Voikko on kansan sielu ja Salama käsi, se tiedetään. Se on lehdessäkin ollut painettuna.

Hän käännähti ja oli huutamaisillansa Salamaa. Mutta malttaen mielensä hän taas mykkänä asettui ikkunaan. Kirkon ovet avautuivat. Ihmisiä alkoi tulvata ulos. Se oli tumma, valtava virta, ja virrassa on voimaa. Voikko terotti katsettansa, joka kiintyi monien ympäröimään pikku ryhmään. Pitkä, ryhdikäs mies, hänen vieressään sorja nainen ja kaksi lasta. Siinä he olivat — siinä ennen kaikkea hän, jonka voimasta virta vyöryi.

Taas Santeri Voikon käsi pusertui nyrkiksi, ja kyyn kiilu silmissänsä hän tuijotti heitä, kunnes joukot hajaantuivat ja pastorikin perheinensä katosi puistikon pimeyteen.

Pappilassa ei ehditty valmistaa juhlaillallista eikä hankkia ilokukkia pöytään. Ei ollut tarviskaan. Heljän ja lasten heleä riemu juhlisti koko kodin. Tarmo oli kirkossa huomannut Lainan, ja siitä tuli ilonsäde lisää. Nyt Mikkokin jo tunsi pääsevänsä tyyneen onneen ja rauhaan. Pahan voimat riehuivat ja pitivät yhä valtaa ulkona maailmassa, mutta näiden seinien sisäpuolella, omien rakkaitten ympäröimänä, oli lupa edes yhdeksi illaksi unohtaa ne kaikki.

Iltarukousta varten hän avasi "Päivän Tunnussanan", josta hän muuten aina aamulla luki lauseet. Siihen oli merkitty profeetta Jesaian kirjasta: "Heidän lohduttajansa johdattaa heitä, ja vesilähteille hän heidät kuljettaa." Ja toisena lauseena Mark. 6:31: "Levähtäkää vähän."

Heljän koko huomio kääntyi ensimmäiseen lauseeseen. Mikko ajatteli vain toista.

"Levähtäkää vähän."

Taas palasi sama tunne, joka hänellä oli ollut kirkossa. Kuuma taistelu oli kesken, ei ainoastaan isänmaassa yleensä, vaan hänenkin kohdallansa. Jumala oli tehnyt suuren ihmeen, varmaankin vastauksena seurakunnan yövartiorukoukseen. Hän oli vaikuttanut miliisipäällikössä tunnon siitä, että oli tapahtunut ilmeinen vääryys, oli saattanut hänet kirjoittamaan asiakirjoja ja lähtemään matkalle, oli taivuttanut pääkaupungissa johtomiesten mielen kuulemaan pikkukaupunkilaisten asiakasta, oli kääntänyt päätöksen hänen hyväksensä Voikon juonista ja Salaman kiukusta huolimatta — niin, ihmettä oli tämä kaikki. Mutta yleistilanne ei ollut valjennut. Pikemminkin viha oli kasvanut ja ristiriita kärjistynyt. Äkkiä Heljä kysyi sitä, mikä aiemmin oli hänen mieltänsä askarruttanut:

— Nyt, Mikko, kerro minulle, mistä tiesit ennakolta, että saisit vapauden?

Hän ei voinut väistää vaimonsa suoraa kysymystä. Tänä juhlallisena iltana hän ei tahtonut vastausta kieltää.

Hän kertoi, mitä oli tapahtunut samana yönä, jona Olli lähti. Hän kuvaili kohtausta vanhan vaimon huoneessa ja toisti hänen näkynsä.

— Ja sitte hän lausui: "Minä kysyin, kuinka se kruunu oli niin kirkas. Minulle vastattiin, että se on marttyyrikruunu..."

Tukahdutettu huudahdus pääsi Heljän huulilta.

— Rakkaani, minä ymmärrän tunteesi. Minulle se hetki kuitenkin oli pyhä ja ihana. Se oli virkaanvihkimisen hetki. Sain vakuutuksen, että Herra oli minut lähettävä pakanain luo. Hän tahtoi osottaa minulle suurimman armon ja kunnian, minkä Kuningas voi alamaiselleen antaa.

Mutta tuskan ja kauhun ilme ei väistynyt Heljän kasvoilta.

— Eikö muuta? Eikö hän muuta sanonut?

— Ei muuta.

— Silloinhan ei mikään ole varmaa! — hän huudahti. — Miksi ajattelit pakanamaita? Voihan se täälläkin tapahtua.

Sinä silmänräpäyksenä, jona Heljä sanansa lausui, sama ajatus iski salamana Mikonkin tajuntaan.

Oliko mahdollista päätellä näin?

Hänen täytyi myöntää, että vaikka silloin ei ollut, oli nyt. Hetken he katsoivat toisiinsa äänettöminä, järkytettyinä. Sitte Mikko avasi sylinsä ja sulki siihen Heljän, joka värisi ja alkoi nyyhkyttää.

— Iloni meni, kaikki sammui, — hän kuiskasi, nojautuen Mikon sydämelle.

— Älä itke, — sanoi Mikko hellästi, itse jo taas tyyntyneenä. — Sama Jumala on kanssamme täällä kuin kaukaisilla mailla. Hänen tahdottaan ei kukaan koukista päästämme hiuskarvaakaan. Ja nyt saamme "levähtää vähän". Hän lupaa sen meille.

Kun he tulivat makuuhuoneeseen, kohosi Auri Päivänkukan pääkkönen tyynyltä. Hän valvoi vielä.

— Laula, äiti, linnusta siiven alla!

Heljä pyyhki silmiänsä. Mikko vastasi hänen puolestaan: — Minä laulan, äiti ei jaksa nyt.

Ja hän lauloi hiljaa:

"Jonk' on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa, kuin on tähti taivahalla, lintu emon siiven alla."

Kun hän kertasi viimeiset säkeet, yhtyi Heljä niihin, ja yli lapsen vuoteen he ojensivat kätensä toisillensa.

III

XV

VALKOISELLA PUOLELLA

Kalpea nuorukainen lojui pitkällä sohvalla. Huone oli tilava ja hauska, kalusto vanhanaikainen, kotikutoiset verhot ikkunoissa, karvamatot lattialla ja iloinen räiskytuli leveässä uunissa. Pieni nakutus kuului ikkunan takaa. Nuorukainen kohotti päänsä. Kas, punatulkku vain. Ehkä jyvät ja murut olivat laudalta loppuneet. Ne olivat somia ja huvittavia, nuo äidin holhokit. Pitäisi mennä niitä ruokkimaan, mutta jalka on vielä kankea, niin että käveleminen vaivaa. Jospa kumminkin yrittäisi. Se on samalla terveellistä harjoitusta, sillä laiskuus on jo ajettava ruumiista ulos väkinäisten ponnistustenkin uhalla.

Sohvapöydällä oli kahvitarjotin mureine kotikorppuinensa. Hän otti yhden, musersi käsissään ja astua koikkelehti ikkunan luo, naurahtaen omille kömpelöille askelillensa. No, paremmin ja paremmin rupeaa käymään päivä päivältä, nyt kun haava on pian arpeutunut ja hieronta voi alkaa. Hän avasi ikkunan ja sirotti laudalle muruset, samalla kuin linnut pyrähtivät lehdettömään koivuun. Toisessa tuokiossa ne jo taas palasivat, iloisina sirkutellen. Nuorukainen seurasi niiden liikkeitä hyväntahtoisella mielenkiinnolla.

— Vieläkö tahdotte korppua lisää?

Hän kääntyi, pakotti itsensä taas kulkemaan yli lattian ja sitte takaisin uusine antimineen linnuille. Täytyi tarttua tuolin selustaan, sillä päätä huimasi, kun hän määräänsä pääsi.

— Olenpa minä yhä heikko. Menetin tavattoman paljon verta, siitä se tulee. Mutta pian kyllä toivun hyvässä hoidossa ja kaikkien Korpimäen herkkujen avulla. Täällä riittää sekä ihmisille että eläimille ravintoa ja muuta hyvyyttä.

Vaan samalla mieltä liikutti alakuloinen ajatus: Minulla on yltäkylläistä; mitä on Heljä siskolla ja lapsukaisilla? Täällä on hyvä olla, mutta millaista lienee punaisella puolella?

Kun hän näin ajatteli, täytyi hänen polkaista toista jalkaansa, ei sitä, joka oli kankea ja kykenemätön. Maa poltti jalkojen alla. Ah, kunpa jo pääsisi rintamalle takaisin! Oliko tämä miehen työtä, lintujen syötteleminen, kun isänmaa oli vaarassa ja hätääntyneet kaukaa huusivat hänenkin apuansa?

Ei auttanut, sohvalle oli pakko paneutua jälleen. Ponnistus oli jo näinkin ollut ylenmääräinen. Olli Lehto huokasi syvään. Ei hän olisi haavaansa napissut, olisi vain pitänyt sen kunnianansa ja ylpeytenänsä, jos sota jo olisi ollut lopussa. Nyt se sitävastoin oli este, harmi ja vastus. Sillä vielä oli punaisten voima murtamatta, vielä venäläisten pistimet uhkasivat, vielä tarvittiin nuorukaisten kaikki tarmo ja innostus isänmaan vapauttamiseksi.

Kärsimättömänä Olli kääntelehti sohvallansa, kun ovi aukeni ja pyylevä, pirteäkatseinen rouva kurkisti sisälle.

— Nyt minulla on hauskoja tuomisia, — hän sanoi iloisesti.

Olli kohottautui istualle. — Kirje!

— Niin, kirje, sinulle isältä. En avannut, kun osote ei ollut minulle. Joudu nyt, minä olen hyvin utelias.

Äiti istahti leveään tuoliin, silmät hartaasti kiintyneinä valkoiseen kuoreen.

— Heljän käsialaa! — huudahti Olli revittyänsä kuoren auki. — Molemmilta kirje, isältä ja Heljältä.

— Ah!

Äiti ei malttanut odottaa, että Olli olisi lukenut ensin tai edes ääneensä; hän nojautui hänen puoleensa ja ahmaisi rivit yhtaikaa. Ensimmäinen viesti tyttäreltä tuolta vaarojen ja hädän alueelta, punaisesta Suomesta, jota isä ja poika tuhansien muiden kanssa voimainsa ja verensä hinnalla olivat rientäneet pelastamaan! Mutta vielä kulki rintama kaukana Heljän kodin alueelta. Mitä hän kirjoitti? Kuinka oli hänen laitansa?

Se kirje luettiin ensin. Isän rivejä, muuten ylen kalliita, aluksi vain silmäiltiin siinä sivussa. Isä voi hyvin, hän jaksoi edelleen pysyä esikunnan työssä, tahtoi jaksaa loppuun asti, vaikka olikin huolenpitoa, kirjoittamista, yövalvontaa... Rakas oiva isä! Heljän kirje Ollille oli saapunut nuoren sotilastarjokkaan Antti Vasken mukana Mikkeliin ja sieltä Antrean esikuntaan. Nyt isä lähetti sen perille, tietysti ensin itse luettuansa sen. — Mitä nyt siis Heljä kirjoittaa? Kaikki hyvin vielä. — Helpotuksen huoahdus pääsi lukijoilta. Mutta jännitys on suuri. Nähtävästi verkon silmukat kiristyvät pienen pappilan ympärille. Mikkoa ja hänen perhettänsä pidetään silmällä. Hyvä, että Ollilla ei ole ollut tilaisuutta viime aikoina yrittää kirjeen kirjoittamista. Niin, ei kirjoiteta mitään, odotetaan mieluummin kärsivällisesti ja toimitaan, toimitaan voimaperäisesti kukin kohdaltansa...

— Mitä minä toimin? — kivahti Olli. — Sinä äiti, ompelet ja kudot niin ahkeraan, että joku toinen nääntyisi uuvuksiin, kun on samalla suuri maatalous hoidettavana. Minä vain vetelehdin. Voisit antaa minullekin sukkapuikot. Mutta se olisi joutavaa — sota loppuisi, ennenkuin saisin yhden parin syntymään. Ei, minä tiedän jo, mitä teen. Istun rekeen ja ajan asemalle. Sitte junalla esikuntaan. Autan isää ja hierotan välillä jalkaani, kunnes pääsen kuntoon. Sen minä teen. Kyllä tästä jo sen verran kykenen.

Äiti vähän hillitsi ja rauhoitti. — Ei vielä, edes muutama hoitopäivä lisää. — Mutta sitte he kääntyivät keskustelemaan Heljän kirjeestä.

— Minä luen sen uudestaan, — sanoi äiti. ‒ Luen ääneen. Kyllä se kannattaa.

Ensi lukemalta he olivat kiireissänsä vain etsineet uutisia. Nyt he hiljentyivät kuuntelemaan kirjoittajan sydämen ääntä.

— Hän on hurskas Jumalan lapsi, — sanoi äiti liikutettuna. — Melkein liian hyvä hän on elämään täällä maan päällä.

— Jumalisia te vanhemmatkin olette, ‒ mutisi Olli, — mutta ette te puhuisi ja kirjoittaisi noin.

Äidin iloiset silmät katsoivat sillä hetkellä hyvin totisena poikaan.

— Hän on päässyt meitä pitemmälle, — hän sanoi hiljaa.

Silloin Olli kuohahti vastarintaan.

— Niin ei saa sanoa! Me rakastamme yhtä paljon kuin hän, vaikka eri lailla. Isänmaata me rakastamme, oikeutta ja lakia ja kunnon kansaa. Huligaaneja ja ryssiä minä vihaan, ja sen tekin teette. Niin pitää ollakin. "Pyssyn täytyy tehdä tehtävänsä, mutta kuitenkin voi sydän olla rakkauden täyttämä..." muka! Se on pelkkää pötyä ja lörpötystä. Kun minä ammun, niin en rakasta punikkeja, vaan isänmaata ja sen onnea, ja se on ainakin yhtä hyvä. Sotaa käydään rakkaudesta — olkoon niin — mutta vihan voimalla!

Nuorukaisen posket hehkuivat. Äiti ei vastannut. Hän luki nyt isän kirjettä tarkempaan.

— Kuule! — hän huudahti. — Katso, mitä tässä on!

Jälkilisäyksenä isä kertoi, että Heljän kirjeen tuojan, ylioppilas Vasken toveri oli ammuttu matkalla valkoisten puolelle. Pojat olivat hiihtäneet kymmenen tuntia yhteen painoon, koettaen kiertää punaisten vartiopaikkoja, kun äkkiä pyssy pamahti, kuului pysähdyskäsky, ja useita punanauhaisia miehiä sukelsi esiin lumisesta metsästä. Henkensä edestä pojat ponnistivat, mutta laukaus kaatoi toisen, Martti Varvikko nimisen. _Hänellä oli Heljän kirjeen jäljennös saappaassansa..._

Olli huudahti. Hän oli liian hyvin kasvatettu kirotaksensa, ainakaan äidin kuullen, mutta mielentilaltaan hän olisi ollut tällä hetkellä varsin valmis syytämään tuhansia tulimmaisia. Hän sieppasi isän kirjeen ja luki sen alusta loppuun. Martti Varvikko oli nuoresta ijästään huolimatta ollut hänen suojeluskuntatoverinsa kuten vanhempikin veli, Kauko, joka taisteli Savon rintamalla. Sinnehän nämäkin olivat aikoneet. Vai oli nyt Martti, reipas, kelpo poika, vuodattanut verensä, yhteisen asian tähden. Kunnia hänen muistollensa! — Mutta punikit — nuo vihatut punikkijulmetut! Siinä taas uusi kallis lasku heidän tiliinsä. Ja millainen oli sisaren ja langon kohtalo tällä hetkellä? Olli tiesi, että ihmisiä oli vähemmästäkin vangittu, rääkätty ja tapettu. Nyt Heljän kirje oli heidän käsissänsä, eivätkä he hurskaita puheita ymmärtäneet, se oli varma, totesivat vain luvattoman yhteyden valkoisten kanssa ja Ollin oleskelun rintamalla.

Äiti ajatteli samantapaisia ajatuksia, vaikka hillitymmin, ei raivostuneena kuten Olli, vaan syvästi huolissaan.

— Emmekä mitään voi tehdä — emme mitään, — hän huokasi. — Vaikka kutoisin sormeni verille, ei niillä sukilla pelasteta Heljää ja Mikkoa.

— Äiti, nyt ei yhtäkään hoitopäivää lisäksi! -intoili Olli, pyrkien ylös. — Nyt minä lähden. Onhan lääkäreitä muuallakin kuin täällä. Heti päivällisen jälkeen minä lähden. Käske Aapelin valjastaa hevonen! Ehdin parahiksi iltapäiväjunaan.

Eivät auttaneet neuvot eivätkä pidättelyt. Nuorukaisen poskilla hehkui kuuma puna, ja innostus viritti voimaa. Äiti katsoi häntä silmiin ja tunsi, että oli oikein antaa myöten. Kesken äidillisen huolensa ja oikeutettujen, estelevien järkisyittensä hän oli ylpeä pojastansa, joka pysyi päätöksessään.

— Niin mene sitte Jumalan nimeen!

Äiti varusti parhaan päivällisensä ja pani herkullisimmat eväänsä. Mytyllinen valmiita vaatteita valkoisille sotureille nostettiin rekeen. Olli oli syvästi liikutettu lähteissänsä, vaikka hän pakottautui ulkonaisesti rauhalliseksi. Hän vaan sanoi äidille: — Kun palajan, tuon sinulle tuliaisia. Heljän minä tuon, ennen en tule kotiin.

Samoin ulkonaisesti tyynenä äiti vastasi: - Jumala sen tietää, tuotko hänet. Löytänet ainakin hänen pienet lapsensa ja saatat ne mummon luo.

Mutta sitte kumminkin itsehillintä petti viime hetkenä. He syleilivät toisiansa kyynelsilmin, tietäen, että nämä voivat yhtä hyvin olla jäähyväiset ainiaaksi.

Seuraavassa tuokiossa Olli jo irtautui, pyyhki silmien pisarat turkin hihaan ja purren hammastansa astui alas portaita kankeine jalkoineen. Käden huiskutus reestä — ja pian se katosi tienmutkaan, äidin jäädessä pihalle yksin.

— Osasinko tätä ajatella, kun hänelle kirjeen vein, — hän mietti kääntyessään menemään sisälle. — Kaikki on arvaamatonta. "Omistakaa, niinkuin ette omistaisikaan..."

Hän ojensi pientä pyylevää vartaloansa. ‒ Niin, juuri niin pitääkin olla. Nyt ei kelpaa hentomielisyys.

Pää pystyssä hän kulki läpi suurien, tyhjien huoneitten suoraan väen puolelle jakelemaan ohjeita ja tarkastamaan talon töitä. Huomiota, tarmoa ja ystävällisyyttä riitti joka taholle, aivan kuten muulloinkin. Vasta iltamyöhällä yksinäisessä makuuhuoneessansa hän unohtui istumaan, kädet ristissä suuren kirjan päällä, joka oli pöydällä avoimena.

XVI

ETEENPÄIN

Viuh—viu-uuh! Kuulat lentelevät. Ta-ta-ta-ta-ta — kuularuisku ratisee. Viuh — viu-uuh! Ilma on täynnä suhinaa ja räiskettä.

Äsken on komppanianpäällikkö kaatunut. Nuori Olli Lehto on saanut määräyksen astua hänen tilallensa. Hän onnahtaa hiukan. Jalka, joka jo sodan ensi taisteluissa pahasti haavoittui, on nyt täysin käyttökelpoinen; mutta liian aikainen rasitus ja hoidon keskeytyminen on jättävä jälkensä hänen elinijäksensä. Ontuva mies hänestä tulee, mutta hän ei siitä välitä. Monihan on uhrannut sydänverensä. Tämä hänen vammansa toki on vähintä, mitä nuorukainen voi maansa tähden kärsiä. Jos enemmän vaaditaan, on hän siihen altis millä hetkellä tahansa.

Viuh—viuh—viu-uuh!

Likeltäpä hipaisi kuula. Ihan korvan ohi se suhahti.

— Eteenpäin! — hän huutaa miehillensä.

He etenevät ketjussa, juoksevat, paneutuvat pitkälleen, ampuvat ja juoksevat taas. Tuonne talon luo on päästävä syöksyhyökkäyksellä.

Tuli yhtyy. Olli näkee kahden miehistänsä kaatuvan. Leveä pellon oja, kevätvettä tulvillaan, on edessä.

— Ojaan! — hän komentaa empimättä.

Siellä he ovat vedessä hartioita myöten. Sillävälin heidän kuularuiskunsa sivustalta yltyvät rätittämään. Jo joutuu tykkikin, joka on tuotu maanteitse. Jumalan kiitos, siinä tuli pelastus. Yksi ainoa kumea jysähdys vain, ei tarvita muuta. Talossa ampuminen vaikenee.

— Ylös, eteenpäin! — huutaa Olli, vielä ojassa seisoen. Ensimmäisenä hän itse syöksähtää esiin. Vesi on hyytävän kylmää, mutta hän ei ole sitä tuntenut. Nytkään hän ei tunne vilua. Tuli, joka palaa hänen sisimmässänsä, lämmittää, hehkuttaa.

Miehet ihailevat häntä. He seuraavat nurkumatta, hänen rohkeutensa rohkaisemina, hänen intonsa innoittamina.

Sanitäärit ovat kantaneet kaatuneet pois. Keitä he olivat? Olli tahtoisi kuulustella, tahtoisi sanoa osaaottavan sanan tai ehkä viimeiset jäähyväiset kunnon sotaveikoille. Ei voi, ei ole aikaa. Eteenpäin! Siinä rynnätessään hän muistaa Antti Vaskea, jonka täytyi jättää kaatunut toverinsa vihollisten saaliiksi. Nämä jäivät ystävien hoivaan. Suuri asia ensin, isänmaa yli kaiken. Jos oma sydän vuotaa verta, vuotakoon, ja jos kärsii toinenkin, olkoon se elävä uhri isänmaan alttarille.

Vaikka ammunta talosta on tauonnut, lähestytään varovasti, petosta uumoen. Se on kuitenkin turhaa. Talo, rei'ille ammuttuine seinineen, on autio kuin hauta. Omistajat ovat nähtävästi jo ennen paenneet pois, ja peltolakeudella näkyy äskeisten puolustajien kiireisesti etääntyvä ketju.

— Ei tuon useampia! — huudahtaa nuori päällikkö. — Pojat, niitä emme päästä käsistämme! Kaatuneitten veren me velomme heiltä. Hei, eteenpäin rientomarssissa! Konekiväärimiehet, laittakaa konit liikkeelle! Te ajatte maantietä pitkin ja kierrätte heidät.

Ei ainoakaan napise, ettei jäädä ruokailemaan tai tehdä tulta ja kuivata äsken kastuneita vaatteita. Kun komento kuuluu eteenpäin, sitä totellaan kuin yksi mies.

— Viimeiseen mieheen me heidät kaadamme! — huudahtaa päällikkö painaltaessaan lakeudelle.

— Viimeiseen mieheen! — kertaa kaiku riveistä. Nyt jo tiedetään äsken kaatuneitten toverien nimet. Toinen on kuollut, toinen henkitoreissaan. He olivat reippaita, suosittuja poikia. Muun velvoituksen lisäksi velvoittaa näidenkin muisto.

He ajavat takaa kuin metsämiehet otuksia. Tarkasti tähdätyt laukaukset tapaavat. Pakenijat pysähtyvät, ampuen hekin. — Hyvä, — ajattelee Olli, ‒ sitä pikemmin ja varmemmin konekiväärit soittavat heille selkään. — Vuoroon pakoa ja pysähtymistä. — Nyt! Ta-ta-ta-ta... Säikähdys valtaa perääntyvän ketjun, aseet heitetään, kädet nostetaan ylös.

Olli on huutamaisillaan miehillensä: — Emme ota vankeja! — Jokainen tietää, mitä se merkitsee.

Silloin hän kuulee kuiskauksen: "Olli, rakasta vihollistakin! Hän on meidän veljemme, saman Isän lapsi." Saako sodassa olla herkkä ja hellä? Saako kuunnella, mitä sisar on puhunut sydämeen? Itse hän oli juuri äsken vakuuttanut: "Viimeiseen mieheen me kaadamme heidät!"

Marssitaan luo, vangitaan miehet ja pidetään kuulustelu. Muuan kersantti, Ollin ystävä, jouduttaa häntä: — Komenna ne riveihin ja suorita toimitus pian!

Mutta Olli seisoo vaiti. Taistelu käy nyt hänen omassa rinnassansa.

Sitte hän kääntyy odottavien soturiensa puoleen. — Miehet, toverit! — hän lausuu. — Kiitän teitä kunnosta ja reippaudesta. Olette hyvin tehneet tehtävänne. Me lupasimme kaataa nämä viimeiseen mieheen asti, ja me ammuimme niin monta kuin oli tarvis ja niin kauvan kunnes päämäärämme oli saavutettu. Kootkaa kentältä kuolleet ja haudatkaa ne ja toimittakaa haavoittuneet hoitoon. Nämä vangit palautetaan taloon, josta tulimme. Saakoot ruoka-annoksensa ja jääkööt vartioituina sinne toistaiseksi. Aseettomien miesten ruumiitten yli emme kulje eteenpäin.

Sotilaat vaikenivat kunnioittavasti. Olli Lehto on ennen ollut pikemmin kova kuin hempeätunteinen; mutta he tuntevat hänet horjumattoman oikeamieliseksi ja tottelevat, toiset kasvaneella ihailulla ja mielihyvällä, toiset kylläkin pettyneinä, ikäänkuin voitto olisi jäänyt keskeneräiseksi ja sen tulos väkisin riistetty heiltä.

Vangit vaikenevat myös, tuskin uskoen mitä kuulevat.