Part 6

— Pikku rakkaat, nyt te ette saa ollenkaan säikähtää, kun kerron teille jotakin merkillistä. Ettepä arvaa, missä isä on? Tiedättekö, hän on ollut oikein uljas, juuri sellainen kuin tuleekin. Muistatteko, kuka on Voikko? Hän on punakaartin päällikkö, ja Salama on toinen. He käskivät, että isä olisi kertonut heille, kuka poika on äsken lähtenyt valkoiseksi sotamieheksi, mutta ei isä tahtonut, vaikka hän tietää. Ei sellaista saa ilmoittaa näille punaisille, jotka sotivat eri puolella. Vain omaiset itse voivat sen kertoa, jos pitävät oikeana tehdä niin. Olemmehan mekin sanoneet, että Olli eno on mennyt sotamieheksi, kun he ovat kysyneet meiltä. Niin, isä ei vastannut, ja sentähden Voikko ei ole laskenut häntä kotiin raatihuoneelta. Hän on siellä alakerrassa, mutta minä olen vienyt hänelle pehmeän patjan ja hyvää ruokaa, eikä hänellä ole hätää, kun Jumala siunaa ja suojelee häntä. Eikö niin, kultaseni? Auri, oma Päivänkukka, kas niin, älä nyt ala itkeä... Sanoinhan minä, että te ette saa ensinkään säikähtää...

— Enkä minä säikähdäkään! — huudahti Tarmo, heilauttaen pikku nyrkkiänsä. — En, äiti. Minä tahdon mennä isän luo.

— Voimmeko me mennä? — kysyi Auri silmiänsä pyyhkien.

— Katsotaan, kenties. Kun minä vien aamiaista, kysyn, saatteko te tulla.

Heljän mieleen johtui, että viatonten lapsukaisten näkeminen voisi hellyttää niitä, jotka olivat isän vanginneet. Ehkä he olisivat välikappaleina vapauden oven avautumiseen.

Hän hellitteli ja lohdutteli ja rohkaisi pientensä mieltä. Kaikki oli käynyt helpommin kuin hän arvasikaan. Olisi tuntunut melkein hyvältä, ellei Lainan käytös olisi painostanut tuskallisesti.

Heljä tunnusti itsellensä, että hän oli menetellyt taitamattomasti. Ehkä luottamus olisi koskettanut Lainan sydämen parhaita kieliä. Hän oli nähnyt emäntänsä oudosti puuhailevan, kokoavan tavaroita, varustavan syömistä ja ajavan pois Airamon rouvan kanssa. — Mitä lienee lahtarien hommia? — hän oli ajatellut katkerana. Mutta ne koskivatkin omaa isäntää, eikä hänelle sanottu mitään.

Hiljentäen sydämensä, kohottaen katseensa Jumalan puoleen Heljä meni keittiöön.

— Laina, anna anteeksi, että en luottanut sinuun, — hän sanoi, käyden suoraan asiaan. -Minä pelkäsin, että et osaisi olla vaiti ja pelästyttäisit lapset. Nyt olen kertonut heille kaiken. Parempi olisi ollut tehdä se heti, mutta tuntui niin vaikealta, ja minä toivoin, että he hyvin pian saisivat isänsä takaisin.

Hän oli liikuttava siinä seisoessansa, silmissä suuret, kirkkaat kyyneleet, jotka väkisin pusertuivat esiin. Laina hämmästyi ja nolostui eikä puhunut sanaakaan. Heljä hiipi keittiöstä pois. Oi, kun voisi täyttää juovan sydänten väliltä! Oi, kun osaisi kaikessa käyttäytyä nuhteettomana Jumalan lapsena!

Tuli ilta. Auri ja Tarmo nukkuivat lasten onnellista unta. Heljä istui miehensä työpöydän ääressä pää käden varassa. Huone oli pimeä, vain makuuhuoneen avoimesta ovesta kajasti valo ja taivaalta tähtien tuike.

— Kuinka hän sanoikaan, minun rakkaani? "Heljä, älä pelkää mitään. Jumala on ilmoittanut minulle, että olen nyt turvassa. Olen toteuttava kutsumukseni lähetystyöhön..."

Ne sanat olivat kaivertuneet Heljän mieleen. Mikko ei ollut niitä selittänyt, mutta juuri salaperäisyydellään ne olivat vaikuttaneet. Silläkin hetkellä hän oli niitä ajatellut, kun miliisipäällikkö oli soittanut Mikon vangitsemisesta. Ne olivat auttaneet pysymään verrattain tyynenä, niin että Anni Airamokin oli hänen reippauttansa kiittänyt. Mutta nyt hänessä heräsi harras halu kuulla enemmän tästä asiasta. Mikko vaelsi lähellä Jumalaa, Heljä häntä kunnioitti ja ihaili, ja joskus hengellisen haltioitumisen hetkinä puheessa ja rukouksessa hän tuntui kohoavan korkealle nuoren vaimonsa ulottuvilta. Mutta Heljä oli kuitenkin hänen vaimonsa ja uskonsisarensa. Olihan hänellä oikeus kysyä ja saada vastaus, sillä tällainen Jumalan ilmoitus kosketti läheltä heitä yhteisesti.

‒ Minä kysyn, kun hän palaa vankilasta.

Heti kysyn silloin...

Mitä ääntä? Kävikö joku ovessa?

Tämä aika oli todellakin hermoille käypä. Jokainen luonnollinen asia kasvoi mielikuvituksessa vaaralliseksi. Jokainen koputus tuntui uhkaukselta, jokainen ääni vihamieliseltä. Kauhea aika!

Jotakin erikoisempaa kai kuitenkin oli tekeillä, sillä Lainan hätäiset askeleet kuuluivat makuuhuoneesta. Heljä nousi ja meni vastaan.

— Siellä on taas Luoposka keittiössä. Hän sanoo, että Valingon lapsi kuolee. He pyytävät pastorskaa tulemaan sinne.

— Minua Valingolle? — ajatteli Heljä seuratessaan Lainaa keittiöön. — Missä tarkoituksessa?

Lääkitsemäänkö lasta ja hoitamaan henkiin? — —

Katkeruus värähti sydämessä. — Siihen papinväki kelpaisi, jos kykenisi. Suljetaan pappi vankilaan ja juljetaan hakea apua hänen vaimoltansa...

Luoposka toimitti läähättäen, että pitäisi pojan saada edes hätäkaste. Eivät he kukaan sellaiseen osanneet ryhtyä. Pastorska kai tiesi, kuinka oli tehtävä. Jos pastorska tulisi nyt heti, kiireesti.

Teki mieli vastata: — En tule. Vapauttakoot mieheni, niin ei hätäkastajaa tarvita, ja elleivät vapauta, kärsikööt seurauksista. En tule, en tahdo enkä voi.

Silloin Heljä kuuli Mestarinsa äänen: "Jos vihollisesi on nälkä, syötä häntä, ja jos hänen on jano, juota häntä. Kun tämän teet, niin kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle."

Oliko edes varma, että Valinko voi vaikuttaa Mikon vapauttamiseen? Ei ainakaan voinut hänen sairas vaimonsa eikä kuoleva lapsensa. Ja siellä oli kodissa jano, joka huusi sammuttamista, halu ja kaipaus viedä lapsi Herran Jeesuksen osallisuuteen. Voiko Herran palvelijatar kieltäytyä sellaisessa hädässä palvelemasta?

— Minä tulen, — vastasi Heljä hiljaa.

Heljä tuumi, mitähän Mikko olisi ajatellut, jos olisi nähnyt aran ja ujon vaimonsa kulkevan Luoposkan mukana iltapimeässä käsikirja kainalossa punakaartilaisen asuntoon lasta kastamaan. Vasta matkalla hän ennätti ruveta huolehtimaan itse juhlallisesta toimituksesta. Mutta mikä oli tehtävä, sen täytyi tapahtua. Kun oli alkanut karaista itseänsä, oli kestettävä loppuun asti. Tai oikeammin: kun oli lähtenyt Mestarin ääntä seuraamaan, ei ollut lupa kesken epäröidä.

Valinko ei ollut kotona, oli komennettu vahtiin. Hänen sisarensa, kuolemanpataljoonalainen, oli myös poissa. Huoneessa ei ollut muita kuin vaimo vuoteellansa ja kehdossa vahankeltainen, liikkumaton pienokainen.

— Siunatkoon, joko se kuoli? — huusi Luoposka.

— Mitä? — Sairas vaimo säikähti hänkin, yrittäen pystyyn.

— Älkää, älkää, — Heljä hellällä väkivallalla painoi hänet makaamaan. — Katsotaan. Ehkä pikkuinen hengittää.

Mutta lapsi ei hengittänyt enää. Oli liian myöhäistä.

Äiti puhkesi itkemään ja valittamaan, ja Luoposka säesti. — Voi meitä onnettomia, kun ei ennen haettu. Nyt meni lapsi helvettiin. Herra Jumala varjelkoon...

Heljällä oli täysi työ rauhoittaa ja lohduttaa. Hän puhui hyvästä Paimenesta, joka ottaa karitsat syliinsä. Hän kertaili Jeesuksen sanoja, että lasten on Jumalan valtakunta. — Ei pikku poika parka ollut syypää siihen, että hän kuoli kastamatta. Jeesus ei sentähden heitä häntä pimeyteen.

Se oli kuin taivaan enkelin puhetta hätääntyneelle äidille. Hän puristi heikoilla voimillansa Heljän käsiä ja siunasi häntä lohdutuksen sanoista.

— Minunhan se oli syyni, minun eikä lapsen, ‒ hän kuiskasi. — Jumala tuomitkoon minut, kun vain lapsi säästyy.

— Mitä se sinun syysi olisi ollut? — tokaisi Luoposka. Hän pelästyi tästä melkein enemmän kuin lapsen kohtalosta, sillä siinä tapauksessa syyllisyys sattui häneen itseensä yhtä hyvin ja enemmänkin. — Minkä me sille voimme, sinä ja minä, ettemme osanneet hätäkasteen sanoja? Minulla on suuriränttinen virsikirja, ei niitä siinä ole. Onkos sinulla kirjaa ollenkaan?

Vaimo painoi päänsä tyynyyn ja nyyhkytti. Kyllä hän ripille päästessään oli saanut virsikirjan, jossa oli kasteluvut ja kaikki muutkin tähdelliset asiat, mutta se oli unohtunut kotitorppaan. Valinko, sulhanen, ei tarvinnut Jumalaa, ei kirkkoa eikä kirjaa, ja niin ne olivat jääneet häneltäkin. Jumalan rangaistus oli nyt tullut, syy oli kokonaan hänen, hän oli varma siitä, vaikka Luoposka miten olisi puolustanut.

— Jumala etsii teitä nyt, — sanoi Heljä vakavasti. — Te olette tehnyt syntiä, kun hylkäsitte Jumalan, mutta hän antaa anteeksi Jeesuksen tähden ja armahtaa katuvaista. Mutta minä sanon teille, kenen syy oli, että lapsenne kuoli kastamatta: niiden, jotka vangitsivat pastorin, ja niiden kaikkien, jotka semmoisia tekoja kannattavat.

Tuli äänettömyys. Heljä meni kehdon luo, laski kätensä kuolleen lapsen otsalle ja rukoili Isä meidän. Sitte hän sanoi hyvästi ja lähti. Hän ei päässyt selville siitä, mitä lapsen äiti ja Luoposen vaimo ajattelivat hänen viimeisen lausumansa johdosta, sillä omituinen jäykkyys oli hänen sanojansa seurannut. Sairas ei enää itkenyt hänen lähtiessään, ja Luoposkan kerkeä kieli oli vaiti. Muistivatko vaimot, että he työtuvassa olivat sättineet porvareita ja tiukanneet lisää palkkaa, varustaneet kuolemanpataljoonan tyttöjä ja kannustaneet miehiä? Pistikö omaantuntoon? Sattuiko sana, niin että täytyi sen totuuteen alistua? Vai oliko taas levennyt juopa, joka tuntui menevän umpeen silloin, kun katuva nuori vaimo luopumustansa itki?

Olivatko Heljän tuliset hiilet sammuneet ristituulesta, vai virisikö liekki juuri siten?

XIII

SEURAKUNTA JA PAIMEN

Seuraavana aamuna Heljä lastensa kanssa lähti kori kädessä raatihuoneelle. Oli kaunis, aurinkoinen kevättalven päivä. Lumi kimalteli iloisesti, jääpuikot helisivät räystäissä, ja varpuset sirkuttivat vilkkaasti hyppien olkikuorman äärellä, jonka kaksi pistinniekkaa oli maalta takavarikoinut. Miehet olivat poikenneet hakemaan puodista tupakkaa, ja hevonen oli suitsista kiinnitetty rengaspuuhun.

Lehtorinrouva Airamo tuli juuri ulos samasta kaupasta ja riensi tervehtimään Heljää ja lapsia.

— Kuulin miesten puhuvan, että olivat vaatineet Korjon talosta hevosen ja olkia, — hän sanoi alakuloisesti. — Olihan yksi miehesi vankitovereista Korjon isäntä? Lienee hänenkin kotiväellänsä raskas oltava.

He kävelivät yhdessä eteenpäin.

— Olin illalla rukoushetken jälkeen Elina Varvikon luona, — jatkoi hän kertomista. — Hän on surusta aivan poissa suunniltaan. Kyllä on niin, että yksin Jumala auttaa kantamaan kuormia.

Anni puhui hiljaa, sillä Auri ja Tarmo kulkivat käsikkäin heidän edellänsä. Heljä katseli häneen kysyvästi.

— Miten on sinun kuormasi laita, ystävä? Muita muistat ja säälit ja lohdutat. Tiedätkö mitään omista pojistasi?

— En varmuudella. — Hän pudisti päätänsä. — Sanotaan, että Jaakko on kaatunut, mutta se voi yhtähyvin olla huhua. Viljosta ja Kalervosta en ole kuullut mitään moneen viikkoon. He ovat annetut isänmaalle ja Jumalalle; sen tiedon täytyy riittää. Heljä, minä olen onnellinen äiti, sillä sain antaa kaikki lapseni.

Liikutetuin mielin Heljä häntä hyvästeli raatihuoneen kulmalla.

— Jaksatko tulla illalla rukouskokoukseen? ‒ kysyi Anni.

— Koetan. Niin, eilen en sitä edes muistanut. Kiitos, se on vahvistava minua.

Pientä Auria pelotti, kun he astuivat sisään raatihuoneen vankilaovesta. Tarmokin painautui lähemmä äitiänsä. Tuollako isä oli, noiden ristikkojen takana? Sehän oli kauheata. Eivät he olleet sitä ymmärtäneet äidin eilisestä kertomuksesta. Isä oli siis vanki, ihan oikeassa putkassa, kuten juopuneet ja pahantekijät! Pikku sydämiä värisytti, ja kyyneleet väkisin pakkasivat esiin. Mutta kumpikaan ei hetkeäkään ajatellut: — Mennään pois! — Ei, ei, tuonne sisälle isän luo täytyi päästä.

Mutta vartija ilmoitti: — Pastori ei ole täällä, hän on töissä.

— Töissäkö? Missä?

— Halonhakkuussa talousrakennuksen pihalla. Sinne ei ole lupa viedä eri ruokia. Hän syö kaartilaisten kanssa.

Heljän sydän ahdistui kuin kovasta puserruksesta.

— Saammehan kuitenkin mennä häntä katsomaan?

— Kysykää siellä vartijoilta.

Heljä hetken katseli koriansa, johon taas oli pappilan parhaat antimet ladottu. Sitte hän kysyi: — Ovatko kaikki vangit siellä halkoja hakkaamassa?

— Ei muut kuin pastori ja yksi nuori mies.

— Saanko viedä nämä ruoat mieheni toisille vankitovereille?

— Antakaa tänne, minä vien.

Hän otti korin, ja Heljä poistui säikähtyneine pienokaisineen. Isännät todellakin saivat sen haltuunsa tervetulleeksi virkistykseksi, mutta ei ennen kuin juusto ja ohukaiset oli tullattu pois.

— Eikö Sutela määrännyt, että herkkuruokia ei saa tuoda? — muistutteli punakaartilainen mielessään, pistellessään ohukaisia poskeensa. ‒ Minä noudatan reklementtiä, ei siihen ole kellään sanottavaa.

Entisen venäläiskasarmin pihalla olevasta halkovajasta Heljä löysi miehensä ja lyseolaisen. Mikko hakkasi reippaasti, jotta pilkkeet pirahtelivat yltympäri. Nuori Syvänti pysähteli, kuivaten hikeä otsaltansa.

Auri ja Tarmo juoksivat huudahtaen isän luo, tarraten häneen kiinni. Vartija portilla ei ollut estänyt, ja täällä vajan suulla Heljäkin unohti kysyä lupaa. He ottivat luonnollisen oikeutensa. Kaksi pitkää pistinmiestä seisoi kyllä vajan sivulla, mutta tulijat tuskin huomasivat heitä. Valinko oli toinen.

— Isä, isä!

— Te rakkaat!

Liikutettuna isä suuteli lapsia ja tervehti Heljää.

— Ei hätää mitään, kultaseni. On terveellistä päästä liikuttamaan jäseniänsä. Ilmakin on näin keväinen ja kaunis.

— Entä ruoka? Me emme saaneet tuoda.

— Olemme syöneet aimo annoksen rasvaista kaalikeittoa. Se maistui hyvältä, eikö niin, Syvänti?

Nuorukainen huokasi: — Nälkä on hyvä höystäjä.

— Tämä hintelä poikanen väsyy, — sanoi Mikko isällisestä. — Lepää välillä, ei kukaan hoputa. Minä teen työtä sinunkin osasi täytteeksi.

Sitte taas hellä suudelma lapsille ja kädenpuristus Heljälle. — Jumala kanssanne, rakkaat. Olkaa reippaalla mielellä. Niin olen minäkin.

— Koska sinä tulet kotiin, isä? — pääsi tuskaisasti Aurin huulilta.

— Sitte kun Jumala niin tahtoo, Päivänkukka. Se, mitä hän tahtoo, on aina parasta.

He kääntyivät lähtemään. Silloin Heljän katse sattui Valinkoon. Miehen ilme oli yhtä epämääräinen kuin naisten eilen hänen kotonansa. Hän tervehti, mutta Heljä ei vaistonnut, oliko hän ystävä vai vihamies.

Raatihuoneen torilla Heljä näki Naimi Bangin, nimismiehen rouvan. Hän tuli vinosti yli toisaalta, samalla kuin Heljä ja lapset toisaalta, niin että tiet olisivat keskellä toria risteytyneet. Mutta Naimi rouva kiirehti ja kaartoi etäämpää, nyökäten hätäisesti päätänsä.

Heljän täytyi kääntyä vielä katsomaan hänen jälkeensä, yllätettynä ja kummastuneena. Mikä Naimin oli? Hänen käytöksestänsä ei voinut olla epäilystä; hän ei tahtonut Heljää tavata. Oliko hän loukkaantunut jostakin? Siihen ei Heljät mitään syytä ymmärtänyt. Eikä hänen olentonsa sitäpaitsi ollutkaan suuttuneen, vaan se ilmaisi selvää säikähdystä.

— Tietääkö Naimi jotakin, jota minä en tiedä? Luuleeko hän, että minä voisin kysyä, ja pelkää vastaamista?

Heljä tuli ajatelleeksi, että nimismies olisi voinut saada salaisia tietoja Ollista. Joku "Sianpään" posti oli kenties tullut. Voi hyvä Jumala, niinköhän olikin laita? Saiko hän nyt huolensa kukkuraksi senkin murheen, että Olli oli kaatunut tai murhattu tai vastustajain vankina? Hän muisti, miltä oli eilen tuntunut sanoma Martti Varvikon kuolemasta. Eipä tosiaan olisi ollut helppo saattaa sitä onnettomalle äidille.

Hänen ennestään kiihdytetty mielikuvituksensa loi räikeänvärisiä kauhunkuvia. Hajamielisesti hän vastaili lapsillensa. Hän teki nopean päätöksen ja poikkesi lähimmän tuttavan luo, jolla oli yhdenikäisiä lapsia. Opettaja Kaarion rouva oli herttainen nainen, hän osotti lämmintä myötätuntoa ja lupasi ilolla pitää lapset leikkimässä omiensa kanssa, niin kauvan kuin he vain viihtyivät. Hyvin hän käsitti, että pienokaiset tarvitsivat vaihtelua ja hiukan päivänpaistetta ulkoakin päin. Kotona isän tyhjä huone joka hetki tuskallisesti muistutti siitä väkivallasta, joka oli tapahtunut.

Heljä kiitti ja lähti. Suoraan nimismies Bangille hän tahtoi kiirehtiä. Oli tapahtunut mitä tahansa, totuus hänen täytyi saada tietää. Epävarmuus oli kaikkein vaikeinta.

Hän sai varmuuden. — Heljä, sinäkö se olet! ‒ Sitte hätäinen kurkistus ulos ikkunasta. — Ei, ei näy punakaartilaisia. Mutta jokainen ämmä ja lapsikin voi vakoilla. Eikö tämä ole aivan hirveätä? Teki niin mieleni jo torilla tiedustaa, mitä pastorille kuuluu, mutta siinähän on juuri raatihuone ja kaikki ikkunat... Kalle voi olla vaarassa, ymmärräthän. Tietysti nimismiehellä on vihollisia...

Heljän sydäntä kylmi. Kyllä, kyllä hän ymmärsi, vaikka hän tunsi itsensä typertyneeksi, ikäänkuin olisi saanut iskun kasvoihinsa.

— Tahdotko, että lähden pihatietä, jos pidät sen varmempana nimismiehen turvallisuudelle? ‒ hän kysyi värähtämättä.

— Niin, mitä itse arvelet? Ehkä se on parempi. Kuule, mutta kerro nyt ensin vähän, koska kerran olet täällä; minä olisin hyvin utelias tietämään, kuinka kaikki on käynyt. Meidän Miina on vanha, ei hän ole vaarallinen. Voin vaikkapa huomauttaa hänelle, ettei saa puhua sinun käynnistäsi... Kallen tähden, näetkö, sillä voitaisiin epäillä...

— Minä poistun heti, niin sinun ei tarvitse varoittaa Miinaa, — sanoi Heljä. Ei hän ollut vielä istuutunutkaan, ja niiltä jalkainsa sijoilta hän lähti — pihatietä Naimi Bangin ja hänen Kallensa turvallisuuden tähden.

— Mitähän Heljällä oikeastaan oli asiaa? ‒ ihmetteli nimismiehen rouva yksikseen, seisoen keskellä salinsa lattiaa. — Pahastuikohan hän, kun ei jäänyt?

Heljä kulki kadulla. Tuntui melkein kuin olisi ollut henkipatto tai spitaalitautinen. Hän houkka, joka heräsi nyt vasta käsittämään asemansa!

Hän muisti Anni Airamoa ja rouva Kaariota. Annia hän ei tietenkään voinut epäillä. Rouva Kaario oli vieraampi, mutta hänenkin käytöksensä oli ollut vilpittömän ystävällinen. Niin, kyllä. Mutta entäpä jos Naimi pohjalta oli oikeassa. Entäpä jos vangitun miehen vaimo todellakin saattoi nuo hyvät ihmiset vaaraan?

Heljä tunsi itsensä sanomattoman orvoksi ja yksinäiseksi. Mieluimmin hän olisi heti poikennut Kaariolle ja noutanut lapset kotiin, mutta hän ei hennonut; ne raukat olivat kai vasta päässeet leikkinsä alkuun. Kotona häntä odottivat vain Lainan epäystävälliset kasvot. Kuinka hän kärsi siitäkin, hän, joka aina ennen oli ollut mitä parhaassa suhteessa palvelijattariinsa! Mutta muutakaan valintaa ei ollut: katu tai kolkoksi muuttunut koti.

Silloin hän muisti rouva Varvikon, joka suri surmattua poikaansa. Siinä talossa hän varmaan olisi tervetullut vieras. Ehkä toinen murheellinen voi toista lohduttaa. Ainakaan ei Elina pelännyt häntä, sillä itse hän oli yhtä "vaarallinen".

Hän astui nyt reippaammin, ja jäykistynyt sydän rupesi sulamaan. Teki mieli itkeä. Hän ikävöi saada kietoa käsivartensa Elina Varvikon kaulaan ja siinä antaa kyyneleittensä vapaasti vuotaa.

Kaikkiin taloihin oli lyhyt matka pikkukaupungissa. Pari kadunkulmaa vain, niin hän oli Varvikon ovella. Hetkistä myöhemmin palvelustyttö saattoi hänet rouvan huoneeseen.

— Elina kulta! — hän huudahti.

Mutta ei tullut mitään käsien kiertymisestä kaulaan, ja kyyneleet jähmettyivät, ennenkuin ne poskille vuotivat.

Rouva Varvikko peräytyi pari askelta. Hän ei ollut murheellinen, vaan vihamielisen näköinen.

— Se oli sinunkin syysi, että hänet murhattiin, — hän huudahti. — Sinun ja Anni Airamon ja teidän kaikkien, jotka kirjeitä ja papereita lähettelitte. Ilman niitä ei kukaan olisi epäillyt Marttia.

Heljä pelästyi. Oliko tämä mahdollista? Ensinkö tutkimus, sitte tuomio? Eikö löytö ollutkaan tapahtunut ruumista ryöstettäessä, kuten hän oli kuvitellut?

— Mistä tiedät sen? — Heljä kysyi kuin hengenhädässä. — Sano, sano, onko lähempiä tietoja?

— Eikö se riitä, että hänet on tapettu ja raadeltu? Sinäkin ulkokullattu, ensin miehesi kanssa vastustit suojeluskuntaa ja estelit veljeäsi ‒ kyllä Kauko ja Martti siitä kertoivat — mutta nyt, kun Olli vasten tahtoasi on mennyt, et sääli toisia onnettomia. Oma suu lähinnä.

— Sinä et tiedä, mitä sanot, Elina. Surusi on liian suuri, — kuiskasi Heljä. Hän tuskin sai puhutuksi. Tuntui kuin toinen olisi kuristanut kurkusta.

— Tiedän, tiedän hyvinkin!

— Jos on niinkuin väität, niin anna anteeksi, ‒ huoahti Heljä, ja nyt kyynelet alkoivat tippua. ‒ En ole ymmärtänyt paremmin. Olen tahtonut noudattaa totuutta ja rakkautta. Olen vilpittömästi koettanut kulkea Jumalan tietä, niinkuin miehenikin, joka nyt siitä syystä istuu vankilassa. Elina Varvikko ei vastannut.

— Elina, Elina, jos se on totta, anna minulle anteeksi, — nyyhki Heljä.

Silloin rouva Varvikko heittäytyi suulleen leposohvalle, riisti hiuksiansa ja huusi: — En anna anteeksi, en kellekään! Minun poikani on murhattu, poikani, oma poikani! Raadeltu ja murhattu!

Hänen epätoivonsa oli hurja ja hillitön. Heljä ei tietänyt, oliko parempi jäädä vai lähteä. Hän pelkäsi Elinan menettävän järkensä. Mutta kenties hänen läsnäolonsa juuri kiihotti noin.

— Jumala meitä armahtakoon, Elina, — hän sanoi hiljaa. — Hyvästi nyt, sinä ehkä mieluummin tahdot olla yksin.

Sohvalta kuului vain voihkinaa ja vaikerrusta.

Kun Heljä saapui kotiin, oli hän kaikesta järkytyksestä niin uupunut, että hänen täytyi heittäytyä vuoteelle. Lainaa hän pyysi hakemaan lapset Kaariolta. Hänen mentyänsä vasta kyynelten sulut pääsivät täysin valloilleen. Heljä itki menehtyäksensä.

— Äiti, eikö Jumala enää auta? — kysyi Auri Päivänkukka välittömästi, oudostuneena äitinsä itkusta. — Äiti, äiti, jättääkö Jumala isän punakaartilaisille?

Heljä tunsi piston sydämessänsä. Hän nousi ja suuteli lasta, joka hänen huomaamattansa oli hiipinyt ovesta sisään. Kyyneleet vielä vuotivat vuolaina, mutta hän pyyhki niitä pois taukoamatta ja yritti hymyillä.

— Kyllä Jumala auttaa. Kiitos, Päivänkukka, että muistutit minua. Oma rakas tyttöni, ja sinä, reipas Tarmo, tule sinäkin tänne! Äidin ei pitäisi itkeä, se on tyhmästi tehty. Jumala auttaa aivan varmaan.

Lapset olivat liikuttavan helliä. Kilvan he koettivat ilahduttaa äitiä. Lainakin oli tavallista palvelevaisempi ja ystävällisempi.

Iltapäivällä Anni Airamo tuli noutamaan Heljää rukouskokoukseen. Hänelle Heljä uskalsi uskoutua. Hän kertoi kaikki aamupäivän kokemukset. Voiko hän tulla edes rukoilemaan toisten kanssa? Ehkä sielläkin oli niitä, jotka pelkäsivät häntä. Ja Anni, Anni — miten hän pani itsensä alttiiksi näin?

Silloin Anni Airamo helähti nauramaan, niin että mielen kevennys aivan tarttui Heljäänkin. Mitä turhia Heljä puhui? Hävetköön Naimi. Pelkuruus tekee ihmisestä narrin. Mitä Martti Varvikon kuolemaan tulee, oli varmaankin Heljän otaksuma oikeampi kuin Elinan. Jos nuorukaisia ensin olisi tutkittu, olisihan silloin papereita löydetty Antti Vaskeltakin ja hän olisi myös saanut tuomionsa. Epäilemättä Martti oli hiihdosta ammuttu, mutta Antti päässyt pakenemaan.

Heljä oli koko lailla tyynempi ja rohkaistuneempi, kun hän Annin kanssa lähti rukouskokoukseen, joka pidettiin kristillisen nuorisoyhdistyksen pienessä vuokrasalissa. Heti suuri rakkaus siellä kuin kietoi hänet syleilyynsä. Kaikki tahtoivat kätellä häntä ja kysyä pastorista. Ja kuoro lauloi kuin vartavasten hänelle:

"Mua muistat, Jeesus, aina, aina, käsiisi piirsit mun —"

Oi kuinka olikaan totta jokainen sana!

"Ei huolta, tuskaa elon tiellä, mi sulle outo ois, ei kyyneltä, jot' et sä tietäis ja pyyhkis pois.

Ja siksi nytkin luokses hiivin mä hiljaa itkien, ja kätes lasket pääni päälle sä siunaten.

Oi, kädet haavoitetut, rakkaat, ne rinnan rauhoittaa, ja sydämeni taistohonsa taas voimaa saa."

Puhe, maallikkomiehen pitämä, oli lyhyt ja lohdullinen. Rukoukset kohosivat hartaina, palavina, monta rukousta myös seurakunnan vangitun paimenen puolesta.

Ennen loppulaulua opettaja Kaario nousi seisomaan.

— Kun Pietari oli vankilassa, kerrotaan seurakunnan rukoilleen hänen puolestansa herkeämättä koko yön. Me olemme kuulleet, että pappimme on pantu pakkotyöhön, eikä hänen edes sallita enää saada ruokaa kotoansa. Ystävät, voimmeko me mennä huolettomina levolle? Ketkä tahtovat yhtyä kanssani jakamaan vartioihin ensi yön ja vuorollansa rukoillen valvomaan?

Monet nousivat seisomaan.

— Kun kokous on päättynyt, sovimme siis asiasta yksityiskohtaisesti.

Heljän sydän oli tulvillansa liikutusta ja kiitollisuutta. Hänen tuskansa pimeys oli hajonnut kuin usvat auringon tieltä. Pelastus ei ollut tullut vielä, mutta hän uskoi sen varmasti tulevan. Näin suurta uskoa ja rakkautta ei Jumala turhaan ollut sydämiin sytyttänyt. Hartaasti kiittäen hän puristi opettaja Kaarion kättä, kiitti toisiakin ja nousi lähtemään. Hän tahtoi koettaa vielä tavata miestänsä vankilassa. Tottahan hän jo oli palannut päivän työstä.

Raatihuoneen ovella hän kysyi Sutelaa. Vastattiin, että hän oli matkustanut yöjunalla Helsinkiin. Silloin Heljä rohkaisi mielensä ja sanoi vartijalle: — Pyydän päästä mieheni luo. Miliisipäällikkö lupasi minulle eilen, että saan käydä häntä tapaamassa.

Heljä pääsi esteettä. Ei tosin ollut kuin muutamia minuutteja aikaa, sillä koppien ovet oli kohta suljettava yöksi. He saivat syleillä toisiansa. Mikko voi vakuuttaa, ettei hän ollut liiaksi väsynyt, ja Heljä kertoi seurakuntalaisten terveiset. Kuullessaan yövartiosta Mikko pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastansa. — Sano heille, että se on liikaa. Ensi yönä he tekevät sen, mutta toiste se ei saa uudistua. Herra panee sen kirjaansa. Hän on kuuleva heitä. Heljä, joka tapauksessa minä tiedän, että vapauttamiseni on vain ajan kysymys. Jumala teitä kaikkia siunatkoon! Lepää yösi rauhassa, sinä tarvitset voimasi.

Heljän olisi tehnyt mieli kysyä hänen salaisuuttansa. Mikä ilmoitus hänelle antoi tuon horjumattoman varmuuden? Mutta se ei ollut mahdollista nyt, hänen täytyi vielä tyytyä odottamaan.

— Sitte kerrot minulle, kun palajat, — hän sanoi, suudellen miestänsä yöhyväisiksi.

XIV

"LEVÄHTÄKÄÄ VÄHÄN"

Laina ja Janne kävelivät valleilla. Sieltä ylhäältä lumi oli jo melkein sulanut pois, ja rinteilläkin oli suuria päiviä. Oli kuitenkin kolakkaa vielä. Tuuli pyyhkäisi yli merenlahden, ja pilvet ajelehtivat levottomina taivaalla.

— Sinun vapaailtasi sattui pahaan aikaan, ‒ sanoi Janne. — On tiukka käsky istua esikunnassa kello kuudelta.

— Mitä siellä tehdään? Onko tullut tärkeitä tietoja?

— Kai, kai. Sutela palasi aamulla Helsingistä. Salama ja Voikko ovat olevinaan eivätkä kerro muille mitään, ennenkuin istunnossa paukahtaa. Minä en tiedä enempää kuin kissa.

— Kuule, Janne, kauvanko ne pitävät pastoria siellä? Etkö sinä saisi häntä irti, kun olet esikunnan mies? Minun on jo surku pastorskaa ja lapsia. Eikä kukaan hoida pastorin virkaa. Valingon pikku poikakin tänään kuopattiin kuin elukka. Ja Vitikan vaimo suree, että Aaro jäi siunaamatta.

— Se nyt on turhaa, — vakuutti Janne. ‒ Saihan Aaro puistossa torvisoitot ja puheet.

— Niin sai, — myönsi Laina. — Mutta suotta se sentään on, että pastorin väkeä näin kauvan kiusataan...

— Nuoren herran tähden hän istuu, — selitti Janne. — Kyllä pastori, tietää lahtarien salaisuuksiakin, mutta hän ei anna ilmi.

— Hän ei sitä tee, vaikka tappaisitte, — sanoi Laina huomattavalla ylpeydellä isäntänsä puolesta. — Saatte pitää hänet tuomiopäivään asti, jos sitä odotatte. Eikä Olli herra sentähden tule lahtarikaartista pois, että pastori on vankina.

— Ei tietenkään. — Janne näytti tuumivaiselta. — Kyllä minä muistan, kuinka hän minulle penäsi ja pauhasi. Muuten rehti ja mukava mies, Mutta nämä kirjoittelevat kirjeitä. Se on luvatonta. He voivat kertoa sotasalaisuuksia.

Laina ymmärsi, että se kyllä oli vaarallista. Eräs ajatus kuitenkin johtui hänen mieleensä: ‒ Eivätköhän toiset herrat tiedä enemmänkin kuin pastori? Lehtori Airamo ja kauppias Grönberg ja nimismies ja Varvikon väki ja vaikka kuka. Kai he kaikki kirjoittelevat yhtä paljon ja enemmänkin.

— Pastorska oli kirjoittanut veljellensä, että pitää tappaa työläisiä niinkuin karjaa.

— Pastorskako! — huudahti Laina.

— Niin miehet puhuvat. En minä ole lukenut. Laina muisteli mielessänsä pastorskaa, joka kyynelsilmin pyysi häneltä anteeksi. Valingon lapsenkin hän olisi kastanut, mutta Luoposka haki liian myöhään. Ja lopultakin Laina oli tullut vakuutetuksi siitä, että pastorska oli hänen leipäannostansa lisännyt omasta hyvyydestään eikä mistään salavarastoista; sillä kun nyt oli viety vähän enemmän leipää vankilaan, ei hän näkynyt itse syövän yhtään palaa. Lainan oli tullut niin paha olla, että teki mieli tarjota omia viipaleitansa. Tuntui aivan uskomattomalta, mitä Janne kertoi.

— Onkohan se totta? — hän rohkeni kysyä.

— On tai ei, sama se minulle. En minä voi pastoria auttaa. Voikolla on kaikki valta. Valinkokin tuli esikuntaan ja sanoi, että hänet saa panna mihin työhön tahansa, mutta pappia hän ei vahdi. Pitipäs vahtia kuitenkin kahtena päivänä. Tänään hän pääsi lastansa hautaamaan, mutta huomenna hänet lähetetään rintamalle. Ehkä ei olisi lähetetty, jos ei olisi mukissut.

Niin, niin, Voikko oli mahtava mies. Ei ollut hyvä sen, joka joutui hänen vihoihinsa. Laina ihmetteli, minkätähden hän pastoria vihasi. Mahtoi siihen kuitenkin olla joku salainen ja pätevä syy.

— Niin, missä se rintama onkaan? — hän kysyi, ajatusten kiertäessä takaisin Valinkoon.