Part 3

Pastori oli kalvennut. Ei pelosta — ei, sen hän tunsi — vaan Jumalan pyhän, juhlallisen läheisyyden tunnosta.

Hän ei heti saanut sanaa huuliltansa, vaan vaipui polvillensa sairaan vuoteen ääreen ja kätki kasvonsa käsiinsä. Aika väistyi ja ijäisyys humisi hänen ympärillään. Sitte hän puhkesi äänekkääseen, palavaan rukoukseen ja ylistykseen.

Noustuaan hän antoi sairaalle ehtoollisen, uskoi hänet Jumalan käsiin viimeistä matkaa varten, hyvästeli toiset ja lähti. Ovelta hän kääntyi, sanoen ukolle ja vieraalle naiselle: — Jumalan edessä velvoitan teidät vaikenemaan siitä, mitä olette kuulleet tänä yönä.

Ulkona myrsky riehui edelleen. Pastori tuskin sitä huomasikaan. Hänen jalkansa kulkivat nopeaan ja koneellisesti, mutta ajatukset askaroitsivat yön ihmeellisissä kokemuksissa.

— Jumalan kiitos, että kerroin Heljälle lähetyskutsumuksesta, jonka olin tuntenut sydämessäni. Ja Jumalan kiitos, että hän sai voimaa rukoilla oman tahtonsa taipumista. Sillä nyt tiedän, että se on tapahtuva. Nyt olen saanut vihkimyksen uuteen pyhään tehtävään enkä epäile enää. Mutta tätä, mitä nyt samalla tiedän ilmoituksena Jumalan suusta, ei minun ole oikeus kertoa edes hänelle. Ei ennen kuin hetki lähenee.

Vasta kaupungin katuja astellessaan hän havahtui. Lähin todellisuus palautui jälleen. Hän muisti Ollin ja nuorten suojeluskuntalaisten yöllisen aikeen. Hänen mieleensä välähti, että tässäkin asiassa kenties oli vielä tehtävä tarjona, joku odottamaton tilaisuus, joku estämisen mahdollisuus. Jumalan tiethän ovat rikkautta täynnä; niihin sisältyy tarkoituksia enemmän kuin yksi. Hänet oli johdettu pois kodistansa hetkellä, jolloin hän oli luullut olevansa siellä tarpeellinen Ollin tähden. Ehkäpä olikin niin, että hän pimeällä kadulla nyt oli tarpeellisempi sekä Ollin että vielä muidenkin vuoksi. Tässähän olivat arvaamattomat asiat kysymyksessä.

Hän teki nopean kaarroksen sitä suuntaa kohti, missä venäläisten asevarastot sijaitsivat.

VI

LÄHTÖ

Lunta ei tullut enää yhtä sakeasti kuin varhemmin eikä yhtä pehmeinä ja märkinä hiutaleina. Tuulen lennättämänä se iski vasten kasvoja kuin neulan terin. Viiman vihainen viuhunta soi ympäri korvien.

Kadut olivat täydellisesti autiot. Silloin ‒ äkkiä — mitä se oli?

Tummia varjoja vilahti yössä — tuolla poikkikadun kohdalla. Kauvempaa kuului laukaus ‒ toinen, kolmas...

— Tulinko myöhään? Vain muutamia hetkiä liian myöhään! Jotakin on tapahtunut.

Nuo tummat varjot hajaantuivat. Niitä katosi syrjäkaduille ja pihoihin. Joku juoksujalassa tuli häntä kohti: kääntyi äkkiä, sujahti lähimmästä portista tietymättömiin.

Mikko Salmi käveli kiivaammin. Häntä ei ensinkään pelottanut, eikä hän kysynyt seurauksia. Aina hän oli tottunut kulkemaan velvollisuuden tietä suoraan.

Mutta viimeisessä kulmauksessa kohtasi este.

— Stoi! — kuului huuto.

Esiin hyökkäsi muutama pistinniekka, suomalaisia miehiä.

— Mitä tahdotte? — Ja aseet ojennettiin kohti. Pastori pysähtyi, vastaten rauhallisesti: —

Ettekö tunne, että olen kaupungin pappi? Kuulin ammuttavan ja riensin katsomaan, mitä on tekeillä.

— Tästä ei pääse. — Miehet olivat koko lailla talttuneet. Yksi vain tokaisi: — Mitä pappi yöllä kuljeskelee? — Ja toinen lisäsi epäluuloisena: ‒ Samaa lahtarisakkia! — Mutta aseet he kumminkin laskivat alas.

— Tahdotteko sanoa minulle, mitä on tapahtunut? — kysyi Mikko hievahtamatta.

Yksi oli suulas ja alkoi selittää, että suojeluskunta oli yrittänyt varastaa aseita ja teurastaa vahdin kuin sian, mutta siitäpä ei mitään tullut. Pääsivät lurjukset pimeässä karkuun, mutta kyllä vielä joutuvat kiinni. Heitä jo haetaan. Ja sitte, perhanat — lyijyä kalloon —

— Veljet veljiä vastaan, — sanoi pastori surullisesti. — Muistakaa, miehet, mitä sanoi hän, joka on Rauhan Päämies: "Jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat." Hyvää yötä!

Hän kääntyi pois ja lähti kotiinsa kulkemaan.

Pikku pappila oli aivan pimeä. Ei valon pilkettäkään, ei kynttilän tuiketta ikkunoista.

Kuinka Ollin oli käynyt?

Hän kiersi avainta ulkolukossa, astui ylös portaita, hapuili käsillään sisäoven avainreikää, löysi, avasi ja pääsi eteiseen. Vielä märät päällysvaatteet yllänsä hän suorinta tietä astui Ollin huoneeseen.

Sekä Olli että Heljä olivat siellä, kiireisinä puuhaellen lähes loppuunpalaneen kynttilän valossa, jonka suojaksi oli pantu varjostin. Molemmat säpsähtivät, kääntyen vaatekaapin luota. Sitte ilosta huudahtaen Heljä riensi Mikkoa vastaan.

— Siinäpä sinä olet! Jumalan kiitos! — Sitte huolestuneena: — Mutta Olli — ajatteles — hänen täytyy paeta vielä tänä yönä. Minä autan häntä varustautumaan.

— Hukkaan meni kaikki! — pääsi katkerasti nuorukaisen huulilta. — Joku varmaankin oli kavaltanut. Vartija istui ja torkkui, tekounta kai. Pääsimme aivan lähelle, kun samassa laukaus pamahti jostakin; mies kavahti pystyyn, toisia ilmestyi kuin maasta nousten, uusia laukauksia kuului — ei ollut meillä muuta neuvoa kuin kapsahtaa kannoillemme ja livistää niin nopeaan kuin pääsimme. Ja nyt on meno eteenpäin, niin pitkälle kuin tietä riittää. Jos todella on kielitelty, ei ainakaan minun pääni paljoa maksa.

Koko ajan hän puhuessaan pukeutui, muutti alusvaatteita ja veti urheilupaidan liiviensä päälle, napitti takkinsa kaulaan asti ja silmäili välillä, mitä Heljä pakkasi hänen selkäreppuunsa.

— Mihin siis aiot nyt? — kysyi Mikko, hänkin lumisten vaatteittensa riisumishommissa.

— Rintamalle, jos semmoinen jo on olemassa. Muuten jatkan matkaa kotiin asti. Ensin hiihdän. Tottapa sitte saan hevoskyydin jostakin ja lopulta junaankin pääsen. Rahaa minulla on, isähän lähetti äskettäin. On taskuasekin. Se hyvä.

— Ota tämäkin taskuase, — sanoi Heljä hiljaa, ojentaen pientä raamattua. Iloksensa hän oli sen huomannut veljensä pöydällä.

Vaieten Olli otti sen vastaan ja pani povitaskuunsa. Katse, joka sisaren silmiä kohtasi, oli lämmin ja puhuva.

— Nyt vielä muutama voileipä. Odota. ‒ Heljä oli jo menossa.

— Eipä taida olla aikaa. Ei, Heljä, — Olli huusi hänen jälkeensä, — tuo vain kaakku semmoisenaan.

Langokset jäivät hetkeksi kahden.

— En tiedä, huomaatko, että kohtaloosi nyt sisältyy sekä Jumalan armo että kuritus, — sanoi Mikko vakavasti. — Mieti sitä pakotielläsi. Ja nyt — Jumalan siunaus olkoon kanssasi!

Heljä palasi tuoden leivän. Olli kiitti ja kätteli heitä kumpaakin.

— Isänmaan tähden minä yritin, — hän sanoi. — Yritän vieläkin, annan vaikka henkeni.

Koira haukahti kadulla kuuluvasti. Toinen koira vastasi likeltä. Taas haukahdus — ja taas. Huoneessaolijat säpsähtivät välittömästi.

— Pihan kautta, Olli, — sanoi Mikko. ‒ Parvekkeen ovesta!

— Joudu, joudu!

Ei tarvinnut kehoittaa.

— Nyt Jumalan huomaan!

Hän sieppasi suksensa eteisen nurkasta, painoi lakin korvillensa, harppasi läpi pimeän ruokasalin, avasi oven äänettömästi, viipotti vielä kädellään ja hävisi ulos yöhön ja tuiskuun.

— Tässä ilmassa! — huokasi Heljä.

— Tule, järjestetään nopeasti Ollin huone, ‒ sanoi Mikko. — Kas näin. Vaatteet kaappiin. Kynttilä sammuksiin. Nyt me molemmat omaan huoneeseemme. Riisuudu, Heljä, se on välttämätöntä.

Koirien haukunta oli kiihtynyt. Sitte ne alkoivat ulvoa.

— En voi riisuutua, hakemaan Ollia! Huh, ulvonta —

— Se ei merkitse mitään, koska ei merkinnyt. Ne haukkuvat ja ulvovat keskenään. Mutta silti kyllä voidaan tulla.

Mikko kiitti Jumalaa sydämessänsä siitä, että hän äsken oli tavannut pistinmiehet. Siten hänelle oli auennut Ollin vaaran todellisuus. Eihän ollut väärin auttaa häntä pakenemaan. Sen hän oli velkaa pojan vanhemmille, jopa pojalle itselleenkin, hänen haltuunsa uskotulle, joka harhaanjohtuneessa innostuksessaan oli pannut henkensä kuolemalle alttiiksi. Jääköön Jumalan armon haltuun! Olihan hän varjeltunut julmasta rikoksesta, vaikka vasten omaa tahtoansa.

Hän vaati Heljän heittämään pukimensa ja käymään vuoteeseen. Itse hän teki samoin. Sängyn lämpö raukaisi hermojännityksestä uupunutta nuorta naista. Kuin pieni lintu pesään hän piankin nukahti, pää painuneena puolison käsivarrelle. Mutta Mikko valvoi silmää sulkematta.

— Joku on kavaltanut suojeluskunnan, — hän toisti mielessään Ollin sanoja. — On kerrottu, mitä se aikoi tehdä tänä yönä. Tiedetään, että Olli on ollut johtaja. Kuinka he eivät jo ole täällä pappilassa Ollia hakemassa?

Joka hetki hän odotti. Mutta yö vaikeni ympärillä.

Se vaikeni, mutta ajatukset eivät vaienneet.

Tapahtuiko ulkona suuressa maailmassa paraikaa jotakin tavatonta, josta täkäläiset yritteet olivat vain heikkoa kajastusta, lapsellista myrskyä vesilasissa? Mitä tapahtui? Kunpa olisi päässyt tunkeutumaan pimeyden ja äänettömyyden läpi. Oliko sota syttymässä, ehkä jo syttynytkin? Kenen ja keitä vastaan?

Vieläkö lehdet tulevat, vieläkö junat kulkevat huomenna?

Käsityksin, rinnatusten virkamiehet, talonpojat ja työmiehet ajamassa venäläisiä Suomen rajan yli — se olisi ollut taistelun, kärsimysten ja hengenhukan arvoinen elämys. "Ryssät ulos maasta." Niinhän kyllä Olli olikin määritellyt sen sodan tarkoituksen, josta hän puhui. Mutta jos jotakin oli tapahtumassa, ei ollut tätä, ei sillä tavalla. Veljet aseissa veljiä vastaan, suomalaisilla työläisillä ryssien pistimet käsissä! Nyt yöllä hän omin silmin oli nähnyt sen kaamean todellisuuden.

Ei kyennyt pääsemään selville. Täytyi odottaa. Jos olisi päivä jo valjennut, olisi heti pitänyt lähteä tapaamaan kaupungin herroja, niitä jotka olivat suojeluskunnan asioitten perillä ja ehkä tiesivät varmentaa Ollin kertomat hälyyttävät uutiset. Mikko tunsi nyt puutteeksi, että hän niin täydesti oli pysytellyt ajan maallisista kysymyksistä erillään. Jokaisen vapaahetken, jonka kutsumustyö jätti hänelle, hän oli käyttänyt tieteelliseen kirjoitukseensa tai viettänyt kotona vaimonsa ja lastensa kanssa. Milloin he seurusteluun ottivat osaa, käänsi hän aina keskustelun niihin, jotka ylhäällä ovat. Hän tahtoi niin, se oli hänen palava pyrkimyksensä. Ihmiset saivat tietää, että jos kutsuivat pappiansa nimi- ja syntymäpäiville, he samalla mukautuivat siihen, että Jumalan sana tuli myötä.

Kaikki olivat vaistomaisesti tunteneet, että hän oli väkivaltaa ja aseita vastaan, eivätkä sentähden omasta alotteestaan mitään kertoneet hänelle. Kuitenkin, jos esivalta on sodan takana... Itse hän oli Ollille vakuuttanut, että silloin oli tilanne oleva toinen.

Oli miten oli, pian sen täytyi selviytyä. Kaikissa tapauksissa hän omasta kohdastaan oli taistelun ulkopuolella, yhäkin rauhan lähetti metelöivässä maailmassa, Herran viestin julistaja yhtähyvin puolelle kuin toisellekin, suojeluskuntalaisille ja niille, jotka venäläisten pistimiin olivat tarttuneet.

Hänen oli tärkeä säilyttää se asia selvänä kaikkien silmissä. Siksi hän oli jouduttanut Heljää makuulle. Ei saanut näyttää siltä, että pappilassa oli valvottu Ollin hankkeisiin osallisina. Tämä ei ollut petosta ketään kohtaan, se oli täysi totuus. Jos Olli olisi ollut täällä, olisi hän sen voinut todistaa kenelle tahansa. Tulkoon sota tai ei — rauhan majana oli sittekin pappila säilytettävä.

Kuinka suloisesti Heljä nukkui, mielenliikutuksesta väsyneenä! Lasten tasainen hengitys kuului tuolta vierestä. Rauhaa Jumalan siipien suojassa... Ehkä ei tullakaan Ollia etsimään. Ei kukaan ole kavaltanut. Yöllinen yhteentörmäys on ollut sattuma tai paremminkin Jumalan johdatus, pojille varjelus pahasta. Ehkä niin.

Vai ovatko venäläiset ja työläiset niin järjestymättömiä ja saamattomia, että aikeet jäävät pelkkiin puheisiin?

Ei tiedä. — —

Oli outoa näiden ajatusten keskeltä kääntää mielensä omaan suureen kutsumukseen pois isänmaasta, kauvas merten taakse. Miksi olikin hänelle sallittu näin paljon yhtaikaa? Sitä tuskin voi kantaa ja hallita. Vai oliko niin, että nuo vastakohtaiset asiat pitivät toisensa tarpeellisessa tasapainossa? Isänmaan kysymykset, sen hätä ja tarve painoivat kuin lasta äidin rinnoille, kiinnittivät kotoiseen turpeeseen, estivät hätäilemästä lähdön suhteen, pidättivät valmistuksessa ja täyttivät odotusajan rikkaaksi arvokkaista ja vaativista tehtävistä. Se toinen, kaukainen kutsumus, se taas esti tänne vajoamasta, takertumasta kuin verkkoon näihin kaikkiin ajallisuuden lankoihin, jotka pyrkivät joka puolelta väkevästi kietomaan ajatuksia ja sydäntä. Jumala näki, mitä he tarvitsivat, ennen kaikkea hän, sananjulistaja.

Eikö nyt voisi tälle päänalaiselle nukkua?

Miksi uni yhä pakeni?

Kaukaa siinsi läpi kaikkikietovan talman jotakin hohtavaa, ihanaa — vai kaameaako ja värisyttävää? Se puhui vielä voimakkaammin kuin ajan humina ympärillä.

Kruunu...

Hän tuijotti sitä ajatuksissaan.

Kun aamu valkeni, he nousivat. Yö oli kulunut loppuun ilman uusia tapahtumia. Ei kukaan ollut tullut Ollia kysymään. Ei kukaan häirinnyt pappilan hiljaista syrjäisrauhaa.

Pienessä kaupungissa kaikki tuntuivat kääriytyneen lepoon. Nukuttiin myöhään. Enimmät asukkaat eivät olleet tietäneet yöllisestä välikohtauksesta mitään. Mutta oli monta, joille se oli voimakas hereille-ravistus, molemmilla vastapuolilla. Ratkaiseva päivä ei kuitenkaan ollut käsissä. Ei vielä tänään.

Mikko ja Heljä saivat jäädä keskenänsä ja Jumalan edessä puhumaan oman sydämensä ja kodin asioista, samalla kuin he tunsivat, että kohtalokas aika oli vetämässä heitä mukanansa suureen pyörteeseen.

Mutta ulkoa lumiselta pihalta kaikuivat lasten iloiset, heleät äänet.

— Auri, näin minä hyppään, hei! — Ja poika tupsahti syvälle pehmeään, nuoskaan lumeen. -Kuule, pyydetäänpä isää hiihtämään, niin mekin pääsemme. Tiedätkö, että Olli eno on lähtenyt hiihtoretkelle?

— Ei isä jouda hiihtämään, — selitti tyttö viisaasti. — Minä pyöritän palloa. Pieni pallo kasvaa suureksi, näin suureksi... Nyt minä puristan ja taputan sitä, että siitä tulee kova kivi linnaan. Olli eno tekee meille linnan, kun hän palaa.

Auri Päivänkukka taputti ja kieritti lumipalloa, mutta kohta ei jaksanut enää yksin.

— Pannaan se menemään mäkeä alas. ‒ Tarmo tuli avuksi. — Kas noin. Se on Pattesonin vene, sen papin, josta isä kertoi... Taikka eipä, se on vihollisjoukko, ihmissyöjät. Ne ajavat takaa ja —

— Ei, ei! — huusi Auri Päivänkukka. - Pallo ei saa tehdä pahaa. Tarmo, ei saa!

Pallo pysähtyi pappilan portaitten eteen, suurena ja uhkaavana. Auri Päivänkukka syöksyi sen luo ja tahtoi hajoittaa sen. Hän pelkäsi omaa leikkikaluansa. Mutta lumi oli pakkautunut kiinteästi kokoon, ja pallo oli kova lapsen hennoille kätösille.

Parvekkeen ovi aukeni, ja äiti kutsui aamiaiselle.

‒ Tallaa se rikki! — huudahti tyttö kiihkeästi veljellensä. Eilisen kertomuksen kauhunkuvat palasivat, kiihdyttäen tytön mielikuvitusta.

— Tulkaa nyt vaan, lapset, — sanoi Heljä, nähdessään Tarmon ja Aurin potkivan isoa lumipalloa. — Antakaa olla, aurinko sen sulattaa vedeksi.

Lapset katsoivat ylös ilmaan, noustessaan portaita äidin luo. Aurinkoa ei ollut missään. Öinen myrsky oli kyllä tauonnut, mutta paksu pilvivaippa verhosi taivaan.

— Missä aurinko on? — kysyi Auri Päivän, kukka.

— Ylhäällä Jumalan tallessa, — vastasi Heljä lapsellensa.

II

VII

PUNAINEN AIKA

On "punainen aika". On sota. Kauvan sitte on tultu siihen, että junissa matkustaa vain aseistettuja miehiä tai satunnaisesti myös heidän sukulaisiansa esikunnan lupalippujen nojalla. Ainoa pikkukaupunkiin saapuva lehti on "Kansanvaltuuston tiedonantoja". Ylempi koulu ei ole käynnissä; sen maistereista ja oppilaista monet ovat hiihtäneet tietymättömiin. Kansakoulunopettajat työskentelevät nostamatta palkkaa, eläen lainoilla tai pienillä säästöillänsä. Suojeluskunta on kuin maan alle vaipunut. Se ei enää harjoittele salassa eikä julkisesti. Sitä ei ole. Mutta ei ole enää pikkukaupungissa ryssiäkään. Ne ovat lähteneet kimpsuineen kampsuineen, myyneet säkittäin sokeria mennessään, jättäneet eukot kaipaamaan lihavia limppuja ja "heilat" itkemään tanssikumppaneitaan. Aseet vain ovat jäljelle jääneet. Nyt punaväri lainehtii pitkin katuja ja esikaupungin maanteitä, nauhasolmukkeina suomalaisten miesten rinnoissa ja tyttöjen palmikoissa, kivääreissä, käsivarsien ja hattujen ympärillä. Silloin tällöin kerrotaan, että on löydetty joku "valkoinen vakooja" tai kaapattu kiinni valkoiselle rintamalle aikova nuorukainen. Ne pistetään miliisinputkaan. Tai tuodaan kaatuneita punasotureita kotiin ja haudataan heidät puistoon soitolla ja paukkinalla.

Kirkkojen ovet avautuvat vielä säännöllisesti sunnuntaisin, mutta lisäksi viikollakin, arkina, ilta illan perästä. On aikaa ihmisillä, ja hätä ja huoli vie etsimään Jumalalta lohdutusta.

Mikko Salmi ei enää makaa öisin valveilla vuoteessansa, miettien outoja ongelmia, joita ei kukaan kykene selittämään, ja tutkistellen tuntemattomia tulevaisuudenaavistuksia. Hän tietää nyt selkeästi sen, minkä muutkin: on syttynyt kapina laillista esivaltaa vastaan, ja suojeluskunnat taistelevat isänmaan oikeusjärjestyksen puolesta hallituksen omina joukkoina. Niihin virtaa väkeä vapaaehtoisesti, vanhoja ja nuoria, kaupungeista kirjojen ja työpöytien äärestä, maalta lumisten lakeuksien asunnoista ja korpien kainalosta. Mikä kokoaa, mikä innostuttaa? Oman ja naapurin konnunko suojeleminen, hengen ja omaisuuden turvaaminen, lain ja esivallan pysyttäminen pyhyydessänsä? Sekin. Mutta kaiken taustalla hohtaa sinikirjaimin valkealla viirillä yllättävä, ihana, ihmeellinen tunnus: Suomen itsenäisyys. Siitä kamppaillaan. Se vaatii miehet, jopa nuoret lapsetkin, uhraamaan kalleimpansa: lämpimän sydänverensä, henkensä ja elämänsä.

"Oi isänmaani kultainen ja kallis, sinua kaikki työni tarkoittaa..."

Entä nämä toiset — rintaman tällä puolella?

Mikko Salmi huokaa syvään. "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät!"

Eivät, eivät tiedä, siitä hän on vakuutettu. Kyllä kansanvaltuuskunta tietää. Tietävät täkäläisetkin johtajat, Santeri Voikko, joka oikeastaan on Aleksander Woikoff, venäläinen torikauppias, sekä Antto Salama ja jotkut lisäksi. Mutta tuokin pimitetty Janne parka, joka ei enää tahdo hakata puita papille, vaan vetelehtii "päämajan" sohvalla ja kirjoittaa lupalappuja, tai Jokisen Manta, kutojatar, joka jättää pienet lapsensa parin leipäkaakun varaan yksin kotiin ja lähtee pitkille rintamamatkoille "sairaanhoitajattareksi", tai vanha Ahonen, joka synkein silmin seisoo kivääri tanassa vahtipaikallansa, tai viime syksyn rippikoulupojat, Vitikan Aaro, suutarin Tuomas ja monet muut, jotka ovat ottaneet punanauhan käsivarteensa ja lähteneet sotaan... Toisaalta Suomen vapaussota, toisaalta laiton kapina: mitä he siitä käsittävät? Eivät he halua muuta vapautusta kuin "kapitalistien sorrosta", jota heille on huudettu korviin niin kauvan kuin nuoremmat jaksavat muistaa. He menevät taisteluun "leivän ja ihmisarvoisen elämän" ja uusien parempien lakien puolesta. Sellaista heille on luvattu ja vakuutettu. He kuuluvat köyhälistöön, ja köyhälistön yhteisen asian täytyy siis olla heille pyhä. Puhumatta nyt niistä, joilla ei koskaan ole "aatteita" ollut — epämääräisistä olioista, jotka hakevat seikkailuja ja kalastavat sameassa vedessä. Mutta Mikko Salmi epäilee, että näitä lienee toisellakin puolella. Sota nostaa aina pinnalle pohjamudan.

Hänen on sääli kansaa. Punaiset tulevat kotitarkastukselle hänen pappilaansa ja vievät mennessään suuret säkit hänen laillista omavaraisviljaansa. Kuitenkaan hän ei pidä heitä vihollisina, vaan eksyneinä veljinä. Nyt on aika sovelluttaa käytäntöön Jeesuksen sanoja: "Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin, ja jos joku tahtoo ottaa ihokkaasi, anna hänen saada viittasikin." Puuroa ei enää panna pöydälle, ja viikon leipäosuus punnitaan viiteen pussiin. Heljä pyyhkii kyyneleitä silmistänsä, kun Tarmo jo keskiviikkona kääntää pussinsa nurin ja huudahtaa: — Nyt loppui kaikki! — Heljä rientää antamaan hänelle omastansa; mutta Mikko nuhtelee poikaa: — Katsoppas, kuinka käy, kun on ahnas! Sinähän tiedät, että ei saa syödä päivässä enempää kuin kolme palaa. Otat äiti rukan osasta, ja hän kyllä tarvitsisi sen yhtä hyvin kuin sinäkin. —

Silloin Tarmo ei ota, ei vaikka äiti kuinka vakuuttaisi, ettei hänen ole nälkä. Seuraavalla viikolla hän päättävästi syö vain palan joka aterialla, ja leipä riittää täsmälleen. Auri ei syö aivan niinkään paljoa. Uuron Alli tuolla kadun toisella puolella on niin laiha ja risainen ja nälkäinen. Auri tahtoo antaa hänelle myös. Ei hän puhu siitä isälle eikä äidille, sillä Jeesus on sanonut, että hyvää pitää tehdä salassa. Heljäkään ei syö itse kaikkea, vaan antaa lisäksi Lainalle, palvelustytölle, joka on muuttunut ynseäksi ja tyytymättömäksi sen jälkeen kuin leipä väheni. Hyvyydellä hän koettaa saattaa hänet ennalleen. Mutta mitä enemmän hän uhrautuu, sitä vaativaisemmaksi Laina tulee. Heljä murehtii. Ei hän tiedä, että Janne on kuiskannut tytölle: — Mitä sinä turhia haikailet? Etkö huomaa herrasväen metkuja? Heillä on kätköjä, joista itse syövät, sen näkee jo siitäkin, että pastorska tuo sinulle lisää, kun vaadit. Pidä vaan puolesi!

Tutkitaan jo sitäkin, mihin Olli on hävinnyt. -Hän on valkoisten itäisellä rintamalla, — vastaa Mikko silmää räpäyttämättä. Jos hän olisi valehdellut tai kierrellyt, olisi vastaus tyydyttänyt paremmin. Nyt pidetään pastoria hävyttömänä. ‒ Taisitte itse olla lähettämässä, — tokaisee pistinniekka. — Hän on mies, — vastaa pastori, — ei hän ole minun lähetettävissäni. — Mutta te kannatatte kumminkin lahtareita. — Kannatan laillista hallitusta, mutta en toimissani sekaannu valtiollisiin asioihin. Olen Jumalan palvelija kaikkia varten.

Sitä hän vilpittömästi tahtoo olla. Hän ahertaa entistäkin innokkaammin. Joka ilta hän kerää halulliset hartauskokouksiin. Maallikkovoimia liittyy avuksi. Nuoret perustavat laulukuoron, johon Heljäkin yhtyy mukaan. On liikettä, on elämää. Joukot kasvavat. Santeri Voikko, Antto Salama ja muut esikunnan miehet näkevät sen ärsyttävällä selvyydellä päämajansa ikkunoista kirkkotorin takaa.

Heljä on ihmeteltävän uljas ja rauhallinen näinä aikoina. Laskettuansa oman tahtonsa Herran alttarille hän on sisäisesti kasvanut ja vapautunut. Hän kulkee, hyräillen itseksensä:

"Oon vieras päällä maan, mä täällä kuljen lyhyen iltahetken vaan..."

Elämä on kuin unta, sen onni kuin haihtuvaa savua. Sen hän on syvästi kokenut viimeviikkoina. Missä nyt on kodin taattu, suloinen rauha? Minä yönä hyvänsä raa'at nyrkit voivat iskeä oveen ja vaatia sen auki. Leipä on jo otettu; voidaan ottaa muutakin: hopeat, lakanat ja mitä tahansa. Viattomia vangitaan. Koska on jonkun heidän tuttavansa vuoro? Koska ehkä omakin? Ja tuonela niittää viljaa. Kuitenkin Heljä iloitsee siitä, että Olli saa taistella isänmaan puolesta, maksoi mitä maksoi. He ovat salatietä saaneet kirjeen, yhden ainoan kerran, ja he tietävät, missä hän on. Tai oikeammin: missä hän oli. Nyt hän ehkä jo makaa tuntemattomassa haudassa. Kaikki on epävarmaa. Ei milloinkaan kuolema ole ollut niin todennäköinen mahdollisuus kuin tätä nykyä. Siksi sitä ei osaa edes oudoksua. Eikä silloin pelkää, kun lepää Isän käsivarsien varassa. Itse oppii rukoilemaan, ja toisten rukoukset kannattavat. Yhteiset hiljaiset hetket Herran huoneessa antavat salattua voimaa.

Heljä jo ihmettelee, että hän ensinkään on voinut vastustaa Mikon lähetysajatusta. Se muuttuu hänellekin läheiseksi ja rakkaaksi. Hän on pelännyt kaukaisia vaaroja, mutta nyt hän katsoo likeisiä silmästä silmään, ja hän käsittää, että nämä eivät ole ainakaan vähäisemmät.

— Jumala valmistaa meitä, — hän sanoo miehellensä.

Mikko luo häneen ihailevan katseen. Heljän mieliala kannustaa hänen voimansa kaksinkertaisiksi.

Heljä kertoo nykyään usein lähetyskertomuksia lapsille. He kuuntelevat mielellänsä. Äidin kertomukset eivät ole julmia, kuten isän tarina Pattesonista. Hän kuvailee värikkäästi lähetysmaiden luontoa, oloja ja tapoja, härkävaunumatkoja Afrikan erämaissa ja pitkiä veneretkiä Kiinan joilla. Useammin kuin kerran he huudahtavat: — Siellä olisi hauskaa!

Eikö olisikin helpotus saada lähteä sinne, pois näistä painostavista, murheellisista oloista? Täällä lapsetkin joutuvat näkemään luonnottomia ja kauheita asioita. Pakanamailla tällaiset olisivat ymmärrettävissä, mutta kristittyjen kesken sitä ei voi selittää.

Samassa Heljä kuitenkin muistaa, että ei mihinkään pääse lähtemään, ennenkuin on rauha.

Rauha! Vieläkö sen päivän saa nähdä? Millaista on silloin? Välillä on tapahtuva paljon: tämänkin kaupungin pommitus ja valloitus, joukottain kaatuneita, monta kärsimyksen ja tuskan hetkeä...

Jumalassa yksin on apu ja lohdutus. Hän armahtakoon maata ja kansaa!

Sillä nyt on punainen kevät, sodan vuosi, veren ja kyynelten raskas aika.

VIII

LAPSET

Isä ja äiti olivat menneet iltapäiväkirkkoon. Auri ja Tarmo leikkivät pihalla, avaten tietä pienille soliseville vesipuroille. Kentältä pappilan aidan takaa kuului toisia kimeitä lasten ääniä. He kuulostelivat. Teki mieli sinne. Ei äiti ollut kieltänyt. He olivat ennenkin leikkineet Uuron Allin, suutarin poikien ja muitten naapurilasten kanssa. Enimmiten ne kyllä olivat pujahtaneet tänne pappilan pihalle, mutta nyt ei enää pitkään aikaan. Mikähän siinä oli?

— Mennään katsomaan!

Tarmo juoksi edellä. Auri pysähtyi portille.

Suutarin Manu ja Akseli, Ahosen Valtteri, Alli, Jokisen Mantan Kalle ja Liila — taisi olla vielä useampiakin. Täydessä leikintouhussa kaikki. Pojilla oli kepit käsissä, punaiset nauhat sidottuina päihin. Alli ja Liila riitelivät, että he eivät tahdo hoitaa haavoitettuja. Hekin tahtovat pyssyt, niinkuin kuolemanpataljoonan tytöillä on, Allin isolla siskolla ja muilla.

Tarmokin pysähtyi, vaikka vasta kentän syrjään, parikymmentä askelta siskostansa. Ei oikein tietänyt, kuinka suhtautuisi tuommoiseen leikkiin.

— Hei, kas siinä tuleekin lahtarit! — keksi äkkiä Akseli. — Puh, puh! Ammu, Kalle!

Pari keppiä ojentui Tarmoa kohti.

— Puh, puh!

— Kaadu, sinun pitää kaatua!

Mutta Tarmo seisoi suorana kuin seiväs. Silmät iskivät tulta. Akseli hyökkäsi kohti, päättäen kaataa hänet allensa. Hädissään Auri juoksi portilta ja heittäytyi väliin.

— Hyi, Akseli, — sanoi hän, katsoen poikaa syvine, vakavine silmineen. — Älä tee pahaa, kun emme mekään tee.

— Mitäs tulitte, — jupisi Akseli murjottaen, mutta heitti tappelun siksensä. Tarmo yhä vaan seisoi liikkumatta, säihkyvin silmin.

— Miksi te ette enää tule meidän pihalle? ‒ kysyi Auri, kääntyen Alliin.

— Ei tulla vaan.

— Sinun isäsi on lahtari ja te olette kaikki, - selitti Liila.

— Eipä isä ole lahtari.

— Onpa, — todisti Manu.

— Eipä, kuuletkos! — huusi Tarmo. — Nyt minä tappelen, jos vaan sinä sen sanot.

Poika oli päässyt ensi tyrmistyksestä. Hän näytti olevan valmis syöksymään nelinkertaista ylivoimaa vastaan.

— Onkos se sitte punakaartilainen, jos se ei ole lahtari? — tiukkasi Valtteri. Pojat lähenivät uhkaavasti, kepit sojossa.

— Itse olet punakaartilainen! Kädenkäännähdyksellä Tarmo sieppasi kepin Valtterin kädestä, riisti nauhan siitä ja heitti maahan. Se oli yleishyökkäyksen merkki.

— Ei saa, ei saa! — huusi Auri, suojellen Tarmoa. Samassa hän kumartui, otti nauhan lumisohjusta ja ojensi Valtterille. — Tässä se on. Minä pyyhin sitä. Ei se ole tallaantunut.

Se oli kuin öljyä aaltoihin. Toistamiseen käsirysy välttyi. Pojat seisoivat vähän noloina.

— Isähän on pappi, — selitti Auri. — Ei hän ole sotamies ollenkaan. Tarmo, tule nyt pois.

Väkinäisesti Tarmo kääntyi siskonsa mukaan. Silloin Manu tokaisi: — Teidän enonne vasta on aika lahtari. Se meni sotaan. Minä tiedän, isä on kuullut.

— Eno on valkoinen sotamies, — sanoi Auri seisahtuen, pikkuviisaasta ja arvokkaasti. — Eno ajaa venäläisiä pois maasta, niin että Suomi pääsee vapaaksi.

— Sinun enosi jo kaatui. Kaikki lahtarit kaatuvat.

— Eipä! —kivahti Tarmo, astuen pari askelta takaisin.

— Juupa!

— Eipä, koska eno kirjoitti kirjeen, jossa hän kertoi kaikesta. Ei eno ole kaatunut. Se ei ole totta.

Auri pelästyi. Eiköhän äiti sanonut, että siitä kirjeestä ei pidä puhua? Hän muisti niin. Eikö Tarmo muistanut?

— Tiedätkös, mitä lahtarit tekevät? — alkoi Akseli, kun kirjetodistusta vastaan ei voinut väittää. — Isä sanoi, että ne naulaavat jäsenkirjan elävän työmiehen otsaan.

Auri ja Tarmo kumpikin unohtivat poistumisaikeensa. Tuo oli jotakin salaperäistä, kauheata puhetta, jota he tuskin ymmärsivät.

— Semmoista eno ei tee, — väitti Tarmo varmasti.

— Äiti sanoo, että pitää rakastaa kaikkia ihmisiä, — vakuutti Auri itku kurkussa. — Ja isä sanoi, että punakaartilainenkin voi päästä taivaaseen —

— Mutta lahtaripa ei pääse.

— Teidän enonne menee helvettiin! Menee! Nyt Tarmo lopullisesti vimmastui. Hän iski kiinni Akseliin ja kaatoi hänet nurin. Toiset hyökkäsivät avuksi. Tarmo huitoi ympärilleen kuin hurja. Auri parkui täyttä kurkkua. Laina pappilasta ennätti hätään ja vei lapset kotiin. Vielä vietäessä Tarmo huusi: — Isä ei ole lahtari eikä punakaartilainen, isä on pappi! Eikä eno lyö nauloilla kirjoja kenenkään otsaan, ei lyö, ei lyö!

Auri vain itki ja nyyhki. Hänen uljuutensa oli lopussa.

Pastori rouvinensa palasi kirkosta. He kulkivat hitaasti, ajatukset vielä kiintyneinä ikuisiin ihanuuksiin. Aamulla isän sydäntä oli liikuttanut Aurin viaton, huolestunut kysymys: — Isä, pääsevätkö punakaartilaiset taivaaseen? — Hän oli vastannut: — Jokainen pääsee, joka uskoo Jeesukseen ja rakastaa häntä. — Mutta Auri ei hellittänyt. — Rakastavatko punakaartilaiset Jeesusta? ‒ Lapsen silmistä katsoi epäilevä levottomuus. ‒ Rukoile heidän puolestansa, Päivänkukka. Kyllä minä luulen, että joukossa on niitäkin, jotka rakastavat. — Silloin Auri oli rauhoittunut.

Olikohan todella uskovia ja rakastavia noiden ihmisten joukossa?