Part 8

Olli on sinä iltana hiljaisempi kuin muulloin. Ateria on nautittu, tulen ääressä on lämmin ja hyvä levätä. Talon tuvat ovat suuret, kaksi vastakkain, eteinen välillä. Vangit vartijoineen ovat väentuvassa. Voittajien olisi tilavampi ja mukavampi nukkua, ellei noita tuolla olisi, eikä ravintoaineitakaan ole ylellisesti varattuna. Se tulee Ollin mieleen, mutta hän ei kadu tekoansa. Hän majailee muutamien muiden kanssa eteisen takana olevassa kamarissa, molempien tupien välillä. Isäntäväen tuvassa sotapojat ovat iloisesti viettäneet iltaa, remunneet ja laulaneet Rannanjärvestä ja ukko Mannerheimista ja heilistä, joka jäi kotiin. Vähitellen he ovat väsyneet ja torkahtaneet toinen toisensa jälkeen. Eräällä nuorella sotilaalla on viulu. Se tapailee sävelmää, hapuilee ja helähtää soimaan tuttua virttä:

"Rakkaus, joka jumaluutes kuvaksi mun tänne loit..."

Tunsiko poika sanat? Kentiesi, kentiesi ei. Hän on haaveileva, ihanteellinen, hento koululainen, joka varmaankin illan hiljetessä muistaa äitiänsä ja kotiansa, ehkä kodin iltarukoustakin ja lauluja, joita silloin on laulettu. Tahi tuo vain oma tunnelma hartaat sävelet hänen mieleensä jostakin kaukaa muistojen kätköistä, ilman määrättyä aihetta ja tarkoitusta.

Olli varjostaa silmiänsä kädellään. Sillä hetkellä hänen ajatuksensa ei kulje kotiin Korpimäkeen, kuten usein iltasilla muulloin, vaan pieneen pappilaan, jossa totinen, tumma mies, vieno, vaalea nainen ja kaksi suloista lasta kokoontuvat iltahartauteen. Hän on varma siitä, että he rukoilevat hänen puolestansa.

— Heljä, — kuiskaa hänen sydämensä, ‒ oletko tänä iltana tyytyväinen minuun?

Tulee suloinen ja hyvä olla. Ei, hän ei kadu, ajattelivat toverit mitä tahansa. Turunen, kersantti, joka tuossa lattialla nukkuu suu auki, soitosta heräämättä, on ainoa, joka on sanonut jotakin. — Olli, mikä sinuun meni? Meillä on syöjiä tarpeeksi, emme tarvitse syöpäläisiä. Rupeatko sinä nahjustamaan, vai oletko olevinasi? — Seurasin omantuntoni ääntä, — hän vain on vastannut.

Hän koettaa ajatella Heljän tapaan, että nämähän ovat hairahtuneita Suomen poikia, oman isänmaan lapsia. Ei ryssiä! Niitä hän ei jaksaisi armahtaa. Eikä olisi tarviskaan. Heljä kyllä senkin voisi tehdä, mutta hän ei kelpaisikaan sotaan.

Siinä muistellessaan Heljää ja hänen lapsukaisiansa Olli samalla tuntee taas innostuksensa kohoavan. Hänen mielialansa on toisenlainen kuin päivällä, mutta tunne on puhdas ja palava. On kiire, kiire pelastamaan rakkaita, jos he vielä ovat pelastettavissa. Tottahan he ovat! Juurihan hän on ihmeellisen selvästi hengessään kokenut heidän läsnäoloansa.

Riennossa eteenpäin, niin pian kuin aamu valkenee! Omien rakkaitten tähden, tuhansien kotien tähden! Isänmaa, ylhäinen aate, tulee sanomattoman likeiseksi, kun ajattelee, että juuri nuo tuhannet pienet kodit sen ytimen muodostavat.

Virsi tuvassa hiljenee viimeiseen kertosäkeeseen:

"Rakkaus, mä itseni sulle annan ijäksi!"

Mutta Ollin viimeiset mietelmät ennen nukkumista eivät olekaan herkkiä ja hurskaita. Heljästä hänen ajatuksensa siirtyy Mikkoon ja pysähtyy siihen tällä kertaa arvostelevana ja terävänä.

— Heljälle sopii rauhan enkelin virka. Mutta Mikko, miehinen mies! Arkaili omaa nahkaansa ja peitti sen jumalisiin lauseisiin. Ei hän ole mieltään muuttanut; Heljän kirjeestäkin näkyy, että he pelkäävät yhdessä. Täällä tanterella opitaan, ettei mikään sovittelu kelpaa. Armo voi joskus käydä oikeudesta, niinkuin tänään, mutta rauha ei synny väittelemisellä ja koreilla puheilla. Päämäärä on selvä ja keinot myös. Mikko joutaisi kuuntelemaan, kun meidän sotapappimme saarnaa!

— Ottaa hän kumminkin ilolla pelastuksen vastaan, kun me valloitamme kaupungin, vaikka siinä rytäkässä tapetaankin monta, — hän lopuksi tuumii kylkeänsä kääntäen.

Yöllä kersantti Turunen herää siihen, että Olli unessa täyteen ääneen komentaa: — Eteenpäin!

XVII

VÄISTYMÄTTÄ

"Levähtäkää vähän" — se kehoitus ja lupaus tuli täydeksi todeksi Mikolle ja Heljälle. Melkein kuukauden aikana Mikon vapauttamisen jälkeen oli pikkukaupungissa verrattain rauhaisaa. Muutamat piirit seurustelivat paljon joutessansa ‒ virastotkaan eivät toimineet, kauppiailla oli tuskin mitään myymistä, kaupunkiin jääneet opettajat pitivät pitkää lupaa, ja nuorilla alkoi taas olla kotikutsuja ja keskinäistä ilonpitoa, kun vakavuus ja jännitys kävi liian kyllästyttäväksi. Ei tapahtunut mitään, ei kuulunut kuolonsanomiakaan, ja ulkomaailmaan nähden elettiin kuin pussissa. Suuri "maanalainen" postikin meni hukkaan, kun punaiset retkillänsä juuri osuivat taloon, johon säkki oli saapunut. Siellä emäntä sattui lämmittämään uunia, paistaakseen leipiä. Hän työnsi hädissään koko säkin tuleen.

Hengelliset kokoukset jatkuivat edelleen, ja niissä käytiin ehtymättömällä harrastuksella. Toisille nuo iltahetket olivat muodostuneet syväksi tarpeeksi, toisille pinnalliseksi tavaksi, jonka noudattaminen kuitenkin säännöllisesti kuului päivän ohjelmaan ja tuotti jonkinlaista hermorauhoitusta yöksi. Elämän suljetussa yksitoikkoisuudessa sellaisetkin tilaisuudet kelpasivat vaihteluksi, varsinkin kun eri henkilöt, maallikotkin, puhuivat, ja kuoro- tai yksinlaulu, toisinaan taas runolausunta tuotti lisää mielenkiintoa. Toimivien ja rukouksiin yhtyvien luku pysyi verrattain pienenä. Se huoletti Mikko Salmea, sillä siinä hän syystä kyllä näki seurakuntansa herätyksen lämpömittarin. Mutta hän jatkoi uskollisesti kylvöänsä ja uurastustansa oman vaimonsa ja seurakunnan kantajoukon, sekä vanhempien että nuorempien, tukemana.

— Isä, kerro lähetyskertomuksia, — pyysivät lapset usein.

— Isä, joko pian pääsemme Kiinaan? — he kyselivät.

Silloin isän silmät näyttivät pohjattoman syviltä ja tutkimattomilta. Heljäkin saattoi semmoisina hetkinä äkkiä kohottaa katseensa häneen, kuin odottaen, mitä hän vastaisi. Tavallisesti hän kysymykseen vastasi näin: — Sen Jumala tietää, — tai: — Se on Jumalan kädessä. ‒ Kertomuksia hän kertoi, mutta, vältti nyt tarkoin kaikkea julmaa ja jännittävää.

Mutta kerran hän odottamatta kysyi: -Muistatteko vielä Pattesonia?

— Muistamme. — Niin jännittävää ja järkyttävää tarinaa lapset eivät olleet unohtaneet.

— Ja kuitenkin toivotte Kiinaan!

— Niin, isä, Kiinaan, — kiirehti Auri sanomaan, — mutta ei Etelämeren saarille.

Silloin isä kertoi Robert Stewartista ja hänen perheestänsä suurena kapinavuotena Kiinassa.

— He viettivät kesää useiden lähetystätien kanssa kauniissa, rauhaisassa huvilassa ylhäällä vuorilla. Oli pikku Herbertin syntymäpäivä, ja siskot Mildred ja Kathleen nousivat varhain aamulla poimimaan kukkia pöydän koristukseksi. Äkkiä he kuulivat melua ja näkivät miesjoukon kiipeävän rinnettä ylös. Ne olivat aseistettuja, julmannäköisiä miehiä. Säikähtyneinä tytöt juoksivat sisälle. Isä ja äiti olivat jo myös huomanneet, että vihollisia oli tulossa — kapinallisia kiinalaisia, jotka tahtoivat pahaa kristityille. Vastarinta ei voinut tulla kysymykseen. Robert Stewart ja hänen vaimonsa kaatuivat ensimmäisistä iskuista, ja lähetyskodin kaikki kiltit tädit surmattiin heidän kanssansa, paitsi yhtä, joka haavoistaan vielä toipui. Pikku Herbert, syntymäpäivälapsi, tavattiin kedolta kuolleena hoitajansa vieressä. Mutta Stewartin uljas pieni Mildred pelasti muut vielä nuoremmat sisaruksensa. Hän piilotti heidät sängyn alle ja asettui itse esille. "Olkaa hiljaa", hän sanoi. "He saavat tappaa minut." Miehet ryntäsivät huoneeseen ja löivät ja haavoittivat tyttöä, mutta toisia lapsia he eivät huomanneet. He syöksyivät raivoisina eteenpäin, pannen rakennukset palamaan. Silloin lapset kiireesti ryömivät esiin sängyn alta, Kathleen otti syliinsä pienimmän ja kaikki pakenivat metsään. Mildredkin jaksoi seurata mukana, ja he pelastuivat.

— Elävätkö he vielä? — tiedusti Tarmo innokkaasti.

— Pienin lapsista kuoli pian. Hän oli vasta kapalovauva, eikä hän kestänyt ilman äidin hoitoa. Mutta Mildred, Kathleen ja heidän nuorempi veljensä elävät, ja sitäpaitsi kolme vanhempaa sisarusta, jotka oli lähetetty kouluun Englantiin.

— Pelkäävätkö he nyt Kiinaa? — kysyi Auri Päivänkukka silmät suurina.

— Viisi heistä on lähetystyössä Kiinassa, -vastasi isä. — He tahtovat antaa elämänsä sen maan hyväksi, jonka tähden heidän isänsä ja äitinsä ja pienet sisaruksensa kuolivat.

Syntyi syvä hiljaisuus. Auri Päivänkukka, joka oli vapissut ja kauhistunut kertomusta Pattesonista, ei nyt itkenyt. Hän kietoi kätensä isän kaulan ympärille, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja kuiskasi:

— Niin minäkin tekisin.

Isän tumma silmä kostui. Hän suuteli pientä tyttöänsä ja kääntyi Tarmon puoleen:

— Entä sinä?

Poika oli tuikeannäköinen ja pudisti päätänsä:

— En tiedä.

Heljän sydäntä viilsi kipeä tuska. Hän olisi halunnut Mikolta kysyä, miksi hän tällaista oli puhunut lapsille, mutta ei voinut. Hän ajatteli: ‒ Isä valmistaa heitä johonkin kauheaan.

"Levähtäkää vähän." Joko levon aika lähenteli loppuansa? Ei tosin muuta uutta vielä tapahtunut, kuin että määräyksiä kiristettiin. Voikko julisti, ettei saanut liikkua ulkona kello kuuden jälkeen. Siitä piti kai tulla kuolinisku hartauskokouksille, kun ne muuten eivät tauonneet. Mikko otti määräyksen tyynesti vastaan ja asetti kokoukset kello puoli viideksi. Väki tosin jonkun verran väheni, mutta pääasiassa kaikki jatkui entiseen tapaan.

Eräänä päivänä pappilan hiljaiseen elämään tuli virkistävä keskeytys. Maalaisreki laahusti viimeisillä kelinrippeillä pihalle, ja siitä astui esille vanttera eukko ja huiveihin kiedottu tyttönen. Kumpikin kokoili peitteen alta myttyjä ja koreja, tähystellen samalla pappilan ikkunoihin, eikö joku huomaisi ja tulisi auttamaan. Jo tultiinkin.

— Kas, Mari sisar! Ja Aune mukana. Mikä tuuli teidät tänne toi kaikkien pistimien välitse?

Siinä oli iloista pakinaa ja tervehtimistä. Mikon sisar, kellosepän rouva naapurikaupungista, nyykähytteli päätään ja naurahteli hyvätuulisena.

— Kerron, jahka joudutaan. Onhan niitä asioita tämmöisenä aikana.

Eteisessä päästeltiin Aune tyttö, pulska kymmenvuotias, huiveista ja paksuista kaulakääreistä.

— Onko Aunen kaula kipeä?

— Oli, mutta parani jo, — vastasi Mari rouva nauraen.

Heljä kummasteli, mitä hän tarkoitti. Mutta ei siinä ollut selvityksiin aikaa, sillä Mari rupesi puuhaamaan myttyinensä, irroitteli korin nauhoja ja purki esille ihanuuksia toisen toisensa perästä.

— Niin, katsokaas, minä arvelin, että teillä on puutetta. Tässä on hapanlimppuja. Niitä ei nyt säästetä, vaan leikataan heti paksut viipaleet kaikille. Tässä on voita, kolme kiloa. Se on paljo nykyaikaan, vai kuinka? Lampaanjalka. Vasikanpaisti. Pussillinen ryynejä. Pullollinen siirappia. Kas niin, lapset, kantakaa tuonne ruokasalin pöydälle.

Mikko ja Heljä kiittivät yllätettyinä, käsittämättä, kuinka tällainen runsaus tuli heidän osaksensa, ja ihastuneet lapset hyppelivät tädin ympärillä. Laina sai sanan, että punajuurikahvi oli nopeaan laitettava tulelle.

— Punajuurikahvi! Eikö teillä edes kahvia ole? Hyvä kun pistin pienen pussosen mukaan. Auri, vie keittiöön. Ohhoh, olipa hyvä että tulin. Kertokaa nyt tämän kaupungin asioita, sillä välin kuin kahvi kiehuu. Minä levitän voileipiä. Tässä on vehnästä. Sen päälle pannaan siirappia. Pannaanko, Tarmo?

Tietysti piti pantaman! Auri palasi keittiöstä, ja molempien lasten silmät seurasivat hartaina tädin käsien jokaista liikettä. Tällaista juhlahetkeä he eivät pitkiin aikoihin olleet uneksineetkaan. Aune serkku jäi aivan syrjään huomiopiiristä, kunnes ensimmäiset voileivät lihaviipaleineen ja siirappivehnäset oli syöty.

Mikko ja Heljä kertoivat kilpaa kaikkea mitä Mari halusi. Vankeusaika vaati pitkän kuvailunsa. Vasta kahvin jälkeen Mari salli oman vuoronsa tulla.

— Niin, ymmärrättehän, me huolehdimme teistä. Sinähän, Mikko, kirjoitit, että toimeentulon suhteen turvaatte Jumalaan, jaatte leipäpalat keskenänne ja elätte kuin varpuset huomisesta tietämättä. Siitä jo arvasimme, että teiltä on säästöt viety. Mitä? Itse näytitte ja annoitte ottaa? No jopahan! Uskon minäkin Jumalaan, ja ukkoni myös, mutta emme me niin hurskaita ole emmekä tahdokaan olla. Mitä te hulluttelette? Rosvoilta on oikeus piilottaa tavarat, se on totinen tosi. Ette näitäkään tuomisia olisi saaneet, jos minä olisin laskenut punikit kaikkiin komeroihini nuuskimaan. Ei, kyllä meillä kätköjä on, ja niin on Hanna sisarellakin. Millä he muuten tulisivat toimeen, yhdeksänhenkinen joukko? Meillä nyt on vaan tuo yksi tyttö, mutta näkee hänen päältänsäkin, ettei hän nälkää ole kärsinyt.

— Näkee kyllä, — huoahti Heljä, verraten katseillansa Aunea ja omia lapsiansa.

— Omantunnon rauha on parempi kuin parhaat herkut, — sanoi Mikko.

— Syötpä kuitenkin mielelläsi näitä herkkuja, — nauroi Mari.

Silloin Mikko työnsi hänelle takaisin valmiiksi levitetyn voileivän.

— Ei, Mari, siitä hetkestä, jona puhut tuolla tavalla, minä en koske niihin.

Nyt tuli sisaren todella paha mieli.

— Olet sinä Mikko erinomainen! Minä tulen tänne sinun tähtesi henkeni kaupoilla — niin juuri, henkeni kaupoilla, rakkaudesta teihin — ja sen sinä aiot tehdä tyhjäksi pienen leikinlaskun takia. Sellainen sinä olet kuin lapsenakin; Sakari ja Pekka veljet sanoivat sinusta toden sanan: ykstotinen kuin sepän lato saaressa!

Mikko ei voinut olla hymyilemättä. Lapsuusajan muistot palasivat ilmielävinä.

— Olkoon menneeksi, Mari, minä syön. —

Hän otti äsken hylkäämänsä voileivän ja taputti sisaren kättä. — Panen arvoa rakkaudellesi, vaikka periaatteeni ovat jyrkemmät kuin sinun.

— Se tässä vielä olisi tarvittu, että Heljältä ja lapsiparoilta olisit ruoan kieltänyt, — mutisi Mari, töin tuskin vielä leppyneenä.

— En puhunut heistä, vaan itsestäni, — sanoi Mikko.

Sitte syötiin, kunnes ei enää jaksettu. Laina keittiössä sai yhtä runsaan osansa. Aune tyttö, vaikka ei ollutkaan nälkämuruilla ravittu, piti hänkin hyvin puolensa.

— Kylläpä sulavat vähiin tuomiseni, — päivitteli Mari. — En saanut enempää kulkemaan. Suuri säkkini vei tilan, se siinä oli. Emmekä mekään ylettömiä omista, on se niinkin.

— Mikä suuri säkki? — utelivat lapset.

— Niin, kerro matkastasi, — pyysi Heljäkin. — Te olitte hengenvaarassa? Eihän nyt vaan koidu sinulle pahoja jälkiseurauksia? Kunpa et joutuisi kärsimään siitäkin, että meitä autoit. Katso, me olemme täällä vaarallisia ihmisiä...

— Joutavia, — keskeytti Mari. — Kyllä minä kerron, kunhan en taas loukkaisi teidän herkkiä omiatuntojanne. Mutta eihän se teidän synniksenne tule, mitä minä olen tehnyt, ja niin paatunut olen, että en edes kadukaan.

Heljä vilkaisi lapsiin, jotka jännittyneinä odottivat tädin kertomusta. Taisi olla myöhäistä viedä heitä pois. Hän yritti kumminkin: — Auri ja Tarmo, menkää näyttämään leikkikalujanne Aunelle!

— Osaako Aune kertoa samaa kuin tätikin? — tiedusti Tarmo heti kekseliäästi.

— Osaan! — ilmoitti Aune. — Mennään vaan, kyllä minä kerron kaikki!

Niin he juoksivat makuuhuoneeseen, ja Heljä ymmärsi joutuneensa ojasta allikkoon.

Mutta Mari juoksi Aunen perässä, kuiskutteli hänen korvaansa ja palasi sitte ruokasaliin. Siellä hän alkoi kertoa pitkää tarinaa Mikon syntymäkaupungin elämästä ja kärsimyksistä punaisen hallituksen aikana. Mikon sukulaisilla ei kumminkaan ollut pahempaa hätää, kun ei ollut sotaikäisiä poikia. Hannan mies, räätäli, teki pakosta työtä punaisten verstaassa; sillä tavalla hän oli turvattu ja sai joukollensa elatuksen. Meriltä ei kuulunut mitään — siellä ne yhä purjehtivat jossakin kaukana, sekä Pekka että Sakari. Pekan vaimo elätti ompelemisella itseänsä ja poikaansa. Marin mies, kelloseppä, oli samanlainen hauska ja hyvätuulinen ihminen kuin Mari itsekin — laski leikkiä punikkien kanssa, korjasi heidän kellojansa ja tuli tavallisen hyvin toimeen. Mutta äskettäin oli odottamatta vangittu yksi ja toinen rauhallinen kaupunkilainen, ja vastikään joku tiedusteli kellosepältä, eikö sietäisi lyödä liike lukkoon ja liittyä punakaartiin. Silloin he yhdessä miettivät pakojuonen. Miehille ei annettu lupalippuja ulos kaupungista, mutta naiset saivat. Mari kävi hakemassa itselleen ja Aunelle, käydäkseen likimmän pitäjän kansakoululla.

— Opettajan rouva on lapsivuoteessa — niin minä heille selitin, ja totta se onkin. Minäkin vähän ymmärrän niitä asioita, olenhan minä monia auttanut, ja lupasin mennä sairasta katsomaan. Sanoin, että vien mukavamman patjan hänelle, kun kuuluu olevan pelkkä olkinen alusta. Sen minä tietysti valehtelin — mutta siitä tahdoin paperin, että oli lupa viedä — "ettei kukaan matkalla ota sitä takavarikkoon", niin minä sanoin. Sillä aikaa kuin ukkoni toimitti hevosen ja reen, minä kävin tullissa katsomassa, kuka siellä seisoi vahtina. En tuntenut, mutta rupesin juttusille ja selitin kaikki samat kuin esikunnassakin. Patjaa lähden viemään sairaalle — kas tässä lapussa on siihen lupa — mutta nähkääs, veisin vähän ruokaa myös, jos sallitaan. Puhuin koreasti, lupasin ohimennessä vahdillekin pistää kauniin leivän kouraan — ja niin luisti kuin siima veteen. Mutta se patja, se olikin minun ukkoni patjakangassäkissä rekipeitteen alla. Vahti ei edes vaatinut nähdäkseen, otti vastaan lämpimän leipänsä ja laski meidät läpi, Aunen ja minun kaikkine tavaroinemme. Näön vuoksi poikkesin koululle, että tietävät siellä kertoa samalla tavalla kuin minäkin, jos tiedusteltaisiin — ja ukon vein varmaan talteen tuttuun metsätorppaan. Sitte lähdin tänne ajamaan. Jos sinä, Mikko, tahdot säkkiin, niin sama patjakangas on reessä vieläkin. Tottahan tunnet lymypaikkoja?

Mikko ja Heljä kuuntelivat kuin ihmeellistä seikkailusatua. Viimeinen kysymys jäi vastaamatta. Sen sijaan Heljä kysyi Marilta: — Entä miten pääsit tänne, niin ettei siltavahti ottanut ruokatavaroita pois?

— Aune sairastui kurkkumätään aina vartiopaikkojen kohdalla. Näittehän, kuinka hänen kaulansa oli kääreissä. Sanoin pistinmiehille, että vien lasta kurkkumätäsairaalaan. Voitte uskoa, että miehet eivät meitä tutkimuksilla viivyttäneet. Täytyy kai vielä tänään käydä jonkun lääkärin luona, joka tietysti todistaa, ettei ole kurkkumätää... Siinä selvitys, miksi olemme pappilassa emmekä sairaalassa.

Mitä nyt sanoa kaikesta tästä? Mikko ja Heljä olivat aivan tyrmistyksissään. Pitkän hiljaisuuden perästä Mikko vihdoin lausui: — Mari sisar, toivoisin että et ensinkään olisi tullut tänne. ‒ Ja Heljä jatkoi vaatimattomalla kysymyksellä: ‒ Eikö valhe ole aina syntiä? — Itse hän siihen vastasi: — Minusta on.

— Sen synnin kyllä Jumala minulle anteeksi antaa, — virkkoi Mari hiukan kirpeästi, nousten paikaltaan. — Nyt menenkin suoraan lääkärille Aunen kanssa. Jos ette sitte tahdo suoda meille yösijaa kattonne alla, voimme lähteä vaikkapa saman tien.

— Ei, ei! — Heljä hätääntyi. — Tietysti te jäätte. — Ja Mikkokin vakuutti, että hän vakavilla sanoillansa ei tarkoittanut karkoittaa sisartansa pois.

Tavalliseen aikaan Mikko ja Heljä menivät hartaushetkeen, mutta Mari rouva piti parhaana olla näyttäytymättä heidän seurassaan. Sen sijaan hän jutteli Lainan kanssa. Hän oli Heljältä ottanut selvän siitä, että tyttö oli punikin morsian ja siis epäluotettava, vaikkakin nyttemmin varsin kiltti. Kuinka tahansa — täytyi ottaa varteen kaikki varokeinot Mikko veljen tähden. Siispä hän lavealta selitti Lainalle matkansa tarkoituksen. Oli tullut tuomaan lasta sairaalaan -sinne hän oli ajanut jo ennen saapumistaan pappilaan — mutta lääkäri vakuutti, ettei ollut mitään vaarallista. Kaikki eväät sai nyt jättää veljelle tuomisiksi, ja kotiin oli lupa palata milloin vain. Lääkäriltä oli todistus — kas tässä, tällainen ‒ sillä hän aikoi lähteä hakemaan lupalippua esikunnasta.

— Mistä rouva on kotoisin? — kysyi Laina. Mari rouva mainitsi kaupungin nimen.

— Eikö siellä ole sairaalaa ja lääkäreitä?

— On, tietysti, mutta me olimme matkalla, ‒ hän veti taskustaan sen lupalipun, joka oikeutti viemään patjan lapsivuoteessa makaavalle opettajanrouvalle, — ja siitä paikasta oli tänne lyhempi tulla. Näinhän sitte veljenikin ja hänen perheensä samalla kertaa.

Hän pakisi pajatteli niin ystävällisesti ja totuudenmukaisesti, että Laina oli varsin ihastunut pastorin sisareen ja vakuutettu kaikista hänen puheistansa. Sitte Mari rouva meni lasten luo ja kääri taas paremmaksi vakuudeksi nenäliinan Aunen kaulaan. — Ole olevinasi vielä vähän sairas, — hän kuiskasi tytölle. — Ei muulloin, silloin vain kun palvelustyttö näkee.

Sitte hän otti Aunen mukaansa esikuntaan lupalipun saantia varten. Hyvin onnistui. Paluumatkalla hän päätti, että heti seuraavana aamuna oli paras lähteä. Valheen kengissä kulkeminen ei ollut mukavaa hänelle itsellensäkään. Eikä ollut yhtään hauska taas kohdata Mikkoa ja Heljää.

Ennen heidän palaamistansa hän vielä ennätti Lainan nähden ottaa nenäliinan Aunen kaulasta. ‒ Ehkä tämä vaivaa sinua, koetetaan olla ilman. Auri ja Tarmo katselivat Aunea ja tätiä hyvin ihmeissään. — _Onko_ Aune kipeä? — tutkisteli Auri. — Kyllä hän jo paranee, — vastasi täti. Aune ei puhunut mitään. Äiti oli hänelle neuvonut, että pienten serkkujenkin suhteen piti olla varovainen. Pikkulapset eivät ymmärrä asioita, mutta Aune on iso, viisas tyttö, joka ymmärtää.

Ilta kului rauhallisesti. Ei puhuttu enää sanaakaan tädin ja Aunen matkasta eikä mistään "vaarallisista" kysymyksistä. Täti hyppyytti lapsia ja kertoi heille satuja ketusta ja karhusta. Heljä lauloi harmoonin säestyksellä, ja Mikko piti iltarukouksen. Se rukous oli hyvin vakava. Hän luki psalmin, jossa puhutaan Jumalan kaikkinäkevästä silmästä ja rukoillaan häntä sydämen syvyyksiä tutkimaan.

"Jos minä pahalla tiellä lienen, niin saata minut ijankaikkiselle tielle!"

Aamulla Mari tahtoi puhua veljensä kanssa kahdenkesken.

— Mikko, — hän sanoi. — Sinun täytyy paeta kaupungista. Olen aivan varma siitä, että sinä olet vaarassa. Vielä kerran he sinut vangitsevat, ja silloin et pääse irti yhtä helpolla.

— En milloinkaan ole pakeneva paikaltani, ‒ hän vastasi.

Mari hätääntyi, alkaen pyydellä yhä kiihkeämmin.

— Eihän sinun tarvitse minun patjanpäälliseeni kömpiä, siitä minä vain leikkiä laskin. Lähdet sairaan luo ulos kaupungista varman ajajan kanssa. Jäät sille tielle.

— Ei, Mari, nuo ovat lihan keinoja. Tänne jään väistymättä.

— Silloin he tappavat sinut. Pitkin Suomea ihmisiä on tapettu. Me olemme salateitä saaneet lehtiä ja kirjeitä valkoisten puolelta. Te täällä ette näy tietävän puolta sen vertaa kuin me.

— Jos he tappavat, olen valmis. Elämässä ja kuolemassa olen Herrani oma.

Mari katsoi häntä pitkään. Kuinka olikaan "pikkuveli" kasvanut suureksi! Teki mieli kiistää, teki mieli väittää häntä hulluksi. Ei voinut.

Lopulta Mari purskahti itkemään.

— Olet oikeassa, Mikko. Minun ei olisi pitänyt tulla tänne. Nyt en saa enää ainoatakaan rauhan hetkeä.

— Minunko tähteni? — kysyi Mikko.

— Sinun tähtesi juuri. Eivät ne vähät voit ja leivät maksaneet vaaran ja valheitten hintaa, kun sinä kumminkin annat itsesi tapettavaksi.

— Eivät maksaisi sittekään, sisko kulta, vaikka minä niitten tähden pelastuisin. "Mitä auttaisi ihmistä, jos hän koko maailman voittaisi ja saisi vahingon sielullensa?"

Mari vaikeni. Puolta tuntia myöhemmin hän istui reessä Aunen kanssa, silmät punaisina, jäähyväisiä viittoen.

— Nyt en pane enää käärettä Aunen kaulaan, kävi miten kävi, — hän päätteli. Mutta sitte hän muisti todistustansa, lupalippuansa ja palaamistansa kotikaupunkiin. Koti oli tyhjä, puoti suljettu, kelloseppä poissa. Vaimolta tiukataan, missä mies on. "Mihin lienee lähtenyt poissaollessamme, en minä tiedä. Pakoon kai, on pelännyt joutuvansa sotaväkeen. Minulle hän ei ole jättänyt kirjelippuakaan." — Niin, niin minä sanon. Ei sekään ole muuta kuin valhetta. Joka leikkiin on ruvennut, sen täytyy leikkiä loppuun. Minä en ole valmis kuolemaan, eikä ukkoni myöskään.

Mutta hän oli oikein sanonut, että rauha oli poissa. Ei naurattanut, ei huvittanut, ei ollut mieli reipas eikä rohkea. Tuollekin Aune lapselle oli täytynyt opettaa valehtelemista. Se kuului sotaan, niinhän jokainen teki.

Ei jokainen... Sen tämä matka oli hänelle todentanut.

Ja hän näki taukoamatta edessään Mikon ja Heljän ja kaksi viatonta lasta, jotka jäivät sinne vaarojen kaupunkiin elämään edelleenkin niinkuin varpuset oksalla. Tottapa Jumala piti omistansa huolen.

XVIII

HÄLYYTYSTÄ

Joukko pikkukaupungin herroja oli koossa asianajaja Vuoren luona. He olivat vakavia ja huolestuneita. Kuului hälyyttäviä huhuja, joiden johdosta täytyi neuvotella.

Suurin piirtein, koko isänmaan kannalta katsottuna, oli tilanne kyllä toivorikas, jopa ihastuttava, riemukas. Tiedettiin, että vapaus ja laillisuus oli voittava. Kaikki suuret kaupungit oli valkoinen armeija jo valloittanut. Pääkaupunki oli saksalaisten avulla pelastettu. Voittoisat sotajoukot lähenivät tätäkin ahdistettua paikkakuntaa. Oli vain viikkojen, ehkäpä päivien kysymys, milloin sota oli loppuva.

Niin oli laita. Mutta likeinen hätä pimensi suuret, valoisat näköalat. Mitä enemmän ratkaisu läheni, sitä uhkaavampana punainen valta puristi niitä, jotka vielä olivat sen ulottuvilla.

Kotitarkastuksia ja takavarikkoja tapahtui niin usein, että niitä tuskin enää pahoin pelästyttiin. Selvää tietenkin oli, ettei kukaan mielellään omaisuuttansa kadottanut. Punakaarti tarvitsi lihaa: haettiin pari lehmää likimmästä kartanosta. Agronoomin pojalla oli hyvä ratsuhevonen ja kaunis satula: Salama oli ne huomannut ja lähetti jonkun alipäälliköistänsä ottamaan ne "armeijan tarpeisiin". Kaupunkia pitemmälle ei niitä kuitenkaan viety. Hevosesta tuli Salaman virkaratsu. Kaartin sairaanhoitajattaret jäivät ilman sovittua palkkaa, kun rahastot liiaksi hupenivat: heille takavarikoitiin sen sijaan kaupoista kankaita. Niitä saivat punakaartilaiset muutenkin, sekä miehet että naiset. Jokisen Mantalla oli nähty uusi kaunis keltainen sänkypeite ja hienoja pitsilakanoita. Huhuttiin, että ne olivat peräisin naapuripitäjästä, jonne eräs puna-armeijan osasto oli tehnyt partioretken. Siellä oli morsian, jonka kapiot olivat valmiina odottaneet valkosotilassulhasen paluuta kotiin.

Niin, oli katkeraa ja harmillista, kun tavarat anastettiin, mutta eihän sellainen vahinko kuitenkaan ollut verrattavissa vankeusuhkaan. Yhä tiheämmin alkoi jälleen kuulua, että se ja se isäntä maalla oli raahattu pois kodistaan, tai joku virkamies kaupungissa vangittiin odottamatta. Yleensä heitä ei nyt viety kaupungin miliisivankilaan, vaan kuljetettiin heti toiselle paikkakunnalle. Illalla oli jokaisen ajatus: saanko perheineni rauhassa nukkua aamuun asti? Aamulla ihmiset kyselivät toisiltansa: kuinkahan tämäkin päivä kulunee? Elämä tuntui sietämättömältä alituisessa jännityksessänsä.

Puhelimet oli jo aikoja riistetty asunnoista. Joku harva oli vahingossa jäänyt. Niillä kuunneltiin. Äsken oli kuultu kamalia asioita. Sehän se olikin tuonut herrat kokoon.

Voikko oli sanonut Salamalle: "Me olemme myydyt. Kohta lahtarit voivat olla täällä. Mutta halvasta hinnasta he eivät saa tätä kaupunkia. Kuuluisaksi se vielä on tuleva meidän kauttamme. Ymmärrätkö?" Ja Salama oli vastannut: "Ymmärrän. Kaikkihan on sovittu ja järjestetty siltä varalta."

— Mitä hän saattoi tarkoittaa?

— Luultavasti he ovat miinoittaneet raatihuoneen ja räjähdyttävät sen ilmaan. Onneton, joka silloin on vankina. Ja puolet kaupunkia menee samalla.

— Me asumme hyvin lähellä raatihuonetta, ‒ hätäili nimismies Kalle Bang.

— Asuu niitä toisia vielä lähempänäkin, ‒ huomautti apteekkari terävästi.

— En minä usko räjähdyksiin, he ovat semmoiseen tekoon liian pelkureita ja pikkumaisia, -arveli maisteri Sovio. — Pikemminkin he tekevät totta siitä toisesta uhkauksesta, jonka veli Vuori sattui kuulemaan.

— Panevat toimeen pakko-oton punakaartiin?

— Niin, eivätkö he ole puhuneet siitä?

— Ovat, totisesti. Silloin me olemme helisemässä.

— Tai he kulkevat talo talolta murhaamassa ja sytyttävät lopuksi koko kaupungin tuleen.

— Oho, veli Grönberg! Se on sentään liikaa. Oletko äskettäin käynyt elävissä kuvissa?

— Niin, mutta nyt on kysymys, mitä meidän on tehtävä. Eikö pastorilla ole hyvää neuvoa?

Puhuja, muuan opettaja, kääntyi Mikko Salmen puoleen, joka kutsusta myös oli saapunut Vuoren luo ja tähän asti vaiti, tarkkaavaisena oli kuunnellut toisten tietoja ja arveluita.

— Ei ole minun ymmärtääkseni nyt enää muuta jäljellä kuin tehdä sielunsa tilit Jumalan kanssa, järjestää kotoiset asiansa ja sitte rukoilla armahdusta kaupungille ja odottaa, — hän vastasi vakavasti.

Toiset tunsivat väristystä sydänjuurissaan, sillä heidän täytyi myöntää, että pastori oli oikeassa. Mutta toiset hermostuivat, ja kauppias Grönberg suuttui. Järjestää kotoiset asiansa! Häneenkö piikki oli tähdätty? Olihan yleisesti tunnettua, että hän eli epäsovussa vaimonsa kanssa.

— Emme me tarvitse jumalisia puheenparsia, emme sitä varten ole kokoontuneet. Pastori voi saarnata kirkossa.

— Hiljaa, hiljaa, Grönberg. Keksi parempi neuvo, jos tiedät.

— On kaksinkertainen vartijaketju kaupungin ympärillä. Ulospääsy on nyttemmin mahdoton.

— Olisi pitänyt lähteä paljon ennen, — sanoi maisteri Sovio. — Minä olen ollut niinkuin se mies raamatun vertauksessa, joka ei lähtenyt häihin, koska hän oli emännän nainut. Minulla on nuorikko, joka odottaa ensimmäistä lasta, tehän sen kyllä tiedätte. En hennonut erota hänestä. Nyt ehkä on erottava häpeällä ja väkivaltaisesti.

— Mitenkä häpeällä?

— Eikö ole häpeä, että meidät raastetaan punakaartiin tai murhataan tänne kuin teuraslampaat? Rintamalla nyt olisi miesten paikka. Kasvojani kuumottaa, kun näen meitä näin monta täällä yhdessä. Eikä tässä ole kuin pienoinen osa kaikista tämän kaupungin laillismielisistä miehistä.

— Eihän jokainen voi lähteä sotaan. Sinä olet nuori ja intoilet turhia. Sydämetön olisit ollut, jos olisit vaimosi jättänyt.

— Miten täältä olisit päässytkään?