Part 1

language: Finnish

METSÄN KOULULAISET

Kirj.

WILLIAM J. LONG

Englanninkielestä suomentanut

Mandi Eskola

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

SISÄLLYS:

Mitä metsävuohen kilin pitää tietää Öinen huuto Ismaques kalasääski Pienten kalastajien koulu Kun karhu tulee vastaan Quoskh Tarkkasilmä Unk Wunk piikkisika Laiskurin kujeet Peltokanain iltahuuto Umquenawis mahtava Torven soidessa Intianinkielisten nimien luettelo

ALKULAUSE.

Ken on nähnyt villieläimiä vain harvoin ja vilauksella metsässä, hänestä tuntuu varmaankin oudolta, että on olemassa sellaista, mitä saattaa nimittää metsänväen kouluksi, tai että opetuksella on osansa villieläinten elämässä. Kumminkin lienee varma, että kasvatuksella on ilmeinen merkityksensä korkeampien eläinten keskuudessa. Niiden tieto, miten yksinkertaista se onkin, on kumminkin tulos kolmesta tekijästä: vaistosta, opetuksesta ja kokemuksesta. Vaisto vain antaa alun; emon opetus kehittää ja täydentää vaistoa; ja kosketus ulkomaailmaan, äkillisine ja tuntemattomine vaaroilleen, päättää opetustyön.

Kirjoittaja on useita vuosia tarkannut eläimiä ja pannut muistiin havaintojaan saadakseen mikäli mahdollista selville, mikä näistä kolmesta on määräävä tekijä eläinten elämässä. Muutamia tuloksia näistä tutkimuksista on ennen julaislu kirjassa, jonka nimi on »Metsän koulu». Siinä on muutamia suoraan elämästä otettuja eläinkertomuksia ja lisäksi eräitä teorioja tutkielmien muodossa, joissa koetetaan selittää sitä, mitä kirjoittajan silmät ovat nähneet ja hänen omat korvansa kuulleet suuressa erämaassa eläinten keskuudessa.

Nuorison kirja ei ole sopiva paikka teorioille: sentähden ei sitä osaa kirjasta ole oteltu tähän. Tässä julaistaan vain eläinkertomukset, ja niistä lukija saattaa tehdä omat johtopäätöksensä vaiston ja opetuksen merkityksestä, jos hän tahtoo. Mutta siihen on toinen, parempi keino: tarkastele räystäspääskysiä siihen aikaan, jolloin nuoret linnut ensin jättävät kotinsa. Tai etsi variksen pesä ja katsele niiden näkemättä, miten emälinnut opettavat poikasiaan lentämään, tai seuraa kettua tai jotakin muuta villieläintä, kun se jättää pesänsä ja vie poikasensa ensi kerran tuntemattomien näkyjen, äänien ja hajujen maailmaan. Näin opit muutamien päivien havainnoista paremmin kuin koskaan mistään teorioista huomaamaan, mitä kasvatus merkitsee eläimille.

Nämä kertomukset koskevat eläinyksilöjä. Niiden tarkoituksena ei ole kuvata ryhmän tai lajin tapoja, sillä saman ryhmän eläimet ovat toistensa kaltaisia ainoastaan yleisin piirtein; harrastuksiltaan ja älyltään ne eroavat toisistaan aivan yhtä paljon kuin saman luokan ihmiset, jos vain tarkastat niitä kyllin läheltä.

Tässä käytetyt, nimet ovat milicete-intianien kieltä. Tapaukset ovat kaikki omia näkemiäni, ja minä olen kirjoittanut ne muistiin jo metsässä, teltassani tai kanootissani, aivan semmoisina kuin ne näin.

Stamford, Conn., maaliskuulla 1903.

_William J. Long_.

Mitä metsävuohen kilin pitää tietää

Tuskin vieläkään ymmärrän, miten silmä saattoi ne keksiä, niin peräti hyvässä piilossa ne olivat. Astelin pienen puron vartta, ja sen lirinän houkuttelemana tulin ahtaaseen solaan suuren metsän sydämessä. Suuri kaatunut puu oli poikkiteloin polullani, siltana virran yli. No, sillat ovat ylimenoa varten, siitä ovat metsän pienimmätkin eläjät selvillä. Minä istahdin sammaltuneelle rungolle nähdäkseni, ketä naapurini saattoivat olla ja mitkä pikku jalat olivat kävelleet tätä valtatietä.

Tässä aivan vieressäni näen kynnen jälkiä lahossa kaarnassa. Vain karhu voi tehdä sellaisia syviä, suuria naarmuja. Ja kas vain, tuossa on sen jalan alta luiskahtaneen sammaleen sija. Mooween, mustakarhu, on uupumaton vaeltaja. Se leimaa merkeillään kuusipenikulmaisenkin vuorenkupeen yhtenä ainoana kesäpäivänä, jos vain sille ominainen laiskuus sattuu jättämään sen vähäksikin aikaa. Tuossa, toisella puolella, on hujan hajan pronssinvihreitä kuusenkävyn suomuja, sirpaleita Meekon, punaisen oravan, työpajasta, aivan kuin Meeko olisi ne sinne äkkiä huitaissut kullankarvaisesta esiliinastaan livistäessään katsomaan, kun Mooween meni ohi. Tuolla etäämpänä on vesikon merkki, selvä kuin päivä. Siihen on Cheokhes, vesikko, hetkiseksi istahtanut sammakkoaamiaisensa jälkeen. Ja tässä kannon juurella, johon kyynärpäälläni nojaan, kun istun hiljaa heilutellen jalkojani hitaasti juoksevan puron yllä, on pörröistä keltaista karvaa, joka kertoo minulle, että repolainen Eleemos, eli ovela poika, kuten ystäväni Simmo sitä nimittää, karttaa käpälien kastamista ja sentähden käyttää siltanaan kaatunutta puuta tai puron kiveä, kuten sen kaikki sukulaiset tekevät.

Aivan minua vastapäätä on toinen kaatunut puu pitkällään virran varrella siten, ettei miltään kuljeksivaa vesikkoa vaarallisempi eläin voisi käyttää sitä hyväkseen. Sen juuren alla, virrasta poispäin, on salainen, tilava pikku komero, jonka oviaukkoa peittää riippuvat juuriuutimet aivan kuin esirippu. »Mikä erinomainen pesänpaikka», ajattelin, »sillä sieltä ei mikään milloinkaan saattaisi löytää.» Aivan kuin todistaakseen ajatukseni vääräksi, satutti silloin harhaantunut auringonsäde paikkaan ja loi kirkkaita valotäpliä, jotka tanssivat ja karkeloivat kaatuneen rungon ja juuren alla. »Ihanaa!» huudahdin minä, kun valo sattui ruskeaan hiekkaan ja kirjaili sen valkeaksi ja keltaiseksi. Auringonsäde poistui taas, mutta näytti jättäneen jälkeensä kirkkautensa, sillä juuren alla pysyi hiekka yhä kullanruskeana, ja sieltä näkyi vieläkin valkoisia ja keltaisia täpliä. Kumarruin nähdäkseni paremmin; pistin käteni sisään — silloin ruskea hiekka muuttui äkkiä suloisen pehmoiseksi turkiksi. Valkean ja keltaisen väikkeen loivat kahden pikku kilin täplikkäät kyljet. Ne makasivat siinä säikähtyneinä aivan hiljaa, juuri niin kuin niiden emo oli ne poistuessaan piilottanut.

Ne olivat vasta muutaman vuorokauden vanhoja, kun minä ne löysin. Kumpikin oli synnyinpuvussaan, ja kummallakin, luulenpa, oli varmaan myös jonkinlainen taikaviitta yllään, sillä kun ne vain paneutuivat mihin hyvänsä makaamaan hiljaa, niin ne kävivät näkymättömiksi. Hieno kirjailu, joka muistutti valon ja varjon leikkiä lehvikössä, kätki nämä pikku oliot täydellisesti niin kauan kuin ne pysyttelivät hiljaa ja antoivat auringonsäteiden tanssia turkillaan. Niiden kauniit päät olisivat tarjonneet taiteilijalle erinomaisen aiheen, — niin hennot, suloiset ja hienosti väritetyt ne olivat. Ja niiden suurissa lempeissä silmissä asui kysyvä viattomuus, kun loit niihin katseesi. Tuo ilme koski suoraan sydämeesi ja sai sinut haluamaan noita kauniita luontokappaleita heti omiksesi. Tosiaankaan ei koko suuressa metsässä ole mitään, joka niin voimakkaasti valtaisi sydämesi kuin pienen metsävuohenkilin katse.

Ne olivat aluksi arat ja makasivat kylki kyljessä hituistakaan liikahtamatta. Kuuliaisuuden vaisto — jokaisen tähän maailmaan syntyneen eläimen ensimmäinen ja vahvin vaisto — sai ne tottelemaan emon käskyä pysyä paikallaan ja olla hiljaa, kunnes emo palaa. Vielä sittenkin, kun olin työntänyt syrjään juuriuutimen ja silmin näin ja käsin kosketin niitä, ne yhä pitivät päänsä maata vasten ikäänkuin yhä vieläkin tahtoen saada katsojan uskomaan, että ne olivat vain pala ruskeata maata ja että pilkut niiden välkkyvällä viitalla olivat vain kesäisen päivänpaisteen luomia täpliä.

Tunsin itseni tunkeilijaksi. Minun olisi pitänyt heti mennä matkaani ja jättää ne, mutta pikku oliot olivat aivan liian kauniit maatessaan siinä somassa vanhassa pesässä. Niiden lempeissä silmissä ilmeni vuorotellen pelkoa, ihmettelyä ja kyselyä, kun ne kääntyivät minuun. Meidän luonteeseemme kuuluu, että me emme saata nähdä mitään kaunista haluamatta lähestyä, nähdä ja katsella sitä ja päästä sen omistajaksi. Ja tässä oli sellaista kauneutta, jota harvoin tapaa. Vaikka olin kutsumaton vieras, en raskinut lähteä pois.

Käsi, joka kosketti pikku eläimiä, ei tuonut mukanaan vaaran tunnetta. Se etsi niiden samettikorvien takaa sen paikan, jota ne antavat naaraan kahnuttaa, se liikkui hyväilevästi sivellen niiden selkää pitkin lanteille saakka, se antoi kämmenpohjan varovasti kaartua niiden kostean kuonon alle: ne pistivät heti kielensä ulos, sillä kädessä tuntui lievä suolan maku. Äkkiä ne kohottivat päätään. Kaikki teeskentely oli nyt poissa. Ne olivat unohtaneet piiloutumisensa, ensimmäisen, mitä niille oli opetettu; ne kääntyivät ja suuntasivat suoraan silmiini suuren, viattoman, kysyvän katseensa. Se oli lumoavaa. Henkensä uhalla, jos tuli tarvis, puolustaisi sellaisia pikku olioita, kun on nähnyt niillä tuollaisen katseen.

Kun vihdoin olin kylläkseni niitä hyväillyt ja nousin, niin ne kohosivat vaappuville jaloilleen ja tulivat ulos majastaan. Emo oli käskenyt niitä pysymään paikoillaan. Mutta tässä oli toinen suuri, hyvä eläin, johon saattoi ilmeisesti vaaratta luottaa. »Ota vastaan lahjat, joita jumalat sinulle suovat», oli varmaan niiden pikku aivojen ajatus. Ja suolan maku niiden kielen päässä, kun ne olivat nuolleet kättäni, oli suloisinta, mitä ne siihen asti olivat oppineet tuntemaan. Kun käännyin pois, niin ne juoksivat jäljessäni vaikertelevasti äännähdellen saadakseen minut kääntymään takaisin. Kun pysähdyin, niin ne tulivat luokseni, painautuivat kylkeeni yksi kummallekin puolelleni, kohottivat päänsä silitettäväksi ja hyväiltäväksi.

Minulle, joka seisoin siinä aivan viehättyneenä ja ihmeissäni, olivat ne kuin onnistunut taulu, joka esittää äsken syntyneen ensimmäisiä vaikutteita maailmasta. Niiden korvat värähtelivät jo levottomasti metsävuohelle ominaisella tavalla ja heristyivät vaistomaisesti kuulemaan jokaista ääntä. Lehti risahti, oksa murtui, puron sävel muuttui, kun uiva risu patosi juoksun: vuohenkilin huomio jännittyi heti. Silmät, korvat, nenä tarkkasivat ilmiöitä. Sitten ne loivat hiljaa silmänsä minuun. »Tämä on ihmeellinen maailma. Tämä suuri metsä on täynnä musiikkia. Me tiedämme niin vähän; ole hyvä ja kerro meille kaikki tietosi siitä», sanoivat kauniit silmät, kun ne katsoivat minuun täynnä viattomuutta ja elämäniloa. Sitten kädet, jotka lepäsivät kummallakin pehmeällä kaulalla, siirtyivät hyväilevästi sivellen alas niiden korvallisilta ja tulivat niiden kostealle turvalle. Heti metsä ja sen musiikki hävisi; kysymykset katosivat niiden silmistä. Kieli työntyi ulos, ja kaikki tuntemattomat äänet unohtuivat uuteen tunnelmaan, kun ne alkoivat innokkaasti nuolla ihmisen kämmenpohjaa, jonka epätasainen pinta maistui kieleen niin ihmeelliseltä. Ne nuolivat vielä käsiäni, tungeksien sivuillani, kun jokin oksa kaukana takanamme risahti heikosti.

Oksan risahdus ilmaisee tarkoin kaiken, mitä metsässä tapahtuu. Kumma kyllä, ei ole kahta eläintä, jotka aivan samalla tavalla polkisivat oksan poikki, vaan jokainen antaa erilaisen varoittavan äänen. Karhun astunnan ryske, paitsi milloin se lähestyy otusta, on raskas ja huoleton. Kun hirven sorkka katkaisee oksan, niin se tukehuttaa äänen ennen kuin se ilmaisee tietoaan kuuluville. Jos oksa äännähtää metsävuohen alla sen kulkiessa metsän läpi, niin ääni on terävä, kimeä, herkkä; se tuo mieleen veteen putoavan sadepisaran pulpahduksen. Ja takanamme vastikään kuuluneen äänen suhteen ei voinut erehtyä. Pikku ystävieni emo oli tulossa.

Minä en olisi tahtonut säikyttää sitä ja niin menettää tästä hankkimaani luottamusta; siksipä juoksin takaisin pesälle ja pikku paaperot juoksivat kintereilläni. Ennen kuin olin puolitiessä, kuului taas terävä oksan narahdus; pensaikko alkoi yhtäkkiä ritistä, ja emo syöksyi esille hiljaa mää'ähtäen nähdessään kotinsa katoksen.

Huomattuaan minut se pysähtyi äkkiä, vavahteli kovasti, korvat työntyivät eteenpäin, kahden varoittavan sormen tavoin, ja sen silmissä oli sanoin kuvaamaton pelko, kun se näki vihollisen pienokaistensa vieressä silittämässä niiden viatonta kaulaa. Sen ruumis huojahti, joka lihas jännittyi ponnahdukseen; mutta jalat näyttivät aivan juurtuneen paikkaansa. Se palautti hiljaa tasapainonsa, ja silmät tuijottivat koko ajan minuun; se liikahti taapäin, kun vaaraa ennustava lemu tunkeutui sen sieraimiin. Mutta jalat pysyivät yhä maassa kiinni. Se ei voinut liikkua paikaltaan. Se ei saattanut uskoa silmiään. Kun minä siinä varroin tyynenä ja koetin saada katseeni puhumaan mahdollisimman ystävällistä kieltä, niin käreä kurkkuääni _k-a-aa-h! k-a-a-a-h!_, metsävuohen hätähuuto, rämähti kuin rummun pärinä kautta metsän, ja samalla emo laukkasi takaisin piiloonsa.

Tämän äänen kuullessaan pienokaiset hypähtivät kuin nuoli päinvastaisella suunnalla olevaan pensaikkoon. Mutta vieras paikka peloitti niitä; käreä huuto, joka rämisten kulki läpi säikähtyneiden salojen, sai ne sanomattoman kauhun valtaan. Samassa ne palasivat taas takaisin, painautuivat lähelleni ja rauhoittuivat kokonaan, kun käteni hivelivät hiljaa niiden kylkiä.

Ympärillämme, poissa näkyvistämme, laukkasi pelonvaltaama emo, kutsuen, kutsuen. Milloin se näytti päänsä, pelko syvällä silmissään, milloin riensi pois valkea lippunsa ylhäällä osoittamassa pienokaisille oikeaa tietä. Mutta nämä eivät kuunnelleet ensi hälyytystä. Niiden mielialassa oli kyllä tapahtunut ilmeinen muutos; niiden korvat väreilivät levottomasti, ja niiden silmät, jotka eivät vielä olleet kyllin tarkat mittaamaan välimatkoja ja keksimään emoa sen piilopaikasta, olivat täynnä outoa pelkoa, kun ne kysyen katsoivat minuun. Siitä huolimatta ne hälyytyksen jälkeenkin luottivat ystävällisyyteeni, jommoista ei koirien ajama ja pyssyjen vainoama emo-rukka ollut koskaan saanut kokea. Ne seisoivat paikoillaan, mihin niitä kehoitti viisaus, syvällisempi kuin emon kokemus, jääden sinne, missä tiesivät olevansa turvassa.

Minä johdin ne hitaasti takaisin piilopaikkaan, annoin niiden vielä nuolaista kättäni ja ohjasin ne hellästi juuriuutimen taakse. Kun ne tahtoivat tulla ulos, työnsin minä ne takaisin. »Pysykää siellä ja olkaa kuuliaiset emollenne! Pysykää siellä ja totelkaa emoanne!» kuiskasin niille. Ja vielä nyt puolittain uskon, että ne ymmärsivät, ei sanoja, vaan niiden takana piilevän tunteen, sillä ne jäivät hetken päästä paikoilleen ja katsoivat minuun suurin, kummastelevin silmin. Minä poistuin sitten näkyvistä, hyppäsin yli kaatuneen rungon eksyttääkseni ne jäljiltäni siltä varalta, että ne tulisivat ulos, menin puron poikki, ja hiivin pois näkyvistä pensaikkoon. Päästyäni näin pois äänen kuuluvilta kiiruhdin avoimelle paikalle vähän matkan päähän, minne kulorinteen puolipalaneet rungot näkyivät epäselvästi läpi metsän vihreyden, kiipesin, tähystelin ja vaihdoin paikkaa, kunnes lopulta voin nähdä kaatuneen puun, jonka juurien alla pikku viattomat ystäväni olivat piilossa.

Käheä hätähuuto oli vaiennut; metsässä oli taas kaikki hiljaista. Sitten pensaikko liikahti, ja minä näin vuohiemon hiipivän puron takaa, pysähtyvän, tähystelevän ja kuuntelevan. Se määkyi vienosti, juuriuudin työntyi syrjään, ja pienokaiset tulivat ulos. Kun emo näki ne, niin se kiiruhti juosten niitä kohden. Suuri ilo kuvastui sen siron ruumiin kaikissa piirteissä, kun se syöksähti niiden luo, painoi päänsä alas ja nuuski niitä hienolla kuonollaan päästä häntään, pitkin kylkiä ja lanteita, tullakseen vakuutetuksi, että ne olivat hänen omat pienokaisensa ja ettei niille ollut tehty mitään pahaa. Kaiken aikaa kilit painautuivat emon kylkeä vasten, kuten olivat hetki sitten tungeksineet minun kyljessäni, ja nostivat päänsä koskettaakseen kuonollaan emon sivuja ja kysyäkseen omalla tuhmalla tavallaan, mitä tämä kaikki merkitsi ja miksi emo oli juossut pois.

Sitten tuli ihmisen tuoksu uudelleen emon sieraimiin, ja sen valtasi äkkiä tunne, että oli kerrassaan välttämätöntä opettaa pienokaisille äsken laiminlyöty toinen läksy, ennenkuin uusi vaara ne yllättäisi. Se juoksi suuressa kaaressa, ja käheä _k-a-a-a-h! k-a-a-a-h!_ rämisi taas läpi metsän. Sen häntä oli suorana pystyssä, valkoinen lippu oli kuin vilkkumajakka, kun se laukkasi matkaansa. Kilit seisoivat hetken hämillään, vavisten uudesta yllätyksestä. Sitten niidenkin lippu lennähti ylös, ja hoikilla säärillään ne ponnistivat läpi metsän ryteikön ja yli kuoppaisen maan seuraten uljaasti johtajaansa. Ja katsellessani tätä piilopaikastani minä tunsin epämääräistä mielipahaa siitä, että ne eivät enää koskaan olisi minun, ei hetkeäkään. Näin ainoastaan pensaikon mutkailevat väreet ja siellä täällä vilahduksen pienestä valkeasta lipusta. Niin ne menivät mäkeä ylös, pois näkyvistäni.

Ensiksi, makaa hiljaa; ja toiseksi, seuraa valkoista lippua. Kun tämän kerran jälkeen taas näin ne, ei emon tarvinnut hätähuudolla muistuttaa niitä näistä kahdesta asiasta, jotka jokaisen kilin täytyy tietää voidakseen elää ja kasvaa isoksi suurissa metsissä.

Öinen huuto

Tämä on loppu kertomukseen pienistä kileistä, jotka löysin sammaleisen kummun alta puronvarrelta. Kerron juuri sen, mitä näin. Niitä oli kaksi, kuten muistanet, ja vaikka ne ensi silmäyksellä näyttivät aivan yhtäläisiltä, niin huomasin pian, että on aivan yhtä suuri ero kilien koin ihmistenkin välillä. Silmät, kuono, ruumiinmuoto, luonne, — kaikkien näiden suhteen ne erosivat toisistaan yhtä paljon kuin vertauksen viisaat ja tyhmät neitsyeet. Toinen niistäkin oli viisas, toinen perin tyhmä. Toinen oli tottelevainen ja oppivainen; se ei koskaan unohtanut toista läksyään, seurata valkoista lippua. Toinen taas seurasi heti alun pitäen vain omaa älytöntä päätään ja jalkojaan, ja tajusi vasta liian myöhään, että tottelevaisuus merkitsee elämää. Olenpa varma, että se siihen asti, kunnes karhu keksi sen, ajatteli omalla tuhmalla tavallaan, että tottelevaisuus on vain raukkoja ja tietämättömiä varten, ja että kuri on pelkkää omavaltaisuutta, johon kaikki salojen emot ovat ryhtyneet, estääkseen pikku villieläimiä tekemästä miten ne haluavat.

Vanha viisas emo vei kummankin toiseen paikkaan, kun se huomasi, että minä olin ne löytänyt, ja kätki ne syvemmälle salon piiloihin lähemmäksi lampea, mistä se saattoi pikemmin tulla niiden luokse omilta laidunmaillaan. T-m-n edellä kerrotun ihmeellisen kohtaamisen jälkeen minä joka päivä aikaisin aamulla tai myöhään illalla, jolloin emovuohet ovat laiduntelemassa purojen varsilla, kuljin pitkin laaksoa siinä toivossa, että taas löytäisin nuo poikaset ja voittaisin uudelleen niiden luottamuksen. Mutta ne eivät olleet siellä. Sen sijaan aloin tarkata erästä vesikkoperhettä, joka asusti kolossa erään juuren alla, ja suurta pöllöä, joka aina nukkui samassa puussa. Eräänä päivänä, kun muuan peltokanaparvi oli viekoitellut minut pois villistä marjapensaikosta viileään, vihreään saarentoon keskellä palanutta aluetta, yllätin äkkiarvaamatta metsävuohen kileineen, jotka kaikki makasivat kaatuneen puunlatvan alla ja nukkumalla viettivät helteistä sydänpäivää.

Ne eivät huomanneet minua, mutta säikähtivät pahanpäiväisesti, kun oksa, jolla seisoin tähystelemässä peltokanojani, katkesi allani ja minä pudota retkahdin suurella rytinällä kaatuneen puun juurelle. Sieltä näin hyvin, jota vastoin minua tuskin saattoi huomata edes itse Kookooskoos, suuri sarvipöllö. Heti ensi risahduksesta ne kaikki hypähtivät ylös, kuten tonttu rasiastaan, kun sen vieteriin kosketaan. Emo nosti heti valkean lippunsa — jonka virkaa tekee sen oivan hännän lumivalkea alapuoli, ja joka on kuin vilkkumajakka sekä päivällä että yöllä — ja kiiti matkaan kärähyttäen ilmaan _k-a-a-a-h_ hätähuutonsa. Toinen pienokaisista seurasi sitä heti paikalla askel askeleelta, oma pieni valkea lippu nostettuna merkiksi mahdolliselle jäljessä kulkijalle. Mutta toinen kili, se juoksi vain omaa tietään, pysähtyi, tuijotti, puhalteli ja polki maata hennolla jalallaan, -ilmeessään hullunkurinen sekoitus uteliaisuutta ja uhmaa. Emo sai palata kaarrellen kahdesti takaisin, ennenkuin se vihdoin vastahakoisesti seurasi. Joka kerta kun emo hiipi takaisin, sen häntä oli alhaalla ja lipatti levottomasti. Kun tämän näet, niin voit olla varma siitä, että tuoksu sinusta on tuonut metsän halki varoittavan tiedon metsävuohen herkkiin sieraimiin. Mutta kun se taas ponnahti pois, oli valkea lippu suorana koholla, vilkkuen aivan tyhmän kilin nenän edessä ja selittäen sille yhtä selvästi kuin konsanaan mikään puhekieli, mitä merkkiä sen tuli seurata, jos mieli välttää vaaraa ja säästyä katkaisemasta jalkojaan sotkuisessa pensaikossa.

Vasta pitkän aikaa jälkeenpäin, kun monesti olin tarkannut noita kilejä, tulin täysin oivaltamaan, miten suuriarvoinen tuo merkinanto on. Ken seuraa säikähtynyttä metsävuohta ja näkee tai kuulee sen hyppien laukkaavan huimaa vauhtia yli kallionlohkareiden, kaatuneiden puiden ja sotkuisten pensaikkojen, kohoavan äkkiä tuulenkaatamalle rungolle ja putoavan toiselle puolen sen tietämättä ensinkään edeltäkäsin, mitä siellä on vastassa, kiitävän kuin nuoli maalla, missä sinun täytyy liikkua hitaasti kuin etana, jotta et taittaisi jalkojasi tai nyrjähyttäisi nilkkaasi, — hän kysyy ihmetellen itseltään saamatta vastausta, miten mikään metsävuohi voi elää puoltakaan vuotta metsän erämaassa murskaamatta jalkojaan. Ja jos tapaat metsävuohen yöllä ja kuulet sen mennä rytistävän tiehensä pimeässä samaa huimaa vauhtia läpi tiheän ryteikön, vieläpä kenties paikkojen, joiden läpi sinä vasta tarkan tutkistelun jälkeen voit päivänvalossa selvitä, silloin vasta huomaat, että ihmeellisin kohta metsävuohen elimistössä ei ole sen tarkat silmät tai korvat, eikä sen hieno hajuaisti, joka on sata kertaa herkempi kuin mikään ilmapuntari, vaan sen huomaamatta jääneet jalat, joissa näyttää olevan silmät ja hermot vieläpä aivotkin ahdettuina kovaan kuoreen, sen sijaan, että ne olisivat pelkkää tunnotonta ainesta, kuten ulkoapäin katsoen luulisi.

Katso emoa tuolla, kun se kiitää eteenpäin ja kehoittelee huoletonta pienokaistaan seuraamaan itseään. Se ajattelee yksinomaan kiliään; ja nyt näet, että sen jalat saavat pitää huolta itse itsestään. Kun se nousee yli suuren tuulenkaataman puun, niin ne riippuvat velttoina nivelissään, kuten kädestä vedetty hansikas, mutta sittenkin ne näyttävät vartoavan ja tarkkaavan. Sorkka hipaisee oksaa; salamana se ojentuu ja putoo; tuskin se on koskettanut tuota estettä, kun se jo tietää, onko syytä höllentää vai pingoittaa, kohota vai pudota sitä vasten. Juuri ennen kuin se koskettaa maata alas tullessaan, katso, ihmeelliset takasorkat kiepsahtavat edelle, tunnustelevat pohjaa hipaisullaan ja jännittyvät hetkeksi, niin lyhyeksi, ettei silmä eroita, ponnahtaakseen alustaltaan, olkoon se sitten kivilohkare, laho puu tai myöden antava sammal, uuteen loikkaukseen. Etujalat ovat seuranneet nopeita silmiä edellä ja ampuneet suoraan ja varmasti tähtäämäänsä paikkaan, mutta takasorkkien täytyy itse löytää sijansa, ja melkein ennenkuin ne tapaavatkaan pohjan, pitää niiden olla taas valmiina jännittyneiden lihasten sysäykseen.

Ainoastaan kerran olen tavannut kilin, jonka jalka oli kouluuntumattomana katkennut, ja kerran kuulin, että haavoitettu uros, jota koirat olivat ajaneet, oli kaatuen taittanut jalkansa siitä enää nousematta. Tuollaiset ovat harvinaisia tapauksia. Kumma, ettei niin käy jok'ikiselle metsävuohelle, jota pelko ajaa läpi erämaan metsien.

Ja tässä on toinen syy, miksi kilin täytyy oppia tottelemaan viisaampaa päätä kuin sen oma pää on. Siksi kunnes kilin pikku jalat ovat harjaantuneet, täytyy emon valita sille tie; ja viisas kili hyppää suoraan emon jälkiin. Tämä selittää, miksi metsävuohet, täysikasvuisetkin usein kulkevat jonossa; toisinaan puolisen tusinaa niitä seuraa viisasta johtajaa, astuu sen jälkiin jättäen näin ainoastaan yhdet jäljet. Osaksi tämä ehkä johtuu siitä, että ne tahtovat pettää vanhaa vihollistaan, sutta, ja uutta vainoojaa, ihmistä, ja sen vuoksi piilottavat hennomman jäljet suuren uroksen sorkanjälkiin; mutta joka tapauksessa se näkyy olevan vanha tapa, joka juurrutetaan nuoriin kileihin jo silloin kun niitä opetetaan seuraamaan lippua.

Toisen löytöni jälkeen minulla oli tapana iltapäivisin mennä järvelle, lähelle kilien piilopaikkaa ja odottaa kanootissani, että emo tulisi esiin ja ilmaisisi minulle, minne se oli jättänyt pienokaisensa. Kilit varttuivat ja lihosivat, mutta emo kuihtui imettämisestä, niin että se näytti vallan nälkiintyneeltä. Odottaessani kanootissani saatoin monesti kuulla pensaikon rytisevän, kun se juosta hyrrytti suoraan alas lammelle melkein huolettomasti, ja sitten näin sen pujahtavan esiin vettä reunustavan pensasverhon lomasta. Pikaisella silmäyksellä tai ilmaa nuuskaisemalla se tutki, oliko ranta selvä, että saattoi hypähtää liljapatjalle. Toisinaan kanootti oli selvästi näkyvissä, mutta se ei huomannut, kun se nyhti meheviä silmuja ja varsia ja nieleksi niitä kuin nälkäinen susi suurella ruokahalulla. Silloin minä meloin rantaan ja lähdin sen tulomatkalla jättämien jälkien suuntaan tarkkaan etsimään kilejä.

Ainoastaan kaksi tai kolme kertaa onnistuin ne löytämään. Poikaset olivat jo villiintyneet; ne olivat unohtaneet koko meidän ensi tapaamisemme, ja kun minä näyttäydyin tai jos oksa murtui liian lähellä niitä, niin ne sujahtivat nuolena pensaikkoon. Toinen juoksi aina suoraan tiehensä, valkea lippu koholla; se muisti opetuksen. Mutta toinen meni mutkitellen, pysähtyi joka käänteessä katsomaan taakseen ja tutkimaan minua silmin ja korvin.

Tuollainen tottelemattomuus saattoi loppua vain yhdellä tavalla. Näin sen kyllin selvästi eräänä iltapäivänä, jolloin pikku veikon tarina olisi loppunut lyhyeen väijyvän Upweekisin, kuloseutujen tumman ilveksen käpälän iskusta, jos minä olisin ollut tavallinen metsänkävijä. Oli myöhäinen iltapäivä, kun tulin yli harjun matkalla lammelle pitkin metsävuohenpolkua, ja loin katseeni alas pitkään, kapeaan laaksoon, jossa kasvoi reheviä marjaisia pensaita ja siellä täällä törrötti tulenkärventämä puu, ikäänkuin lisäämässä paikan autiutta.

Aivan minun alapuolellani söi ahmiva metsävuohi; ainoastaan takaruumis näkyi pensaikosta. Katselin sitä hetken, sitten kumarruin ja aloin nelinkontan ryömiä sitä kohden, nähdäkseni kuinka lähelle pääsisin ja mitä uutta saisin oppia. Mutta jo ensi liikahduksella (siihen asti olin seisonut liikkumattomana kuin kanto harjulla) kili, joka nähtävästi oli koko ajan vahtinut minua piilopaikastaan, juoksi esiin ja päästi ilmoille terävän varoittavan vihellyksen. Emo kohotti päänsä ja katsoi suoraan minuun aivan kuin se olisi ymmärtänyt merkinannosta enemmän kuin minä olin luullut mahdolliseksi. Ei se epäröinyt eikä etsinyt hetkeäkään. Sen silmät suuntautuivat suoraan minuun, aivan kuin kilin huuto olisi sanonut: »Äiti, takanasi, polulla toisen harmaan kallion luona!» Sitten se ponnahti pois kuin vieterin viskaamana yli juurien ja kallioiden, ja kiiti vastapäiselle kunnaalle korskuen käheästi joka askelella. Valpas kili seurasi laukaten kerrassaan loistavalla tavalla.

Emon ensimmäisen hälyytyskorskahduksen kuuluessa pensaikko rasahti lähellä emon syömäpaikkaa ja toinen kili juoksi näkyviin. Tunsin sen heti — se oli se tomppeli-kili — ja tiesin myös, että se oli vitkastellut liian kauan voidakseen enää lähteä seuraamaan lippua. Nyt se oli hämmennyksissä, säikähdyksissä, vallan tolaltaan. Se kiiti nuolena ylös metsävuohenpolkua, mutta väärään suuntaan, suoraan minua kohti, ja ehti jo kahden hypähdyksen matkan päähän ennenkuin se huomasi ihmisen, joka ryömi polvillaan sen edessä ja levollisesti piti sitä silmällä.

Kun se näki tuon oudon ilmiön, niin se pysähtyi paikalla ja näytti minusta kutistuvan yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Sitten se vetäytyi kyljittäin suuren kannon luo, piilottautui juurien sekaan ja seisoi hiljaa kuin pölkky, — kaunis viattomuuden ja uteliaisuuden kuva, kehyksenä kuusenkannon karkeat, ruskeat juuret. Piilottautumisen ja hiljaapysymisen taidon se oli ensinnä oppinut. Mutta toisen taitonsa, jota se nyt juuri olisi eniten tarvinnut, se oli aivan kokonaan unohtanut.

Viisi minuuttia me katsoimme siinä toisiamme silmää räpäyttämättä. Sitten sen ensimmäinenkin taito unohtui. Se hiipi kyljittäin taas polulle, astui minua kohti kaksi vaappuvaa, lyhyttä askelta ja polki somasti vasemmalla etujalallaan. Se oli nuori uros, joka osasi tuon polkemistempun ilman opetusta. Se on ikivanha keino saada toinen liikkumaan, saattaa hänet melulla ja uhkaavalla liikkeellä näyttämään, mikä olet miehiäsi ja mitä tuumia haudot. Mutta kun ihminen ei sittenkään liikahtanut, niin kili säikähti omaa rohkeuttaan ja luikki pakoon pitkin polkua. Kaukaa vastakkaiselta kummulta kuulin emon kutsuvan sitä. Mutta se ei ottanut kutsua varteen, se tahtoi omin neuvoin päästä asioista perille. Siinä se taas oli polulla ja tarkasteli minua. Minä otin nenäliinani ja huiskutin hiljaa; silloinpa se juoksi takaisin katsomaan tätä kummaa, pysähtyen vähän väliä tarkastelemaan ja polkien pikku jalallaan näyttääkseen minulle, ettei se ollut pelkuri.

»Pikku tomppeli, minä pidän sinusta», minä ajattelin», sillä se voitti minun sydämeni puolelleen, kun se siinä seisoi ja katseli lempeillä silmillään ja polki pikku jalallaan. »Mutta», ajattelut edelleen, »miten olisi sinun jo nyt käynyt, jos karhu tai ilves olisi nostanut päänsä yli harjanteen? Ensi kuussa jo loppuu rauhoitusaika; silloin tulee tähän metsään metsästäjiä ja niistä muutamat jättävät sydämensä kotiin vaimojensa ja lastensa luo. Sinä et voi luottaa heihin, usko minua, pikku rukka. Emosi on oikeassa, sinä et voi heihin luottaa.»

Ilta oli jo pitkällä. Emon ääni kaikui yhä tuskaisempana ja vaativampana yli pimenevän vuorenrinteen. »Ehkäpä», ajattelin, sillä tunsin äkkiä piston omassatunnossani, »ehkä tein sinulle väärin, pikku veikko, kun annoin sinun tuntea suolan makua silloin ja opetin sinua luottamaan olioihin, joita tapaat erämaassa.» Niin käy useinkin, kun menemme sekaantumaan luonto-emon asioihin, sillä hänellä on omat syynsä järjestää asiat niin kuin ne ovat järjestetyt. »Mutta ei! Teitä oli silloin kaksi siellä pesässä, toinen, — joka nyt on tuolla emonsa kanssa, missä sinunkin pitäisi olla —, se tietää, että vanhat lait ovat paremmat kuin uudet ajatukset, varsinkin uudet ajatukset tyhmän nuorukaisen päässä. Sinä olet aivan väärässä, pikku tomppeli, huolimatta somasta uteliaisuudestasi ja pikku jalkasi sirosta poljennasta, joka valtaa kokonaan sydämeni. Ehkä minä olen syyllinen sittenkin; joka tapauksessa opetan sinua nyt paremmin.»