Part 3

Aivan sääskien alapuolelle Ismaquesin tupahirsien lomaan oli eräs närhipari rakentanut pesänsä ja elätti siinä poikasiaan niillä runsailla muruilla, jotka rikkaan pöydältä putosivat. Oli hauskaa ja jännittävää nähdä, miten tuo harvinainen ystävyys muutti närhin luonnetta. Deedeeaskhilla, sininärhillä, ei ole ainoatakaan ystävää metsänväen joukossa. Kaikki tietävät, että se on varas ja juonittelija, ja ajavat sen armotta pois, milloin tapaavat sen pesänsä läheisyydessä. Mutta suuret kalasääsket lausuivat sen tervetulleeksi ja luottivat siihen, ja närhi osoittautui täysin tämän harvinaisen luottamuksen arvoiseksi. Se ei koskaan pyrkinyt varastamaan poikasilta, ei silloinkaan, kun emolintu oli poissa, vaan tyytyi, kun sai poimia poikasilta varisseet palat. Ja runsain mitoin se maksoi takaisin Ismaquesille velkansa pitämällä silmällä pesää ja vieläpä koko vuoren rinnettä. Metsässä ei tapahtunut mitään, mitä närhi ei tiennyt; se muistutti näin ennen kaikkea valpasta terrierikoiraa, joka tietää, että sen tarvitsee vain haukkumalla kutsua avuksi suurempi voima, joka kykenee karkoittamaan kaikki vaarat. Kun metsänväkeä tuli alas vuorelta herkuttelemaan puunjuurelle tippuneilla kalanpäillä, niin Deedeeaskh laskeutui niiden joukkoon kirkumaan ja hääräilemään tyydyttämättömän uteliaana. Niin kauan kuin ne ottivat vain omansa, ei närhi nostanut melua. Se oli vain vahtimiehenä mukana ja antoi kuokkavieraiden katkerasti tuntea erehtyneensä, jos ne osoittivat halua heittää pahansuopia silmäyksiä ylös pesään. Kerran, kun kanoottini liukui pitkin rantaa, kuulin närhin tutun hätähuudon. Kalasääsket leijailivat järvellä tähystelemässä, viiluisiko kaloja lähellä pintaa ja syöksyivät heti pesälle hälyytyksen kuullessaan. Minä painauduin kauemmaksi järvelle ja näin sieltä, kuinka kalasääsket lensivät pienessä ympyrässä puunlatvojen yllä ja päästivät kiukkuisasti teräviä ja lyhyitä parahduksia. Sitten ne alkoivat ankarasti ahdistaa jotakin eläintä — luultavasti kiiltonäätää, joka oli kiipeämäisillään puuhun. Minä läksin hiipimään paikalle nähdäkseni, mitä oli tekeillä, mutta ennenkuin ehdin perille, olivat ne jo karkoittaneet tunkeilijan tiehensä. Kuulin kuinka toinen närhistä seurasi rosvoa kauas metsään ja piti suurta hälinää ilmaistakseen siten Ismaquesille miten etäällä se nyt oli. Toinen närhi oli sillaikaa pikku poikasiensa luona suurten tummien siipien varjossa. Pian Deedeeaskh palasi taas takaisin, oli innoissaan ja kertoi omalla tavallaan suurella touhulla, että se oli ajanut tuon lurjuksen aina sen pesälle saakka ja että se tästä lähtien pitää sitä tarkasti silmällä.

Jos suuri haukka tuli lähettyville tai jos nuori pöllö jonakin pimeänä iltana liikkui lähimetsässä, nosti närhi hälinän, ja kalasääsket palasivat heti järveltä. Oliko Deedeeaskhilla suurempi huoli omista poikasistaan kuin nuorista kalasääskistä, sitä en ollenkaan voi tietää. Kalasääskien käyttäytymisessä sellaisissa tilaisuuksissa oli omituisesti pelkoa ja uhmaa sekaisin. Emo oli pesässä, Ismaques itse kierteli pesän yläpuolella, ja kummatkin kirkuivat kimeitä uhmaavia vihellyksiä. Mutta höyhenpeitteisen rosvon kimppuun ne eivät koskaan käyneet niinkuin ne olivat käyneet kiiltonäädän kimppuun, ja mikäli minä huomasin ei se ollut tarpeen. Kookooskoos, pöllö, ja Havahak, haukka, saattoivat olla hyvinkin nälkäisiä, mutta kun ne näkivät noiden suurien siipien kaartelevan pesän yläpuolella ja kuulivat kimeän taisteluhuudon, niin ne kaikkosivat kiireesti muille metsästysmaille.

Oli vain yksi ainoa vihollinen, joka tuotti kalasääskille varsin vakavaa haittaa; kuitenkin sekin tapahtui olosuhteisiin nähden mahdollisimman lievällä tavalla. Se vihollinen oli Cheplahgan, kotka. Kun se oli nälkäinen eikä ollut itse löytänyt mitään ja sen kaksi poikasta pesässä kaukana vuoristossa halusi vaihteeksi kalaa, niin se heitti siipensä tuulen varaan ja kohosi yläilmoihin, mistä se näki kalasääsket järvellä kalastamassa. Hiljaa leijaillen se saattoi vartoa tuntikausia, kunnes näki Ismaquesin saavan suuren kalan. Silloin se syöksyi alas kuin nuoli ja kävi käsiksi Ismaquesiin terävillä kynsillään, kuten rosvo ainakin. Oli aivan turhaa koettaa paeta. Toisinaan Ismaques yritti, mutta suuret mustat siivet kiepsahtivat eteen ja läimähyttivät selvän ja ankaran varoituksen. Niin pako aina raukesi. Viisaana lintuna Ismaques pudotti kalansa, kotka syöksyi sitä tavoittamaan ja saavutti sen monesti ennen kuin se ehti veteenkään. Mutta se ei koskaan vahingoittanut kalasääskiä eikä koskaan häirinnyt niiden pesää. Siten ne saattoivat sentään jotenkuten tulla toimeen yhdessä. Cheplahgan sai silloin tällöin kalaa omalla röyhkeällä tavallaan, ja kunnon Ismaques, joka ei koskaan kauan kärsinyt nälkää, käänsi pian asian parhainpäin. Tästä näkyy, että kalastus oli myös opettanut Ismaquesille kärsivällisyyttä ja viisasta elämänfilosofiaa.

Närhit eivät koskaan puuttuneet näihin otteluihin. Joskus ne kajahuttivat kimakan varoitushuudon silloin kun Cheplahgan syöksyi alas siniseltä taivaalta Ismaquesin niskaan; mutta ne näyttivät hyvin tietävän, miten tuon epätasaisen taistelun täytyi päättyä. Ne kinastelivat siitä aina keskenään, enkä minä koskaan päässyt selville, mitä niiden torailu tarkoitti.

Mitä itseeni tulee, niin olen varma siitä, ettei Deedeeaskh koskaan päässyt varmuuteen, mitä minusta oli ajateltava. Alussa kun minä tulin seudulle, ne saattoivat huutaa apua ja hätyyttää kalasääsket liikkeelle lentelemään pesänsä ympärille ja tutkimaan keltaisilla silmillään, mikä vaara alhaalta pensaikosta oli uhkaamassa. Mutta kun muutaman kerran olin piilottautunut enkä vähimmälläkään tavalla ollut häirinnyt pesiä enkä nälkäisiä maankiertäjiä, jotka herkuttelivat kalasääskien runsaasta ylijäämästä, niin Deedeeaskh katsoi minut laiskaksi, vaarattomaksi olennoksi, jota kuitenkin sieti pitää silmällä. Se oli yhä edelleenkin utelias tietämään, mitä minä siellä tein. Toisinaan, juuri kun luulin närhien olevan jossain kaukana, ne olivatkin oksalla aivan pääni päällä ja tarkastelivat minua hyvin tutkivasti. Kun lähdin poispäin, niin närhi saattoi tulla jäljessäni aina kanootilleni saakka, mutta se ei enää hälyyttänyt kalasääskiä, ellen jollain oudolla liikkeellä herättänyt sen epäluuloa. Mutta kun silloin kalasääsket näkivät minut, niin ne kääntyivät yhden kirahduksen päästettyään takaisin, aivan kuin olisivat tietäneet, ettei minusta ollut niille mitään vaaraa. Ne olivat nähneet minut niin usein kalastamassa, että varmaankin luulivat ymmärtävänsä minua.

Muuan omituinen tapa oli näillä linnuilla, jommoista en koskaan ennen ollut huomannut. Toisinaan näet, kun oli tulossa sään muutos, tai kun linnut itse ja heidän poikasensa olivat syöneet itsensä kylläisiksi, Ismaques saattoi kohota suunnattoman korkealle, teki siellä hitaita kaarroksia, leveät siivet pingoitettuina lujasti tuulta vasten, aivan kuin se olisi ollut tavallinen kanahaukka, joka liitelee omaksi huvikseen ja mietiskelee maailman asioita katsellen niitä syrjäisenä ja niin etäältä, etteivät ne siihen koske. Äkkiä, kuuluvasti ja terävästi viheltelemällä ilmaisten aikeensa, se saattoi pudottautua tuhannen jalan verran alaspäin kuin lyijyvaaja, mutta pysähytti sitten vauhtinsa puolitiessä, tuli pesälle kuusen latvaan liidellen ristiin rastiin, pyörähdellen, sukeltaen, kuperkeikkoja tehden, villisti vihellellen ja haltioissaan huudahdellen, — aivan kuin urosteiri tulee pyörien ja liverrellen alas korkeudesta lepän juurelle ruskean puolisonsa luokse. Sitten Ismaques saattoi nousta uudestaan ja toistaa huiman temppunsa, kun sen kookkaampi puoliso taas pysyi hiljaa kuusen latvassa ja pikku kalasääsket kurkottivat varpaisillaan pesänreunalta ja piipittäen ihmettelivät ja ihastelivat isän loistavaa taidonnäytettä.

Epäilemättä tämä kuuluu Ismaquesin kevättapoihin, joilla se koettaa saada ihailevan silmäyksen puolisonsa terävistä keltaisista silmistä; mutta minä huomasin sen vielä useammin tekevän näin siihen aikaan, jolloin pikku kalasääskien siivet alkoivat venyä ihmeteltävän pitkiksi ja se koetti puolisonsa kanssa kaikilla hyvänsuovilla tavoilla houkutella niitä jättämään pesän. Olen miettinyt — saamatta ensinkään tukea oletukselleni, eikö se vain koettanut tällä merkillisellä tavalla herättää poikasien lentohalua, näyttämällä niille, miten ihmeteltäväksi lentotaidon saattoi kehittää.

Pienien kalastajien koulutus

Tuli päivä, jolloin istuessani kalastamassa kalliolla huomasin emo-kalasääsken äänen muuttuneen, kun se tuli liitäen minun kalastuspaikalleni, — _Tsip tri'vii. Tsip tsip, tsi'viiii!_ Se oli ilmeisesti kalastajien tavallinen huuto, mutta siinä oli uusi sävy, riemun ja tyydytyksen sävy, joka tahtoi sanoa, että katsoppas tänne! Ennenkuin saatoin kääntää päätäni, sillä kala nyki paraikaa, tuli perässä toisia ääniä, — _Pip, pip, pip, tsp'iii! Pip, tsi'vii! Pip, tsi'viiii!_ Se oli kummallinen sekasotku, joukko yhtaikaa kuuluvia hyvänonnentoivotus-huutoja; päätäni kääntämättä tiesin nyt. että kaksi uutta kalastajaa oli liittynyt pyyntikuntaan.

Emolintu — sen voi paikalla tuntea siitä, että se on suurempi kooltaan ja sen rintatäplät ovat tummemmat — kääntyi minua kohti, kun minä katsahdin tulijoita lausuakseni ne tervetulleiksi, ja lensi suoraan pääni ylitse, ja pienokaiset lentää räpsyttelivät lystikkäästi sen takana. Kaksi päivää aikaisemmin, jolloin minä läksin retkelle toiselle järvelle pyytämään suurempia taimenia, pikku kalasääsket seisoivat vielä pesän reunalla, korvat kuuroina aikuisten lintujen vakuutuksille, että oli jo tullut aika käyttää suuria siipiä. Viime kerran ne nähdessäni kiikarillani oli emolintu toisessa puussa, isä toisessa, kummallakin mukanaan kala, jota ne näyttivät poikasille viettelevän lyhyen välimatkan päästä, kehoittaen niitä kalasääskien kielellä tulemaan ottamaan kalaansa; nuoret linnut puolestaan venyttivät nälkäisinä siipiä ja kaulaa ja koettivat viheltää kalaa luokseen, kuten vihelletään koiraa yli kadun.

Minun poissa ollessani olivat emon kepposet ja kärsivällisyys tehneet tehtävänsä. Poikaset lensivät jo koko hyvin. Nyt ne olivat ensimmäistä kertaa kalanpyyntiä oppimassa, ilmeisestikin; ja minä lakkasin kalastamasta, antaen täyn vaipua pohjamutaan — missä ankerias tuotapikaa sotki koukkuni vanhaan juureen — katsoakseni, miten linnut menettelivät. Sillä kalastus ei ole Ismaquesilla vaistossa, vaan se on yksinkertaisesti harjoituksen tulos. Aivan samoin kuin nuoret saukot tunsivat nekin jokapäiväisestä kokemuksesta vain, että kala oli niiden oikea ruoka, eikä teiret ja jänikset. Jos ne jätetään yksikseen ja erittäinkin jos niitä ruokitaan lihalla ja sitten päästetään vapaiksi, ne siirtyvät suoraapäätä vanhaan haukkojen tapaan ja lähtevät ajamaan saalista metsästä, mikä on paljon helpompaa. Kalaa pyytämään niitä on opetettava ensi päivästä lähtien, jolloin ne jättävät pesän. Ja jokaisen on kerrassaan jännittävää katsoa, mitenkä se käy päinsä.

Nuoret kalasääsket lensivät raskaasti pieniä säännöttömiä ympyröitä, pälyten harjaantumattomilla silmillään vettä tehdäkseen ensimmäisen syöksynsä. Niiden yläpuolella leijaili emo-lintu levein tasaisin siivin, viheltämällä ohjaten aloittelijoiden suuntaa. Kalaa oli runsaasti, mutta siinä ei vielä ole kyllin kalasääskelle, jonka on nähtävä saaliinsa kiitävän lähellä pintaa, jotta se voi ajatella syöksymistä. Kalat hyppelivät järvessä ja aurinko paistoi kirkkaasti. Pienillä kalastajilla oli täysi työ, kun ne kirkkaassa ilmassa pitivät silmällä liikettä järven pinnalla. Niiden silmät eivät vielä olleet kyllin nopeat huomaamaan, milloin piti syöksähtää. Jokainen valonheijastus syvyydestä alhaaltapäin sai ne huutamaan: _pip! pip!_ »Tuossa on!» _pip! pip!_ »Tuossa menee!», niinkuin poika, jonka onkea ensi kerran kala nykii. Mutta emon lyhyt kirkas vihellys pysäytti ne ennenkuin ne ehtivät alkaakaan pudota. Silloin ne lentää räpsyttivät ylös emon luokse tehden innokkaasti vastaväitteitä ja vakuuttaen, että ne kyllä osaisivat ottaa kalan aivan varmaan, jos vain emo antaisi niiden koettaa.

Kun ne liitivät minun ylitseni, niin toinen poikasista sattui huomaamaan minun välkkyvän kalakasani kalliolla. _Pip, tsi'viii!_ se vihelsi, ja ne tulivat molemmat alas kuin raketit. Niillä oli nälkä, siinä oli kalaa aivan kynnen tavoitettavissa, eivätkä ne olleet ensinkään huomanneet minua, joka istuin hyvin hiljaa kallioiden keskellä. _Pip, pip, pip, hurraa!_ ne piipittivät alas tullessaan.

Mutta emo-lintu, joka oli huomannut minut kalakasoineni jo heti ensi kierroksellaan, liiti nopeasti väliin ja kirkui omituisella toruvalla, puoleksi vihaisella, puoleksi hätäisellä äänellä, jommoista en ollut kuullut sen milloinkaan ennen käyttävän, _tsip, tsip, tsip! tsip! tsip!_. — Ääni kävi kerta kerralta terävämmäksi ja kimakammaksi, kunnes poikaset tottelivat sitä ja kääntyivät pois. Kun katsahdin ylös, olivat ne juuri pääni päällä ja katselivat minua innokkain ihmettelevin silmin. Sitten emo johti ne laajassa kaaressa loitommaksi ja puheli niille viisain rauhallisin vihellyksin ennenkuin se opasti ne takaisin pyyntiyrityksiin.

Nyt ne liitelevät ympyröitään aivan erään kalaparven yläpuolella. Toinen poikasista näkee kalan ja laskeutuu alemmaksi seuraamaan sitä. Emokin näkee sen ja huomaa, että kala on kohoamassa pinnalle ja jättää viisaasti nuoren kalastajan yksin. Tämä on liian lähellä vettä nyt, välkkyvät ja tanssivat aallot hämmentävät sitä. Kalan hopeavälke häipyy sen näkyvistä aallonharjan kimmellykseen. Emolintu kohoaa korkeammalle ja viheltää poikasenkin ylemmäksi, mistä se voi nähdä paremmin. Mutta sieltä näkyy kala taaskin, ja poikanen, nälissään ja maltittomana, kokoo siipensä hyökkäykseen. _Tsip, tsip!_ »odota, se menee alas», varoittaa äiti. Mutta nuori lintu on liian nälissään odottamaan ja syöksyy alas kuin nuoli. Se on tuskin metrin päässä vedenpinnasta, kun suuri vaahtopää aalto nousee ja säikähyttää sitä. Se epäröi, tekee käännöksen ja lentää räpsyttää lystikkäästi poispäin. Silloin vaahtopään alta näkyy taas hopeavälke. Lintu syöksyy alas paikalla, — _uh! buu!_ — niinkuin poika, joka ensi kerran sukeltaa. Se on hyvän aikaa poissa näkyvistä, jolloin jo kaksi aaltoa vyöryy sen ylitse, ja minä pidätän henkeäni odottaessani sen ylösnousua. Sitten se tulee esiin pärskyttäen ja pudistellen, ja tietenkin ilman kalaa.

Kun se nousee raskaasti, niin emo, joka on liidellyt sen yläpuolella vihellellen neuvoa ja rohkaisua, pysähyttää vauhtinsa kerrassaan lyömällä kerran siipensä ilmaa vasten. Se on nähnyt saman kalan ja huomannut, miten se pujahti tiehensä kun poikanen syöksyi veteen ja näkee sen nyt kalaparven reunalla, missä karpit leikkivät. Se tietää, että nuoret oppilaat menettävät helposti intonsa, ja että nyt oli aika rohkaista sitä. _Tsip, tsip!_ »odota, minä näytän sinulle», se viheltää; — _Isiiiip!_ lopussa terävä korostus, minkä äänen pian huomasin ilmaisevan hyökkäystä. Huutaessaan se kokoo siipensä ja ampuu alaspäin molskahtaen voimakkaasti veteen poikkipäin aaltoa, jää sen alle ja nousee ylös toiselta puolelta pitäen kynsissään suurta säynävää. Pienokaiset seuraavat, viheltävät ihastustaan ja puhelevat sille, että ehkäpä nyt on aika palata pesälle ja katsoa tätä kalaa, ennenkuin jatketaan kalastamista. Mikä tietenkin merkitsi sitä, että ne tahtoivat syödä sen ja mennä maata täysin tyytyväisinä hauskaan kalastusmatkaansa; ja sillä olisi päästy sen päivän opinnoista.

Emolla on kumminkin toiset tuumat viisaassa päässään. Se tietää, etteivät poikaset vielä ole väsyneet, vaan ainoastaan nälkäisiä, ja että on vielä opetettava paljon, ennenkuin säyneet lakkaavat parveilemasta ja kalasääsket voivat palata rannalle. Se tietää myöskin, etteivät ne ole vielä oppineet niitä kahta asiaa, joita oppimaan se toi ne: että kala on aina otettava kun se nousee pinnalle, ja syöstävä veteen aina etupuolelta aaltoa vastaan, harjan alle. Se pitää kalaa lujasti kynsissään, kumartuu hitaasti lentäessään ja lyö sen koukkupäisellä nokallaan tainnoksiin yhdellä iskulla selkärankaan. Sitten se pudottaa sen takaisin aaltoihin. Nousten kallioni huipulle minä saatan silloin tällöin nähdä sen liikuskelevan lähellä veden pintaa.

_Tsiiiip!_ »koetappas nyt», se viheltää.

_Pip, pip!_ »tuossa menee!» huutaa se poikanen, jonka koe äsken epäonnistui, ja se syöksyy alas ja sukeltaa veden alle mallittomuudessaan unohtaen neuvot ja esimerkin ja edellisen kokemuksensa.

Taaskin aallot lyövät sen ylitse, mutta emon vihellyksessä on tyytyväinen sävy, joka kertoo minulle, että se näkee poikasen ja että tämä tekee tehtävänsä hyvin. Kun se hetken päästä tulee taas näkyviin pyristen ja tirskuen, niin se pitää kiinni kalastaan ja kirkuu ilosta. Se lentää pois matalaa raskasta lentoa pesälle. Emo kaartelee hetken sen yläpuolella ollakseen varma, ettei saalis ole liian raskas; sitten se palaa toisen aloittelijan luokse ja liikkuu edestakaisin kalaparven reunoilla.

Nyt käy selväksi minunkin silmilleni, että nuoret kalasääsket ovat luonteeltaan perin erilaiset. Ensimmäinen oli innokas, itsepäinen ja malttamaton; toinen on tyynempi, voimakkaampi ja tottelevaisempi. Se tarkkaa emoa, se ottaa varteen merkit. Viisi minuttia myöhemmin se tekee komean, mallikelpoisen hyökkäyksen ja nousee ylös kaloineen. Emo viheltää kiitosta laskeutuessaan sen rinnalle. Seuraan niitä silmilläni kun ne pakisten keskenään kuin kaksi vanhaa tuttavaa menevät hiljaista lentoa yli vaahtopäiden ja kohoavat suippenevien puunlatvojen päällitse pesälle.

Nyt ovat päivän opinnot lopussa, ja minä menen takaisin täkyongelleni saatuani uutta ihmettelemisen aihetta noilta kalastajaveljeskunnan siivellisiltä jäseniltä. Kenties on mietteissäni myöskin kateutta kun solmin uuden koukun entisen sijaan, jota ankerias sillä hetkellä varmaankin juuri koetti nyhtää pois leuastaan syvällä mudassa. Olisipa minua vain joku opettanut tuolla tavalla, niin varmaan olisin nyt parempi kalanpyytäjä.

Seuraavana päivänä, kun emo tuli poikasineen järvelle kalaparven luo, oli niille valmistettu yllätys. Puolen tuntia olin jo ollut odottamassa niiden tuloa. Ismaquesin kalanpyynnissä oli muutamia seikkoja, jotka hämmästyttivät minua ja hämmästyttävät minua vielä nytkin. Jos se olisi pyytänyt kalat nokallaan, siihen tapaan kuin koskelo ja saukko, niin olisin ymmärtänyt sitä paremmin. Mutta pyytää kalaa — jonka uinti on nopea kuin salama veden alla — jaloillaan, voimatta veteen tultuaan nähdä kalaa yhtä vähän kuin jalkojaan, siihen tarvitaan hämmästyttävää laskutaitoa. Ja minä olin keksinyt juonen, jonka avulla toivoin saavani selville, mitenkä se tapahtui.

Kun kalastajat luovivat näkyviin ja niiden innokas kirkuminen kuului niiden edellä yli järven, niin minä meloin kiireesti järvelle ja laskin irti puolen tusinaa säyneitä matalaan veteen. Olin pitänyt niitä hengissä niin kauan kuin mahdollista suuressa sangossa, ja niissä oli vielä niin paljon henkeä jäljellä, että ne kykenivät liikuttelemaan eviään lähellä pintaa. Kun kalastajat saapuivat, istuin paraikaa kalliokossa, kuten tavallista, odotellen emolinnun _tsi'vii_ huutoa. Mutta minun viisas keinoni ei vienyt mihinkään tuloksiin, paitsi mahdollisesti siihen, että linnuilta meni sen päivän opinnot pilalle. Ne näkivät syöttini paikalla. Toinen poikasista sukelsi suin päin, meni veden alle, menetti kalansa, kohosi, syöksyi taas. Sillä kertaa se sai sen ja meni tirskuen matkaansa. Toinen odotti otollisinta aikaa, tuli veteen pitkällä sukkelalla syöksyllä ja sai kalansa menemättä veden alle. Harjoitus oli lopussa melkein ennen kuin se oli alkanutkaan. Emo kaarteli ympäri muutamia hetkiä ihmeissään katsellen, kun nuoret kalamiehet lentää räpsyttivät rinteen yli pesälle. Jotakin oli hullusti. Se oli kalastanut kylliksi kauan tietääkseen, että menestys merkitsi jotain muutakin kuin hyvää onnea; ja tämän aamun menestys oli ollut liian helppo. Se liiteli hitaasti yli matalikon pannen merkille, että kalat olivat paikassa, minne ne ilmeisesti eivät kuuluneet, ja laskeutui epäluuloisesti tarkastamaan muuatta suurta säyneitä, joka kellui maha ylöspäin vedenpinnalla. Sitten se syöksähti veden alle, minne minun katseeni ei voinut seurata sitä, tuli takaisin, silläkin kala mukanaan, ja seurasi poikasia pesälle.

Seuraavana päivänä viritin ansan uudelleen samalla tavalla. Mutta emo, jolla poikasten opetus yksin oli silmämääränä, muisti eilisen päivän ansaitsemattoman menestyksen ja tuli tutkimaan, jättäen poikaset kaartelemaan etäisemmälle rannalle. Siellä olivat kalat taaskin matalassa vedessä, ja tuolla — aivan liian helppoa — oli kaksi kuollutta kalaa kellumassa aalloilla. Se teki äkkiä käännöksen ja meni takaisin ikäänkuin se ei olisi nähnyt mitään, vihelsi oppilaansa luokseen ja liiti niiden kera toisille kalapaikoille.

Tuota pikaa kuulin toisesta paikasta niiden piipitykset ja terävän, lopussa kohoavan _tsiiiip_-huudon, mikä oli emon syöksymismerkki. Meloin paikalle kanootillani ja löysin ne kaikki kiertelemässä ja sukeltelemassa kalaparven kohdalla, missä tiesin kalojen olevan pienempiä ja vikkelämpiä ja missä oli liljakaislikkoa, joka tarjosi pakosataman, minne ei mikään haukka voinut niitä seurata. Parikymmentä kertaa näin niiden hyökkäävän onnistumatta, emon kaarrellessa niiden yläpuolella tai rinnalla viheltäen neuvojaan ja rohkaisuaan. Ja kun ne vihdoin tavoittivat kalansa ja kantoivat sen pois vuorelle päin, niin niiden siipien lyönneissä ja viheltävissä kirkaisuissa kuului sellaista riemua, jommoista ei ollut voinut huomata edellisenä päivänä.

Emo seurasi niitä matkan päästä ja tultuaan minun kalaparveni kohdalle poikkesi vielä kerran katsomaan siellä olevia kaloja. Kolme oli nyt kellumassa kahden asemasta; muut — mitä niistä oli jäljellä — ponnistelivat voimattomina vedenpinnalla. _Tsip, tsi'viii!_ se vihelsi halveksivasti: »runsaasti kalaa täällä, mutta ei tästä ole kalastukseen.» Sitten se syöksyi, meni veden alle, tuli ylös mukanaan suuri säyne — ja oli samassa omilla teillään, jättäen vain veden räiskeen ja avartuvan ympyrän nauravia, tanssivia, kiusoittavia aallonväreitä kertomaan minulle, kuinka se tavoittaa kaloja.

Kun karhu tulee vastaan

Kun karhu tulee vastaasi, niin siinä hämmästyy aina kaksi, toinen olet sinä ja toinen on karhu. Sinä retkeilet suurissa metsissä ja olet ehkä juuri etsimässä Mooweenia; ehkäpä kovasti haluat ja ikävöit nähdä sitä; mutta kun astelet mustikkaista polkua ja se yht'äkkiä on edessäsi, sulkee sinulta tien ja katsoo tarkkaan sinua silmiin saadakseen selvän hankkeistasi, silloin tunnet luullakseni samaa kuin ihminen, jonka on tapana iltaisin katsoa sänkynsä alle, onko siellä varas, ja joka nyt tosiaankin löytää varkaan kyyristyneenä juuri sieltä, missä on aina kuvitellutkin sen olevan.

Mooween puolestaan pitää sinua aina silmällä, jos se kerran on saanut tietää sinun liikuskelevan hänen metsissään. Ei silti, että se erikoisesti haluaisi tavata sinua! Se on kuin laiska mies, joka etsii työtä, mutta kaiken aikaa toivoo hartaasti, ettei saisi. Karhu on hyvin vähän utelias — vähemmän kuin mikään muu metsän asukas. Se rakastaa yksinäisyyttä; ja niinpä, jos se ajaakin sinua takaa päästäkseen selville olinpaikastasi, se aina pyrkii rehellisesti jättämään sinulle niin suuren liikkumisalan kuin mahdollista, mutta itse hiljaa pujahtamaan syvemmälle metsän yksinäisyyteen. Kun tämä sen halu on paljon suurempi kuin sinun turha uteliaisuutesi nähdä jotain uutta, niin sinä harvoin tapaat Mooweenia sielläkään, missä se eniten asustaa. Tämä on sitä runollista oikeudenmukaisuutta, jota tapaat kaikkialla suurilla saloilla.

Minusta näyttää yhä selvemmältä, ettei luonto jakele lahjojaan yksinomaan olioiden tarpeen, vaan paljon enemmän niiden halun mukaan. Tuo halu on harras — sitäkin hartaampi, kun kullakin eläimellä tavallisesti on vain yksi erikoishalu — mutta sen voimaa ja vaikutusta emme vielä ole oppineet arvioimaan. Pöllön siipi ei ole äänetön siksi, että se sellaista tarvitsisi — eihän se tarvitse sitä sen enempää kuin haukkakaan, jonka siipi ei ole äänetön —, vaan ensi sijassa luultavasti sen vuoksi, että se niin sydämensä pohjasta haluaa äänettömyyttä liidellessään läpi hiljaisen hämärän. Samoin on laita pantterin jalan, samoin metsäkauriin silmän ja suden nenän, jonka koko ihanne on haistaa hyvin; ja niin on jokainen muukin erikoiskyky, jonka villieläimet ovat saaneet luonnolta, syntynyt etupäässä siten, että niitä hartaasti on haluttu pitkän kehityskauden kuluessa.

Tämä teoria mahdollisesti selittää muutamia Mooweenin omituisuuksia. Luonto, jakaessaan lahjojaan yksilöiden halun mukaan, muistaa karhun rauhan- ja yksinäisyydenrakkauden ja varustaa sen senmukaisesti. Karhu välittää vähät nähdä sinua tai ketään muutakaan; sentähden sen silmät ovat niin pienet sen heikoin puoli tosiaankin. Se haluaa palavasti päästä tekemästä tuttavuutta kanssasi ja ylipäänsä päästä kaikesta seurasta paitsi omastaan; sentähden sen nenä ja korvat ovat ihmeellisen tarkat ottamaan selvän lähestymisestäsi. Monesti, kun luulet olevasi aivan yksin metsässä, on Mooween lähelläsi. Tuuli on tuonut tiedon sinusta sen sieraimiin; huolettoman astumasi ääni on aikaa sitten saapunut sen tarkkoihin korviin, ja se on hävinnyt, kun sinä saavut, ja jättänyt sinut meluinesi, uteliaisuuksinesi ja muine mielihaluinesi. Sen piiloutumiskyky on niin paljon suurempi kuin sinun etsimiskykysi, ettei se tosiaankaan koskaan luule tapaavansa sinua. Sentähden, jos äkkiarvaamatta tulet sitä vastaan, sen hämmästys on samassa suhteessa suurempi kuin sinun.

Se, mitä karhu tällaisessa harvinaisessa tapauksessa tekee, ei riipu niin paljon siitä itsestään kuin sinusta. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta se todennäköisesti tuntee aivan päinvastaista kuin sinä. Jos sinä olet rohkea, niin se on pelokas kuin jänis. Jos sinä hätäännyt, niin se tietää aivan tarkkaan, mitä sen on tehtävä; jos sinä vapiset pelosta, niin se ei pelkää ensinkään; jos sinä olet utelias, niin se on perin arka, ja kuten kaikilla muillakin villieläimillä, on sillä erinomainen kyky lukea sinun ajatuksesi. Tuntuu kuin se tarkalla, läpitunkevalla katseellaan näkisi aina sinun sielusi sisimpään saakka. Ainoa poikkeus tästä sattuu silloin kun tulet karhua vastaan ilman pelkoa tai uteliaisuutta, kun haluat hoitaa vain omat tehtäväsi, ikäänkuin se olisi vieras ja yhdentekevä sinulle. Tämän harvinaisen mielentilasi se ymmärtää täydellisesti — sillä sehän on juuri sen omakin mielentila — ja hiipii hiljaa tiehensä, aivan kuin se ei olisi sinua nähnytkään.

Mooween näyttää joka tilanteessa olevan heti selvillä, miten on meneteltävä, sen ei tarvitse epäröidä tai hapuilla. Kun jokin äkkiä äännähtää oudosti sen takana sen rämpiessä pitkin rantaa, niin se hyppää päistikkaa pensaikkoon piiloon, aivan kuin ääni olisi laukaissut sen alla olevan vieterin. Jäljestäpäin se kyllä saattaa tulla takaisin ottamaan selvää, mikä sen niin säikäytti. Istu silloin aivan hiljaa, niin se istuutuu takakäpälilleen, katsoo ja vetää ilmaa syvälle sieraimiinsa saadakseen selvän, mikä sinä olet. Hyppää sitä kohti kirkuen ja huitoen juuri kun se tulee näkyviin, niin se ryöpähyttää roskaa ja likaa taakseen sinua vasten, lyö kyntensä maahan saadakseen paremman otteen ja luikkii tiehensä kuin säikytetty koiranpentu.

Kulkiessasi läpi syksyisen metsän tai seuratessasi kiireesti joitakin jälkiä, kuulet välistä äkkiä äänekästä kahinaa ja huojuvan puun rytinää metsäiseltä harjulta yläpuoleltasi, aivan kuin pieni tuulispää olisi hetkeksi asettunut huvittelemaan lehvikköön ennen lentoon lähtöään. Jos silloin menet ääntä kohden, niin tapaat Mooweenin seisomassa suurella pyökin oksalla väkevillä etukäpälillään tarrautuneena puun suippenevaan runkoon ja hurjasti ravistamassa puuta saadakseen kypsiä pyökinpähkinöitä putoamaan. Putoavien hedelmien rapina on Mooweenin korville sellaista musiikkia, ettei se ensinkään kuule sinun tuloasi eikä huolettomasta käynnistäsi murtuvien oksien rasahduksia.

Jos nyt huudat ystävillesi, iloissasi siitä, että Mooween nyt vihdoinkin on vallassasi, niin saat uuden yllätyksen. Ja tämä tuo mieleen neuvon, jota on välttämättömästi noudatettava: älä koskaan ole karhun alapuolella kun huudat. Jos se on penikka, niin se kapuaa puuta ylöspäin sukkelammin kuin orava ja piiloutuu lehtien sekaan niin lähelle latvaa kuin suinkin. Mutta jos se on suuri karhu, niin se mätkähtää alas sinun päällesi ennenkuin aavistatkaan. Se ei kapua alas hiljaa, vaan putoo koko painollaan. Kuten Uncle Remus sanoo — jolla hauskan kertomiskykynsä ohella on tarkka tuntemus eläinten tavoista —: »Karhu se liukuu puoliväliin puunrankoa ja sitten heittäytyy ihan irralleen, ja rätkähtää maahan kuin säkki! Luulisi hengen menevän semmoisesta täräyksestä.»

Mutta miten onkaan, ei se koskaan romahda maahan vainajaksi suuresta painostaan huolimalta; eikä putoaminen myöskään vähääkään hidastuta sen toimintaa, mikä on salamannopea heti kun jalat koskettavat maata. Samoin kuin pesukarhu, joka saattaa pudota uskomattoman korkealta vähääkään itseään vahingoittamatta, niin Mooweenkin tupsahtaa maahan pehmeästi kuin suuri tyyny; mutta juuri maahan tullessa sen kaikki lihakset yhtäkkiä jännittyvät, ja se ponnahtaa kuin kumipallo lähimpään tiheikköön.

Kahdesti olen nähnyt sen niin putoavan. Ensi kerralla oli kaksi melkein täysikasvuista pentua samassa puussa. Meidän kirkaistessamme toinen kimmahti ylöspäin; toinen tuli alas semmoisella vauhdilla, että mies, joka pyssyineen oli valmiina ampumaan, hypähtikin henkensä kaupalla pois karhun tieltä; ennenkuin hän ehti karistaa hämmästyksen silmistään, oli Mooween jo mennyt, ja vain kuusien alimpien oksien huima huojunta näytti enää, minne se oli paennut.