Part 4

Koko tämä Mooweenin aivojen pikainen päättämiskyky tällaisissa harvinaisissa tapauksissa, jolloin se näin äkkiarvaamatta tulee ihmistä vastaan, on sen emon huolellisen kasvatuksen tulos. Jos sinun joskus onnistuu tarkata emokarhua ja sen pentuja siten, ettei niillä ole mitään aavistusta sinusta, niin saat nähdä kaksi luonteenomaista seikkaa. Ensiksikin, jos ne ovat kulussa — ja Mooween on metsän väsymättömin vaeltaja — huomaat, että pennut kulkevat aina ihan emon kintereillä ja matkivat sen kaikkia liikkeitä hullunkurisen tarkasti, puhaltavat kun se puhaltaa, hypähtävät kun se hypähtää, nousevat pystyyn takajaloilleen, etujalkojen riippuessa velttoina, ja kurottavat kuonoaan ylös ilmaan juuri samalla kertaa kuin emokin. Sitten ne vetäytyvät hiljaa rannikolta ystävällisten leppien suojaan, kun emon hienoon nenään tulee tieto, ettei rannikko etäämpänä ole aivan vaaraton. Siten ne oppivat tuntemaan salon äänet ja tuoksut ja ohjaamaan toimintansa senmukaisesti. Ja toiseksi, jos ne ovat leikkimässä, niin näet, että emo tarkkaa pentujensa jok'ainoaa liikettä aivan yhtä yksityiskohtaisesti kuin ne hetki sitten tarkkasivat emoa. Se istuu etukäpälät eteen ojennettujen takakäpälien välissä ja katselee suuri pää kallellaan niiden jokaista nyrkkeilyn, painin ja kiipeämisen otetta sellaisella ilmeellä, kuin olisi se itse noita temppuja niille opettanut ja nyt kuulustelisi, miten hyvin ne osaavat läksynsä. Väliin joku poikasista saa aimo läimäyksen, jota ei voi ymmärtää muulla tavoin kuin että pentu teki jotakin hullusti, vastoin selvää opetusta.

Ainoastaan silloin, kun Mooween tapaa jotain outoa, tai joutuu tilanteeseen, joka on kokonaan ulkopuolella kaiken sen, mitä sille on opetettu, tulee vaisto ja luontainen äly kysymykseen. Silloin saattaa nähdä tuon itseensäluottavan metsänvaeltajan osoittavan ensi kerran epäröimisen merkkejä. Kerran yllätin sen rannalla, minne se oli tullut ottamaan sinne jätettyjä metsävuohen kappaleita. Heti ensi hälinästä se hypähti piiloon päätään kääntämättä, kuten pentuna ollessaan oli kymmeniä kertoja nähnyt emon tekevän. Sitten se pysähtyi ja kolme tai neljä sekuntia katsoi vaaraa suoraan silmiin — sellaista en ole nähnyt minkään muun karhun tekevän. Se epäröi hetken, olisiko kanoottini nopeampi kuin se ja vaarallinen. Lopuksi se pääsi varmuuteen siitä, että sillä ainakin oli hyvät edellytykset onnistua, hyppäsi takaisin, sieppasi saaliinsa ja laahasi sen metsään.

Toisen kerran lapasin sen kapealla polulla, missä sillä ei ollut tilaa sivuuttaa minua eikä se myös ollut halukas kääntymään takaisin, sillä jokin minun takanani veti sitä voimakkaasti eteenpäin. Tämä lyhyt kohtaus antoi minulle karhun luonteen ja vaistojen tutkimiseen parhaan tilaisuuden, mitä milloinkaan olen saanut. En kuitenkaan tahtoisi toista kertaa tavata sitä niin läheltä.

Se tapahtui nopeajuoksuisella Pienellä Lounaisella Mirimichi-joella salon sydämessä. Aivan telttani yläpuolella, vähemmän kuin kilometrin päässä, oli lohikoski, jossa, mikäli tiesin, ei kukaan ollut ennen kalastanut. Joen toinen ranta oli meikein pystysuoraa kallionseinää, jota vasten virta löi kuohuen ja laski mahtavasti kohisevana koskena alas suureen, hiljaiseen lampeen. Jyrkän rantakallion juurella oli komeita lohia, jotka ponnistelivat nuolennopeassa virrassa; mutta siitä huolimatta olisi minun perhosonkeni voinut yhtä hyvin heittää Yukonvirtaan. Vastakkaisella rannalla ei voinut kalastaa — siellä ei ollut tilaa heittää onkea maihin, ja virta oli liian syvä ja voimakas kahlattavaksi — ja sillä rannalla, missä lohia oli, ei ollut tilaa seisoa. Jos minulla olisi ollut matkassa kaksi oivaa intiania, olisin mennyt kanootillani nopeaan virtaan kalastamaan intianien pysyttäessä kanoottia kekseillä kohdallaan. Mutta minulla ei ollut kahta oivaa intiania, ja se yksi, joka oli mukanani, ei halunnut ryhtyä uhkapeliin. Niin poistuimme nälkäisinä, miltei nähden ja kuullen suurten, merestä vasta nousseiden kalojen molskeen.

Eräänä päivänä, kun seurasin erästä piikkisikaa nähdäkseni minne se oli menossa, tulin kapealle polulle, joka kulki muutaman sataa metriä pitkin kallion reunaa, aivan lohipaikan yläpuolella ja noin neljänkymmenen jalan päässä tuimasta koskesta.

Minulla oli ongenvapani mukanani, ja yrittämättä heittää sitä pudotin perhoni virtaan ja annoin kelan kieppua auki. Kun siima suoristui, kohotin vavan päätä ja annoin perhoni tanssien ja hyppien liukua pitkin pintaa pyörteeseen suureen kallionkoloon. Yhtäkkiä viidenkolmatta naulan painoinen kala tarttui onkeeni; mutta siinä samassa se myöskin meni virran mukana alaspäin, enkä minä täpärältä paikaltani saanut sitä estetyksi. Alaspäin se meni, ponnahti huiman korkealle ylös vedestä ja komealla vauhdilla huristi koko siimani kelasta aina loppusointuun asti, ja silloin tapsi katkesi kuin hämähäkin lanka.

Käärin siiman kelaan pahoilla mielin, pohtien itsekseni sitä ratkaisematonta kysymystä, olisinko koskaan voinut nostaa lohtani kolmenkymmenen jalan syvyydestä, vaikka sen olisinkin saanut väsytetyksi. Sitten, koska ihmisen luonto on heikko, panin onkeeni vahvan, kaksinkertaisen tapsin ja pudotin virtaan toisen perhon. Jospa en saisikaan lohta, niin kannattihan uhrata perho ja tapsi, kun sai tuntea sen nykäyksen ja nähdä sitten sen peloittavan menon myötävirtaan ja miten se hyppi, hyppi, aivankuin Endorin noita olisi ratsastanut sen pyrstöllä luudanvartensa asemasta.

Vilkas, nuori lohi iski suinpäin kiinni toiseen perhooni, ja kun siima oli vahva, sain sen väsytetyksi virrassa ja kuletin kallion juurelle, kun se oli vallan lakannut sätkyttelemästä ja hyppimästä. Minun oli mahdoton päästä alas, sentähden aloin paikaltani käsin lappaa siimaa ja vetää kalaa suoraan ylös. Lohi tuli helposti siksi kunnes sen pyrstö nousi vedestä; silloin se nyki ja tempoi liiaksi, perho heltisi ja lohi hävisi pyörteeseen; se läimähytti vielä leveällä pyrstöllään näyttääkseen minulle, kuinka suuri se oli.

Aivan alapuolellani suuri kivi kohotti päätään ja hartioitaan virran pyörteestä. Kanoottini nuoraa pitkin saattaisin helposti kavuta sille kivelle ja olla varma seuraavasta lohesta. Takaisin pääsy olisi vaikeampi, mutta lohen takia kannattaa nähdä vähän vaivaakin; niinpä jätin onkeni siihen ja läksin takaisin leirille noutamaan vahvaa nuoraa, jota oli vyyhdessä kanoottini keulassa. Päivä oli kulunut jo pitkälle iltapuoleen, ja minä kiiruhdin pitkin polkua, koko huomio tällä vaarallisella tiellä kiinnitettynä jalkoihini — ylläni jyrkkä kallio ja allani huima virta — kun yhtäkkiä minut säikähytti äänekäs _huu-uh_. Siinä polun käänteessä, ei täyden kymmenen metrin päässä, seisoi suuri karhu ja pysähytti minut kerta kaikkiaan, sulkien tieni aivan yhtä täydellisesti kuin jos itse vuori olisi suistunut eteeni.

Siinä ei ollut aikaa ajatella; hämmästys ja kauhu olivat liian suuret. Vaistomaisesti minäkin huuhautin _huu-uh_, kuten karhu hetki sitten oli puhaltanut suurista keuhkoistaan, ja seisoin pölkkynä, kuten sekin. Se oli yhtä säikähtynyt kuin minäkin, siitä ainakin olin varma.

Luulen, että meidän kummankin aivoissa pyöri sama, ainoa ajatus: »minä olen satimessa; miten tästä pääsen?» Eikä sille enempää kuin minullekaan oltu koskaan opetettu, miten tällaisissa tapauksissa olisi meneteltävä. Sillä oli ilmeinen halu jatkaa matkaansa. Jokin, kenties puoliso, kutsui sitä virtaa ylös; muuten se olisi pyörähtänyt polulla ja hävinnyt jo ensi hälinästä. Mutta miten pitkälle se saattoi luottaa edessään seisovan eläimen pelkuruuteen? Näin se ilmeisesti ajatteli. Jos olisin tullut hituista ennen tai se hituista myöhemmin, niin olisimme tulleet vastakkain aivan polun käänteessä; se olisi saattanut käydä kimppuuni äkillisessä, sokeassa raivossa, ja jompikumpi meistä olisi ollut mennyttä kalua. Nyt kävi niin, että se näki minun tulevan mitään aavistamatta, ja rauhaa haluava kun oli, pysäytti minut käskevällä _huu-uh_-huudollaan ennenkuin tulin liian lähelle. Se ei murissut eikä ärissyt eikä näyttänyt vihaiselta; syvä ihmettely ja kysymys vain kuvastui sen katseessa, joka kiinnittyi minun silmiini ja näytti tunkevan lävitseni päästäkseen selville, mitä minä ajattelin.

Katsoin sitä silmään suoraan ja kiinteästi, mikä kenties oli järkevintä, mitä siinä tilanteessa saatoin tehdä, vaikka tein sen aivan tietämättäni. Seuraavan lyhyen hetken kuluessa ajattelin sitten koko joukon asioita. Ei ollut pääsyä ylös eikä alas. Minun täytyi joko mennä eteenpäin tai palata takaisin. Jos hyppäisin sitä kohden kirkaisten, kuten olin tehnyt ennen toisenlaisissa tilanteissa, niin eikö se saattaisi vihaisesti karata kimppuuni, kuten kaikki villit eläimet saarroksiin jouduttuaan? Ei, se oli nyt myöhäistä; kirkaista olisi pitänyt heti vastakkain tullessamme. Nyt se näyttäisi joutavalta kerskailulta; se on tehtävä heti empimättä tai ei ensinkään. Toisella puolen, jos kääntyisin takaisin, niin se seuraisi minua aina kallion laitaan saakka ja tulisi yhä rohkeammaksi, mitä pitemmälle tultaisiin; sitä paitsi tie oli vaarallinen ja karhulla olisi puolellaan kaikki edut sekä tien tarkka tunteminen. Lisäksi oli myöhä ja minä tarvitsin lohta illallisekseni.

Myöhemmin olen ajatellut, minkä verran se ymmärsi noista mietteistäni ja miten se tuli siihen johtopäätökseen, johon se varmasti tuli, nimittäin etten minä aikonut sille mitään pahaa, vaan tahdoin ainoastaan päästä eteenpäin enkä aikonut väistyä tieltä. Koko ajan katsoin siihen järkähtämättä kunnes sen silmät alkoivat menettää tarkkaavaisuutensa. Käteni kävi kiinni metsästyspuukkoni varteen. Raskaan aseen kosketus vähän rohkaisi; vaikka oikeastaan olisin uskaltanut ennemmin hypätä virran kuohuihin kuin ryhtyä mittelemään jättiläisvoimaisen karhun kanssa tällaisella kapealla polulla. Yhtäkkiä sen katse siirtyi silmistäni. Se käänsi päätään katsoen alas ja ylös. Heti tiesin, että olin voittanut ensi otteen ja myöskin polun, jos jaksoin pysyä kylmäverisenä.

Astuin askeleen pari eteenpäin aivan rauhallisesti, katse koko ajan siihen kiinnitettynä. Se virnisti suutaan niin että valkeat hampaat vilahtivat; mutta sitten se käänsi päänsä katsoakseen taakseen tietä, jota oli tullut ja samassa se oli hävinnyt. Kului vain hetkinen, kun sen kuono ja silmät jo kurkistivat kallionkulman takaa. Se tahtoi nähdä, olinko vielä paikallani. Kun sen kuono taas vetäytyi pois, menin eteenpäin aina nurkalle saakka ja tulin ihan sen eteen. Se seisoi katselemassa alas jyrkänteeltä löytyisikö alhaalta mitään muuta tietä.

Nyt se oli käynyt levottomaksi; matalaa, valittavaa murinaa kuului polkua pitkin. Minä istuuduin kivelle aivan sen tielle; nyt aloin ensi kerran huomata tilanteen koomillisuutta, ja se antoi minulle rahtusen lohtua. Aloin puhua sille, en leikillisesti, vaan siten kuin olisi se ollut skotlantilainen, jota voi vain todistelulla järkyttää. »Olet satimessa, Mooween, pahassa satimessa», koetin puhua lempeästi; »mutta jos olisit pysynyt kotosalla hämärään asti, kuten karhun pitäisi, niin nyt olisimme molemmat tyytyväisiä. Olet pannut minut myöskin satimeen, kuten näet; ja sinun on laskettava minut pois siitä. Minä en aio kääntyä takaisin. Minä en tunne polkua niin hyvin kuin sinä. Sitäpaitsi, kohta on pimeä, ja minä luultavasti taittaisin niskani tällä polulla pimeässä. On häpeä. Mooween, panna herrasmies tällaiseen satimeen, missä minä olen tällä hetkellä sinun tyhmän huolimattomuutesi takia. Miksi et vainunnut minua aikaisemmin, niinkuin kaikki muut paitsi tyhmät karhut olisivat tehneet, ja mennyt jotakin muuta polkua yli vuoren? Miksi et kiivennyt tuohon kuuseen äsken ja antanut minulle tietä?»

Olen pannut merkille, että kaikki villieläimet tulevat rauhattomiksi kuullessaan ihmisen äänen, vaikka hän puhuisi aivan rauhallisestikin. Siinä on jotakin syvää ja salaperäistä, jotakin, joka käy peräti yli niiden ymmärryksen; ja ne pakenevat sitä kiireesti, jos vain voivat. Minulla on myöskin se usko, että kaikki eläimet, villit ja kesyt, ymmärtävät meidän mielentilaamme paremmin kuin luulemmekaan; ja Mooweenin käyttäytyminen tuolla kapealla polulla on pikemmin omiaan vahvistamaan kuin heikentämään tätä oletusta. Saatan mielikuvituksessani nähdä sen nyt kääntelemässä ja vääntelemässä päätään rauhattomana, puoliarka ilme silmissään, kun se salaa aivan kuin häpeissään vilkaisi minuun; ja taas kuului matalaa, epäröivää uikutusta, joka sekoittui alla olevan kosken ryöppyyn ja sorinaan. Karhua, samoin kuin kettuakin, harmittaa joutua alakynteen. Jos se menee loukkuun, niin se ottamaan tultaessa harvoin murisee tai vastustelee, kuten ilves ja saukko ja yleensä muut villieläimet tekevät. Se on tehnyt sinulle kepposia ja näyttänyt etevämmyytensä niin usein, että se on perin masentunut ja murtunut, kun lopulta tapaat sen avuttomana ja voitettuna. Se näyttää kokonaan unohtaneen suuren voimansa sekä hampaittensa ja kynsiensä peloittavan mahdin. Se laskee päänsä etukäpäliensä väliin, kääntää silmänsä poispäin, ei katso sinuun eikä salli sinun nähdä, miten häpeissään se on. Tuon kaiken voit nähdä yhdeksällä kerralla kymmenestä, milloin löydät karhun tai ketun loukustasi. Jotakin sellaista oli varmaan Mooweeninkin katseessa ja ryhdissä nyt, kun istuin siinä sen polulla ja hymyilin sen hämmennykselle.

Lähellä karhua kohosi kalliokosta kuusi ja ulottui ylös erääseen kallionreunaan saakka. Karhu kääntyi hitaasti sitä kohti, mutta vilkaisi vielä katsomaan minua, joka istuin siinä sen omalla polulla —, jota se ei enää voinut pitää omanaan, — ja hymyilin sen tappiolle. Sitten se väistyi polulta kuin sähköiskusta ja ponnahti puuhun säikkynein nytkähtävin hyppäyksin. Niin suureksi eläimeksi se kiipesi hämmästyttävän nopeasti, mursi pienet oksat tieltään, viilteli paksua kuorta suurilla kynsillään ja ryöpytti jälkeensä alas roskaa ja tomua, jota tuli kuin satamalla, kunnes se ulottui kallion reunamalle ja hyppäsi sinne. Sinne se pysähtyi ja katsoi alas nähdäkseen, mitä minä aioin lähinnä tehdä. Siinä se seisoi, suuri pää riippuen alas kallionreunalta, ja tuijotti minuun, kunnes nousin ja lähdin hiljaa polkua alas.

Seuraavana aamuna palasin takaisin lohisyvänteelle. Kova kallio ei tarjonnut, kuten metsän pehmeä sammal, mitään merkkejä, — joita olisin ollut erittäin halukas näkemään, — oliko karhu tullut takaisin puuta pitkin alas vai oliko se löytänyt jonkun muun tien vuoren yli. Sille paikalle, missä olin seisonut silloin kun sen mahtava _huu-uh!_ minut pysäytti, panin suuren lohen, mikä on sellainen makupala, että sen tähden karhu kernaasti poikkeaa kauaskin tieltään. Seuraavana aamuna kala oli poissa; saattoi olla, että seuraavalla matkalla Mooweenia odotti siinä polun käänteessä toinen ja mieluisampi yllätys kuin ensimmäisellä.

Quoskh Tarkkasilmä

Joskus iltaisin, kun soutelen pitkin rantaa kanootissani tarkaten erämaan öisiä ääniä ja hajuja, kun kaikk kovat äänet ovat vaientuneet ja hiljaisuus syväksi ja musikaaliseksi, niinkuin viritetty soittimen kieli, josta tuuli loihtii esiin hiljaisia, monenlaisia mielikuvia herättäviä säveliä, saattaa äkkiä rytinä ja räiske ruohikosta viereltäni särkeä äänekkäästi tämän tuskin kuuluvien äänien sulosointuisen harmonian. Ennenkuin sitten hiljaisuus on uudelleen ehtinyt virittää Aioluksen harpun kyllin tiukkaan tuulen sormille, silloin toinen ääni, kirkaisu, kiirii ilmasta — _kvosk? kvosk-kvosk?_ — villi kysyvä huuto, ikäänkuin itse säikähtynyt yö kysyisi, kuka sinä olet. Se on vain sininen haikara, joka heräsi unestaan rannalta äänekkäistä melanvedoistani, vaikka minä luulin lipuvani hiljaa kuin yö itse. Se kaartelee pääni päällä hetkisen, nähden minut täydellisesti, vaikka minä en voi eroittaa edes sen leveiden siipien varjoja; sitten se häviää suureen tummaan hiljaisuuteen huutaen mennessään _kvosk? kvosk?_ Tämä huuto, joka kuulostaa oudolta, ympäristöön häipyvältä villiltä kysymykseltä, on antanut aiheen linnun runollisimpaan intianilaiseen nimeen, Quoskh, yön kysymys.

Moni, vieläpä joku intianikin, tuntee tämän linnun vain tällä nimellä, eikä tiedä muuta sen olemassaolostakaan. Se päästää harvoin huutoaan päivällä kuuluviin — sen ääni on silloin käreää vaakuntaa — eikä sitä näe milloinkaan, kun se ääntelee juhlallisessa yön pimeydessä. Niin tuo öinen ääni on kietoutunut salaperäisyyteen, eikä kenenkään mieleen johdu, että se on tuon rauhallisen, kärsivällisen, pitkäsäärisen kalanpyytäjän ääni, jonka näkee milloin tahansa kesäpäivinä yksinäisen järven tai virran rannoilla. Moni vanha metsänkävijä on kysynyt minulta, kun terävä, kysyvä _kvosk? kvosk?_ on kuulunut nukkuvalta järveltä, mitä se on. Ja kumminkin tunsivat he tuon suuren sinisen haikaran vallan hyvin — tai ainakin luulivat tuntevansa.

Quoskhilla on kuitenkin muitakin nimiä, jotka kuvaavat sen ominaisuuksia ja tapoja. Joskus kun olin kalastamassa rannalla intianitoverini kanssa, ja kanoottini työnsi keulansa ääneti jonkun niemenkärjen ohi, minä saatoin nähdä haikaran raskaasti lentävän jo puolivälissä puidenlatvojen korkeutta, kauan ennenkuin valpas, pieni ristisorsaemo epäili meidän tuloamme, vieläpä ennenkuin lähellä liljatiheikössä laidunteleva metsävuohikaan oli saanut meistä vihiä. Silloin Simmo, joka ei koskaan voinut yllättää tätä suurta lintua, miten ääneti hän meloikin, saattoi mutista itsekseen jotakin, joka kuulosti _Quoskh K'sobeqh_, Quoskh Tarkkasilmä. Toisella kertaa, milloin tapasimme tuon linnun keihästämässä sammakoita pitkällä nokallaan, Simmo, joka ei sietänyt nähdä sammakonsääriä minun paistinpannussani, saattoi pilkallisesti omalla musikaalisella kielellään nimittää sitä Quoskh Sammakonsyöjäksi. Ja kun minä taimensyvänteellä vastapäätä ruohoista rantaa äkkiä taukosin onkimasta silmin seuratakseni kookasta harmaansinistä varjoa, joka näytti liikkuvan puujaloilla seitsenpenikulmaisin harppauksin kohti lähintä rämettä, missä oli yltäkyllin sammakoita, niin Simmo saattoi näyttää sitä melallaan ja sanoa: »Kas Vanha Isä Pitkäsääri mennä pyytää enempi sammakoita pojille. Hassut pojat, syödä sammakoita, eikö totta?»

Kaikista sen nimistä — ja niitä oli vielä paljon muita — »Vanha Isä Pitkäsääri» tuntui aina sopivimmalta. Tämä järviemme ja virtojemme juhlallinen kahlaaja tuo mieleen muistoja harmaasta muinaisuudesta. Se on tosiaankin kaikista linnuista lähinnä niitä outoja hirviöitä, joilla luonto kansoitti maan sen varhaisessa lapsuudessa. Toiset haikarat ja ruovonpäristäjät ovat käyneet pienemmiksi ja sirommiksi, niiden jalat ja kaula lyhyemmiksi, sopeutuen pienentyneisiin virtoihimme ja muuttuneihin maisemiimme. Myöskin Quoskh on epäilemättä paljon pienempi kuin mitä se ennen muinoin oli; mutta yhä vieläkin sen jalat ja kaula ovat suhteettoman pitkät, kun vertaa niitä veden syvyyteen sen elinpaikoilla tai sen pesän kokoon. Ja sen mutaan jättämät jäljet ovat hämmästyttävästi samannäköiset kuin ne jättiläislintujen fossiiliset jalanjäljet, joita tavataan plioseniajan kerrostumissa syvällä maanpinnan alla kertomassa, minkälaisia luontokappaleita eli suurissa erämaissa ennenkuin ihminen tuli täyttämään maan ja tekemään sen alamaiseksensa.

Läheisessä yhteydessä tämän Quoskhin kehityskannan vanhanaikaisuuden kanssa on se vastakkainen seikka, että se näyttää ikuisesti nuorelta. Ikä ei näytä voivan sille mitään. Se on yhtä vanha ja yhtä nuori kuin maa itse; se on maaliskuun päivä, jonka auringon laskussa ja auringon nousussa on talvea ja kevättä. Vai onko kukaan nähnyt sinisen haikaran jalokivisilmiä himmentyneinä tai sen voimakasta ruumista raihnaana? Onko kukaan yllättänyt sitä nukkumassa, tai nähnyt sen hoippuvan heikkona pitkillä jaloillaan, kuten usein näkee muita villejä lintuja riippumassa heikosti oksalla vain viimeisellä otteellaan kiinni? Muuan valtamerenpurjehtija kertoi kerran minulle, että hänen aluksensa oli kaukana rannasta tavannut sinihaikaran kuolleena meren pinnalla siivet levällään. Tämä on ainoa haikara, minkä milloinkaan olen kuullut tavatun muussa tilassa kuin täysin virkeänä. Mahdollista on, että jos Quoskh todella milloinkaan kuolee, niin se tapahtuu juuri tuolla tavoin. Ehkäpä se viimeisillä voimillaan lentää rohkeasti tutkimaan suuren valtameren salaisuutta, jonka rannoilla sen esi-isät lukemattomia vuosisatoja takaperin elivät ja liikkuivat tehden edestakaisin loppumattomia tarpeettomia muuttomatkoja, lepäämättä ja kyllästymättä vaeltaen, ikäänkuin meren ääni kutsuisi niitä sinne, minne ne eivät tohdi lähteä.

Aivan minun telttani takana suuren järven rannalla kulki heikosti näkyvä metsittynyt polku, joka lakkaamatta kierteli ja kaarteli ja josta ei voinut saada vähintäkään aavistusta, mihin se johti, ennenkuin tuli itse päähän. Tämä pieni polku oli aina täynnä mielenkiintoisia yllätyksiä. Punaiset oravat kurkistivat oksan takaa, rupattaen kielevästi ja harjoittaen loppumatonta ilkivaltaa pitkin polkua. Hirvilinnut kiitivät ääneti sitä pitkin salaperäisille retkilleen. Nyt saa hyppäävä, ruskava, räiskivä hälinä pensaikosta sinut äkkiä pysähtymään ja sydämesi kiivaasti lyömään kun kiipeät yli tuulenkaataman puun, jommoisia polulla on niin paljon. Valkea lippu, jota seuraa toinen pienempi, välähtelee, kohoaa, laskeutuu ja kohoaa taas näkyviin kaatuneen rungon ylitse kertoen sinulle, että metsävuohi kileineen oli makaamassa rydön takana aavistamatta sinun levollista lähestymistäsi. Ja jostain polun käänteestä ilmestyy taas näkyviisi jotakin tummaa, harmaata ja suurta, sulkien sinulta polun; ja kun pysähdyt ja piiloudut lähimmän puun taakse, niin kohti sinua heiluvat suuret sarvet ja pää, sieraimet leveinä, silmät tarkkoina ja laajentuneina ja korvat kuin kaksi räikkätorvea tähdättyinä suoraan kohti päätäsi — hirvihärkä, sh!

Kaksi pitkää minuuttia se seisoo siinä liikkumatta, tarkastaen tuota uutta luontokappaletta, jota se ei ole ennen koskaan nähnyt; ja sinun on paras pysyä aivan rauhallisena ja antaa sen vallata koko polku, jos se niin haluaa. Jos liikahdat, niin se saattaa tulla lähemmäksi tarkastamaan; eikä milloinkaan voi tietää, miten pieni ärsytys saattaa tuoda sen silmiin punaisen, vaaraa ennustavan väikkeen. Lopulta se poistuu, aluksi rauhallisesti, kääntyen usein katsomaan sinua korvat torvina sinua kohti. Sitten se painaa suuret sarvensa taaksepäin hartioilleen, kohottaa kuononsa korkealle ja juoksee pitkin tasaisin raviaskelin pois läpi ryteikön ja häviää.

Niin tuo pieni polku tuo joka päivä sinulle jonkun uuden yllätyksen, — pöllön tai jäniksen, tai piikkisian, joka tulee piikkejään kalistellen ja lausuen intianinkielistä nimeään _Unk Wunk! Unk Wunk!_ Kun olet seurannut polkua pitkälle ja jo ruvennut uskomaan, että tuo vitkasteleva polku on varmaan joutunut hukkaan, niin se lopulta ryömii tiheään kuusiviidakkoon; ja siellä on kahisevan ja kuiskuttelevan vihreän kehyksen ympäröimänä mitä rauhallisin ja viehättävin pikkuinen majavalammikko, jonka ympärille metsävuohet ovat tallanneet polkujaan. Täällä eli Quoskh puolisoineen ja pienokaisineen.

Kun ensi kertaa polkua pitkin kulkien tulin paikalle ja tirkistin pensaikosta, niin minä näin sen, ja ensimmäinen silmäys sai minut hypähtämään, sillä luulin tehneeni merkillisen havainnon, nimittäin, että pikku haikarat leikkivät nukeilla niinkuin lapset. Mutta minä olin erehtynyt. Quoskh oli ollut pyytämässä sammakoita ja piilotteli niitä minun tullessani. Se kuuli minun tuloni ennenkuin tiesin sen olevankaan siellä ja hyppäsi hakemaan viimeistä sammakkoaan, joka oli suuri ja lihava, ja sitä kantaen se heittäysi suurien siipiensä varaan — selkä kyttyrässä ja niska koukussa ja pitkät jalat riippumassa takana alaspäin — ja lensi kohti pesäänsä pensaikkoon majavalammikon taakse. Kun minä näin sen selvästi, niin se juuri sivuutti sen aukon, josta minä tirkistin sisään. Se piteli sammakkoa pitkässä nokassaan poikittain, jotemkin siihen tapaan kuin tylsien saksien välissä, niin että kumpikin puolisko nokan kahden puolen paisui suureksi, ikäänkuin nuoralla kiristetty tyyny. Pää ja lyhyet etujalat olivat yhdellä puolen, ja takajalat viipottivat toisella puolen. Kaikesta, mitä tulee mieleen, tämä muistutti eniten täytettyä riepunukkea, ja tällaista luulin tosiaankin ensi aluksi Quoskhin kantavan kotiin pienokaisilleen leikkikaluksi.

Epäilemättä ne pitivät sammakosta paljon enemmän kuin nukesta; mutta minun kummallinen luuloni niistä tuona lyhyenä hetkenä herätti minussa sellaista mielenkiintoa noita pikku veitikoita kohtaan, etten ollut tyydytetty ennenkuin lopuksi, kauan jälkeen päin, kiipesin pesälle katsomaan kuinka ne elivät.

Ryhtyessäni tutkimaan Quoskhia, oppiakseni tuntemaan sitä lähemmin, tulin vasta huomaamaan, mikä mielenkiintoinen tehtävä se oli, ei yksistään sen eriskummallisten tapojen vuoksi, vaan myös tuon linnun erinomaisen varovaisuuden takia, jonka tähden oli tavattoman vaikea nähdä sitä sen omissa hommissa. Quoskh K'sobeqh oli se nimi, joka aluksi näytti minusta paraiten sopivan sille, kunnes olin oppinut tuntemaan sen tavat ja onnistunut pääsemään huomaamatta sen lähelle, mikä sattui ainoastaan kaksi tai kolme kertaa kesän kuluessa.

Eräänä aamuna menin aikaisin majavalammikolle ja istuuduin rannalle harmaalle kannolle, ympärilläni marjapensaita aina hartioihini saakka. »Nytpä istun hiljaa ja katselen, mitä seuraa», minä ajattelin, »eikä mikään, ei edes sininärhi, voi nähdä minua.»

Tämä oli melkein totta. Pikkulinnut jotka eivät milloinkaan olleet nähneet ihmistä metsässä ennen, tulivat poimimaan marjoja kuuden jalan päähän minun kasvoistani, ennenkuin ne huomasivat mitään tavatonta. Kun ne huomasivat minut, niin ne kääntyivät katsomaan ensin yhdellä silmällä ja sitten toisella, ja sitten ne pyrähtivät lentoon ja istuivat oksalle pääni yläpuolelle. Siinä ne saattoivat vartioida minua rohkeasti, mikä vain hetkisen, mikä kauemmin, riippuen siitä, miten uteliaita ne olivat, ja sitten ne syöksyivät alas ja sivelivät siipiään minun kasvojani vasten saadakseen minut liikkumaan ja näyttämään, mikä olin.

Pienen lammikosta pistäytyvän lahdekkeen tuolla puolen, kivenheiton päässä minusta, tuli komea metsäkauris rantaan ja pisti kuononsa veteen, mutta kävi kohta levottomaksi. Jokin epämääräinen hieno hajahdus minusta levisi sen luokse asti ja teki sen levottomaksi, vaikka se ei tietänyt mitä se oli. Se nuolaisi sieraimiaan niinkuin lehmä tekee saadakseen hajuni selvemmin tuntumaan. Oikealla, lähempänä minua, oli metsävuohi syömässä rauhallisena liljapatjalla. Vesikko juoksi hyppien ja pysähtyen pitkin rantaa jalkojeni vieressä, pistäytyi kivenkoloihin ja juurien väliin ja taas ulos. Cheokhes juoksee aina sillä lailla. Se tietää kuinka kiiltävän musta sen takki on ja kuinka silmäänpistävä se on hiekkaisella rannalla pöllölle tai haukalle; siksipä se ei koskaan juokse enempää kuin viisi askelta kerrallaan pistäytymättä välillä piiloon; ja se kulkee aina mahdollisimman mustia juuria ja kallioita myöten.

Jäälintu syöksyi mutuparveen päästäen soinnukkaan huutonsa _k'plop_. Kauempana muuan kalasääski tuli raskaasti veteen, niin että suhisi, ja kohosi taas mukanaan suuri säyne. Eikä yksikään noista teräväsilmäisistä metsän eläjistä huomannut minua eikä tietänyt, että niitä pidettiin silmällä. Sitten tuli vastapäistä vihreätä rantatörmää nopeasti liukuen kaareva laaja sininen vanne ikäänkuin suuri Cupidon kaari: Quoskh soljui näkyviin matkallaan aamukalastukselle.

Minua vastapäätä juuri siinä, missä metsäkauris oli seisonut, se poimutti suuret siipensä, sen niska vetäytyi äkkimutkalle ja sen pitkät jalat, jotka olivat riippuneet somasti takana sen lentäessä, kiepsahtivat sen alle niinkuin kaksi heiluria, kun se laskeutui kevyesti mutaiselle rannalle. Se tunsi alueensa täydelleen, tunsi joka ojan ja sammakoiden asuman lahdelman lammen ympärillä, niinkuin me tunnemme kotikylämme. Mutta niin tuttua kuin kaikki onkin sille, ei Quoskh kuitenkaan milloinkaan unohda pitää tarkkaan kaikkea silmällä. Juuri laskeutuessaan maahan se jännittäytyi suoraksi, ollen silloin melkein miehen mittainen, ja antoi tarkan katseensa kiertää ylt'ympäri rantoja, kerran vain. Sen pää kirkkaine keltaisine silmineen ja pitkine nokkineen pyörähti pitkän kaulan päässä kuin kullattu tuuliviiri tangon nenässä. Kun viiri kääntyi sitä rantaa kohti missä minä olin, niin pidätin henkeäni ollakseni aivan liikkumaton ja luullen olevani niin hyvässä piilossa, ettei mikään silmä saattaisi minua huomata semmoisen matkan päästä. Kun viiri oli sivuuttanut minun suuntani, niin minä naurahdin ajatellen, että nytpä Quoskh erehtyi. Mutta silloin vallan unohdin, ettei lintu koskaan katso suoraan eteensä. Kun sen nokka oli kääntynyt noin kolmekymmentä astetta minun ohitseni, niin että sen vasen silmä juuri suuntautui minua kohti, niin viiri taukosi pyörimästä silmänräpäyksessä. Se oli nähnyt minut ensi silmäyksellä ja tiesi, etten minä kuulunut sinne.

Pitkän ajan se näytti katsovan minun lävitseni eikä liikuttanut lihastakaan. Ei olisi ollut helppo sitä huomatakaan siinä, sitä olisi voinut luulla harmaaksi aaltojen huuhtomaksi juureksi. Sitten se kyyristäytyi kokoon tuolla kuvaamattoman surkeannäköisellä tavalla, joka on ominaista kaikille haikaroille niiden lentoon lähtiessä, lensi raskaasti lammenrannan korkeimpaan puuhun ja jäi sinne vielä joksikin aikaa istumaan kuivalle oksalle ja tähystämään minua. En ollut liikuttanut silmäluomiakaan, ja kuitenkin se näki minut liian selvästi luottaakseen minuun. Taaskin se kyyristäytyi kokoon, kohosi korkealle puiden latvojen yläpuolelle ja painautui pois voimakasta, tasaista ja siroa lentoa yksinäisemmälle järvelle, missä ei ollut ihmisiä tarkastelemassa ja härnäämässä.

Quoskhin tarkkuus ei suinkaan lannistanut intoani, vaan päinvastoin kiihoitti minua hankkimaan lisää tietoja siitä ja erittäinkin tekemään läheltä havaintoja sen kalastuksesta. Lähelle tuon pienen lahdelman päätä, missä oli niin paljon sammakoita, tein oksista suojuksen erään kuusen alimpien tiheiden haarojen alle ja menin pois tarkastamaan muita metsänasukkaita.