Part 6

Kun kirkkaat kuutamoyöt tulivat, niin Quoskhin villi sydän tunsi outoja tunteita. Päivisin se yhä vietti yksinäistä elämää, jota se eniten rakastaa, mutta yön tullen vanha parveutumisvaisto ajoi sen toverien luokse. Kerran kun kuljeskelin majavalammen seutuvilla kuutamon vienossa valossa, kuulin viiden tai kuuden suuren linnun kiivaasti huutavan haikaran asuinpaikalla, jonka ne olivat hylänneet viikkoja takaperin. Järvi ja etenkin tuo yksinäinen polunpäässä aukeneva pieni lampi oli viehättävämpi kuin milloinkaan ennen, mutta etelästäpäin jokin kutsui niitä. Luulen myöskin, että Quoskh oli kuun lumoissa, kuten niin monet villit eläimet ovat, sillä sen sijaan, että se olisi nukkunut rauhallisesti rannalla, se kulutti aikansa kierrellen järviä ja metsiä ilman päämäärää, huutaen ääneen nimeään tai kutsuen villisti tovereitaan.

Puoliyön aikaan ennen sitä päivää, jolloin muutin leiripaikkaani, olin järvellä viimeistä kertaa melomassa kuutamossa. Yö oli ihana, — kirkas, viileä ja tyyni. Ei aallon värekään särkenyt järven kiiltävää pintaa; hopeanvälkkyvä vedenkalvo viiltosi edelleen ja edelleen minun liukuvalle kanootilleni, johtaen minut sinne, missä suuri metsä seisoi äänettömänä, valvovana, odottavana. Kaikkien sen hämärien, salaperäisten holvien lävitse tulvi ihmeellistä valoa. Erämaa ei milloinkaan nuku. Jos se käy äänettömäksi, niin merkitsee se sitä, että se kuuntelee. Sinä iltana metsä oli jännitettynä kuin odottava repo, vartioiden nähdäkseen, mitä uutta tulisi järveltä, tai mitä kummaa ja salaperäistä sen omien vienojen varjojen alla saattaisi syntyä.

Quoskh oli myöskin liikkeellä kuutamon lumoamana. Kuulin sen huutavan ja meloin ääntä kohti. Se tiesi minun tuloni kauan ennen kuin minä tiesin siitä muuta kuin yöstä kuuluvan äänen, ja liiteli ylös minua vastaan. Ensi kertaa näin sen hämärässä, ja nytkin vain epämääräisenä harmaana varjona, jonka reunoja hopeinen valo vienosti kosketteli. Se lensi suhisten kerran yli kanoottini ja katsahti alas siihen. Sitten se hävisi, ja kaukaa odottavan metsänreunan yläpuolelta, missä salaperäisyys oli syvin, tuli huuto, haasto, arvoitus, yön villi kysymys, johon ei kukaan ihminen ole vielä milloinkaan osannut vastata — Quoskh? Quoskh?

Unk Wunk piikkisika

Aivan telttani takaa tiheiköstä kuuluva kahina herätti minut kevyestä uinailustani. Siellä on taas! Jokin raskas eläin siellä ponnistelee hiljaa eteenpäin sotkuisessa tiheikössä; samalla vanhalta hirsimajalta metsän aukeaman keskeltä kuului hiljaista nakerrusta läpi tyynen yön. Nousin äkkiä istualleni kuuntelemaan; mutta ensi liikahduksesta kaikki oli taas aivan hiljaa. Yölliset kulkijat olivat kuulleet liikuntani ja olivat nyt varuillaan.

Ei ole ensinkään syytä pelätä eläimiä, jotka näin hiipivät yöllä ympäristössä. Ne ovat paljon suurempia pelkureita kuin sinä olet ja näkevät sinut paremmin, niin että jos mennä kopeloit niitä kohti, niin ne luulevat sokeuttasi rohkeudeksi ja pötkivät käpälämäkeen. Kun astuin ulos, niin kuulin kaksi rasahdusta pensaikosta telttani takaa ja puolikuun valossa näin vilahdukselta karhun pentuineen luikkivan metsän suojaan.

Vielä kuului nakerrusta vanhan majan takaa virralta. »Toinen pentu!» ajattelin — sillä olin outo suuressa metsässä — ja hiivin alas tähystämään majan nurkalta, minkä aitaukseen olin pystyttänyt telttani ensi yöksi salolla.

Vanha siirappitynnyri oli aivan hirsimajan takana, suu mustana kuin muste kuunvalossa, ja kaapiva nakerrus kuului yhä aivan sen kohdalta. »Se on tynnyrissä», ajattelin ilostuneena, »ja kaapii kuivunutta siirappia. Nytpä se joutuu kiinni!»

Hiivin majan ympäri niin, että tynnyrin pohja tuli minun ja otuksen väliin, ryömin henkeä vetämättä ja äkkiä keikautin astian suulleen, niin että otus jäi sisään. Siitä nousi töminä, ankara raapiminen ja rätinä. Tynnyri heilui hurjasti ja minä koetin pysyttää sitä alaspäin. Sitten melu hiljeni kokonaan. »Olen saanut sen!» ajattelin, peräti unohtaen emokarhun, ja huusin Simmoa heräämään ja tuomaan minulle kirveen.

Me löimme seiväskehän tynnyrin ympärille, panimme raskaita pölkkyjä painamaan kehää ja kävimme nukkumaan. Aamulla, kun aivot olivat selvemmät ajattelemaan, me päätimme, että karhunpentu on sentään liian vaivaloinen pitää teltassa lemmikkinä; niinpä seisoin valmiina pyssyineni sillä aikaa kun Simmo nosti pölkyt ja katkaisi seipäät pitäen tarkasti silmällä minua nähdäkseen miten pitkälle hän voi jättää henkensä minun kylmäverisyyteni varaan siinä tapauksessa, että pentu olisi suuri ja vaikea käsitellä; sillä intiani ei tee uhkayrityksiä. Yksi seiväs kaatui, tynnyri kellahti kumoon sisästään saamasta sysäyksestä, ja Simmo juoksi tiehensä karjaisten; tynnyristä kömpi ulos suuri piikkisika, suurin mitä milloinkaan olen nähnyt, ja mennä keikutteli suoraan kohti telttaani. Intiani meni sen jäljessä heristellen kirvestään hölmömäistä elukkaa kohti ja mörähteli ilkkuvasti minun karhunpennulleni.

Puolitiessä teltalle Unk Wunk keksi tiellään kappaleen sian nahkaa ja pysähtyi innokkaasti nuuskimaan sitä. Minä tartuin Simmon käteen ja estin häntä iskulla tekemästä loppua saaliistani. Sitten Unk Wunk istuutui aivan keskellemme, otti siannahkapalan etukäpäliinsä ja imeskeli siitä suolaa kaikessa rauhassa aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut eikä ainoatakaan vihollista olisi ollut koko maailmassa. Puoli tuntia myöhemmin se tulla töpötti sisään telttaan, missä istuin korjaamassa parasta lohiperhoani, jonka nälkäinen meritaimen oli repinyt riekaleiksi, ja ajoi kursailematta minut pois omasta virkapiiristäni etsien lisää suolaa.

Sellainen filosofi, jolta ei mikään vankityrmä vie mielenrauhaa eikä mikään vaara kykene riistämään yksinkertaisia huvituksia, ansaitsee enemmän huomiota kuin mitä luonnontutkijat milloinkaan ovat sille suoneet. Päätin paikalla tutkia sitä tarkemmin. Aivan kuin koettaen saada minut luopumaan kaikista sellaisista tuumista ja käyttämään itseään vain pyssyni maalitauluna, se seuraavana yönä melkein pilasi kanoottini nakertamalla reiän sen kanteen etsiessään suolaa, jonka vain sen ahnas nenä oli saattanut vainuta.

Kerran tapasin sen polulla, vähän matkan päässä leiriltä, ja kun minulla ei ollut tähdellisempääkään tehtävää, aioin ajaa sen edelläni kotiin. Tarkoitukseni oli olla vierasvarainen, antaa sille palanen läskiä ja sitten tarkastella sitä samalla kuin itse syön päivähistäni. Heti kun lähdin sitä hätyyttämään se kääntyi ja tuli suoraan säärilleni. Ennen kuin ehdin väistää, se sivahutti minua ilkeästi hännällään niin että muutamia piikkejä jäi sääriini. Sitten ajoin sitä vastakkaiseen suuntaan, jolloin se kääntyi minua päin ja livisti ohitseni; ja kun saavuin leirille, niin se siellä jo suurella touhulla nakersi Simmon kirvesvarren päätä.

Miltä kannalta hyvänsä sen otatkin, Unk Wunk on arvoitus. Se on metsän pohjaan kaiverrettu ikuinen kysymys, johon ei kukaan kykene vastaamaan, problemi, joka käy sitä sotkuisemmaksi mitä kauemmin sitä koettaa ratkaista.

Kaikista villieläimistä se on ainoa, jolla ei ole mitään tajuttua pelkoa ihmistä kohtaan, ja ainoa, joka ei koskaan opi, ei vaistosta eikä kokemuksesta, välttämään ihmistä. Saatat tavata sitä kaikkialla erämaassa, kunnes se tulee toiselle päälle, jos niin saa sanoa, ja sitten sitä et voi löytää mistään. Se viihtyy yksinäisyydessä eikä sure eikä hae kaltaistensa seuraa; mutta joskus sattuu sentään eteesi koko liuta piikkisikoja jonkun vuoren juurella; jokainen lönköttää ympäri piikkejään kalistellen ja hokien nimeään _Unk Wunk! Unk Wunk!_ eikä päiväkausiin muuta teekään.

Tänään se on arka kuin jänis; huomenna se tulee röyhkeästi telttaasi ja karkoittaa sinut sieltä ulos, ellei sinulla satu olemaan nuijaa käsillä. Se ei koskaan tee mitään harkittua, eikä sen matkalla koskaan ole tiettyä -päämäärää; mutta pysäytäpä se hetkeksi vain, niin se panee henkensä alttiiksi päästäkseen vielä askeleen eteenpäin. Ja koeta sitten pakottaa tai houkutella sitä menemään vielä toinenkin askel samaan suuntaan, niin se panee vastaan yhtä itsepintaisesti kuin kaksi sikaa kujalla, ja antaa vaikka tappaa itsensä ennenkuin menee sinne, minne juuri oli pyrkimässä. Se on aivan vaaraton kaikille olioille; kuitenkin se paikallaan maaten tappaa sitä hätyyttävän kiiltonäädän, vieläpä suuren Kanadan ilveksenkin, johon ei mikään muu metsän eläin uskalla käydä käsiksi.

Kaikkien noiden hämmästyttävien vastakohtien edellä käy kuitenkin itse pääkysymys: miksi luonto on ensinkään synnyttänyt tuollaista oliota, ja mitä se sillä tarkoittaa; sillä sillä ei näytä olevan mitään tehtävää eikä tarkoitusta luonnon taloudessa. Hiljattain Mainen lainsäädäntö hyväksyi asetuksen, joka kieltää ampumasta piikkisikaa, sillä omituisella perusteella, että se on ainoa villieläin, jonka voi helposti saada kiinni ja tappaa ilman pyssyä, joten metsässä harhailevan ihmisen ei tarvitse kuolla nälkään, vaan hän saattaa elättää itseään piikkisian lihalla, kuten intianit toisinaan tekevät. Tämä on, puhtaasti hyödyn kannalta, toistaiseksi ainoa ilmaus siitä käsityksestä, ettei Unk Wunk ole mikään epäonnistuma, vaan että senkin olemassaololla saattaa olla tarkoituksensa.

Koetellakseni tuota lakia ja varustautuakseni mahdollisten vastaisten sattumuksien varalta, minä liitin kerran Unk Wunkin ruokalistaani. Se oli inhoittava, ilkeänhajuinen liite, johon vain oikein väkevän juuston harrastaja saattaa olla ihastunut. Laki on epäilemättä hyvä, mutta en juuri voi uskoa kenenkään tuntevan sen johdosta kiitollisuutta paitsi sen, jonka on pakko valita joko kuolema tai piikkisika.

Metsänpedot söisivät sen kernaasti kylläkin, mutta niiltä se herkku on jyrkästi kielletty. Ne eivät voi edes koskettaa sitä saamatta kärsiä seurauksia. Näyttää siltä kuin luonto-emo, tehdessään tuon älyttömän möhkäleen tänne viisaitten maailmaan, olisi pitänyt siitä hellää huolta kuten vähämielisestä lapsesta. Se on ainoa villieläin, jonka ei tarvitse ollenkaan pelätä nälkäkuolemaa. Koko metsä on sen varastoaittana. Silmut ja nuput ilahuttavat sitä siihen vuodenaikaan, jolloin niitä on; ja kun pakkanen käy ankaraksi, lunta kasaantuu paksulti ja kaikki muut eläimet laihtuvat ja tulevat nälästä julmiksi niin Unk Wunk vain kiipee lähimpään puuhun, vuolee vahvoilla hampaillaan puista karkean, ulomman kuoren ja sitten syö kylläkseen pehmeätä sisäkuorta, mikä ravitsee sen täydellisesti ja tekee sen pulleaksi kuin raatimies.

Nälkäisistä pedoista ei Unk Wunkilla ole vähintäkään vaaraa. Tavallisesti ne jättävät sen aivan rauhaan, tietäen, että sen kosketteleminen olisi hullumpaa kuin haukata möhkökalaa tai purra pietari-ulkkia. Jos ne onnettomina maaliskuun päivinä nälän pakottamina lähestyvät sitä vimmoissaan, niin se yksinkertaisesti käpertyy kokoon ja makaa hiljaa haarniskassaan, jota ainoastaan teräshansikas saattaisi vioittumatta tunnustella, ja jossa ei tarkinkaan silmä keksi ainoatakaan saumaa.

Silloin tällöin joku ovela ilves tai kärppä, viisas kokemuksesta, mutta epätoivoinen nälästä, heittäytyy mahalleen maahan Unk Wunkin viereen ja keinottelee varovasti kuononsa tuon hirveän turkin alle, päästäkseen käsiksi kaulaan tai vatsapuoleen, missä ei ole piikkejä. Puraisu pedon voimakkailla hampailla, yksi veren imaisu sen nälkiintyneeseen kurkkuun — ja siinä kummankin eläimen loppu. Sillä Unk Wunkilla on ase, jota ei mikään eränhakija vielä ole ymmärtänyt ottaa lukuun. Sen leveä, raskas häntä on satojen piikkien peitossa, jotka ovat ohuemmat, mutta vielä kuolettavammat kuin sen selkäpiikit; ja kun se heiluttelee tätä asettaan, kuuluu se kalkarokäärmeen kalinalta. Luultavasti tämä kyky sivaltaa hännällä salamannopeudella, samalla kuin piikit vetäytyvät sisään, on antanut aiheen siihen hullunkuriseen harhaluuloon, että Unk Wunk voi ampua piikkinsä matkan päästä, aivan kuin se olisi puristettua ilmaa täynnä —, mikä tietysti on typerää lapsellisuutta, joka pitää ihmiset siitä jonkun verran loitolla.

Toisinaan, kun Unk Wunkia hätyytetään, se peittää kuononsa tällä aseellaan. Useammin se pistää päänsä juuren alle tai lahoon kantoon jättäen häntänsä ulkopuolelle valmiina toimimaan. Vihollisen ensi kosketuksesta häntä näppää oikealle ja vasemmalle nopeammin kuin ajatus, ja iskee vihollisen pään ja kyljet täyteen kuolettavia piikkejä, joista ei pääse irti, sillä mitä enemmän niitä koettaa poistaa, hieroa ja hangata, sitä syvemmälle ne vain painuvat sisään, kunnes tunkeutuvat sydämeen tai aivoihin ja tekevät tehtävänsä. Mooween, karhu, on metsänkansasta ainoa, joka on oppinut pyytämään Unk Wunkia vahingoittamatta itseään. Jos se ollessaan hyvin nälissään tapaa piikkisian, se ei koskaan käy sen kimppuun suoraan — se tuntee piikkien kuolettavan piston liian hyvin, — vaan kiusoittelee ja härnää piikkisikaa syytämällä multaa sitä kohti, kunnes Unk Wunk lopulta kääntää kaikki piikkinsä ulospäin ja makaa hiljaa. Sitten Mooween äärimmäisen varovasti pujottaa käpälänsä sen alle ja äkkitempaisulla viskaa sen lähintä puuta vastaan ja kolhii sen hengiltä.

Jos Mooween löytää Unk Wunkin puusta, niin se toisinaan kiipeää niin ylös kuin oksa kestää sekä nykii ja kiskoo voimakkaasti ravistaakseen piikkisian alas. Tämä on tavallisesti turha yritys, sillä eläin, joka nukkuu sikeästi ja turvallisena puun latvassa ankaralla tuulellakin, ei välitä mitään karhun jykevästä ravistamisesta. Silloin Mooween, jos se suinkin pääsee tarpeeksi lähelle tarvitsematta pelätä putoamista heikoilta oksilta, murtaa poikki sen oksan, jolla Unk Wunk nukkuu ja pudottaa sen maahan. Tämäkin on tavallisesti vallan hyödytöntä, sillä ennenkuin Mooween ehtii kömpiä alas saalistaan tavoittamaan, Unk Wunk on jo ylhäällä toisessa puussa ja nukkuu uudella oksalla aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Toisille pedoille, jotka eivät ole niin vahvoja ja taitavia kuin Mooween, käy perin huonosti, kun ne nälän pakottamina hätyyttävät tätä joutavaa metsän elävää, josta luonto kuitenkin pitää niin hellää huolta. Ansojenvirittäjät ovat kertoneet minulle, että he kevättalvella, jolloin nälkä on ankarin, ovat joskus saaneet satimestaan villikissan, ilveksen tai kiiltonäädän, suu ja kyljet täynnä piikkisian piikkejä osoittamassa, minkälaisessa ruokapulassa ne ovat olleet.

Nämä harvat satimeen joutuneet eläimet kertovat niistä monista hiljaisista taisteluista, joita vain puut ja tähdet ovat nähneet; ja ansojenvirittäjän antama pikainen, varma kuolinisku tekee vain armeliaasti lopun muuten pitkästä ja hitaasta kidutuksesta, joka lopulta päättyisi lumen alla pensaikossa.

Viime kesänä löysin eräästä pienestä erämaan aukiosta kaksi luurankoa makaamassa vieretysten. Toinen oli piikkisian, toinen suuren ilveksen. Viimemainitulla oli kolme piikkisian piikkiä siinä paikassa, missä kurkku oli kerran ollut; yhden piikin varsi oli lujasti kiinni tyhjässä silmäkuopassa; kymmenkunta piikkiä oli sillä tavoin, ettei voinut varmaan sanoa, mitä tietä ne olivat ruumiiseen tulleet. Tässä saattoi turvautumatta sanottavasti mielikuvituksen apuun lukea tarinan nälkäänähneestä ilveksestä, joka oli ollut niin nälissään, että se oli unohtanut kaiken varovaisuuden, ja ateriasta, joka oli maksanut hengen.

Kerran näin hauskan Unk Wunkiin liittyvän näytteen eläinten kasvatuksesta. Kaksi nuorta pöllöä oli metsästämässä emonsa johdolla pitkin vuoren juurta aikaisin iltahämärässä. Näin kanootistani toisen nuorista linnuista liitävän alas jotakin rannan pensaikossa olevaa otusta kohti. Hetken päästä suuri emopöllö seurasi sitä terävin, hätääntynein _huu-huu-huu-huu!_ varoituksin. Nuorempi pudottausi pensaikkoon; mutta emo työnsi äkkiryntäyksellään sen lempeästi syrjään saaliinsa luota ja vei sen ääneti pois metsään. Menin heti paikalle ja löysin nuoren piikkisian pensaikosta, jonne pöllö oli lentänyt, sekä etäämpää rannalta kaksi muuta piikkisikaa syömässä liljanvarsia.

Nähtävästi Kookooskoos, joka vaistomaisesti hyökkää kaikkeen, mikä liikkuu, on saanut viisaammaltaan sen tarpeellisen opetuksen, että muutamat olennot on jätettävä aivan rauhaan.

Se, että tämä opetus on sille tarpeen, näkyi selvästi siitä pöllöstä, jonka muuan ystäväni kerran ampui hämärässä. Piikkisian piikki oli uponnut melkein koko pituudeltaan sen reiteen. Kaksi muutakin piikkiä oli hiljaa painumassa sen ruumiiseen; ja eräs piikki törrötti sen suupielestä kuin hammastikku. Oliko tuo pöllö nuoruuttaan ja tietämättömyyttään, vaiko nälissään heittänyt neuvot tuuleen ja hyökännyt Unk Wunkin kimppuun, ei koskaan saada tietää. Että se oli uskaltanut hyökätä niin suuren eläimen kuin piikkisian kimppuun, näyttää ilmaisevan, että nälkä nähtävästi oli sen, samoin kuin ilveksenkin, siihen pakottanut ja saanut hylkäämään emon opetukset.

Unk Wunk tietää osaltaan niin perin vähän, että täytyy suuresti epäillä, onko se koskaan saanut tuntea metsän koulun kuria. Vetäytyykö se pistäväksi takkiaiseksi pelkästä vaistosta, kuten possum-eläin tekeytyy kuolleeksi, vai onko tuo temppu pitkän opetuksen tulos, on vielä selvittämättä. Onko sen verraton typeryys, mikä tekee sen viholliset aseettomiksi ja pelastaa sen sadoista vaaroista, joissa ei mikään viisaus auttaisi, kenties, samoin kuin laukkujaisen hölmömäinen tyhmyys, vain syvimmän viisauden naamari; vai onko se tosiaankin niin hölmö kuin miltä se näyttää, on niinikään ratkaisematon kysymys.

Yhä enemmän olen taipuvainen pitämään edellistä vaihtoehtoa todennäköisempänä. Se on tietämättään oppinut makaamisen tärkeyden. Tuhannet polvet lihavia ja terveitä piikkisikoja ovat opettaneet sille, miten mieletöntä on rimpuilla, reistailla ja ponnistella maailmassa, jonka joku vieras on järjestänyt ja josta ilmeisesti sama joku on vastuunalainen. Niinpä se ei ponnistele turhia, vaan elää syvässä rauhassa. Mutta tästä tulet toiseen kysymykseen, mikä vie merten taakse tutkimaan hindulaisfilosofiaa. Tosiaankin, jos sinulla on yksi kysymys kun tapaat Unk Wunkin ensi kertaa, niin on sinulla niitä kaksikymmentä, kun olet sitä tutkinut vuoden tai pari. Sen pykälä metsän päiväkirjassa alkaa kysymysmerkillä ja päättyy kysymysmerkkiin, ja mikä on jätetty sanomatta, sen korvaa pelkkä ajatusviiva.

Yhden ainoan kerran olen huomannut Unk Wunkin osoittavan järkiperäisesti suunniteltua pyrkimystä, kun se koetti opettaa kahdelle nuorelle piikkisialle uimisen yksinkertaista taitoa, — jota piikkisiat muuten harvoin käyttävät ja joka ei näy olevan niille ensinkään välttämätön. Ajelehdin kanootillani pitkin rantaa, kun huomasin emopiikkisian ja sen kaksi poikasta, — okainen pari tosiaankin, — järveen ulottuvalla pölkyllä. Emo oli tuonut ne sinne antaakseen niiden maistaa liljan silmuja, jotta ne helpommin vieraantuisivat. Kun ne olivat poimineet ja syöneet kaikki silmut ja varret, joihin ne ulottuivat, niin se töytäisi varovasti kummankin pienokaisensa veteen. Kun ne alkoivat ponnistella päästäkseen takaisin, niin emo tyrkkäsi ne uudelleen, pudottausi itse niiden rinnalle ja opasti ne eräälle kauempana rannasta olevalle pölkylle, missä oli enemmän liljoja.

Lukuisten onttojen piikkien kannattamina ne kelluivat korkkikimpun tavoin veden pinnalla, ja meloivat helpommin kuin mikään muu eläimen poikanen, minkä olen vedessä nähnyt. Mutta oliko tämä todella uintiharjoitus, vaiko vain opastus huolehtimaan itsestään ja syömään vesoja, on vielä ratkaisematta. Lukuunottamatta muuatta yksin elävää vanhaa piikkisikaneroa, jolla oli hämmästyttävä tapa huvittaa itseään ja peloitella muita metsän eläjiä, tämä oli ainoa hitunen ennakkohuolehtimista ja selvää harkintaa, minkä olen koskaan huomannut piikkisiassa.

Laiskurin kujeet

Outo rapiseva lehtien kahina pysäytti minut äkkiä kun kapusin eräänä iltapäivänä pyökkirinnettä, nähdäkseni, mitä metsänväkeä tapaisin joukoittain varisseita terhoja syömässä. _Pr-r-r-rush, pr-r-r-r-ush!_ — kuin kummallinen sekoitus oravan jalkojen rapinasta ja kotkan siipien pehmeästä suhinasta. Ääni läheni hetki hetkellä ja kävi selvemmäksi. Piilouduin hiljaa lähimmän puun taakse katsomaan ja kuuntelemaan.

Jokin tuli mäenrinnettä alas. Mutta Mikä? Ei se ollut minkään eläimen juoksua. Ei mikään tuntemani eläin, ellei se ollut tullut pähkähulluksi, pitänyt ikinä tuollaista meteliä ilmoittaen olinpaikkansa jokaiselle. Ei se ollut oravien tepastusta eikä teirilintujen kuoputusta äsken pudonneiden lehtien seassa. Miten ne vuoroin rapsuttavat ja taas ovat hiljaa, on kyllä tuttua. Ei se liioin ollut karhu, ravistelemassa kypsiä pyökinterhoja alas puusta; siksi se ei ollut tarpeeksi raskas, mutta liian raskas vaanivan metsänrosvon astunnaksi. _Pr-r-r-r-ush, svish! thump!_ Jokin mursi raskaasti pensaan oksia ja sai aikaan kahisevan lehtisateen; sitten kieri oksien alta esiin jotain, jommoista en ollut ikinä ennen nähnyt, — raskas, harmahtava pallo, kooltaan kuin kapan vetävä vasu, niin lehtien peitossa, ettei voinut sanoa, mitä siinä oli sisässä. Se oli kuin suuri kattila, joka oli sivelty liimalla ja pantu vierimään alas mäkeä, jolloin sen kylkiin oli tarttunut varisseita lehtiä. Niin tuo kumma olio vyöryi aivan jalkani vieritse päristen, kallisten, suurentuen ja tullen yhä takkuisemmaksi sitä mukaa kuin lehtiä kasaantui sen kylkiin, kunnes se lopulta tuli jyrkän rotkon pohjaan ja jäi siihen.

Hiivin varovasti sen jäljessä. Yhtäkkiä se liikahti, ja pallo aukeni. Takkuisesta möhkäleestä sukeutui suuri piikkisika. Se ravisteli, venytteli ja hoiperteli, aivan kuin se olisi ollut pökerryksissä pitkästä vyörymisestä; sitten se mennä mutkitteli sinne tänne pitkin mäen juurta, piikeissään pudonneita lehtiä, näyttäen kyllin suurelta ja oudolta peloittamaan minkä hyvänsä vastaantulijan metsässä.

Tässä metsänväen tyhmin esitti uuden juonen ja antoi ratkaistavaksi uuden problemin. Kun tapaat piikkisian ja kiusaat sitä, niin se tavallisesti vetäytyy suureksi neulatyynyksi, jok'ikinen piikki törröttämässä ulospäin, peittää päänsä okaisella hännällään ja makaa hiljaa, tietäen hyvin, ettet voi koskettaa sitä mihinkään saamatta vakavia ikävyyksiä. Oliko sitä nyt kiusannut jokin eläin ja se oli vetäytynyt käppyräänsä jollakin äkkijyrkällä töyräällä ja silloin menettänyt tasapainonsa ja lähtenyt kierimään vasten tahtoaan pitkää mäkeä alas? Vai oliko sen maha täynnä makeita terhoja, laiskuuttaan pyörinyt alas päästäkseen kävelemisen vaivasta? Vai onko Unk Wunkilla enemmän älyä kuin luulisikaan ymmärtää mäenlaskun huvia ja pyörrytyksen nautintoa?

Mäellä ei ollut mitään ei kahinaa eikä muuta merkkiä metsästävästä eläimestä, joka olisi voinut vastata kysymykseeni. Niinpä lähdin seuraamaan Unk Wunkin tarkoituksetonta vaellusta pitkin mäenrinnettä.

Pieni liikahdus etempänä vilahti silmiini; samassa näin jäniksen puikkelehtivan ruskeitten sananjakojen seurassa. Se tuli hiljaa meitä kohti, hyppien ja hypähdellen ja nuuskaisten joka pensaikkoa, kunnes se huomasi meidän tulomme ja nousi takajalolleen kuuntelemaan. Kun Unk Wunk tuli näkyviin kauttaaltaan piikkeihin tarttuneiden kuolleiden lehtien peitossa, niin jänis hyppäsi huiman korkealle paneutuen makaamaan paikalleen, luullen olevansa piilossa sananjalkojen seassa.

Kulkue läheni. Montaques kohotti perin uteliaana varovasti päätään sananjalkojen seasta ja asettui taas pystyyn istumaan, etukäpälät ristissä rinnalla, silmissään pelko ja hämmästys oudon eläimen takia, joka kahisteli eteenpäin lehtihetaleineen. Hetken jänis oli kuin pölkky paikallaan, sitten se porhalsi pensaikkoon pitkin säikkynein loikkauksin, ja minä kuulin sen laukkaavan vimmatusti kaaressa ympärillämme.

Unk Wunk ei tuosta kohtauksesta häiriintynyt, se vain käveli sinne tänne, minne sen typerä kuono milloinkin sitä opasti. Kuten kaikki muutkin piikkisiat, joita olen seurannut, ei tälläkään näyttänyt olevan mitään tehtävää, ei mitään matkan määrää koko suuressa metsässä. Se kulkea löntysteli laiskasti ristiin rastiin, niin kylläisenä, ettei se syönyt ainoatakaan pyökin terhoa, joita se nirsosti nuuskien etsi lehtien alta. Silloin tällöin se sieppasi kappaleen kuorta sylkäistäkseen sen taas pois. Kerran se lähti mäenrinnettä ylös, mutta se oli liian jyrkkä täysimahaiselle laiskurille. Sitten se yritti alaspäin, mutta rinne ei ollut tarpeeksi jyrkkä, jotta se olisi voinut vieriä käärönä alas. Äkkiä se kääntyi takaisinpäin katsomaan kuka seurasi jäljissä.

Seisoin aivan hiljaa, ja se mennä löntysti pari kolme kertaa ohitseni jalkojeni juuresta unisesti vilkaisten minuun. Sitten se tahtoi nuuskia pyökin terhoa, joka oli jalkani alla, aivan kuin minä olisin ollut sille yhtä merkityksetön kuin Aleksanteri oli Diogeneelle.

En ollut koskaan hieronut ystävyyttä piikkisian kanssa; — se on liian okainen ystävyydenosoituksiin — mutta nyt aloin pienellä kepillä tutkia sitä lähemmin, ihmetellen, eikö tuosta keihäs- ja pistinkasasta löytyisi kohtaa, jota se antaisi mielellään kahnuttaa. Heti ensi kosketuksesta se käpristyi palloksi, kaikki keihäät joka puolella pystyssä, kuten jättiläistakkiaisella. Ei tarvinnut ajatellakaan, että sitä voisi mihinkään kohtaan koskettaa saamatta kymmenittäin piikinpistoja. Vähitellen kuitenkin, kun keppi kepeästi raapi sitä ja löysi sen keihästen lomasta kutkuavan kohdan, se aukeni kääröstään ja työnsi taas kuononsa jalkani alle. Se ei halunnut pyökinterhoa, se tahtoi vain haistaa sitä. Unk Wunk on samanlainen kuin sika. Sillä on hyvin vähän muita harrastuksia kuin syöminen, mutta jos se lähtee jonnekin tai ryhtyy johonkin, niin se aina vie aikeensa perille. Sitten minä kumarruin koskettamaan sitä käsin.

Tämä oli erehdys. Se huomasi muutoksen kosketuksessa heti. Sekin vainusi käteni suolan maun, jonka takia Unk Wunk heittää koko velttoutensa ja kävelee kilometrimatkoja, jos niikseen tulee. Se koetti raapia kättäni ensin käpälällään, sitten suullaan, mutta minä pelkäsin liiaksi sen suuria leikkaavia hampaita salliakseni sitä. Sen sijaan kosketin sitä korvien takaa, pujotellen käteni sen paksun piikkitiheikön läpi, koetellen varovasti, miten helposti niitä voisi nyhtää pois.

Piikit olivat hyvin höllästi kiinni, ja jokainen väkäpäinen piikki oli terävä kuin neula. Kaiken, mikä vähänkin voimakkaammin painautui niitä vasten, ne lävistivät helposti, oat saattoivat irtautua nahasta ja uurtaa tiensä helposti puhki sen onnettoman käden, käpälän tai kuonon, joka kosketti niitä. Jokainen piikki oli kuin etelämerensaarelaisen miekka, puoli pituutta terävissä väkäsissä. Kerran tultuaan lihaan se saattaa kaivertautua itse syvemmälle, ellei sitä voimakkaasti nykäissyt pois huolimatta kovasta tuskasta ja hirveästä repeilystä. Ei ihme, että Unk Wunkia ei peloitakaan mikään, kun se kääriytyy palloksi, ylt'ympäriinsä sellaisten peloittavien aseiden suojaan.

Käsi liikkui hyvin varovasti hipuen alas sen kyljille, ollen nyt Unk Wunkin nopsan aseen ulottuvilla. Siinä oli tuhansia okia, karheita kuin sahan terä, risteillen eri suuntiin, mutta kaikkien kärjet ulospäin. Unk Wunk oli ilmeisesti kiukuissaan, kun se ei saanut haluamaansa suolaa. Kun käsi tuli hännän ulottuville, niin se huitaisi sillä salamannopeasti. Olin vatuillani iskun suhteen, mutta en ollut tarpeeksi nopea. Kohta kun kuulin kalisevan loksahduksen, joka muistutti terässatimen raksahdusta, vedin käteni pois. Kaksi piikkiä sain kuitenkin siitä käteeni, ja kymmenkunta oli takkini hihassa. Hyppäsin pois edestä kun se kääntyi, ja niin vältin kaksi pikaista hännän iskua sääriini. Sitten se kiertyi taas takkiaiseksi, ja jokainen piikki tuntui ivaillen uhmaavan: »Kosketa, jos uskallat!»

Minä vedin ne kaksi piikkiä äkillisellä tempaisulla pois kädestäni, työnsin kaikki muut hihani läpi, ja käännyin taas Unk Wunkiin päin, imien haavoittunutta kättäni, jota kirveli kovasti. »Oma vikasi kaikki tyynni», puhelin itselleni, pidättäytyen sivaltamasta kepilläni sitä kuonoon, sen ainoaan haavoittuvaan kohtaan.

Unk Wunk puolestaan näytti unohtaneen koko välikohtauksen. Se avautui hitaasti kerästään ja mennä löntysteli pitkin mäen juurta piikit säröllään ja kalisten, ikäänkuin ei koko metsässä olisi mitään senkaltaista kuin vihollinen tai utelias ihminen.

Sillä oli tällä kertaa jokin tuuma päässään ja se etsiskeli jotakin. Kun seurasin sitä aivan sen kintereillä, niin se tuon tuostakin kohosi pientä puuta vasten, silmäili sitä vakavana sekunnin tai pari ja jatkoi taas matkaansa tyytymättömänä. Tuulenviima oli tullut alas vuorelta ja liikutteli puiden latvoja sen yläpuolella. Unk Wunk katseli vakavasti huojuvia oksia ja kiirehti sitten katsomaan seuraavaa pientä puuta, nousi etukäpälillään sen runkoa vasten ja seurasi elottomin silmin liikuntoa yläpuolellaan.

Vihdoin se löysi, mitä se halusi, — kaksi hoikkaa puunalkua, jotka kasvoivat lähekkäin ja hankasivat toisiaan kun tuuli heilutti niitä. Se kiipesi kömpelösti toiseen, korkeammalle ja korkeammalle, kunnes hento latva taipui sen painosta toista vesaa vastaan. Sitten se kurottautui ja tarttui etukäpälällään toisen vesan latvaan kiinni samalla tarrautuen takakäpälillään lujasti ensimmäiseen ja makasi siinä yhdistäen siten puiden latvat toisiinsa, samalla kuin tuuli alkoi kiikuttaa sitä tuossa omituisessa kätkyessä.

Se heilui yhä huimemmin. Kun puiden latvat erosivat toisistaan, niin se pingoittui ohueksi kuin lanka, piikit tiiviisti kylkiä pitkin, kun taas puiden latvat löivät yhteen, niin se rutistui kokoon litteäksi kiekoksi, piikit ojossa ulospäin, kuten litteäksi tallatulla takiaisella. Näin se heilui tuntikauden, kunnes tuli liian pimeä nähdä tuota venymistä, litistymistä, venymistä, litistymistä, joka teki aivan sen vaikutuksen kuin tuuli olisi soittanut hanuria. Sen ainoa sävel oli kuitenkin vain ajoittainen luikkaava tyytyväisyyden mörähdys jonkun erittäin hyvän pingoituksen jälkeen tahi kun liike muuttui päinvastaiseksi ja molemmat puut heiluivat vastakkain huimasti ja riemukkaasti.

Silloin tällöin sävel sai vastauksen etäämmältä harjanteen rinteeltä, missä jokin toinen piikkisika tuuditteli itseään uneen korkeassa kehdossaan. Myrsky oli tulossa, ja Unk Wunk, joka on metsän parhaimpia ilmapuntareita ennakolta ilmoittamaan säänmuutokset, huuteli sitä kaikkien kuultavaksi.