Part 2

Näin ajatellessani otin suuren kiven ja viskasin sen alas pitkin kallion rinnettä niin että jyskyi ja kolisi, suoraan sitä kohti. Sen pöyhkeys meni kuin puhallettu. Sen lippu kohosi ylös, ja se laukkasi tiehensä yli puunrunkojen ja kallioiden pitkin vuoren kuvetta. Kohta senjälkeen kuulin, miten emo juoksi suuressa kaaressa, kunnes hajuaistinsa avulla löysi sen ja vei pois vaaralliselta alueelta.

Se, joka elää muutamia viikkoja erämaassa ja pitää auki silmänsä ja korvansa, huomaa pian elävänsä keskellä lakia ja järjestystä, vaikka näyttää sillä kuin sokea sattuma siellä vallitsisi. Ja tämä järjestys on paljon vanhempi kuin se, johon hän itse on tottunut, eikä siihen ole hyvä sekaantua. Mieleni oli levoton kun nyt kuljin pitkin metsävuohenpolkua hiljaisessa hämärässä, eikä minun mielihaikeani vähentynyt, kun keksin eräällä puunrungolla, noin neljänkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä kili ensinnä oli näyttäytynyt, suuren ilveksen jäljet ja paljon metsävuohenkilin karvoja ja luunsiruja, jotka kertoivat selvin sanoin, mitä ilves oli syönyt keskiyönateriakseen.

Alhaalla, saman metsävuohenpolun alemmassa päässä, missä se päättyi lampeen, josta villieläimet tavallisesti joivat, oli pieni puro. Tämän puron suun kohdalla oli lammessa, kallioiden keskellä, syvä kohta, ja siinä eli muutama suuri taimen. Siellä olin eräänä iltana noin pari viikkoa myöhemmin ja koettelin pyytää noita suuria taimenia seuraavaksi aamiaisekseni.

Ne olivat viisaita kaloja. Ei tarvinnut yrittääkään onkia niitä päivällä. Ne tunsivat kaikki minun perhoseni; ne osasivat erottaa uuden jenny-lindin vanhasta kimalaisesta jo ennen kuin perho kosketti vettä ja näyttivät tietävän täydellisesti sekä vaiston että kokemuksen avulla, että se kaikki oli petkutusta. Sitä paitsi oli vesi lämmintä; taimenet pysyttäytyivät hiljaa eivätkä halunneet nousta. Yön tultua oli kuitenkin toisin. Jotkut taimenet lähtivät silloin syvänteestä ja viillettelivät pitkin rantoja matalassa vedessä nähdäkseen, mitä herkkupaloja pimeä saattoi tarjota, yöperhosiako vai jonkin kurnuttavan sammakon tai unisen karpin. Jos silloin sytytit nuotion rannalle ja heitit ongen valojuovaan, syöttinä valkosiipiperhonen, niin saatoit väliin saada suuren taimenen.

Se oli viehättävää urheilua aina, nousipa taimenia tai ei. Siinä piti kalastaa korvillaan ja pitää enin osa älyä käsissään, valmiina äkkiä vetämään, jos hetki tuli, vaikkapa vasta tuntia myöhemmin kuin onki oli heitetty. Monesti et näe kalaasi ensinkään, kuulet vain rajun molskahduksen kun se sukeltaa syvyyteen perhoinesi. Toisinaan taas, kun tuollaisen sukelluksen huomatessasi äkkiä nykäiset, nousee perhosi tyhjänä tai takertuu pohjarisuun; ja etäämpänä, missä valojuovan reunaväreet häipyvät pimeään, saatat silloin nähdä terävän aaltokeilan kiitävän pois. Se kertoo sinulle, että taimenesi olikin vain myskimajava. Se uiskentelee hiljaa vedenkalvossa, mutta nähdessään sinut ja nuotiosi se saattaa läimähyttää hännällään veteen ja saada sinut hypähtämään. Sillä tavoin myskimajava yön pimeässä pääsee selville sinusta, mikä olet ja mitä aiot tehdä.

Koko ajan kun kalastat, on suuri pimeä metsä ympärilläsi hiljaa ja kuuntelee. Ilma on täynnä ääniä ja tuoksuja, jotka pääsevät valloilleen vasta yöllä, jolloin ilma on kasteinen. Oudot huudot, kutsuvat äänet ja kirkaisut kuuluvat pitkin mäenrinteitä, ne sukeltautuvat esiin vedestä, tipahtelevat alas ilmasta yläpuoleltasi, ne saavat sinut ihmetellen kysymään, mitä metsänväkeä onkaan ulkona näin myöhään ja mitä se puuhaa. On hyvä kalastaa yöllä, yhtä hyvä kuin päivälläkin, sillä aina menet kotiin sydän ja pää täynnä, vaikkapa vasu olisikin tyhjä.

Seisoin hyvin hiljaa nuotioni ääressä ja varroin suurta taimenta, joka vasta oli tarttunut perhooni ja päästänyt sen irti epäluuloisena. Silloin kuulin äkkiä varovaista kahinaa takaani pensaikosta. Käännyin heti ja näin kaksi suurta kiiluvaa täplää pimeässä; ne olivat metsävuohen silmät. Sitten kuului pikainen rasahdus, ja alempana kiilui kaksi muuta kekälettä, jotka säkenöivät ja välkkyivät ihmeellisin värein, ja sitten niitä ilmestyi vielä kaksi. Silloin tiesin, että siellä oli metsävuohi ja sen kaksi kiliä. Ne olivat juomamatkalla ja seisoivat nyt kuin lumotut ihmettelemässä valoa ja sen luomia tummia varjoja, jotka tanssivat ja kiitivät kohti metsän villieläimiä aivan kuin säikyttääkseen niitä, mutta hyppäsivätkin vain niiden yli ja taas takaisin, ikäänkuin kutsuen niitä ottamaan osaa tuohon äänettömään leikkiin. Paneuduin hiljaa polvilleni nuotioni viereen ja sysäsin siihen suuren koivuntuohikierukan, joka heti leimahti kirkkaasti palamaan valaisten koko ympäröivän metsän. Tuolla kuusen alla, missä hetki sitten oli ollut pelkkä synkkä varjo, seisoi emo silmät kiiluvina valoa ihmetellen; milloin se tuijotti silmää räpäyttämättä tuleen, milloin liikahti levottomasti ja pärskähytti kysyvän puhalluksen, kun varjot kiitivät tanssimaan sen poikasten kanssa, jotka seisoivat ihan emon takana, yksi kummallakin puolella.

Tätä kesti vain hetken. Sitten toinen kili — minä tunsin sen tomppelin tulen valossakin kuonosta ja vaaleapilkkuisesta synnyinpuvusta — tuli suoraan minua kohti, pysähtyi kiiluvin silmin töllistelemään loimuavaa tulta ja polki pikku jalallaan varjoille näyttääkseen, että se ei niitä pelännyt.

Emo kutsui sitä hätäillen, mutta se tuli yhä lähemmäksi, polkien somasti jalallaan. Emon levottomuus kasvoi. Se juoksi edestakaisin puoliympyrässä, varoitti, kutsui ja mäkätti. Kun kili sitten tuli emon ja tulen väliin ja sen pieni varjo kasvoi aina mäenrinteelle saakka, missä emo jo oli, ja kun emo näki kuinka kaukana kili oli siitä ja kuinka lähellä tulta, silloin emo äkkiä pääsi tulen lumoista ja käreä _k-a-a-a-h! k-a-a-a-h!_ huuto raikui läpi metsän kuin revolverin laukaus. Samalla se kiiti tiehensä, ja valkea lippu välkkyi kuin aallon harja yössä oppaana pienokaisille.

Toinen kili seurasi sitä heti, mutta tyhmyrikili vain vilkaisi sivulleen nähdäkseen minne emo oli mennyt ja tuli sitten valoa kohti, tuijotti ja polki jalkaa typerästi ihmetellen.

Minä katselin sitä vähän aikaa ja ihailin sen kauneutta, sen sulavia liikkeitä, sen pehmoisia korvia, joiden ympärillä näkyi kirkas vaalea soikio, ja sen ihmeellisiä silmiä, jotka kimaltelivat kuin tulen hehkuttamat sateenkaaret. Kaukana takanapäin emo huudellen juoksenteli edestakaisin mäen rinnettä. Yhtäkkiä ääni muuttui, siihen tuli vaaraa tietävä sävy; ja taas kuulin, kuinka se kutsui seuraamaan ja kuinka pensas rasahti kun emo viilletti ohi. Muistin ilveksen ja sen edellä kerrotun surullisen pikku tarinan, jonka olin lukenut kaatuneen puun rungosta. Arvelin, että nopeimmin voisin pelastaa tuon nuoren vuohenhoukkion, jos potkaisisin nuotioni hajalle ja menisin sitä kohti. Kun nyt ihmetuli hävisi pimeyteen ja ihmisen tuoksu tuli sen sieraimiin lammen hengähdyksen mukana, silloin pikku kili kiiti pois, mutta voi, suoraan pitkin metsävuohen polkua, kohtisuoraan sitä suuntaa vastaan, jota emo juuri oli lähtenyt.

Viisi minuuttia myöhemmin kuulin emon kutsunnan, outo sävy äänessä, siltä taholta, minne kili oli mennyt, ja läksin varovasti metsävuohenpolkua pitkin tiedustelumatkalle. Harjun huipulla, mistä polku laski alas pimeään kapeaan laaksoon ja missä polun kummallakin puolen oli tiheä pensaikko, kuulin kilin vastaavan emolleen minun alapuoleltani suurten puiden keskeltä ja ymmärsin heti, että jotakin oli tapahtunut. Valittava hätähuuto kuului lakkaamatta synkän kuusikon pimennosta. Emo juoksi sen ympäri kaaritellen ja kutsui sitä tulemaan luokseen, mutta kili pysyi paikallaan ja selitti, ettei se voinut tulla ja että emon oli tultava sen luokse. Siten huudot kulkivat edestakaisin kuuntelevassa yössä: — _huu-uh_, »tule tänne!» _bla-a-a, blr-r-t_, »en voi, tule sinä tänne!» _ka-a-a-h! ka-a-a-h!_ — »vaara, mukaan», — ja sitten ryske pensaikosta, kun emo kiiti pois toisen kilin seuraamana. Sen oli pakko pelastaa edes toinen kilinsä, kun toinen oli jätettävä saaliiksi yön rosvoille.

Oli kylläkin selvää, mitä oli tapahtunut. Erämaan äänillä on kaikilla merkityksensä, kun vain osaa ne tulkita. Kun itsepäinen kili oli juossut läpi pimeän metsän, olivat sen harjaantumattomat jalat sattuneet harhaan eivätkä osuneetkaan oikeaan asemapaikkaan, ja niin se nyt makasi jonkin suuren tuulenkaataman puun alla jalka poikki varoittavana todistuksena emon toisesta opetuksesta, jota se oli niin kauan laiminlyönyt.

Minä hiivin hiljaa sitä kohden tunnustellen pimeässä tietä puiden lomitse ja vähän väliä pysähtyen kuuntelemaan kilin ääntä osatakseni suunnan. Äkkiä raskas kahina kiiri mäkeä alas ja meni ohitseni aivan vierestäni. Jokin, joka ehkä oli askelten töminää, raskasta, vaikka melkein äänetöntä eteenpäin työntymistä, jommoista vain yksi ainoa eläin metsässä saa aikaan, tai ehkä jokin outo tuoksu kosteassa ilmassa ilmaisi minulle heti, että tarkemmat korvat kuin minun olivat kuulleet huudon, että Mooween, karhu, oli jättänyt mustikkamaansa ja lähtenyt ajamaan tottelematonta metsäkiliä, jonka se kuulemansa perusteella tiesi nyt pimeässä joutuneen erilleen vartioivasta emosta.

Minä palasin takaisin polulle ääneti — vaikka Mooween ei kuule eikä huomaa mitään, jos sillä on saalis edessään — juoksin kanootilleni noutamaan pyssyäni. Tavallisissa oloissa karhu on arka kuin jänis, mutta minä en ollut koskaan ennen tavannut sitä näin myöhään yöllä enkä tiennyt miten se menettelisi, jos ottaisin siltä sen saaliin. Riippuu muuten paljon siitä, millä mielellä eläintä lähestyy. Jos sen tekee arasti, epäröiden, niin eläin sen tietää; jos taas lähestyy nopeasti, ääneti ja päättävästi, pyssynperä lujasti puristettuna olkaa vasten, hana vireessä ja etusormi keveästi liipaisimella, niin eläin tietää senkin, saat olla varma siitä. Joka tapauksessa ne ainakin menettelevät niin kuin ne tietäisivät, ja voit huoletta seurata sitä sääntöä, että millä mielellä hyvänsä oletkin, peloissasi, epäröivänä tai rohkean päättäväisenä, niin suuri ja vaarallinenkin eläin oivaltaa sen heti ja omaksuu vastakkaisen tunteen oman toimintansa ohjeeksi. Tämän olen erämaassa tullut monesti kokemaan. Kerran tapasin karhun kapealla polulla — mutta siitä kerrottakoon vasta toiste.

Huudot olivat vaienneet, metsä oli aivan äänetön ja pilkko pimeä, kun tulin takaisin. Kävelin niin nopeaan kuin suinkin, huolettomasti ja varomatta mitään, sillä millaisen melun saisinkin aikaan, luulisi karhu sitä joka tapauksessa epätoivoisen emon nostamaksi. Niin tulin siihen paikkaan, mistä olin kääntynyt takaisin. Siitä menin varovasti edelleen, suunnanmäärääjänä eräs suuri harjulla oleva puu, joka erottautui taivasta vasten, käyden yhä hiljemmin ja hiljemmin, kunnes juuri erään suuren tuulenkaataman puun lähellä oksa murtui jalkani alla. Vastaukseksi siihen kuului puun toiselta puolelta mörähdys ja loikkaus — ja karhu ryntäsi ryskyen mäkeä ylös kantaen jotakin, jonka selvästi kuuli kahahtelevan ja laahaavan pensaikossa, kunnes ääni vaimeni heikoksi kaukaiseksi töminäksi ja metsässä oli taas hiljaista.

Koko pitkän yön kuulin telttaani järven poukaman toiselle puolen, miten emo aika-ajoin huuteli. Se tuntui juoksentelevan edestakaisin pitkin harjua niillä paikoin, missä murhenäytelmä oli tapahtunut. Sen hajuaisti kertoi karhusta ja ihmisestä, mutta mitä hirmuista oli tehty sen pienokaiselle, sitä se ei tiennyt. Pelkoa ja epätietoisuutta kuvastui siitä äänestä, joka vyöryi alas harjulta ja tuli vesien yli pieneen telttaani.

Päivän valjettua menin takaisin samaan paikkaan. Helposti löysin sen kohdan, johon kili oli kaatunut. Mykkä sammal kertoi sen tuskaisista ponnisteluista; ja muutama veritahra osoitti paikkaa, josta karhu oli sen kaapannut. Tallattu sammal ja kaatunut ruoho, tahratut lehdet ja tukko hienoja karvoja siellä täällä tuulenkaataman puun katkenneiden oksien kärjissä puhuivat selvää kieltä. Jäljet menivät vastamäkeen, villiin, epätasaiseen seutuun, missä niitä oli mahdoton seurata.

Kun kiipesin viimeistä harjua palatessani takaisin järvelle, niin kuulin kahinaa pensaikosta ja sitten sellaisen oksan napsahduksen, minkä metsävuohen astunta saa aikaan. Emo oli vainunnut minut. Se kulki ja kaarteli nyt ympärilläni ottamassa selvää, olisiko sen kadonnut kili minun seurassani. Ei se vieläkään tiennyt, mitä oli tapahtunut. Karhu oli säikähyttänyt sen pitämään entistäkin tarkempaa huolta siitä kilistä, josta se vielä oli varma. Toinen oli yksinkertaisesti häipynyt suuren metsän salaperäiseen hiljaisuuteen.

Siinä, missä polku kääntyy alaspäin ja järvi on näkyvissä, näin sen selvästi seisovan puoleksi pensaikkoon piiloutuneena ja katselevan tarkasti minun vanhaa kanoottiani. Samassa se näki myöskin minut ja hypähti pois. Lähellä tiheikköä, jonka minä olin juuri sivuuttanut, se kajahutti ilmoille vireän _k-a-a-h, k-a-a-h!_ huutonsa ja liehautti lippunsa ylös. Tiheikkö suhahti, terävä _k-a-a-h!_ vastaus kaikui, toinen kili syöksähti esiin piilosta, jonne emo oli sen kätkenyt. Se porhalsi emon jäljissä pitkin harjua, hyppi kuin suuri punakettu kiveltä toiselle, kiiri kuin haukka yli tuulenkaatamien puiden, satutti askeleensa aina emon jälkiin ja piti pikku kuononsa tiukasti alhaalla käyttäessään toista hyödyllistä taitoaan: valkoisen lipun seuraamista.

Ismaques kalasääski

_Uiit, uiit, tsi'vii! Uiit, uiit, uiit, tsi'viiii!_ kimakka ääni kaikui pääni päällä. Se oli Ismaquesin metsästyshuuto. Olin parastaikaa kalastamassa. Katsahdin taivaalle ja näin suurten siipien leijailevan ylitseni, ehdinpä vielä huomata sen silmissä tutkivan välähdyksen, kun se katsoi kanoottiani ja takanani olevaa viileää kivikoloa nähdäkseen, olinko saanut mitään. Jos se huomasi kalaläjän — hopealäikän mustalla kalliolla, minne viskelin säyneitä, joita ongin karhun syötiksi — niin se pudottausi alemmaksi kummissaan katsomaan, miten minä menettelin. Jos taimen ei ottanut nykäistäkseen ja sen terävä silmä ei nähnyt kanootissani vilahdustakaan punaista ja kullan viiristä, niin se pyörähti pois ja kirahti ystävällisesti _k'ouii!_, miltä on hyvän kalaonnen toivotus ammattitoverille. Sillä Ismaques ei ole kateellinen eikä vahingoniloinen. Se elää sovussa maailman kanssa, ja jos nakkaat maihin suuren taimenen, niin on se siitä hyvillään silloinkin, kun se itse on nälkäinen ja pesässä kirkuvien poikasten melu vihloo sen sydäntä.

Ihmettelenpä, mikä kalastuselinkeinossa on se, joka näyttää muuttavan itse leopardin pilkutkin, joka muuttaa miehen mielen samalla kuin se saa hänet kiiruhtamaan purolle silmujen turvotessa keväällä. Katsoppa vain Keeonekhia, saukkoa. Ennenkuin siitä sukesi kalastaja, se todennäköisesti oli julma, verenhimoinen ja ilkeänhajuinen, kuten kaikki näädänheimon eläimet. Nyt se elää sovussa koko maailman kanssa, on puhdas, ystävällinen ja leikkisä kuin kissanpoikanen ja uskollinen kuin koira, jos sen kesytät. Ja katsoppa Ismaquesta, kalasääskeä. Ennenkuin siitä tuli kalastaja, sitä tietenkin vihattiin, kuten kaikkia muitakin haukkoja sen julmuuden ja rosvoilemisen takia. Sen siipien varjokin jo sai arat menemään piiloon. Närhit ja varikset rääkyivät sille »varas, varas», ja kotka kajahutti sotahuutonsa ja syöksyi esiin valmiina tappeluun. Nyt pikkulinnut rakentavat pesänsä sen suuren tuvan risujen lomiin ja ovat sen siipien suojassa varmassa turvassa. Sillä pöllö ja haukka ja metsäkissa ovat jo aikoja sitten oppineet pysyttäytymään poissa Ismaquesin olinpaikoilta.

Ei ainoastaan linnut, vaan ihmisetkin tietävät Ismaquesin muuttuneen. Tunnen tuskin yhtään metsästäjää, joka ei poikkeaisi tieltään ampuakseen haukan, mutta tälle saman julman heimon siivelliselle kalastajalle ne toivovat sydämestään hyvää onnea, silloinkin kun näkevät sen nousevan raskaasti juuri siitä syvänteestä, missä heidän suuri taimenensa asuu ja minne he aikoivat heittää perhonsa auringonlaskussa. Koko Uuden Englannin etelärannikolla tervehtivät kalastajat suurella ilolla sen tuloa — joka on säännöllinen kuin itse almanakka. Ainakin yksi valtio, jossa kalasääski on hyvin yleinen, suojelee sitä lailla, ja meidän puritani-esi-isämmekin, jotka eivät näy laatineen eikä totelleen mitään metsästyslakeja, katsoivat siihen ystävällisin silmin ja asettivat sen poikkeusasemaan, vaikka he muuten pitivät kaikkien eläinten tappamista luvallisena. Heidän kunniakseen mainittakoon, että heidän keskuudessaan kerran »julkisesti nuhdeltiin» erästä nuorta herraa Eliphalet Bodmania, joka nähtävästi oli Belialin poika, siitä, että hän oli väkivaltaisesti ruudilla ja kuulalla tappanut yhden kalasääsken ja ilkivaltaisesti pirstonnut pesän ja munat.

Oliko tämä viimeksimainittu teko myös tehty »väkivaltaisesti ruudilla ja kuulalla», pamauttamalla pesä hajalle vanhalla pyssyllä, vai yksinkertaisesti poikien tavalla kiipeämällä puuhun, sitä eivät turhantarkat vanhat kaupunginasiakirjat kerro. Mutta kaikki tuo osoittaa, että rannikolla asuvat esivanhempamme olivat hyväsydämisiä ihmisiä, että he suhtautuivat tähän kelpo kalastajaan, joka rakensi pesänsä heidän kynnyksensä edustalle, melkein samoin kuin saksalainen maalaisrahvas suhtautuu haikaraan, joka rakentaa pesänsä heidän savupiipulleen, ja pitivät sen tuloa hyvän onnen ja runsaan saaliin enteenä kalastajille. Kaukana erämaan sydämessä, missä Ismaques, jota ei puute eikä yltäkylläisyys ole turmellut, pesii ja kalastaa, aivan kuin sen esi-isät tuhansia vuosia sitten, tapaa vielä saman kunnon linnun, joka kiihoitti meidän poikamaista mielikuvitustamme ja voitti puolelleen meidän rannikolla asuvien esivanhempiemme sydämet. Vastapäätä järven rannalla olevaa leiriäni, missä eräänä kesänä kauan oleskelin kauniin paikan ja runsaan kalansaaliin takia, oli kalasääskipari rakentanut pesänsä vuoren rinteellä olevan suuren kuusen latvaan. Tämä lintupari se joka päivä kierteli kanoottini yllä tai kallioiden kohdalla minun kalastaessani katsomassa, miten minä jaksoin ja joka kerta poistuessaan ne kirahtivat ystävällisesti _tsi'vii! tsi', ts'viiii!_ »Onnea ja hyvää kalansaalista!» Tarvittaisiin paljon todisteita ennenkuin tulisin vakuutetuksi siitä, etteivät ne pitäneet minua kalastajatoverinaan ja vilpittömästi iloinneet seuratessaan minun menettelytapojani ja menestystäni.

Aluksi menin pesälle, en niin paljon tutkiakseni kalasääskiä kuin luodakseni pikaisen silmäyksen metsän arkaan villiin elämään, joka on piilossa useimmilta silmiltä. Kalan saalis oli hyvä, ja molemmat emälinnut olivat taitavia kalastajia. Niin kauan kuin poikaset olivat kasvuiässä oli kuusenlatvan suuressa pesässä aina kalaa viljalti. Ylijäämä tästä yltäkylläisyydestä, päät, luut ja tarpeettomat jätteet, oli viskattu pesästä maahan nälkäisten saaliinhakijain herkkupaloiksi. Niinpä vesikko jätti sammakkometsästyksensä purolla tuntiessaan hyvää lemua ilmassa. Haisunäätä kömpi alas mäkimailtaan ja ilmaisi tulonsa kumealla huudolla. Kärpät, ja kerran muuan harmaa vanha mäntynäätä, liian raihnainen ja reumatinen harjoittamaan tuottavaa puissa metsästämistä, hiipivät pensaikosta hankkimaan elatustaan omin luvin. Metsäkissat torailivat kuin riiviöt makupaloista; monesti öisin kuulin niiden riitelevän siellä. Ja kerran iltamyöhällä, varjojen tummetessa, kun minä pysyttelin piilossani kalliokossa, näin suuren ilveksen hiipivän pensaikosta ja aivan kuin se olisi itsekin puuhiaan hävennyt käyvän nuuskimaan noita kalanjätteitä.

Se oli kaikesta päättäen sen ensimmäinen retki. Se ei tiennyt, että tämä ateria oli vapaa, vaan luuli kaiken aikaa olevansa varastamassa jonkun toisen omaa. Sen liikkeet, hätkähdykset, kuuntelemiset, sen hiljainen murina itsekseen, olivat näkemisen arvoiset. Se oli suurempi kuin mikään muu lähitienoon eläin, eikä sillä ollut mitään pelon syytä; mutta kaikki eläimet tuntevat suurta kunnioitusta metsästyslakia ja toisen oikeuksia kohtaan, ja sen tunsi tuo kissakin. Sillä oli kalannälkä, mutta niin suuri kuin se olikin, sen jokainen liike osoitti, että se oli heti valmis karkaamaan käpälämäkeen ilmestyipä miten pieni olento tahansa kirkaisemaan sille vasten naamaa: »Tuo on minun!» Kun se myöhemmin perehtyi tapoihin ja kalasääskien vieraanvaraisiin juhla-aterioihin, jotka olivat tarjolla jokaiselle tulijalle, se saattoi tulla kylläkin rohkeasti ottamaan osansa, mutta nyt, kun se liikkui varkain, pysähteli ja kuunteli arasti, se tarjosi eläinten oikeuskäsitteistä kuvan, joka sellaisenaan korvasi pitkät vahtitunnit.

Mutta kalasääsket itse ansaitsivat suurempaa huomiota kuin niiden kutsumattomat vieraat. Ismaques, ollen kaikessa kunniallinen, avioituu eliniäkseen ja palaa joka vuosi samalle pesälle. Olen tavannut yhden ainoan poikkeuksen tästä säännöstä. Se oli kalasääski, jonka tunsin poikavuosinani, ja joka eräänä kesänä menetti puolisonsa tapaturmaisesti, ajattelemattoman urheilijan pyssystä. Ismaquesin suru oli ilmeinen, välinpitämätönkin sen huomasi. Sen saattoi kuulla sen ikävöivästä, kysyvästä huudosta, jota se kaiutti halki hiljaisen kesäisen metsän, ja sen siipien liikkeistä, kun se lensi kauas toisille vesille, ei kalastamaan, sillä Ismaques ei koskaan kalasta naapurinsa alueilla, vaan etsimään kadonnutta puolisoaan. Monet viikot se kulki tällä tavoin, haki ja huhuili kaikkialta, mutta lopulta yksinäisyys ja muistot kävivät sille ylivoimaisiksi. Se jätti seudun paljon ennen muuttoaikaa. Seuraavana keväänä tuli taas lintupari sille seudulle, korjasi vanhan pesän ja alkoi kalastaa lammessa. Kalasääsket yleensä karttavat toistensa kalavesiä, ja varsinkin vanhaa pesää ne suurella kunnioituksella välttävät; mutta tämä pari tuli ja valtasi pesän muitta mutkitta, aivan kuin olisi sopinut edellisen omistajan kanssa, joka ei koskaan palannut.

Vanha kuusi vuoren kupeella oli ollut monta vuotta minun kalastajaystävieni hallussa. Kuten tavallista on, se oli saanut uhrata elämänsä noiden lintujen takia. Kalanrasva niiden alituisista aterioista oli imeytynyt kuoreen ja valunut yhä alemmaksi ja syvemmälle, niin että se haittasi nesteiden nousua ja vihdoin ehkäisi niiden kohentumisen kokonaan. Silloin puu kuoli, ja oksa toisensa jälkeen joutui pesänrakennusaineeksi. Rosoiset murtuneet oksanlatvat kertoivat kaikkialla, miten ne oli katkaistu haukkojen tarpeiksi.

Se rakennustaiteenhaara, josta nämä katkenneet oksanlatvat tietävät kertoa, on aivan omintakeinen. Siihen saattaa joka kevät kukin itse perehtyä, kun vain käy katsomassa lintuja niiden pesänrakennuspuuhissa. Perustukseen käytetään suuria tikkuja. Sellaisia on maassa kaikkialla, mutta Ismaques ei koskaan laskeu maahan, jos se suinkin voi sitä välttää. Silloinkin kun se lentäessään metsän yli pudottaa tavallista raskaamman kalan, se vain katsoo pahoilla mielin sen putoamista, mutta ei seuraa sitä. Sillä saattaa olla nälkä, mutta sen suuret koukkukynnet eivät koske maahan. Se ei osaa käydä, ja se menettää maassa kaiken voimansa. Siksipä se kääntyy takaisin ja pyytää kärsivällisesti tuntikaudet saadakseen tappion korvatuksi.

Kun se tarvitsee tikkuja pesänsä rakentamiseen, niin se etsii puun, missä on kuivuneita oksia, ja sitten murtaa ne poikki painollaan. Jos oksa on sitkeä, niin se kohoo korkealle sen yläpuolelle ja putoo sieltä kuin kanuunan kuula, tarttuu kynsillään oksaan ja naksahuttaa sen iskunsa voimalla poikki. Kahdesti olen metsästä kuullut paukauksen, joka on ollut melkein kuin pistoolin laukaus, ja se on johdattanut minut paikalle, mistä Ismaques on puolisoineen keräämässä rakennusaineita. Paukaus oli vain oksan naksahdus, kun se katkesi suurien lintujen pudottautuessa sille. Kerran se pudottausikin liian huimasti ja tuli miltei maahan asti. Kovasti se sai räpytellä siipiään ennenkuin se taas pääsi niiden varaan ja liiti iloisesti pois pidellen neljän jalan pituista tikkua tiukasti kynsissään.

Linnuilla on vielä toinenkin mainio taito, jonka huomasin siellä syksyllä, tavallista myöhemmin tullessani järven poikki. Kun Ismaques muuttaa pitkäksi talvikaudeksi etelään, niin se ei jätäkään taloaan ilman muuta alttiiksi talven tuulille, vaan tilkitsee pesänsä päällystän lujasti vahvoilla tuoreilla oksilla. Epäilyttävät oksat poistetaan ja niiden sijaan pannaan uudet, niin että koko rakennus on kunnossa talven myrskyjä vastaan. Kun pesä sitäpaitsi aina on hyvin kyllästetty öljyillä, jotka tekevät sen kestäväksi sadetta vastaan, niin on se Ismaquesin palattua taas vähällä vaivalla valmis asuttavaksi. Ismaques rakentaakin elinkaudekseen ja tietää syksyllä matkalle lähtiessään, että ellei odottamattomia vahinkoja satu, niin on talonhaltijalla keväällä kotiinsa palatessaan vastassaan vanhojen muistojen rauhaisat tervetuliaiset. Tekevätkö kaikki kalasääsket näin vaiko ainoastaan nämä kaksi Suurella Squatuk-järvellä asuvaa — mitkä muuten olivat erittäin viisaita lintuja —, en osaa sanoa.

Minne nuoret linnut joutuvat, on minulle niinikään salaisuus. Suhteet kotiin ovat hyvin vahvat, ja poikaset elävät vanhempien kanssa paljon kauemmin kuin useimpien muiden lintujen poikaset; mutta kun kevät tulee, niin vain vanhat linnut palaavatkin kotipesälle. Nuoret tulevat luullakseni kyllä takaisin samoille tienoille, mutta jos kotilampi on pieni, niin ne eivät rakenna pesää sen rannalle eivätkä tunkeudu samoille vesille. Samoin kuin jäälinnuilla ja ristisorsilla, näkyy myös kalasääskillä olevan sääntönä, että kullakin lintuparilla on oma lampensa tai osa lampea; mutta minkälaisen vanhan vesiasetuksen mukaan ne löytävät ja määräävät osuutensa, siitä ei vielä olla selvillä.

Pesässä oli sen löytäessäni kaksi poikasta. Minun oli tapana tarkastaa niitä milloin ei ollut mitään liikettä pensaikossa piilopaikkani lähellä. Ne olivat onnellisia, kimakkaäänisiä pikku vekkuleita, lihavia ja maailmaan tyytyväisiä. Joskus ne saattoivat istua tuntikausia pesän reunalla ja katsella suippojen puunlatvusten yli alas järvelle; suuri, humiseva vihreä maailma, ohikiitävät linnut, valon väike lainehtivan järven pinnalla ja etäisten vuorten tumma samea sini, kaikki tuntui niistä ihmeellisen mielenkiintoiselta, päättäen niiden eleistä ja innokkaasta piipityksestä. Samalla saattoi leveä siipipari leijailla näkyviin. Silloin nekin levittivät siipensä hajalleen ja alkoivat kiihkeästi piipittää — _pip, pip, tsivii' tsip, tsiviiii!_ »saitko sinä sitä? Onko se suuri, emo?» Niin ne saattoivat varpaisillaan vaappua suuren pesän reunalla ja kurkottaa kiihkeästi kaulojaan nähdäkseen vilahduksenkin saaliista. Väliin vain toinen emälinnuista lähtee kalastamaan ja toinen jää siksi aikaa pesää vartioimaan. Mutta jos saalis on niukka, menevät molemmat linnut järvelle saaliin pyyntiin. Silloin emo, joka on suurempi ja vahvempi kuin uroslintu, kalastaa pitkin rantoja ja niin lähellä pesää, että se samalla kuulee ja näkee poikaset. Uros saattaa toisinaan liidellä kauas järvelle aina laskujoen suulla olevalle taimensyvänteelle saakka, missä suuret säynävät asustavat, etsimään parempia kalavesiä. Jos silloin sattuu vahva tuuli puhaltamaan, niin saat nähdä hauskan purjehdustaidonnäytteen, kun se palaa takaisin kaloineen. Se ei koskaan lennä suoraan tuulta vasten, vaan kulkee luovien eteenpäin, aivan kuin se olisi oppinut tuon taidon tarkkaamalla rannikon kalastajia kun he luovien purjehtivat satamaan. Jos sitä lähemmin kiikarilla katsot, niin näetpä, että se aina kulettaa kalansa pitkittäin, pää edellä, jotta tuuli ja ilma pääsevät mahdollisimman vähän haittaamaan kulkua.

Sinä varmaan alat yhä enemmän kunnioittaa Ismaquesta, kun näet, miten hyvin se osaa ruokkia poikasiaan, miten ne kasvavat ja lihovat. Jos kala on suuri, niin se revitään kappaleiksi ja syötetään palasittain poikasille, ja yhden syödessä vartoo toinen vuoroaan mallikelpoisen maltillisesti. Ei siinä tyrkitä eikä ahmien tavoitella ensimmäistä tai suurinta palaa, kuten on laita kultarintakertun pesässä. Jos kala on pieni, niin se annetaan kokonaisena yhdelle poikaselle, joka paloittelee sen parhaansa mukaan ja pistää poskeensa, mutta emolintu liitää takaisin lammelle toista etsimään. Toinen poikanen seisoo sillaikaa pesän laidalla, piipittää hyvää onnea emolle ja vartoo vuoroaan, nähtävästi vähääkään aikomatta siepata vieressä olevan siskon osaa.