Part 5

Seuraavana aamuna se ei tullut takaisin, eikä näkynyt rannalla sen tuoreita jälkiäkään. Tästä ensi kerran huomasin, että Quoskh tuntee hyvin sen hyvien kalastajien säännön, ettei pidä liian usein rasittaa samaa paikkaa, vaikka se olisi miten hyvä kalapaikka. Kolmantena aamuna se tuli takaisin, ja sitten taas kuudentena iltana ja sitten yhdeksäntenä aamuna ja niin edelleen hyvin säännöllisesti niin kauan kuin minä pidin sitä silmällä. Muina aikoina saatoin tavata sen kaukana niiltä mailta kalastamassa toisissa järvissä ja virroissa, tai sitten näin sen matkaavan kotia kohti korkealla metsien yläpuolitse, vesiltä, jotka olivat kaukana minulle tutuista seuduista. Mutta nämä tapaamiset olivat niin säännöttömiä, etten voinut laatia niistä mitään teoriaa. En kuitenkaan ensinkään epäile, ettei se kalastanut kaikissa lähiseudun vesissä yhtä säännöllisesti kuin majavalammessa, ja että se meni kaukaisemmille metsästysmaille ainoastaan silloin kun se tarvitsi vähän vaihtelua tai suurempia sammakoita, kuten kaikki kalamiehet tekevät, tai milloin sillä oli huono onni eikä sen kasvavan poikueen äänekäs ruokahalu tullut tyydytetyksi.

Kuudentena iltana minulla oli paras tilaisuus tutkia sen eriskummaisia kalastustapoja. Istuin pienessä piilopaikassani odotellen metsävuohta, kun Quoskh tuli pitkin rantaa. Se pyöritteli tuuliviiripäätään kunnes se huomasi sammakon. Sitten se lähestyi sitä hitaasti ja tavattoman varovaisesti, tuntien aivan hyvin, miten valppaita sammakot ovat sen lähestyessä ja miten sukkelaan ne sukeltavat päistikkaa piiloon nähdessään vilauksenkin sen puujalkasäärestä. Se hiipi lähemmäksi ja lähemmäksi seisoen liikkumatta kuin harmaa juuri, milloin se arveli otuksen olevan varuillaan, astui sitten taas eteenpäin yhä varovaisemmin, kumartuen eteenpäin ja vetäen niskansa taaksepäin, jotta iskun voima ja nopeus olisi mahdollisimman suuri. Sitten nopea hyökkäys kuin salama — ja nyt voit nähdä sen pudistelevan sammakkoa vimmatusti, lyövän sitä lähintä kiveä tai juurta vasten, käärivän sen ruohotukkoon ja piilottavan taitavasti sekä sen jälkeen lähtevän, kuin ei mitään olisi tapahtunut, etsimään uutta saalista. Tuuliviiri pyöri taukoamatta etsien sammakoita tai vihollisia.

Jos kalan viri kaislikossa käänsi sen tarkan huomion puoleensa, niin se muutti menettelytapaa: antoi saaliin tulla luoksensa ja oli itse paikalla, päinvastoin kuin se teki sammakon suhteen. Missä asennossa se olikin, molemmat jalat alhaalla tai toinen jalka koholla, kun kala ilmestyi, niin se aina jäi kuin kivettynyt siihen, hyvin tietäen, että liikkuminen vain karkoittaisi saaliin kiireesti syvempään veteen. Toisinaan se saattoi seisoa puolen tuntia yhdellä jalalla, antaen päänsä hitaasti painua hartioille, niska kaarena taaksepäin, pitkä terävä nokka aina suunnattuna suoraan kohti sitä kiemurtelevaa viivaa, joka osoitti leikkivää kalaa, silmät puoleksi kiinni, kunnes oikea hetki oli tullut. Silloin voit nähdä pitkän kaulan ampuvan veteen, kuulla molskahduksen ja vähän myöhemmin nähdä, miten se nuiji saalista lähintä juurta vasten ottaakseen sen hengiltä. Omituisella myötätunnolla saatoit vielä seurata, miten se piiloitti sen ruohoon ja peitti sen, ettei Hawahak, haukka, näkisi tai Cheokhes, vesikko, haistaisi ja varastaisi saalista sen ollessa kalastamassa.

Jos se jo kohta aikoi lopettaa pyyntinsä, niin se saaliin saatuaan asteli takaisin ja piilotti kaksi yhteen. Muussa tapauksessa se peitti saaliinsa lähimpään sopivaan paikkaan ja meni edelleen. Ei vaaraa siitä, että se milloinkaan olisi unohtanut niitä, miten monta niitä olikin! Laskeeko se kalansa ja sammakkonsa, vai muuten muistaa jokaisen eri kätköpaikan, sitä en kykene sanomaan.

Toisinaan, kun minä yllätin sen mutaisella rannalla ja se lensi matkaansa ottamatta yhtään makupaloistaan mukaansa, seurasin sen jälkiä taaksepäin ja saatoin löytää sen kätköpaikat ja nähdä, mitä se oli saanut. Sammakoita, kaloja, pollak-kaloja, simpukoita, myskimajavan poikasia, kaikkia siellä oli, kaikki taitavasti piilotettuna ruohotukon tai mutamättään alle. Kerran menin takaisin ja piilouduin vastakkaiselle rannalle nähdäkseni, tulisiko se vielä noutamaan niitä. Tunnin päästä se ilmestyi, katsoi ensinnä minun jälkiäni, sitten tarkasti koko rannan tavallistakin huolellisemmin; sen jälkeen se meni suoraapäätä kolmelle eri kätköpaikalle, jotka minä olin löytänyt, ja lisäksi kahdelle, joita en ollut nähnyt, ja lensi pesälleen kimppu kaloja ja sammakoita riippumassa kummankin puolen sen pitkää nokkaa.

Se oli järjestänyt ne maahan niinkuin pyörän sääret, samoin kuin kettu tekee, päät kaikki ulospäin ja yksi jalka tai pyrstö kehän ristikossa, niin että se saattoi tarttua näistä kiinni ja kantaa hyvinkin monta pientä sammakkoa ja kalaa ilman että oli vähintäkään vaaraa siitä, että jokin niistä putoaisi sen lentäessä.

Simpukat se luullakseni aina söi itse, sillä en koskaan nähnyt sen kantavan niitä, vaikka kerran löysin pari kolme niitä sen kätköpaikoista. Tavallisesti se särki niiden kuoret voimakkaan nokkansa iskulla tai lyömällä niitä jotakin juurta vastaan. Näin se ei tarvinnut (eikä luultavasti tietänytkään) sitä temppua, jota kalalokit käyttävät: ne nousevat simpukka mukanaan ilmaan ja pudottavat sen sieltä kalliota vasten niin, että se särkyy.

Milloin Quoskh oli kalastamassa vain itseänsä eikä nälkäistä poikuettaan varten, oli sen menettelytapakin erilainen. Pojilleen se oli metsästäjä, ovela, vaitelias ja kekseliäs. Se lähestyi saalistaan koeteltujen vaanimistapojen mukaan. Itselleen pyytäessään taas se oli oikea kalamies, rauhallinen, tarkkaavainen ja loppumattoman kärsivällinen. Se näytti oivaltavan, että se silloin saattoi hätäilemättä odottaa aikansa ja tehdä olonsa mukavaksi, koska kaikki ja etenkin kalat tulevat luokse kun odottaa kylliksi kauan. Pienokaisilleen pyytäessään sen sitävastoin piti kiirehtiä, sillä muutoin niiden kirkuna kävisi liian pitkästä paastosta niin äänekkääksi, että se houkuttelisi nälkäisiä rosvoja suurelle pesälle pensaikkoon.

Kerran näin sen kalastavan erikoisella tavalla, joka heti ensi näkemältä muistutti erästä täkykalastus-menetelmää, jonka jokainen makrillinkalastaja rannikolla tuntee. Se pyysi pollak-kalan syötiksi ja kahlasi sitten syvään viileään paikkaan varjoisan äyrään alle. Siellä se repi täyn pieniksi paloiksi ja syyti ne veteen, missä ne tuota pikaa houkuttelivat luokseen parven pieniä kaloja. Quoskh seisoi sillävälin polvia myöten vedessä varjossa, missä sitä ei ollut helppo huomata, pää hartioiden välissä, ja sen ylitse kaareutuva rauhaisa lehtevä oksa piilottaen sen uteliailta katseilta. Milloin kala tuli lähelle syömään sen täkyjä, se keihästi sen salaman nopeudella, viskasi sitten päänsä taaksepäin ja antoi saaliin pää edellä solua alas pitkin pitkää kurkkuaan; sitten se asettui vaanimaan seuraavaa.

Siinä se seisoi vuorotellen vaanien ja syöden, kunnes se oli saanut tarpeekseen; silloin se veti päänsä vielä syvemmälle hartioiden väliin, sulki silmänsä ja veteli makeita unia viileässä — täydellinen kuva huolettomasta ja mukavasti elelevästä kalastajasta.

Kun useina päivinä peräkkäin menin pesälle ja piilouduin pensaikkoon vartioimaan, niin sain tutustua lisää Quoskhin kalastukseen ja metsästykseen. Sen pesä oli suuressa hemlock-kuusessa synkässä rämeessä. Täällä oli perin rumaa ja soista ja jalkaisin liikkuminen oli hyvin vaikeaa, vain siellä täällä oli saarekkeena suuria puita pieninä ryhminä. Eräillä näistä saarekkeista oli muutamia haikaran pesiä. Päiviksi linnut kaikkosivat kauas, kukin pari omille yksityisille kalastuspaikoilleen, mutta kun varjot pitenivät ja yön rosvot alkoivat liikehtiä, niin haikarat samosivat takaisin muodostaen omituisia aaltomaisia viivoja illan ruskoa vastaan. Ne tulivat yhdessä vaakkumaan ja pitämään toisilleen seuraa sekä auttamaan toisiaan vahdinpidossa pitkän yön kuluessa. Quoskh Valpas — saatoin eroittaa suuren lintututtavani puolison sekä näkemän että kuuleman perusteella kaikista muista linnuista, joko suuremmasta koostaan tai omituisista kaksinkertaisista äänistä — oli tehnyt pesänsä piiloon suuren vihreän hemlock-kuusen latvaan. Lähellä tätä paikkaa suuren kuivuneen puun haarojen välissä oli toinen pesä, jonka se oli tehnyt nähtävästikin monta vuotta takaperin ja johon se oli joka kesä lisännyt aineksia, mutta vihdoin kuitenkin hylännyt sen ja rakentanut sijaan tämän uuden. Molemmat linnut kävivät vanhalla pesällä aivan julkisesti, ja minä olen ajatellut sittemmin, eikö ollut ovelasti harkittu temppu niiden puolelta, että ne olivat sen noin jättäneet näkyviin, niin että mikä hyvänään rosvo saattoi sen keksiä ja kiivetä sinne, kun taas poikaset olivat aivan turvallisessa piilossa hemlock-kuusen latvassa, mistä saattoi nähdä olematta itse näkyvissä. Vain kaukaa saattoi pesän huomata. Kun tuli hemlock-kuusen alle, niin se oli aivan oksien peitossa, ja tulijan huomio kääntyi kokonaan vanhaan pesään, joka oli täysin näkyvissä kuivan puun latvassa.

Sellaista viisautta, jos se nyt oli viisautta eikä sattumaa, oli saattanut saada vain kokemuksen avulla. Ainakin yhden haikarapoikueen oli täytynyt joutua ilveksen tai näädän saaliiksi, ennenkuin Quoskh oli oppinut, mikä etu oli tuosta rappeutuneesta pesästä, joka houkutteli nälkäisiä eränhakijoita kiipeämään alastomalle puunrungolle. Siellä oli haikaralla hyvä tilaisuus keihästää ne väkevällä nokallaan ja iskeä ne alas suurilla siivillään ennenkuin ne ehtivät huomata erehdyksensä.

Tarkkaamalla lintuja kiikarillani niiden tullessa pesälle saatoin yleensä erottaa, minkälaista saalista niillä oli tuotavana. Kerran riippui emon nokasta pitkä käärme; kerran sillä oli jokin lintu. Kahdesti se toi pieniä eläimiä. Sen lyhyen hetken kuluessa, jonka ne olivat näkyvissä pesän reunalla, en voinut kuitenkaan saada selvää, mitä ne olivat. Nämä olivat kaikki harvinaisuuksia, useimmiten sillä oli kaloja ja sammakoita. Ja sitten eräänä päivänä, jolloin makasin piilossani, näin haikaraemon pudottautuvan sukkelaan pesästään, tekevän jyrkän kierroksen järvelle ja laskeutuvan marjapensaikkoon rannalle tavoittamaan jotakin eläintä, jonka sen tarkat silmät olivat nähneet siellä liikkuvan. Pensaikosta kuului sukkelaa litinää, kuului siipien iskua, millä se ilmeisesti pysäytti karkulaisen, sitten pari kolme lyöntiä keihäsmäisellä nokalla; sitten se nousi raskaasti kantaen jäniksenpoikaa ja minä näin sen repivän sen palasiksi pesällään ja antavan sen ruuaksi pojilleen.

Vihdoin ryhdyin vaikeaan yritykseen kiivetä puuhun pesälle, osaksi nähdäkseni noita pikku haikaroita, jotka olivat vetäneet mielenkiintoni puoleensa aina siitä saakka kun näin Quoskhin vievän kotiinsa jotakin, mitä ensi katseella luulin riepunukeksi, osaksi saadakseni lisävalaistusta Quoskhin metsästystapoihin katsomalla, mitä se oli tuonut kotiin. Eräänä päivänä, jolloin emo oli tuonut jonkin tuntemattoman pienen eläimen — vesikon luullakseni — menin äkkiä piilopaikastani pesälle. Se oli aina ollut minusta hyvin puoleensavetävä. Sen alla hämärässä olin kuullut haikaraemon vaakkuvan hiljaa pienokaisilleen — käreää kehtolaulua kylläkin, mutta kylliksi suloista niille. Pesä siinsi tummana iltataivasta vasten ja Quoskh-emo seisoi sen yläpuolella suurena kauniina varjokuvana vartioimassa pienokaisiaan. Nyt oli aika ratkaista tuon suuren pesän arvoitus ja mennä sitä katsomaan.

Emo hämmästyi minun äkillisestä tulostani, — se ei ollut aavistanutkaan, että sitä pidettiin silmällä, — ja lensi ääneti tiehensä toivoen, etten minä huomaisi sen pesää tiheiden oksien läpi. Kiipesin vaivaloisesti puuhun, mutta vasta kun olin kymmenen jalan päässä saatoin erottaa tuon suuren tikkukasan yläpuolellani. Ympäristö oli käynyt likaiseksi ja pahanhajuiseksi, sillä Quoskh opettaa nuoret haikarat pitämään pesänsä aivan puhtaana ja heittämään kaikki hylkyjätteet reunan ylitse. Monta monituista kertaa olin huomannut siirtokunnan emolintujen työntävän pienokaisensa pesän reunalle opettaen niille näitä siisteystapoja, jotka ovat niin erilaisia kuin useimpien muiden lintujen.

Epäröin kiivetä näiden likaisten oksien välitse. Silloin kiintyi huomioni johonkin kirkkaaseen pesän reunalla. Se oli nuoren haikaran silmä. Se katsoi alaspäin minuun yli pitkän nokan, vartioiden tuloani tarkkuudella, jota se jonkin verran osasi salata pitämällä silmänsä puoleksi kiinni. Minun piti mennä puun rungon ympäri saadakseni jalansijakseni suuremman oksan, ja kun katsoin ylöspäin toiselta puolen, oli siellä toinen silmä tarkkaamassa minua toisen pitkän nokan ylitse. Käännyinpä siis miten tahansa, ne pitivät tarkkaan minua silmällä, kun minä lähestyin pesää, kunnes ulotuin siihen käsin. Silloin sieltä kuului kova kirkuna. Kolme pitkää kaulaa ojentui äkkiä alaspäin pesänreunan ylitse minun puoleltani, kolme pitkää nokkaa avautui ammolleen juuri minun pääni kohdalla, ja kolme nuorta haikaraa tuli silmänräpäyksessä merikipeäksi, aivan kuin ne olisivat saaneet oksennuspulveria.

En saanut ollenkaan nähdä pesän sisäpuolta, sillä silloin minun tuli liiaksi kiire alas peseytymään rannalle. Eikä luullakseni sen jälkeenkään ollut ihmisen tai pedon hyvä mennä katsomaan pesän reunalta, kädet tai käpälät kun on pakko käyttää kiinnipitämiseen, niin suuret olivat poikaset jo, ja niin valppaat ja voimalliset niiden nokat, Ne olisivat varmaan puhkaisseet silmänräpäyksessä tulijalta silmät. On vaarallisempaa kiivetä haikaran pesälle kuin kotkan pesälle. Haikara iskee aina silmää kohti ja sen isku tietää sokeutta tai kuolemaa, ellei pidä varaansa kuin kissa ja torju sitä luotansa.

Kun seuraavan kerran näin nuoret linnut, niin ne olivat saamassa ensimmäistä opetusta. Epäsointuinen rääkynä puunlatvoista veti huomioni puoleensa. Hiivin varovasti katsomaan, mitä haikaroillani oli tekeillä. Poikaset seisoivat pesässä, kaulat ja siivet kurotettuina, ja rääkyivät nälkäisinä; emo sillä välin seisoi puunlatvassa jonkun matkan päässä näyttäen niille ruokaa ja kutsuen ilmeisesti haikaran kielellä niitä ottamaan sitä. Ne yrittivät sitä pitkän houkuttelun ja rääynnän jälkeen, mutta niiden pitkät hullunkurisen näköiset varpaat eivät osanneetkaan tarttua hoikkaan oksaan, millä emo piteli itseään tasapainossa. Juuri sitä emo oli odottanutkin. Kun ne putosivat sätkytellen lystikkäästi siipiään, niin se lensi alas niiden eteen ja vei ne kaarrellen avoimelle paikalle rannalle. Siellä se ruokki niitä niillä paloilla, mitä sillä oli nokassaan, toi niille lisää ruokaa ruohomättäästä, minne se oli piilottanut sitä, kehui niitä sorisevalla äänellään, kunnes ne alkoivat tuntea jonkinmoista luottamusta jalkapoloisiinsa; sitten koko perhe läksi rantaa pitkin ensimmäiselle yhteiselle sammakonpyyntimatkalle.

Oli erinomaisen mielenkiintoista miehelle, joka pikku poikana oli usein käynyt itse sammakoita pyytämässä, nyt istua puun rungolla ja katsoa, miten pikku haikarat koettivat onneaan. Quoskh-emo meni edellä varovasti, tarkastaen liljapatjoja; poikaset vaapottivat perässä hullunkurisesti, kohottaen jalkansa kuten Shanghain kukko ja laskien ne maahan juuri samaan paikkaan, missä emon jalka oli ollut hetki sitten, läiskähdyksellä, joka kykeni säikähyttämään jokaisen äänenkantavilla olevan sammakon. Emon pää pyöri kulkiessa kuin tuuliviiri, katsoi kauas eteenpäin, ja poikaset kurkottivat kaulojaan nähdäkseen emon ohitse, kovasti ihmetellen tätä uutta maailmaa ja kovin nälkäisinä, kunnes säikähtynyt sammakko erään liljamättään takaa äänsi _k'tung!_ ja sukelsi suinpäin mutaan jättäen jälkeensä pitkän mutkaisen ruskean jäljen kertomaan, miten pitkälle se oli mennyt.

Sammakko on samanlainen kuin strutsi siinä suhteessa, että kun sen pää on peitossa ja se itse ei voi nähdä, niin se luulee, ettei mikään voi nähdä sitä. Kuullessaan äänen Quoskh-emo kurkottaa kaulaansa seuraten sammakkoa; sitten se kääntää päänsä niin, että sen pitkä nokka on suunnattuna aivan kohti sitä paikkaa, missä Chigwooltz, sammakko, piilee, ja päästää hiljaisen merkkiäänen. Tämän äänen kuuluessa joku nuorista haikaroista kiiruhtaa innokkaasti eteenpäin seuraten emon nokkaa, joka pysyy liikkumattomana, ja kääntelee päätään kunnes se näkee sammakon selän mudassa. Sitten se iskee sen kimppuun salamannopeasti. Tavallisesti se saa sammakon, ja kiikarini avulla saatan nähdä, miten tuo onneton vääntelee ja sätkyttelee nuoren Quoskhin keltaisessa nokassa. Jos yritys epäonnistuu, niin emon tarkka silmä seuraa sammakkoa, joka pakenee päättömästi läpi mudan pitemmälle kuin edellisellä kerralla, kunnes se piilottuu uudelleen; silloin se rääkäisyllä käskee saman poikasen koettamaan uudelleen, ja sitten koko perhe mennä nytkyttelee toiselle liljapatjalle, niinkuin jono puujaloilla kulkevia poikia.

Kun poikaset tulivat vanhemmiksi ja vahvemmiksi jaloiltaan, niin huomasin niillä olevan ainakin jätteitä omituisesta tanssimistavasta, mikä näyttää olevan useimmille pitkäjalkaisille kahlaajille ominainen. Toisinaan, kun istuin rauhallisesti kanootissani, saatoin nähdä nuorten lintujen liitävän ilmassa ja laskeutuvan rannalle. Heti laskeuduttuaan, ennenkuin ne ryhtyivät ajattelemaankaan sammakkoja tai kaloja tai muita herkullisia aterioita, ne saattoivat hyppelehtiä maassa, heilutella itseään, levitellä siipiään ja juosta hypyssä toinen toisensa ympäri kuin hullut. Jonkin aikaa tällaista ilvettä pidettyään ne taas alkoivat vakavasti kulkea pitkin rantaa, ikäänkuin häpeissään joutavasta kevytmielisyydestään; mutta hetken päästä ne saattoivat villiintyä uudestaan hyppimään, ikäänkuin ne eivät olisi voineet sitä vastustaa. Tällaista sattui tavallisesti iltapuoleen, kun linnut olivat syöneet itsensä kylläisiksi ja olivat valmiit leikkimään tai levittämään siipensä pitkään syyslentoon.

Tarkatessani niitä eräänä iltana muistui mieleeni äkkiä omituinen kohtaus, jossa olin läsnä pikku poikana. Näin suuren sinisen haikaran lentävän vaakkuen, vaakkuen, erään laajan lammen rannalle, missä olin pyytämässä teiriä. Ryömin rannalle läpi tiheän metsikön nähdäkseni, mitä se vaakkui. Yhden asemasta näin kahdeksan tai kymmenen suurta lintua hyppimässä innokkaasti jonkinlaista hullunkurista tanssia. Lähemmäksi ryömiessäni muuan oksa murtui ja ne lähtivät paikalla lentoon. Silloin oli syyskuu, ja kokoontumisen sekä muuttamisen vaisto oli jo vallannut ne. Kun ne tulivat yhteen ensimmäistä kertaa, niin jokin hämärä vanha muisto menneiden sukupolvien ajoilta — jäännös muinaisesta vaistosta, jonka merkityksen me voimme vain arvata — oli saanut ne tanssimaan vimmatusti; minä epäilin silloin, mahtoivatko ne juuri olla selvillä siitä, mitä ne tekivät. Kenties olin siinä väärässä. Kömpelösti hyppivät poikalinnut näyttivät tanssiessaan seuraavan vastustamatonta päähänpistoa, mutta ne olivat suunnattomasti ylpeitä siitä toisinaan ja ilmeisestikin niitä huvitti se, ehkäpä yhtä paljon kuin meitä huvittaa omat tanssimme, joista muuan meidän maahamme matkustanut kiinalainen kysyi viattomasti: »miksikä ette anna palvelijoittenne tehdä tuota itsellenne?»

Olen nähnyt pienien vihreiden haikaroiden menettelevän samalla tavalla metsässä soitimen aikana. Ja kerran Antwerpenin zoologisessa puutarhassa näin afrikalaisten jättiläiskurkien esittävän vallan suurenmoista tanssinäytettä. Meidän tavalliset kurkemme ovat niinikään tunnettuja tanssijoita. Epäilemättä tuo on enemmän tai vähemmän vaistomaista, kaikki kurjet ja haikarat suurimmista pienimpiin harjoittavat sitä. Mutta mikä tuon vaiston tarkoitus on, sitä ei kukaan voi sanoa, ellei se ole vain, kuten meidän oma tanssimme, pelkkää huvittelemista, samoin kuin varisten telmintä ilmassa ja koskelojen toimeenpanemat kilpauinnit.

Ennenkuin poikaset olivat täysikasvuisia ja kun ne yhä vielä kulkivat emon jäljessä oppimassa sammakon- ja kalanpyyntiä, sattui eräs hämmästyttävä tapaus, joka jälkeenpäin sai minut vilpittömästi ihmettelemään Quoskhia. Istuin kalastamassa suuren lammen keskellä eräänä iltapäivänä, kun Quoskh poikasineen purjehti yli puunlatvojen majavalammikolta ja laskeutui ruohoiselle rannalle. Matala pikku puro laski järveen siinä paikassa, ja Quoskh-emo jätti pienokaisensa itsekseen pyytämään sammakoita sillä välin kun se itse meni kalastamaan puroa ylös lepikkoon. Tarkastelin nuoria haikaroita kiikarillani, kun äkkiä näin korkean ruohikon niiden lähellä liikahtavan. Kaikki kolme kyykistyivät paikalla haikaran tapaan. Kaksi pääsi pois, mutta kolmas oli vain ehtinyt levittää siipensä, kun jokin musta eläin hyökkäsi ruohikosta sen niskaan ja veti sen maahan, missä se päristeli ja rääkyi epätoivoisesti.

Vedin paikalla onkeni järvestä ja meloin rannalle katsomaan, mitä oli tekeillä ja mikä ruohikosta hyökännyt eläin oli. Ennenkuin olin vetäissyt melallani kymmentä kertaa, näin Quoskh-emon lentävän lepikosta ja kiitävän suoraa päätä kuin nuoli kohti kamppailevia siipiä, jotka yhä sätkyivät suonenvedontapaisesti ruohikolla. Miltei ennenkuin jalat olivat koskettaneet maahan se löi pari kertaa hurjasti alaspäin suurilla siivillään. Sen niska kaareutui taaksepäin ja se ampui sitten tarkan kuustuumaisen nokan eteensä sukkelammin kuin milloinkaan minkään roomalaisen käsivarsi on viskannut keihästä. Kanoottini lipinästä huolimattakin kuulin vihaisen tuskanhuudon; sama musta eläin hyppäsi ylös tallatusta ruohikosta tavoittaen lintua kurkusta. Alkoi epätoivoinen taistelu, kuului vain linnun lyhyitä hengästyneitä äännähdyksiä ja pedon murinaa, mikä teki varovaisuuden tarpeettomaksi minun kiirehtiessäni katsomaan, kuka rosvo oli ja miten Quoskh taisteli hurjaa taisteluaan.

Kanoottini tuli maalle erään niemekkeen taakse, mistä katsomalla yli matalan rantasärkän minulla oli vapaa näköala taistelukentälle. Eläin oli kiiltonäätä, sen kokoisista eläimistä kaikkein vihaisin ja voimakkain taistelija koko maailmassa luullakseni. Kun minä ensi kerran näin sen, se oli syössyt kaksi kertaa korkean linnun rintaa kohti, nopeammin kuin ajatus. Joka kerta sitä kohtasi salamannopea isku vasten päätä Quoskhin jäykästä siivestä. Se puri hampaillaan Quoskhin suuret siipisulat siekaleiksi ja sen kynnet repivät ne rääsyiksi, mutta se ei saanut kiinni höyhenisestä massasta, ja se luiskahti aina kynsien ja muristen ruohikkoon hypätäkseen paikalla uudestaan. Taas ankara siiven isku; mutta tällä kertaa se hyppäsi korkeammalle ja sai yhdellä kynnellään hartiasta kiinni ja repäisi höyhenten lentäessä sen rikki luuhun saakka, ja sen ruumiin paino veti suuren linnun maahan. Silloin Quoskh veti niskansa suureksi kaareksi. Kaula liukui kuin käärme yli sen siiven kulman ja iski kaksi lyhyttä terävää iskua niin nopeaan, että silmäni erotti vain kaksinkertaisen keltaisen välähdyksen. Kimakasti kirkuen kiiltonäätä pakeni ja kiiti suin päin kohti minua. Toinen silmä oli mennyt ja toisen yläpuolella oleva punainen reikä osoitti, miten vähällä toinenkin isku oli sattua maaliinsa.

Minua vapisutti muisto siitä kuinka sama tarkka ase oli kerran tuottaa minulle itselleni kiiltonäädän kohtalon. Olin siihen aikaan pieni poika ja seurasin muuatta hyväluontoista metsästäjää eräänä päivänä, jo silloin tuntien suurta harrastusta villieläimiin. Myös pidin suurena kunniana kantaa metsästyslaukkua. Metsästäjä ampui suuren sinisen haikaran, joka putosi siipi poikki mutaiseen vesiruohikkoon. Ajattelemattomasti hän lähetti minut noutamaan sitä, kun ei halunnut kastaa omia jalkojaan. Kun tulin haikaran luokse, niin se makasi rauhallisena, niska taakse vedettynä ja pitkä nokka tähdättynä minun kasvojani kohti. En ollut koskaan ennen nähnyt niin suurta lintua ja kumarruin nyt sen ylitse ihmetellen sen nokkaa ja kirkkaita silmiä.

En silloin tietänyt, minkä sittemmin opin hyvin tuntemaan, että voi aina edeltäkäsin sanoa, milloin joku peto tai lintu — tai ihminen, jos niiksi tulee — käy päälle, kun tarkkaa sen silmiä. Jonkinlainen tuli leimahtaa silmistä juuri ennen kuin isku tulee, ennen kuin yksikään lihas on jäykistynyt täyttämään aivojen nopeata käskyä. Kun minä kumarruin haavoittuneen linnun tarkan ja kirkkaan katseen lumoamana ja ojensin käteni alaspäin ottaakseni sen ylös, niin sellainen leimahdus näkyi syvältä sen silmästä, niinkuin auringon valon heijastus peilistä, ja minä väistyin vaistomaisesti. Onneksi väistyin. Jokin iski vasten kasvojani kuin salama aukaisten pitkän punaisen haavan poikki vasemman ohimoni silmäkulmasta korvaan saakka. Kun minä hypähdin, niin kuulin huoletonta naurua. »Ole vatuillasi, poika, se voi purra sinua. — Voi, huonosti oli käydä!» ja kasvot kalpeina nähdessään pahannäköisen haavan, jonka haikaran nokka oli tehnyt, seuralaiseni veti minut pois vesiruohikosta, kuin olisi karhu ollut vieressä.

Kiiltonäätä ei ollut vielä saanut tarpeeksi rangaistusta. Se on kärpän heimon suurimpia eläimiä ja on kaksi kertaa niin vihainen ja itsepintainen kuin kärppä. Se kävi taas haikaran kimppuun hyppien sen ympärillä piirissä nopeasti ja hermostuneesti; Quoskh silloin kohotti suuret revityt siipensä kilveksi ja asettui puolustusasentoon. Kymmenkunta kertaa kiiltonäätä hyppäsi ja joka kerta lensi höyheniä ryöppynä ilmaan;' kymmenkunta kertaa jäykistyneet siivet iskivät pysähdyttämään sen hyppäystä, ja joka lyöntiä seurasi nopea keihäänisku. Sitten, kun kiiltonäätä ryömi muristen ruohikossa, hetkisen olematta varuillaan, näin Quoskh-emon ottavan äkkiä askeleen eteenpäin, ensimmäisen hyökkäysliikkeensä — aivan kuin olin nähnyt sen niin usein tekevän loppuhyökkäyksessä sammakkoajossa —, ja sen nokka ampui alas koko pitkän kaulan voimalla. Käheä parahdus seurasi tätä nopeata iskua; sitten kiiltonäätä hoippui pois epävarmoin hyppäyksin kohti metsän suojaa.

Ja nyt, kun vihainen vihollinen oli täydessä paossa, näytti tulinen viha leimahtavan ilmiliekkiin haikaraemossa ja kokonaan vievän voiton entisestä kylmästä harkinnasta. Siivet koholla, niinkuin muinaisajan sotamiehillä kilpi voiton hetkellä, sen koko muoto näytti paisuvan voimasta, kuin sankarin, joka on voittanut taistelussa. Se tavoitti kiiltonäätää aluksi juosten, sitten lisäten vauhtia raskain siiveniskuin, kunnes se sai sen kiinni ja hakaten vimmatusti siivenpäillään ja nokallaan ajoi se takaisin eläimen, joka ei nähnyt mitään ja vain pelon ja vaiston opastamana pyrki veteen. Viisi minuuttia se vielä ahdisti sitä sinne tänne läpi tallatun ruohon, vedestä pensaikolle ja taas takaisin. Joka käänteessä se rääkkäsi sitä, kunnes lehtien kahina kutsui sitä luokseen ja se syöksyi tiheään pensaikkoon, minne eivät haikaran leveät siivet voineet seurata. Ollen nytkin ihmeteltävän valppaana tämä huomasi minut seisomassa lähellä kanootissani, ja ilmeisesti tuhlaamatta ajatustakaan nuorelle haikaralle, joka makasi niin hiljaa ruohikossa aivan sen lähellä, se levitti revityt siipensä ja lensi raskaasti onnellisempien poikastensa luo.

Seurasin kiiltonäädän jälkiä metsään ja löysin sen kääriytyneenä onton kannon sisään. Se teki vain heikkoa vastarintaa, kun minä vedin sen ulos. Kaikki sen vihaisuus oli jo muuttunut tuollaiseksi epämääräiseksi, unianäkeväksi jäykkyydeksi, jonka luonto aina suo lyödyille olennoillensa. Se ei ilmeisesti kärsinyt mistään, vaikka olikin hirmuisesti haavoittunut, se vain halusi saada olla yksin. Molemmat silmät olivat puhki eikä minun tehtäväkseni jäänyt muuta kuin armeliaasti päättää, minkä Quoskh oli jättänyt kesken.

Kun syyskuu tuli ja perhehuolet olivat ohitse, niin majavalammen takana asuva siirtokunta hajaantui; kukin palasi siihen villiin yksinäiseen elämään, josta Quoskh pitää eniten. Kaikkialla hyvin yksinäisillä paikoilla saatoin tavata yksinäisen haikaran vaanimassa sammakoita tai pyytämässä pieniä kaloja syötin avulla tai kuin helmien etsijä hyvin toivein kaivavan pehmeätä mutaa löytääkseen pitkillä varpaillaan simpukoita, tai seisomassa paikallaan ja nauttimassa uneliaasta auringonpaisteesta, kunnes tuli myöhäinen iltapäivä, jolloin haikara mieluummin menee avoimelle paikalle.

Ne eivät enää nukkuneet suuressa pesässä seisoen kuin vartiat vasten iltaruskon tai kuun valoa, vaan jokainen valitsi hyvän paikan rannalla ja nukkui yhdellä jalalla miten parhaiten osasi, odottaen päivän nousua, jolloin taas sai lähteä kalastamaan. Oli hämmästyttävää, miten hyvästi nuoretkin linnut osasivat valita turvallisen paikan. Päivisin ne saattoivat seisoa kuin kuvapatsaat rantaäyrään varjossa tai korkeassa ruohikossa, missä ne olivat melkein näkymättömät vienon värinsä takia, ja odottaa tuntikausia kaloja tai sammakoita luokseen. Yön tullen kukin valitsi itselleen paikan avoimella rannalla, tavallisesti jonkin niemen nenässä, mistä saattoi nähdä sekä ylös että alas ja missä ei ollut korkeata ruohoa, joka olisi voinut tarjota suojaa vihollisille, ja missä pensaat olivat kyllin kaukana, jotta saattoi kuulla lehtien kahinan ennenkuin se eläin, joka sai sen aikaan, oli hyppäämismatkan päässä. Siinä se nukkui turvallisena koko pitkän yön, ellen minä häirinnyt sitä kanootteineni tai jokin muu kulkija. Haikarat näkevät melkein yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin, ja niiden korvat ovat tarkat kuin kärpän, joten en milloinkaan päässyt yllättämään niitä, meloinpa miten hiljaa tahansa. Kuulin vain siipien havinaa ja sitten kysyvän huudahduksen, kun ne purjehtivat ylitseni ennenkuin menivät rauhaisemmille rannoille.

Jos minä kuljin pitäen valoa kanoottini keulassa nähdäkseni, mitä metsänkansaa tapaisin rannalla, niin oli Quoskh ainoa, jota minun ilotulitukseni ei vetänyt puoleensa. Metsävuohet ja hirvet, ketut ja villisorsat, sammakot ja kalat, kaikki näyttivät yhtäläisesti ihastuvan synkästä pimeydestä ääneti loimuavan valon suureen ihmeeseen. Näin niitä kaikkia eri kerroilla ja saatoin liukua melkein niiden päälle, ennen kuin pelko ajoi ne kauas tuon kumman loisteen luota. Mutta Quoskhia ei saanut näkyviin eikä kuuluviin semmoisella keinolla. Saatoin nähdä epämääräisen haamun kaukana valojuovasta tai vilaukselta erottaa kirkkaan silmän, kun se pyöritteli tuuliviiripäätään; sitten tuo epämääräinen haamu kohta nousi pimeyteen häviten. Hetkisen odoteltuani kuulin pääni päältä tai takaa, missä valo ei häikäissyt sen silmiä, haikaran yöhuudon, jossa silloin oli enemmän suuttumusta kuin kysymystä, ja kun käänsin valon ylöspäin niin saatoin erottaa vain vilaukselta sen leveät siivet. Eikä se milloinkaan tullut takaisin, niin kuin törmällä kulkeva kettu, katsomaan uudestaan, mikä minä olin.