Part 8

Kolme kilometriä leirimme yläpuolella oli pieni puro, jonka toisella puolella oli lepikkoa ja toisella synkkä varjoisa kuusikko — ihanteellinen paikka hirvien koulusaliksi minä ajattelin löytäessäni tämän paikan muutamia päiviä tulomme jälkeen. Rannalla olikin jälkiä oikein kosolta ja olin heti varma siitä, että kun vain odotti kylliksi kauan, niin sai nähdä emon vasikkoineen ja ehkäpä vilaukselta katsahtaa sellaiseen, mitä ihminen ei ole milloinkaan, ennen nähnyt, nimittäin kuinka hirviemo opettaa pienokaisilleen, miten piiloutua, miten liikkua ääneti ja huomaamatta pensaikossa, missä ei luulisi ketun voivan hiipiä itseään ilmaisematta, miten laukata yli tuulenkaataman puun, miten taivuttaa nuori koivu tai vaahtera ja pitää sitä allaan niin kauan kuin syö lehtiä sen latvasta, — ja koko joukon muuta, mitä jokaisen hirven täytyy osata ennenkuin se kykenee pitämään huolta itsestään suurella salolla.

Menin sinne eräänä iltapäivänä kanootillani, tartuin muutamiin liljanvarsiin pitääkseni pienen alukseni paikallaan ja kyyristyin niin, että ainoastaan pääni näkyi laitojen ylitse, ja koko vene oli aivan kuin vanha tuulen ajama puunrunko. Se aika oli lähellä, jolloin tiesin hirvilehmän käyvän nälkäiseksi, mutta vielä oli liian valoisa tuoda vasikoita avoimelle rannalle. Kun olin tunnin odottanut, niin lehmä tuli varovasti puron vartta alaspäin. Se seisahtui äkkiä nähdessään kelluvan rungon, tarkasteli sitä pari kolme minuttia, höristellen korviaan. Sitten se alkoi halukkaasti syödä liljanvarsia, joita koko ranta oli täynnä. Kun se meni takaisin, niin seurasin sitä, oppaanani milloin oksan naksahdus, milloin pensaanlatvan heilunta, milloin levottoman korvan värähdys tai pensaiden välistä näkyvä suuri tumma haamu. Pysyttelin koko ajan tuulen alla ja annoin tuon suuren eläimen tietämättänsä opastaa minua sinne, missä sen pienokainen oli piilotettuna.

Sadan metrin päässä rannasta oli kaatunut puu, jonka latva kaartui maahan kahden pienen kuusen päälle muodostaen matalan pesän, joka oli niin pimeä, että pöllö tuskin olisi nähnyt mitä sisällä oli. »Tuossa on se paikka», ajattelin itsekseni; mutta emo sivuutti sen, näköjään huomaamatta, miten hyvä paikka se oli. Viidenkymmenen metrin päässä se kuitenkin kääntyi ja tuli kaartaen takaisin tuohon paikkaan, tarkoin nuuskien ja höristellen korviaan tullessaan minua kohti.

»Ahaa! Vanha hirven temppu», minä ajattelin, muistaen, miten ajettu hirvi ei koskaan asetu lepäämään ensin kaartelematta kauas taaksepäin jälkiensä suuntaan, mutta tuulen alla niistä, saadakseen turvallisen matkan päästä tutkia, onko sitä kukaan seuraamassa. Kun se lopulta paneutuu maata, niin se asettuu lähelle polkuaan, mutta niin, ettei sitä näy sieltä; näin se kuulee tai vainuaa jäljestä tulijan. Kun metsästäjä sitten tulee paikalle, mistä hirvi kääntyi takaisin, niin se on jo kilometrien päässä, samoten myötätuuleen vinhaa vauhtia. Metsästäjä leiriytyy silloin siihen, missä se oli maannut ja jatkaa aamulla jälkien seuraamista.

Kun hirvilehmä kääntyi ja läksi kaarrellen takaisin, niin olin varma siitä, että löytäisin sen vasikan kuusen alla olevasta pesästä. Mutta eikö se löytäisi minua sen sijaan ja ajaisi minua pois alueeltaan? Ei voi milloinkaan olla varma siitä, mitä hirviemo tekee, jos se löytää ihmisen vasikkansa läheltä. Tavallisesti ne pakenevat, mutta toisinaan ne juoksevat ihmistä kohti. Mutta minä olin jo vuosikausia koettanut päästä tutustumaan opetukseen hirviemon pienessä koulussa. Nyt laskeuduin kontalleni ja ryömin myötätuuleen pysytelläkseni poissa emon vainun ulottuvilta, jos suinkin mahdollista.

Se tuli pysähtymättä kulkien hämmästyttävän ääneti läpi pensaikon, kunnes se oli siinä, missä minä olin ollut hetki sitten. Silloin se hytkähti rajusti ja heitti päänsä ilmaan. Jokin tuoksu minusta oli jäänyt paikalle, lehtiin tai kosteaan maahan. Hetken se seisoi kuin kivi tunnustellen ilmaa sieraimillaan, mutta kun se ei vainunnut mitään, niin se kääntyi hitaasti minua kohti käyttääkseen korviaan ja silmiään. Makasin aivan hiljaa sammaleisen rungon takana, eikä se nähnyt minua. Äkkiä se kääntyi ja kutsui vasikkaansa, päästäen hiljaisen mylvähdyksen. Kuusipesästä kuului paikalla rapinaa ja vastamylvähdys, sitten sieltä kömpi ulos hirvivasikka juosten suoraan emon luokse. Tämä komensi ääneti hiljaisuuteen tavalla, jota ei mikään ihmisen aisti voinut tajuta. Emo pani suuren päänsä maata kohti — »haista tuota, pane se mieleesi ja muista», se sanoi omalla tavallaan. Vasikka laski pienen päänsä alas emon pään rinnalle ja minä kuulin, miten se nuuski lehtiä. Sitten emo heilautti päätään hurjasti, ajoi pienen hirven liikkeelle ja molemmat menivät kiireesti pois — »Pois, pois, kiiruhda, vaara!» sanoi se nyt ja painosti opetustaan silloin tällöin puskaisemalla vasikkaa takaapäin niin, että se lensi yli pahimpien paikkojen. Siten ne menivät mäkeä ylöspäin, vasikka ihmetellen ja uteliaana, mutta emon kova pää takaapäin muistutti sille tuon tuostakin, että nyt oli vain toteltava. Emo kääntyi toisinaan nuuskimaan ja kuuntelemaan. Niin ne hävisivät ääneti synkkään kuusikkoon.

Pari viikkoa vaaniskelin samalla paikalla; mutta vaikka sattumoisin näin hirviparin, milloin metsässä, milloin rannalla niin en saanut oppia mitään uutta hirven salaisuuksista. Hirvien koulua pidetään etäisissä varjoisissa viidakoissa, kaukana uteliaiden silmien ulottuvilta. Sitten eräänä aamuna päivän koitossa, kun kanoottini työntyi ruohoisen niemen ympäri, näin siellä emon vasikkoineen seisovan polviaan myöten vedessä liljapatjojen keskellä. Kanootti melkein ajoi vasikan päälle.

Nuorelta hirveitä tai peuralta menee pitkä aika, ennen kuin se oppii, ettei äkillisen vaaran uhatessa pidä seurata omaa säikähtynyttä päätään, vaan emon opastavaa häntää. Tämä on aivan ensimmäinen seikka, minkä nuoret metsävuohet saavat emoltaan oppia. Mutta peurat ovat luonnostaan typeriä, luottavaisia tai palavan uteliaita, riippuen kunkin eläimen yksilöllisistä taipumuksista,. ja hirvet ollen niin voimakkaita eläimiä, ovat luonnollisesti pelottomia. Siitä johtuu, että tuo välttämätön oppi on niin vaikea saada päähän. Jos yllätät emohirven tai peuran vasikkoineen läheltä ja hyökkäät niiden päälle luikaten kerran tai pari, niin että ne joutuvat tolaltansa, niin on todennäköisintä, että emo laukkaa pensaikkoon, missä se on turvassa, ja vasikka järveen tai pitkin rantaa, minne on helpoin pääsy.

Useita kertoja olen saanut kiinni nuoren peuran tai hirven tällä tavoin joko uimasta tai mutaan tarrautuneena, ja vietyäni sen takaisin rannalle olen katsellut, miten emo varovasti palaa ja miten se käsittelee kadonnutta lastaan. Kerran meloin maalle erään keskenkasvuisen uroshirven vieressä ja tarttuen kiinni sen lyhyihin takakarvoihin annoin sen hinata itseäni satakunnan metriä lähimpään niemen nokkaan tutkien samalla sen ilmeitä.

Kun kanoottini yllätti nuo kaksi hirveä, niin ne tekivät aivan kuin olin odottanut; emo laukkasi metsään mahtavin hyppäyksin, niin että muta ja vesi räiskyi sen ympärillä, vasikka sen sijaan läksi pitkin rantaa, tarttui kiinni liljapatjoihin ja lopulta vajosi selkää myöten mutaan päästäen epätoivoisen mylväyksen ja kääntyen katsomaan, mikä minä olin.

Meloin kanoottini rantaan ja lähestyin hirvivasikkaa rauhallisesti, pitämättä kiirettä tai osoittamatta kiihtymystä. Sen nenä, silmät ja korvat olivat kysyvännäköisiä, ja sen pelko vaihtui vähitellen uteliaisuudeksi, kun se näki miten vaaratonta olentoa se oli säikähtänyt. Koettipa se vielä vetää pikku jalkaraukkaansa mudasta ylös minua kohti. Sillä välin suuri emohirvi pieksi pensaikkoa kutsuen pienokaistaan tulemaan.

Jo miltei ulotuin pikku hirveen, kun tuuli toi sen sieraimiin saman väkevän hajun, jonka se oli oppinut muutamia viikkoja takaperin metsässä, ja se mylvähti terävästi. Vastaukseksi pensas rasahti ja kuului sorkan kapsetta, joka epäämättömästi kehoitti katsomaan, että peräytymistie oli selvä. Samassa pensaikosta törmäsi emohirvi, silmät punaisina kuin villisian ja selkäkarvat peloittavina pystyssä. »Älä seiso, kun on käsketty lähtemään, vaan lähde paikalla — _iiiunh_!» se mörisi, ja minä muutuin paikalla saukoksi ja hyppäsin järveen, sekä sukelsin niin kauas että pääsin kylliksi syvään veteen ja uin veden alla päästäkseni tuon raivottaren ulottuvilta. Näitä ovelia temppuja en kuitenkaan olisi tarvinnut, sen huomasin heti kun kohotin pääni veden pinnalle. Vihollisen pakeneminen epäjärjestyksessä tyydytti sitä yhtä täydellisesti kuin jos se olisi ollut buurikenraali. Se meni suoraan vasikkansa luokse, työnsi suuren päänsä sen vatsan alle, väänsi sen kovakouraisesti ylös mudasta ja sitten tyrkki sen edellään pensaikkoon.

Se oli ankaraa ja raakaa opetusta, mutta nuori hirvi tarvitsi sitä oppiakseen metsän viisautta. Matkan päästä katselin pensaiden latvojen huiskuvaa viivaa, joka osoitti niiden suuntaa, ja sitten seurasin niitä varovasti. Löytäessäni ne uudelleen suurien kuusien pimennosta, nuoli emo vasikkansa kylkiä, jotta se ei liian äkkiä jäähtyisi vasten tahtoaan saamansa kylvyn jälkeen. Nyt ei siinä huomannut jälkeäkään raivosta tai kovakouraisuudesta. Suuri pää painautui hellästi kokemattoman pikku hirvihupakon yli. Se nuoleskeli sitä ja hyväili, kuivasi ja lämmitti sen poloisia kylkiä, puheli sille äidillistä kieltä, että nyt oli kaikki hyvin ja että ensi kerralla lapsukainen jo menettelisi viisaammin.

Järven seutuvilla asusti toisiakin hirviä, kaikki yhtä epävarmoja kuin suuri hirvilehmä vasikkoineen. Luultavasti useimmat niistä eivät olleet milloinkaan nähneet ihmistä ennen meidän tuloamme, ja siksipä minusta oli hyvin jännittävää nähdä, mitä ne tekisivät ensi kertaa nähdessään tuon oudon kaksijalkaisen eläimen. Milloin hirvi vainusi minut ennen kuin näin sen, niin se meni rauhallisesti menojaan, kuten kaikki villit eläimet tekevät, ja katseli turvallisen välimatkan päästä. Mutta jos minä satuin äkkiarvaamatta sen läheisyyteen, milloin ei mikään tuuli tuonut varoitusta sen sieraimiin, niin se oli tavallisesti peloton ja hyvin utelias.

Pahin niistä oli se suuri uroshirvi, jonka jäljet olivat rannalla meidän saapuessamme. Se oli äreä ruma vanha eläin ja eleli yksikseen aina pahantuulisena ja valmiina näyttämään mahtiaan sille, joka uskalsi astua sen polulle tai panna sen valtiuden kyseenalaiseksi. Oliko se vanha erakko käynyt vihaiseksi paljosta yksin elelemisestä, vai oliko sen ruumiissa jokin vanha kuulan haava ylläpitämässä vihaa ihmistä kohtaan, siitä en milloinkaan päässyt selville. Kaukana saman virran alajuoksun varrella oli muuan uroshirvi kymmenen vuotta takaperin surmannut erään metsästäjän, joka oli sitä haavoittanut; saattoipa olla, kuten Noel arveli, että tämä oli sama eläin ja että se yhä hautoi kostotuumiaan yhtä leppymättömästi kuin intiani.

Ennenkuin pääsimme tästä selville, minä eräänä iltapäivänä kohtasin tämän suuren härän, ja vähälläpä olin joutua maksamaan kalliisti tietämättömyyteni. Olin ollut onkimassa järvitaimenia ja olin nyt paluumatkalla leirille, kun erään niemen ympäri soutaessani yllätin uroshirven, joka laidunteli liljapatjoilla. Olin lähestynyt aivan ääneti, — vain tällä tavalla saattaa päästä salolla näkemään jotakin, — eikä sillä ollut aavistustakaan siitä, että ketään oli lähellä.

Se näkyi painavan suuren päänsä veden alle, niin että vain sarvien kärjet olivat pinnalla, ja tunnustelevan kuonollaan pohjaa löytääkseen liljan juuria. Sitten se nosti ja kiskaisi niitä irti ja jäi pystyssä seisten pureskelemaan niitä suurella nautinnolla. Mutainen vesi vain valui yli sen kuonon. Kun kaikki oli syöty, se kahmaisi taas veden alta samalla tavalla toisia juuria.

Ajattelematta mahdollista vaaraa aloin liukua sitä kohti. Niin kauan kuin sen pää oli veden alla, liikutin kanoottia hiljaa eteenpäin pyörittämällä melaa nostamatta sitä vedestä. Heti kun sarvet alkoivat kohota, minä pysähdyin ja istuin hiljaa kanootissa, kunnes se oli niellyt mehuisan suupalansa ja upotti päänsä hakeakseen lisää. Niin saattoi päästä helposti eteenpäin tulematta huomatuksi.

Pari kolme kertaa uudistin tämän tempun menestyksellisesti, eikä tuo suuri eläin, jonka etupuoli onneksi oli kääntyneenä minusta poispäin, aavistanut vähääkään, että sitä pidettiin silmällä. Sen pää painui taas veteen, mutta ei tällä kertaa niin syvälle kuin ennen. Minä olin kumminkin liiaksi kiintynyt tähän jännittävään leikkiin huomatakseni, että se oli löytänyt juuren pään mudan yläpuolelta ja että sen korvat olivat vedestä koholla. Kanoottini tekemä väre tai ehkäpä aluksen hiljainen kahina liljanlehtiä vastaan herätti sen huomion. Pää kimposi odottamatta vesiruohikosta ja kääntyi minua kohti korskuen ja jännittyen mahtavasti. Siinä se seisoi vavisten raivosta. Silmät, korvat, kuono, kaikki tarkkasi minua lähettäen kysymyksiä, jotka vaativat paikalla vastausta.

Pysyin rauhallisena, vaikka eläin olikin arveluttavan lähellä, kunnes kovaksi onneksi tuulenpuuska ajoi kanoottini vielä lähemmäksi sitä. Se ei enää näyttänyt kysyvältä, vaan uhkaavalta, sen selkäkarvat alkoivat väristä, ja minä huomasin, ettei minulla ollut enää sekuntiakaan aikaa hukata. Saadakseni paremman vauhdin käänsin kanoottini ulospäin sen sijaan että olisin huovannut. Tämä liike tosin toi minut vielä lähemmäksi eläintä, mutta arvelin voivani työntyä sen ohi. Ensi liikkeeni nähdessään se karkasi päälle; punainen loimu välkkyi sen silmissä, ja se syöksyi suoraan kohti kanoottia — yksi tai kaksi roiskahtavaa hyppäystä vain, ja nuo suuret samettipeitteiset sarvet heiluivat jo aivan päälläni ja etujalka oli kohonnut iskuun.

Heittäysin silmänräpäyksessä veteen, kiljaisten samalla niin että peto jonkin verran hätkähti. Kanootti jäi väliimme. Uidessani kohti syvempää vettä kuulin takaani sellaista rusahdusta kuin jos jotain olisi murtunut. Kun turvallisen välimatkan päästä käännyin katsomaan, oli härkä iskenyt yhden terävän kavionsa läpi ylösalaisin kääntyneen kanootin pohjan ja koetti nyt avuttomasti vetää jalkaansa pois setripuukaarisatimesta. Se näytti säikähtäneen tuota kummaa kappaletta, joka oli tarttunut sen jalkaan, sillä se mörisi ja hyppäsi takaperin ja heilutti suuria sarviaan; se kävi hetki hetkellä yhä raivoisammaksi.

Kanootin pelastaminen joutumasta vallan kappaleiksi härän jaloissa oli nyt ainoa hetken vaatima toimenpide. Kaikki muut näkökohdat häipyivät kun ajattelin, että jos härkä raivoissaan vielä survoisi kanoottiani, kuten se tekee, milloin sen tarkoituksena on tappaa, niin se yhdellä polkaisullaan saisi hauraan alukseni niin hajalle, ettei sitä voisi enää korjata, ja meillä olisi edessämme vaarallisen virran laskeminen omatekoisessa kuusenkuoriveneessä. Sukkelaan uin rannalle, hosuin vettä ja huusin ja sitten juoksin pois saadakseni härän huomion kääntymään itseeni. Paikalla se tulikin perässä — _unh! unh! shok, shokketi-shok!_ — kunnes se oli niin lähellä, että asema taas alkoi käydä vaaralliseksi, jolloin menin uudelleen veteen. Härkä seurasi syvemmälle ja syvemmälle, kunnes sen kyljet olivat vedessä. Pohja oli mutainen, ja sen jalat tarttuivat kiinni; ei ollut vaaraa siitä, että se olisi lähtenyt uimaan minun perässäni. Se tuntee rajansa, ja tämä raja on hartioiden korkeus.

Kun se ei enää seurannut, niin uin kanootin luo ja hinasin sen syvempään veteen. Umquenawis seisoi töllistellen ja ihmetellen tuota kummaa ihmiskalaa. Punainen loimu hävisi sen silmistä ensi kertaa ja sen korvat heiluivat kuin lippu tuulessa. Se ei yrittänytkään seurata, vaan seisoi paikallaan hartioita myöten vedessä töllistellen ja ihmetellen, kunnes minä laskin maihin niemen kärkeen, käänsin kanootin oikein päin ja ajoin veden pois siitä.

Mela oli yhä kiinni nuorassaan — kuten sen aina pitää olla kovissa koetuksissa — ja minä nostin sen kanoottiin. Tämä rapina herätti hirven ihmettelystään, aivan kuin jos se olisi kuullut toisen hirven sarvien taistoon haastavan kolahduksen lepän runkoja vastaan. Se läksi laukkaamaan mahtavin hyppäyksin pitkin rantaa minua kohti möristen vihaisesti. Se oli taas nähnyt miehen ja tiesi, ettei se ollut kala — _Unh! unh! iiiiunh-unh!_ se mörisi pudistellen niskaansa ja hartioitaan viimeisen kiljahduksen päästäessään ikäänkuin jo tuntien minut sorkkiensa alla. Mutta ennenkuin se ehti niemen kärkeen, olin minä tunkenut flanellipaitani kanootin reikään ja kelluin taas turvassa veden pinnalla. Se seurasi rantaa pitkin, kunnes se kuuli ihmisääniä leiriltä, jolloin se paikalla kääntyi ja hävisi metsään.

Muutamia päiviä myöhemmin näin saman äreän hirviön taas omituisissa olosuhteissa. Tarkastelin järveä kiikarillani ja näin jotakin, mitä ensinnä luulin sorsapariksi, lähellä ruohoista rantaa. Meloin paikalle pitäen tarkasti niitä silmällä, kunnes jokin juuri näytti kohoavan vedestä niiden väliltä. Ennenkuin ehdin saada kiikarini kuntoon ne olivat taas kadonneet. Panin kiikarini pois ja meloin nopeammin. Ne olivat ehkä sukeltaneet — mitä mustasorsa harvoin tekee — ja minä saatoin ehkä yllättää ne. Siellä ne taas olivat, ja niiden väliltä kohosi odottamatta taas tuo vanha juuri. Kohotin kiikarini ja salaisuus tuli ilmi. Se, mitä minä olin luullut sorsapariksi, oli Umquenawiksen suurien sarvien päät, ja niiden väliltä kohoava juuri oli sen pää, jonka se silloin tällöin nosti vedestä hengittämään.

Oli kuuma helteinen iltapäivä; kärpäsiä ja sääskiä oli liikkeellä myriadittain, ja Umquenawis oli filosofisella tavalla etsinyt niiltä rauhaa. Se makasi vedessä mutaisella pohjalla ruumis kokonaan veden alla. Kun kärpäsparvi nyt kohosi sen päähän, niin se upotti sen hitaasti, jolloin kärpästen täytyi paeta. Lähelle tultuani näin kiikarillani niiden pilvenä häärivän sen kohdalla ja peittävän sen näkyvissä olevat sarvet. Hetken päästä näkyi suuria kuplia kohoavan pinnalle, kun Umquenawis puhalsi ilmaa keuhkoistansa. Sitten sen pää nousi laiskasti vedestä ja paikalla asettui kärpäsiä pilvenä sille, ja taas se hävisi uneliaasti räpytellen silmiään ja osoittaen sanomattoman tyytyväisyyden ilmettä.

Tuntui liian epäkohteliaalta häiritä sen nautintoa, mutta minä halusin tutustua yhä enemmän tuohon äkäiseen vanhaan tyranniin, joka oli kohdellut minua niin epähienosti. Niinpä hiivin sitä lähelle, meloen, kun sen pää hävisi, ja pysyen paikallani, kun se nousi hengittämään. Se näki minut lopulta, kun olin aivan lähellä, ja hyppäsi ylös peloittavalla ponnistuksella. Sen silmissä oli tällä kertaa pelkoa. Tässä oli taas tuo ihmiskala, tuo olio, joka eli maalla tai vedessä ja pääsi lähestymään sitä niin ääneti, etteivät sen tarkat aistimet, joihin se oli aina luottanut, antaneet sille mitään varoitusta. Se tuijotti jäykkänä hetkisen, mutta kun kanootti liukui nopeasti sitä kohti pelkäämättä ja epäröimättä, niin se kahlasi pois, pysähtyen vähän väliä ja kääntyen katsomaan ja nuuskimaan tuulta, kunnes se saapui metsän reunalle ruohikon taakse. Siellä se kohotti päänsä ilmaan, laski suuret sarvensa taaksepäin hartioilleen ja läksi kyntämään suoraan läpi tiheikön niinkuin suuri veturi, niin että lepänoksat naksahtelivat ja rätisivät hauskasti sen ympärillä.

Aivan toisenlainen oli seuraava tapaamisemme. Olin ulkona puoliyön aikaan lyhty loistaen kanootistani, ja sivuutin läheltä erään niemen, jolla olin usein nähnyt suuren uroshirven jäljet. Se ei ollut siellä, ja minä suljin lyhdyn ja menin rannalle kuunnellen ja tarkaten, mitä metsänasukkaita siellä saattaisi olla. Takaisin tullessani muutamia minutteja myöhemmin kuulin niemeltä epäilyttävää kahinaa. Aukaisin lyhdyn ja siellä oli Umquenawis, suuri uroshirveni, seisten mahtavana pimeätä taustaa vasten. Sen silmät välähtelivät ihmeissään äkillisestä valosta. Se oli rantaa myöten kulkien sivuuttanut minut kahdenkymmenen metrin päässä tiheässä pensaikossa, — kuten huomasin sen jäljistä seuraavana aamuna, — mutta niin ääneti se oli siirtänyt suurta ruumistaan, kuunnellen, seisahdellen ja tunnustellen joka askelella maata, vältellen juoruavia oksia, ennenkuin se astui koko painollaan, etten minä ollut kuullut mitään ääntä, niin tarkkaan kuin kuuntelinkin yön syvässä hiljaisuudessa.

Lopulta Umquenawis tuli itse leirille tutkimaan. Ehkä sen toi tänne uteliaisuus tai ehkäpä vain epämiellyttävä tunne siitä, että tuo ihmiskala, joka ei sitä hätyyttänyt eikä pelännyt, aina piti sitä silmällä. Eräänä päivänä Noel oli pesemässä joitakin vaatteitani järven rannalla, kun jokin epämääräinen varoitus sai hänet kääntämään päänsä. Siellä seisoi suuri uroshirvi puoliksi matalan näreikön peitossa katsellen häntä tarkasti. Noel paikalla jätti pyykin sikseen kutsuen kovalla äänellä minua tulemaan pyssyineni. Kun tulimme takaisin, oli Umquenawis polkenut vaatteet mutaan ja hävinnyt yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Tämän jälkeen intianit alkoivat yhä innokkaammin vaatia, että minä ampuisin tuon ruman pedon ja pelastaisin metsän suoranaisesta vaarasta. He kertoivat yhä uudelleen metsästäjästä, joka oli saanut surmansa, ja väittivät nyt täytenä totena, että tämä oli sama hirvihärkä. Mutta Umquenawis oli jo alkanut oppia pelkäämään minua, ja minä tahdoin suorittaa kaikki opintoni ennenkuin kesä loppuisi. Niin jäi asia silleen, mutta ennen kesän loppua oli vähällä tapahtua murhenäytelmä.

Eräänä päivänä muuan hirsikkojen etsijä, vaitelias yksinäinen mies, jolla oli villieläimen vaisto eksymättä löytää metsässä ja jonka tehtävänä oli tarkastella salomaita ja valita parhaat hirsikot tulevaa kaatoa varten, tuli järvelle, ja tietämättä, että me olimme siellä, asettui eräälle lähteelle pari kilometriä alemmaksi meitä. Näin hänen leiritulensa savun järveltä, missä olin kalastamassa, ja ihmettelin, kuka nyt oli tullut tänne erämaan yksinäisyyteen. Tämä oli aamulla. Hämärän tullessa menin hänen luokseen toivottamaan vierasta tervetulleeksi ja kutsumaan häntä meidän leiriimme asumaan, jos hän tahtoisi. Löysin miehen uupuneena ja kangistuneena istumassa tulensa luona ja syömässä sianlihaa ja leipää suden ruokahalulla. Miltei samalla silmäyksellä huomasin, että maa erään puun ympärillä oli tallattu ja kaikkialla oli suuren uroshirven sorkan jälkiä. —

»Halloo, ystävä, mikä nyt on?» minä huudahdin.

»Onko pyssyä?» hän kysyi, ääntäen huomattavasti irlantilaiseen tapaan, vastaamatta ensinkään minun kysymykseeni. Kun minä nyökkäsin, niin hän törmäsi kanootilleni, sieppasi pyssyni ja juoksi metsään.

»Dick parka! Menettänyt nähtävästi järkensä liian pitkästä yksin elämisestä metsässä», minä ajattelin ja rupesin tutkimaan poljettua maata ja härän jälkiä, saadakseni itse selville, mitä oli tapahtunut.

Mutta miehen teeskentelemättömät, ystävälliset kasvot eivät osoittaneet mitään hulluuden merkkejä, kun hän tuli takaisin metsästä puoli tuntia myöhemmin. —

»Se vanha peto! Tuolla puun oksalla olen saanut istua kuin rastas viimeiset kymmenen tuntia. Vaan ei siellä laulattanut, eikä tullut palaa mahaan. Se meni juuri teidän tullessanne — arvelin, että voisin lähettää sille kuulan lopputerveisiksi», hän sanoi puolustellen antaessaan pyssyäni takaisin.

Sitten hän istuutui tulelle ja kertoi juttunsa. Hän oli juuri sytyttänyt nuotion aamulla ja veti parhaillaan jaloistaan märkiä sukkia pannakseen ne kuivumaan, kun takaa kuului rapinaa ja vihaista mörinää, ja pensaikosta ryntäsi raivoisa uroshirvi. Metsänkävijä hyppäsi jaloilleen ja väistyi, ja kun härkä kääntyi hetkeksi poispäin, niin hän kiipesi puuhun ja istui siellä hajareisin oksalla, samalla kuin härkä mörisi ja puski ja polki maata terävillä sorkillaan. Koko päivän härkä oli pitänyt häntä saarroksissa, milloin vetäytyen viekkaasti pensaikkoon piiloon, milloin taas hyökäten kiukkuisesti kohti, jos hän vain aikoi tulla alas epämukavalta oksaltaan.

Muutamia minutteja ennen minun tuloani oli tapahtunut kummallista, mikä näyttää todistavan, kuten niin monet muut seikat metsässä, että eräillä eläimillä — ehkäpä kaikilla eläimillä, ihminen mukaan luettuna — on aika ajoin jokin tuntematon kuudes aisti, jolla ei ole nimeä eikä selitystä. Olin vielä puolen kilometrin päässä tai kauempana, erään niemen takana, ja meloin hiljaa vastatuuleen. Ei ollut mahdollista, että mikään eläin saattoi vainuta, nähdä tai kuulla minua millään tunnetulla aistillaan, mutta tuo suuri eläin oli kumminkin käynyt levottomaksi. Se lähti puun alta ja kierteli hermostuneena sen ympärillä katsellen, kuunnellen, käännellen korviaan ja tunnustellen ilmaa. Äkkiä se oli kääntynyt ja hävinnyt ääneti pensaikkoon. Mc Garven, hirsikkojen etsijä, jolla ei ollut aavistustakaan, että järvellä oli ihmisiä paitsi häntä itseään, katseli härkää ihmetellen ja epäillen, että paha henki oli sen riivannut. Hän oli kauan elänyt salolla ja tavannut sadoittain hirviä, mutta ei milloinkaan yksikään ollut käynyt hänen kimppuunsa.

Pyssy täydessä vireessä ja mieli kiihdyksissä hän oli seurannut jälkiä, jotka osoittivat hirven juosseen ensin varovasti, sitten pitkin heiluvin askelin suoraan kohti vuoristoa. — »Oli se kumma peto joka tapauksessa!» lopetti mies kertomuksensa.

Torven soidessa

Kiima-aika oli jo lähellä, ja yöt olivat kiihkeitä. Silloin tällöin, kun olin kalassa tai seurasin puroja tai kuljeskelin metsissä iltaisin, saattoi hirvilehmän ammunta yhtäkkiä särkeä tiheiden viidakkojen hiljaisuuden niin oudosti ja epävarmasti, että tuskin osaisin sitä kertomalla kuvata, vielä vähemmin matkia, tai edes sanoa suuntaa, mistä se oli tullut. Järven rannan tiheikössä saatoin joskus yllättää suuren eläinparin, lehmä levotonna ja hyvin kärsimättömänä, härkä milloin hiljaa kuin varjo, milloin hangaten ja kahnaten lepikossa repaleista samettiverhoa suurista sarvistaan, milloin ärtyneessä mielentilassaan kerskuen ja näyttäen uhkaavaa muotoa jokaiselle elävälle olennolle, mikä eteen sattui, vieläpä viattomille pensaillekin.

Eräänä yönä menin Simmon kanssa maihinnousupaikalle aivan telttani alapuolelle ja koetin ensi kertaa tuohitorvella matkia hirvilehmän pitkää ammuntaa. Simmo ja Noel kieltäytyivät ehdottomasti sitä tekemästä, ellen minä lupaisi ampua kiukkuista vanhaa härkää heti kun se tulisi näkyviin. Viime aikoina he olivat monesti nähneet sen telttamme lähellä tai tavanneet sen syvät jäljet lähimmällä rannalla ja heitä alkoi ahdistaa taikausko yhtä paljon kuin pelkokin.

Kokonaiseen tuntiin ei kuulunut mitään vastausta meidän toitotukseemme; hiljaisuus verhosi, kuten elävä, vartioiva olento nukkuvan järven ja metsän ja kävi vielä syvemmäksi kun torventoitotuksen viimeinen kaiku oli palannut luoksemme etäisiltä vuorilta. Äkkiä Simmo laski torvensa, juuri kun hän oli sen kohottanut huulilleen puhaltaakseen.

»Hirvi lähellä!» hän kuiskasi.

»Mistä sen tiedät?» tokasin, sillä minä en ollut kuullut mitään.

»En tiedä mistä, mutta tiedän vaan», hän sanoi yrmeästi. Intiania harmittaa kyseleminen niin kuin villieläintä harmittaa se, että sitä katsotaan. Aivan kuin hänen väitteensä vahvikkeeksi kuului ponnistelevaa ryskettä ja rynnistelyä vastapäiseltä rannalta poikki lahdelman, ja hirvihärkä laukkasi rantapenkereeltä järveen viidenkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä me kyykistelimme rannalla.

»Ampukaa! ampukaa pian!» huusi Simmo; ja hänen äänessään kuului vanhan härän herättämä kauhu.

Vastaukseksi tähän hirvi mylvähti — naurettavan heikko, kitisevä mylvähdys, sellainen kuin pienen torven ääni — ja suuri eläin tulla kirmasi pitkin rantaa meitä kohti.

»Uh! nuori härkä, pieni hirvihupakko», kuiskasi Simmo ja puhalsi torvestaan pehmeän, huhuilevan _uuuu'uhh_ äänen houkutellakseen sitä vielä lähemmäksi.

Se tuli lähelle sitä paikkaa, missä me lymyilimme, sitten se painautui metsään ja kiersi hiljaa meidän leirimme ympäri päästäkseen selville meidän hajustamme. Aamulla sen jäljet, noin viisi jalkaa telttani uloimmasta tangosta, näyttivät kuinka vähän se vältti ihmisasuntoa. Mutta vaikka se kierteli tuntikauden edestakaisin, vastaillen Simmon matalaan huhuiluun naurettavan heikolla ammunnallaan, niin se ei enää näyttäytynyt avoimella rannalla.

Hetken kuluttua hiivin sinne päin, mistä viimeksi olin kuullut oksan rasahduksen sen sorkan alla. Simmo esteli minua, kuiskien varovasti, mutta minun päässäni pyöri kysymys, johon en vielä ollut saanut tyydyttävää vastausta: Miksi yleensä härkä tulee torven kutsua kohti? Luullaan tavallisesti — ja syystä kylläkin mielestäni — että se luulee torven toitotusta hirvilehmän ääneksi. Mutta miten niin karkea väärennys saattaa pettää sen terävät korvat, siinä metsän suurin salaisuus. Olen kuullut monen metsästäjän ja intianin kutsutoitotuksia, kaikki erilaisia, ja olen joskus itse saanut torveni ruikutuksella hirvihärän houkutelluksi näkyviini; mutta en ole vielä koskaan kuullut toitotusta, joka olisi vähääkään muistuttanut hirvilehmän mylvinää, jonka usein olen kuullut metsässä. Enkä ole koskaan kuullut enkä myös koskaan tavannut ketään, joka olisi kuullut hirvilehmän kaiuttavan tuollaista »pitkää kutsua, kuin on metsästäjien torven ääni, jota menestyksellisesti käytetään houkuttelemaan hirvihärkää lähelle.

Toiset väittävät, ja jonkin verran perää lienee siinäkin, että hirvihärkä, ollen tähän aikaan pelottomampi ja varomattomampi kuin tavallisesti, tulee vain tutkimaan ääntä, kuten se ja moni muu villieläin tutkii kaikkia outoja ja tuntemattomia ääniä, joita se kuulee. Alaskan intianit pingoittavat nahkan eräänlaiseksi käsirummuksi ja sitä nuijalla lyöden houkuttelevat hirvihärän luokseen; tämä ääni lienee kuitenkin koko lailla yhtäläinen kuin jotkut hirvilehmän monenlaisista omituisista mylvähtelyistä, joita olen kuullut saloilla. Kahdesti olen huomannut härkien tulevan kirveen iskuja kohden. Tämä ääni kuulostaa kaukaa jonkin verran samanlaiselta kuin hirvihärkien omituinen _shok, shok_, jolla ne kutsuvat puolisojaan luokseen. Miltä puolelta asiaa katsookin, niin aina tulee vastaan ristiriitaisuuksia, jotka estävät lausumasta mitään varmaa mielipidettä. Tässä oli nyt meillä »pieni hirvihupakko», joka ei pelännyt ja joka sentähden saattoi antaa minulle valaistusta tähän hämärään asiaan. Käskin Simmon jatkaa huhuilua hiljaa silloin tällöin, ja minä hiivin sillä aikaa metsään ottamaan selvää vaikutuksesta.