Part 7

Siten olin kysymykseeni saanut odottamattoman vastauksen. Unk Wunk oli sinä iltapäivänä ulkona kujeilemassa ja oli kieritellyt mäkeä alas nopean liikkeen ja siitä seuraavan pyörryttävän tunteen ilossa, kuten muutkin metsänasukkaat tekevät. Olen joskus katsellut nuoria kettuja, joiden luola oli jyrkällä kallionrinteellä, ja nähnyt niiden pyörivän alas toinen toisensa jälkeen, välistä vaihtaen ohjelmaa siten, että yksi pentu kieppui niin nopeaan kuin suinkin ja toiset laukkasivat vieressä näppien ja nykien sitä siinä sen tehdessä aivoja hämmentäviä kuperkeikkojaan.

Tuo kaikki on luonnollista, mitä kettuun tulee. Sellaista mielijohdetta saattaa odottaa viisaalta pikku päältä. Mutta kuka luulisi Unk Wunkin kierivän alamäkeä ja iskevän piikkinsä täyteen kuivia lehtiä peloittaakseen metsänasukkaita? Ja milloin se on oppinut käyttämään puunlatvoja keinunaan ja tuulta keinunsa liikevoimana?

Ehkä — koska useimmat metsänasukkaiden taidoista ovat opetuksen tuloksia, eikä vaiston — sen emo opettaa sille joitakin asioita, joita me emme ole vielä koskaan nähneet. Jos niin on laita, on Unk Wunkilla unisissa, tyhmissä aivoissaan enemmän kuin olemme uskoneetkaan, ja sillä, jonka onnistuu ensimmäisenä löytää ja nähdä piikkisian koulu, tulee olemaan varsin mielenkiintoinen oppitunti.

Peltokanain iltahuuto

Eräänä syyskuun iltapäivänä olin kalastamassa järven reunassa olevassa syvänteessä koettaen senkin seitsemällä tavalla puidenvarjojen pidentyessä houkutella vanhaa taimenta ottamaan perhojani. Niitä eli siellä koko joukko tummassa lähteessä vesikasvien seassa, missä kylmä lähteensilmä pulppusi pohjasta; niitä kalastaessa oli kalamiehen mieliala milloin nyreänä, milloin hilpeänä, riippuen siitä, millainen kalojen mieliala kulloinkin oli.

Päiväkausia ne saattoivat maata syvässä varjossa vesikasvien seassa, tyhmän tai äkäisen välinpitämättöminä. Silloin ei mikään niitä voinut viekoitella. Perhot, madot, sirkat, ampiaiset, kaikki hienon hiussiiman päähän ripustettuina, kulkivat vapani vetäminä hienoja aallon väreitä tehden niiden päällitse tai laskeutuivat somasti niiden luokse; mutta ne vain pyörähtivät nyrpeinä syrjään, kylläisinä kuin Ahab kuningas silloin kun hän käänsi kasvonsa seinään päin, eikä tahtonut syödä leipää. Säyneet ja kiiltosalakat ja ahvenet tavoittelivat perhoja tai ajoivat toinen toisiaan huimasti karkeloiden kielletyssä vedessä, jonka viileä tuoreus näytti niitä juovuttavan. Tarvitsi vain pyöräyttää kanootti lähelle lammen varjoista päätä ja vetäistä vapansa kerran yli avoimen veden, kun jo tiesi, saiko sinä päivänä syödä taimenta vaiko ei. Jos pienet kalat tavoittivat perhoja, niin oli sama vaikkapa lähti kotiin tai luontoa tutkimaan; taimenia ei silloin tarvinnut odottaa. Mutta ei voinut milloinkaan tietää, koska muutos tapahtui. Vähimmästäkin aiheesta toisinaan — ilman viilentymisestä, hiljaisten tuulen väreiden henkäyksestä, ja pilven varjon kosketuksesta — saattoi noiden syvällä vesiruohojen joukossa uinuvien täplikkäiden Ahabien mieli muuttua. Jokin sokea, tuntematon varoitus saattoi käydä läpi syvänteen ennenkuin yksikään taimen vielä oli liikahtanut. Jos silloin sattui katsomaan kanootin laidan ylitse, niin näki, miten pienet kalat kiirehtivät päätä pahkaa pois etsimään turvaa matalasta vedestä, jättäen syvänteen sen tyrannimaisille isännille. Silloin oli aika viskata onkensa; taimen oli nyt valmis nykäisemään.

Ikäviä tunteja saattaa silloin seurata kalastajalle hauskat hetket. Kolminaulaisen kalan molskahdus ja useiden pienempien nouseminen vedestä toisensa jälkeen saa heittämään ongen yhtä mittaa. Mutta kohta taas saattaa tulla sellainen aika, että voi yhtä hyvin säästää vaivansa, joista ei ole muuta iloa kuin että taimenet oppivat tuntemaan paraitenkin laaditut perhoset. Ne saattavat hyökätä niitä kohti, pyörähtää niiden alitse tai hypätä niiden ylitse, milloinkaan tarttumatta. Ne leikkivät vedenpinnalla kelluvilla lehdillä; niiden ihmeellinen silmä äkkää ohi lentävän sääsken varjon veden hopeakalvossa, ja niiden leveä pyrstö singauttaa ne ylös kaappaamaan niitä; mutta ne eivät halua muuta kuin leikkiä tai harjoitella, eivätkä ne koskekaan perhoihin. Jonakin päivänä kuitenkin tulee kärsivällisyytesi runsaasti palkituksi. Siima viuhahtaa, perho putoaa pehmeästi syvänteen kaukaisempaan reunaan sitten kela alkaa surista. Kuin kaikuna tähän ääneen kuuluu rauhalliselta mäenrinteeltä äänekäs korskunta, siellä elävä metsävuohi kiitää säikähtyneenä matkaansa kutsuen kilejä tulemaan jäljessä. Mutta sitä tuskin huomaan; päälläni ja käsilläni on liiaksi työtä kun koettelen estää suurta taimenta menemästä vesikasvien sekaan, missä se varmasti pääsisi irti heikoista kojeistani.

Sinä iltapäivänä, josta kirjoitan, eivät taimenet olleet leikkisällä tuulella, mutta ei myöskään äkämystyneitä. Siitä huolimatta ne olivat nälkäisiä. Ensin heittämäni hyttysonget eivät saaneet mitään huomiota osakseen. Tämä oli hyvä merkki: pienet kalat oli ilmeisesti ajettu pois. Suurempia perhoja seurasi sitten, mutta taimenet eivät niillä leikkineet, eivätkä myöskään lähteneet niiden luota. Ne seurasivat varovasti jalan päästä aina lähelle rantaa kunnes ne näkivät minut ja pyörähtivät takaisin viileään syvyyteen. Ne olivat ilmeisesti epäluuloisia; ja alempien eläimien kuten ihmistenkin suhteen on sellaisissa tapauksissa paras sääntö toimia luonnollisesti, rauhallisemmin kuin tavallisesti, ja suoda niille aikaa päästä epäluulostaan.

Kun siinä odottelin ja perhoni lepäsivät vesikasvien seassa lähellä kanoottiani, kuului mäenrinteeltä omituisia ääniä — _Prut, prut, pr-t-r-rt! Vit-kvit? Vit-kvit? Pr-r-rt, pr-r-rt! Ooo-it, ooo-it? Pr-r-riiii!_ Viimeinen ääni oli nopeaa siipien pärinää. Ja nuo omituiset äänet, puoleksi kysyvät, puoleksi äärimmäiseen varovaisuuteen verhoutuneet, tuntuivat liikkuvan edestakaisin pensaikossa. »Parvi peltokanoja, töyhtöpäisiä teirilintuja», minä ajattelin ja käännyin kuuntelemaan tarkkaavaisemmin.

Varjot olivat käyneet pitkiksi, ilmoittaen illan tuloa. Toisiinkin korviin kuin minun olivat nuo mielenkiintoiset äänet saapuneet. Nopea varjo lankesi vedenpinnalle, ja ylös katsoessani näin suuren pöllön purjehtivan ääneti vastakkaiselta kummulta ja istuutuvan kulopuun oksalle, mistä näki yli lammen. Kookooskoos oli ollut nukkumassa synkässä kuusessa; sieltä äänet herättivät sen, ja se lähti paikalla liikkeelle, ei metsästämään — oli vielä liian valoisa — vaan ottamaan selkoa, missä saalis oli ja seuraamaan sitä ääneti lintujen yöpuulle, minkä luokse se aikoi piiloutua odottamaan, kunnes hämärä kävisi synkemmäksi. Sen kaiken saatoin nähdä sen asennosta, kun se kurkisti eteenpäin, heilutti pyöreätä päätään sinne tänne, niinkuin koira, joka vainuu saalista, ja se merkitsi lintuparven paikan huolellisesti ennenkuin se aikoi lentää lähemmäksi.

Mäenrinteellä olivat innokkaat äänet hetkeksi vaienneet, ikäänkuin jokin kuudes aisti olisi varoittanut lintuja olemaan ääneti. Pöllö oli hämmästynyt; mutta minä en uskaltanut liikkua, koska se katseli suoraan minun ylitseni. Jokin vieno ääni, liian vieno minun korvilleni, sai sen kääntämään päätään, ja sinä hetkenä minä sieppasin pienen luodikkoni, joka oli edessäni kanootissa. Juuri kun se levitti siipensä mennäkseen tutkimaan uutta ääntä, pieni pyssy pamahti, ja se möksähti raskaasti rannalle.

»Yksi rosvo vähemmän», minä ajattelin, kun samassa kanootti pyörähti kepeästi veden pinnalla. Kuului raskas molskahdus, katsomatta jäänyt siimani jännittyi tiukasti, ja minä tartuin vapaan nostaakseni suuren taimenen, joka oli vahtinut perhojani piilopaikastaan vesikasvien seasta, kunnes sen epäluulo oli hävinnyt, ja ensimmäinen heikko liike sai sen syöksähtämään ylös.

Kymmenen minuuttia myöhemmin se oli kanootissani, missä saatoin tyydytyksekseni katsella sitä. Odottelin, että syvänne taas rauhoittuisi, kun pensaikosta kuului uusi ääni, nopea _plop, lop, lop, lop, lop,_ joka muistutti uppoavan pullon synnyttämää ääntä, kun vesi tulvii sisään ja ilma ulos.

Siellä, mistä ääni kuului, oli puro, pieni laiska virta, joka oli eksynyt lepikkoon ja unohtanut soittonsa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että jokin eläin seisoi vedessä juomassa, ja sai puron ääntämään veden juostessa sen jalkojen yli. Meloin kanoottini sinnepäin nähdäkseni, mitä se oli. Silloin kuului sieltä peltokanojen _vit-kvit?_ ja lepikon keskeltä näkyi vilaukselta niiden valppaita hiipiviä liikkeitä ja tarkkoja silmiä. Puron luokse tultuaan ne olivat vaihtaneet vienon pakinoivan rupatuksensa, jonka avulla parvi pysyttelihe koolla pensaikon sotkuisessa kulossa, omituiseksi juoksevaksi ääneksi, joka on niin yhtäläinen kuin veden lirinä yli sammaleisten kivien, että se olisi pettänyt minut kokonaan, ellen olisi nähnyt lintuja. Oli kuin ne olisivat koettaneet muistuttaa pientä lepikon puroa siitä sävelestä, jonka se oli jättänyt taaksensa kauas vuorenrinteelle.

Nytpä olin saanut leiriltä lähtiessäni ankaran määräyksen tuoda pari kolme peltokanaa sunnuntaipäivälliseksemme. Pieni joukkoni oli vähän kyllästynyt ainaiseen taimeneen ja säilykeruokiin; hiljakkoin olin heille toimittanut hiilillä paistettua teiriä, mutta sen maku oli vain saanut mieheni himoitsemaan lisää sitä lajia. Niinpä jätin lammen ja onkivapani, juuri kun taimenet alkoivat syödä, ja hiivin pyssyineni lepikkoon.

Siellä oli niitä ainakin kaksitoista lintua, täysikasvuisia jo, mutta vielä yhdessä, vaikka useimmat poikueet jo olivat hajaantuneet omille suunnilleen ja yksinäisiä lintuja tapasi tuon tuostakin kulomaalla. Koko kesän, niinkauan kuin marjoja on runsaasti, parvi pysyttelihe koolla, syystä että kymmenen paria rauhallisia silmiä saattaa paljon paremmin löytää turvaa yllätyksiltä kuin yksi säikähtynyt silmäpari. Jokaista parvea johtaa silloin sen emo rajattomalla vallalla, ja seuraamalla niitä saattaa tehdä omituisia ja erittäin mielenkiintoisia havaintoja peltokanojen opetustavoista. Jos emolintu saa surmansa, joko pöllön, haukan tai näädän saaliiksi joutuen, niin parvi silti pysyy koolla niin kauan kuin marjoja on, ja rohkein tai taitavin siitä rupeaa johtajaksi. Mutta syksyn tullen, kun linnut ovat oppineet, tai ainakin luulevat oppineensa tuntemaan kaikki erämaan näyt, äänet ja vaarat, hajaantuu parvi. Osaksi tähän on syynä tarve etsiä laajempia laidunmaita, kun ruoan saanti käy niukemmaksi, osaksi se johtuu luonnollisesta kapinoimishalusta emon arvovaltaa vastaan. Sitä näet ei mikään lintu eikä nisäkäs mielellään siedä opittuaan pitämään itse itsestään huolta.

Seurasin niitä nopeasti, vaikka varovaisesti, läpi loppumattoman tiheän lepikon, joka reunusti pientä puroa, ja sain oppia niistä yhtä ja toista, joskaan en saanut yhtään tilaisuutta käyttää pyssyäni. Niiden emo oli poissa; johtajana oli punapilkkuinen lintu, kooltaan pienin koko parvesta. Se vei niitä läpi tiheän pensaikon juosten, ryömien ja piilottautuen, yhtä mittaa pitäen minua silmällä, mutta kuitenkin pysytellen vaaran ulottuvilta. Johtaja puhui niille kaiken aikaa; se oli omituista kieltä, livertelyä ja viheltelyä, ja linnut vastailivat takaisin kysymyksin tai huudahduksin, milloin pääni hetkeksi ilmestyi näkyviin. Missä pensaikko oli tihein, siihen ne jäivät odottamaan, kunnes olin miltei niiden päällä, jolloin ne pyyhkäisivät näkyvistä; ja missä oli palanen aukeata maata, siinä ne pyrähtivät äänekkääseen lentoon tai liitivät kaatuneelta puun rungolta nopeasti piiloon äänetöntä lentoa, jonka teirilinnut osaavat niin hyvin, kun niiksi tulee.

Hajaantumisen vaisto oli jo saanut niissä jalansijaa. Päivän kuluessa ne luultavasti olivat olleet syömässä erikseen pitkin mäenrinnettä, mutta varjojen pidentyessä ne olivat tulleet uudelleen yhteen, ottaakseen rauhassa vastaan erämaan yön vanhan kumppanuuden turvissa. Ja minä olin onneksi ollut kyllin hiljaa kalastaessani, jotta olin voinut kuulla, kun johtaja rupesi kutsumaan niitä kokoon ja ne puolestaan vastailivat sieltä ja täältä syöntipaikoiltaan.

Hetken päästä heitin niiden ajamisen — ne olivat liian nopsia minulle tiheässä lepikossa — ja menin notkosta ylös harjulle. Siellä juoksin pitkin metsävuohenpolkua ja kiersin alas niiden edelle erääseen seeteritiheikköön, jonne arvelin niiden ehkä aikovan yöpyä.

Jopa kuulinkin niiden tulevan — _Vit-kvit? Pr-r-r, pr-r-r-r, prut, prut!_ — ja näin viiden kuuden linnun juoksevan nopeasti. Pieni johtaja huomasi minut samassa ja piiloutui näkyvistä. Useimmat parvesta seurasivat sitä, mutta eräs lintu, uteliaampi kuin muut, hyppäsi kaatuneelle rungolle, pingoitti itsensä suoraksi kuin jänne ja silmäili minua kiinteästi. Pieni pyssyni pamahti suoraan sen päähän, ja minä pistin mielihyvin laukkuuni lihavan linnun.

Äänen kuuluessa toinen peltokana, ihmetellen tuota outoa paukahdusta, lensi tuuheaan kuuseen, painautui lähelle runkoa ollakseen piilossa, seisoi ja kuunteli innokkaasti. Odottiko se kuulevansa tuon äänen taas, vai oliko se säikähdyksissään ja odotti johtajan kutsua, sitä en voi sanoa. Ammuin sen päätä kohti nopeasti ja näin sen liitävän viistoon kohti mäenrinnettä ja sitten kuulin tuoksahduksen ja näin höyheniä lentävän ilmassa, mistä kaikesta tiesin, että se oli pahasti haavoittunut.

Seurasin sitä mäkeä ylöspäin siipien räpinän opastamana, kunnes tämä ääni hävisi tiheään pensaikkoon ja ryteikköön. Sieltä etsin sitä kymmenen minuuttia tai kauemmin, mutta turhaan. Sitten istuuduin kuuntelemaan hiljaisuudessa pitkäksi aikaa; mutta lintu oli piiloutunut johonkin koloon tai muuhun piilopaikkaan, mistä ei pöllönkään olisi ollut helppo sitä löytää. Pahoillani käännyin takaisin kohti notkoa.

Lähellä vieressäni oli kaatunut runko, oikealla puolen oli toinen. Molemmat rungot muodostivat suuren kulman, ja latvat olivat yhdessä rinnettä ylöspäin. Niiden välissä oli useita suuria puita kallionlohkareiden ja pensaiden keskessä. Kiipesin toista kaatunutta puunrunkoa myöten noin kahdeksan tai kymmenen jalkaa korkealle maasta, tarkasti silmilläni etsien irrallista ruskeata höyhentä, joka olisi voinut opastaa minut kadonneen peltokanani luokse.

Äkkiä runko allani alkoi hiljaa vaappua. Pysähdyin hämmästyneenä etsimään tämän kumman keinumisen syytä; mutta rungolla ei ollut mitään, paitsi minua. Hetken päästä läksin edelleen ylöspäin katseellani etsien peltokanaa. Taas runko keinui, tällä kertaa kiivaasti, niin että olin pudota. Silloin panin merkille, että toinen puunrunko oli kaatunut niin, että sen keskikohtaa kannatti suuri kallionlohkare ja latva oli minun runkoni latvan alla. Toisen rungon tyvipäästä jokin vipusi latvaa ylöspäin. Siellä oli jokin eläin, ja minulle kävi välähdyksessä selväksi, että se oli kylliksi raskas saamaan jykevällä vivullaan minun painoni kohoamaan. Hiivin eteenpäin päästäkseni näkemään erään suuren puun taitse, ja siellä toisella rungolla, vähemmän kuin kahdenkymmenen jalan päässä minusta, seisoi suuri karhu koetellen tehdä käännöksen voidakseen päättää, mennäkö eteenpäin vaiko taaksepäin epävakaisella polulla.

Se huomasi minut samassa hetkessä kun kasvoni tulivat näkyviin puun takaa. Sellaista hämmästystä, sellaista ihmettelyä olen harvoin nähnyt eläimessä. Pitkän ajan katsoimme toisiamme silmästä silmään. Sitten se alkoi kiertyä uudelleen, ja puunrungot huojuivat ylös ja alas. Taaskin se katsahti toisella rungolla seisovaa outoa eläintä, mutta puun takaa katsovat kasvot eivät olleet liikkuneet eivätkä muuttuneet. Silmät katsoivat kiinteästi sen silmiin. Säikähtynein liikkein se syöksähti pensaikkoon, ja ellen olisi sukkelaan tarttunut erääseen oksaan, olisi tuo äkillinen loikkaus viskannut minut taaksepäin kalliokkoon. Sen hypätessä kuulin nopeata siipien sätkytystä. Seurasin sitä pelokkaasti tietämättä, missä karhu nyt oli, ja pian oli toinenkin peltokana laukussani veljensä vieressä.

Muu parvi oli tällä välin hajaantunut laajalle. Yhden tai pari löysin ja seurasin niitä, mutta ne piiloutuivat tiheään lepikkoon, missä en voinut löytää niiden päitä kylliksi nopeasti ehtiäkseni tähdätä. Ammuttuani turhaan kerran tai pari menin takaisin kalastamaan.

Metsä ja järvi oli taas rauhallisena. Taimenet olivat tauonneet syömästä oikulliseen tapaansa. Paikalla vallitsi suuri hiljaisuus, jota ei minun äänekkään kelani surina kertaakaan keskeyttänyt, ja hämärän varjot kävivät yhä tummemmiksi ja pitemmiksi, kun taaskin peltokanojen vieno, hiipivä, kysyvä pakina kuului lähenevän lepikosta. Johtaja oli tiheimmässä pensaikossa — tunnin kuluessa olin oppinut erottamaan sen erikoisen _prut, prut_ äänen — ja mäenrinteeltä sekä leppärämeiköstä ja rantapensaikosta vastaili hajaantunut parvi. Sieltä kuului _kvit_, täältä _prut_, ja sen jälkeen sukkelaa siipien pärinää. Vähitellen kaikki tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi.

Minun piti vielä saada kolmas peltokana nälkäisille miehilleni, siksi hiivin sukkelaan takaisin leppärämeikköön. Sieltä löysin pienen metsänotusten polun ja ryömin sitä pitkin nelinkontan koettaen varovasti lähestyä johtajan yhä jatkuvaa kutsua.

Keskeltä matalain tummien leppien muodostamaa tiheikköä, täydellisen pensasaidan ympäröimänä, löysin sen vihdoin. Se seisoi kaatuneen puun tyvellä liikkuen nopeasti ylös- ja alaspäin levittäen siipiään, pyrstöään ja alullaan olevaa kaulatöyhtöään ikäänkuin se olisi rummuttanut, ja välillä se aina päästi omituisen kutsuntaäänensä. Sen yläpuolella pitkässä rivissä samalla rungolla istui viisi muuta peltokanaa aivan hiljaa; vain silloin tällöin, kun johtajan huutoon kuului vastaus, ne käänsivät päätään ja kuuntelivat tarkkaavasti, kunnes pensaikko avautui ja uusi lintu istuutui niiden rinnalle. Sitten kuului uusi kutsu ja kaukaiselta mäenrinteeltä heikko _kvit-kvit_ ja siipien rapinaa vastaukseksi, ja taas lensi peltokana nopein siivin sekä asettui rungolle toveriensa viereen. Nämä aukaisivat vieraanvaraisesti rivinsä antaakseen sille tilaa, sitten koko rivi taas kävi rauhalliseksi johtajan toistaessa huutojaan. Vain päät kääntyivät puolelta toiselle heikkojen vastausten kuuluessa.

Rungolla istui lopulta yhdeksän lintua. Kutsunta kävi äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi, mutta moneen minuuttiin ei kuulunut mitään vastausta. Parvi kävi levottomaksi, johtaja juoksi rungoltaan pensaikkoon ja taas takaisin kutsuen äänekkäästi. Rungolla istuvassa lintuparvessa alkoi kuulua hiljaista pakinaa, ensimmäinen keskeytys niiden outoon äänettömyyteen. Toisten oli vielä määrä tulla, mutta missä ne olivat ja missä ne viivyttelivät? Alkoi käydä myöhäiseksi, ja pöllö oli uhannut, ja yöpymispaikka oli vielä kaukana. _Prut, prut, pr-r-r-riiii_, kutsui johtaja, ja pakina taukosi, koko parven kuunnellessa.

Kallistin korvani mäenrinnettä vasten, myöskin kuunnellakseni viivyttelijöitä, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Paitsi alhaalla lentävän koskelon kirkunaa ja muuatta oksan napsahdusta — joka oli liian terävä ja raskas pikku jalkojen aikaansaamaksi — metsä oli aivan äänetön. Kääntyessäni taaskin katsomaan runkoa kohti, tunsin kyljelläni jotakin lämmintä ja pehmeätä. Silloin tiesin; ja tämän tiedon keralla sain äkkiä piston tuntooni. Tunsin itseni syylliseksi ja asiaan kuulumattomaksi täällä hiljaisessa metsässä. Johtaja kutsui, ja parvi odotti niitä kahta joukkoon kuuluvaa, jotka eivät enää koskaan vastaisi kutsuun.

Makasin tuskin kymmenen metrin päässä rungosta, jolla tuo murheellinen pieni näytelmä tapahtui hämärän valossa. Suuri hiljaisuus kävi syvemmäksi ja syvemmäksi, ikäänkuin erämaa itse olisi osoittanut myötätuntoa ja vaimentanut äänensä kuunnellakseen. Kerran, kun näin ensi vilahduksen linnuista, olin jo kohottanut pyssyni ja tähdännyt suurinta peltokanaa päähän, mutta uteliaisuus näkemään, mitä ne tekivät, pidätti minua ampumasta. Nyt oli syvempi tunne vallannut mieleni; pyssy liukui kädestäni ja oli huomaamattomana vieressäni, varisseilla lehdillä.

Taaskin johtaja kutsui. Linnut kohottautuivat suoriksi kuin rivi harmaanruskeita kuvapatsaita, jokainen silmä kirkkaana, jokainen korva tarkkana, kunnes jokin epämääräinen pelon ja vaaran tunne veti ne yhteen. Ne laskeutuivat maahan tiheäksi ryhmäksi, kaikki paitsi johtaja, joka seisoi niiden yläpuolella, ilmeisesti laskien ne yhä uudelleen ja uudelleen ja välillä lähettäen kutsunsa pimenevään metsään.

Otin toisen linnuista laukustani ja aloin silitellä sen pörröytyneitä ruskeita höyheniä. Miten kaunis se oli ja miten täydellisesti väriltään ja muodoltaan mukautunut siihen ympäristöön, missä se oli elänyt! Ja minä olin ottanut siltä hengen, ainoan, mitä sillä oli. Sen kauneus, ja jotakin syvempää ja salaperäistä, jota on kaikessa, joka elää, oli mennyt ainiaaksi. Kaiken kesää se oli juoksennellut iloisilla pikku jaloillaan, nauttinut luonnon yltäkylläisyydestä, kutsunut riemukkaasti tovereitaan, kun ne hiipivät koolle ja hajalle innokkaasti etsien läpi valojen ja varjojen. Pelko toiselta puolen ja emon ehdoton totteleminen toiselta puolen olivat olleet ne kaksi tekijää, jotka olivat määränneet sen elämän kulun. Niiden johtamana se oli kasvanut väkeväksi, tarkaksi ja valppaaksi, oppinut täydelleen tietämään, milloin piti juosta, milloin lentää, milloin taas piilotella liikkumattomana suletuin silmin, kun vaara kulki läheltä ohi. Ja nyt, kun se oli täydessä voimassaan, kun se jo saattoi yksinään kiitää läpi erämaan valppaana ja itseensä luottavana, — hetken uteliaisuus, katsahdus tuohon outoon eläimeen, joka oli seissyt niin hiljaa seeterin juurella, oli tuottanut sille tuhon. Johtajan huuto kaikui kutsuvana, kutsuvana läpi metsän, mutta se ei enää välittänyt siitä.

Höyheniä hivelevä käsi oli käynyt hyvin helläksi. Minä olin ottanut siltä hengen, nyt minun täytyi koettaa vastata sen puolesta. Sitä ajatellessani kohotin päätäni ja päästin selvän _kvit-kvit_ äänen, kuten juokseva peltokana. Heti paikalla johtaja vastasi; parvi juoksi taas rungolle, ja päät kääntyivät minua kohti. Päästin toistamiseen äänen, ja nyt parvi hyppäsi maahan ja makasi tiheässä ryhmässä; johtaja taas nakkautui suoraksi puunrungolle ja oli liikkumaton kuin vieressä oleva kanto.

Huudossani oli jotakin nurinkurista, linnut olivat epäluuloisia, kun eivät tietäneet, mikä vaara oli pitänyt niiden kumppaneita niin kauan ääneti ja nyt ajanut ne pois tummasta lepikosta. Hetken ne kuuntelivat tarkasti; sitten johtaja hyppäsi rungoltaan ja asteli varovasti minua kohti, pysähtyen, piiloutuen, kuunnellen, hiipien, kaartaen kauaksi toiselle puolelle ja taas takaisin vähän lähemmäksi, kunnes se äkkiä kohottautui näkyviin ruohikosta katsoen minua suoraan kasvoihin. Kaksi pitkää minuttia se seisoi räpäyttämättä silmääkään. Sitten se hiipi sukkelaan takaisin, päästäen hiljaisen, hämmästyneen, kysyvän _kvit-kvit_ äänen. Sitten heikko merkkiääni, jota minä tuskin saatoin kuulla, sitten sukkela liike, — ja parvi pyrähti lentoon eri tahoille hiljaiseen ystävälliseen metsään.

Kymmenen minuttia myöhemmin minä olin piiloutuneena tiheään pensaikkoon, katsoen suureen kuuseen, missä töin tuskin saatoin erottaa johtajan seisomassa korkealla oksalla varjokuvana lännen ruskoa vasten. Olin seurannut sen nopeata lentoa, ja makasin taas kuuntelemassa sen ääniä, kun se kutsui parveaan yöpuulle. Näreiköstä ja mäenrinteeltä ja kaukaa hiljaisen järven rannoilta ne vastailivat, ensin heikosti, sitten selvemmin, ja pian alkoi kuulua siipien rapinaa kun linnut saapuivat.

Mutta olin jo nähnyt ja kuullut kyllikseni, jopa liiaksikin mielenrauhalleni. Hiivin poispäin läpi notkon. Innokkaat kutsuäänet seurasivat minua vielä kanootillenikin. Ensin valitus, ikäänkuin rauhaisa järvi, hiljainen metsä ja hämärän vieno kauneus olisi kaivannut jotain; sitten hiljainen kysymys, joka aina kuului peltokanan _kvit_ huudossa, ikäänkuin vain minä olisin voinut selittää, miksi kaksi ääntä ei enää vastannut iltahuutoon, kun varjot pitenivät.

Umquenawis Mahtava

Umquenawis Mahtava on salojen herra. Metsänasukkaista ei yksikään ole puoleksikaan niin suuri kuin se; ei millään ole niin tarkat aistimet vainuamaan vaaraa, eikä voimia niin peloittavia puolustautumaan vaaralta, kuin sillä. Niinpä se ei pelkää mitään, vaan liikkuu läpi suuren metsän kuin valtias; ja kun näet sen ensimmäistä kertaa erämaassa viillettämässä valtavana ja äänettömänä tietään jättiläispuiden lomitse tai puskevan kuin suuri veturi läpi pensaikon ja yli tuulenkaatamien puiden, kuono koholla tuulta vainuamassa, leveät sarvet taaksepäin heitettyinä mahtavilla hartioilla, ja kuivuneet puut, jotka sattuvat tielle, murtuvat rytisten sen rynnätessä, ja lepän oksat rapisevat ja napsahtelevat sen haaraisia sarvia vasten, — kun näet sen tuollaisena, niin jotakin sinussa nousee sotilaan tavoin tekemään kunniaa ja lausuu: »Herra Hirvi!» Ja vaikka kädessäsi on pyssy, ei sen kuolemaa tuottava suu koskaan kohoa. Tuo suuri pää suunnattomine sarvikruunuineen on liian suuri mihinkään huoneeseen. Ripustettuna typerästi seinälle täynnä sälyä olevaan huoneeseen, kuten sen usein näkee, nuo kerran elävien räikkätorvien kaltaiset korvat rypyssä, nuo kerran niin tarkat ja pienet silmät pullistuneina ja suuri turpa vallan suhteettomaksi venytettynä, se on väärässä ympäristössä, epämuotoinen ja ruma. Sillä ei ole sen enempää ja tuskin yhtään sen ylevämpää tarkoitusta kuin päänahalla villi-ihmisen wigwamin orrella. Ainoastaan erämaassa, takanaan puolen tonnin painoisen voimaauhkuvan ruumiin vastustamaton sysäys, allaan rytisevä pensaikko ja yllään korkean kuusikon mahtavat holvit, siellä tuo pää saattaa ylläpitää sitä suurenmoisen voiman vaikutusta, joka kuuluu Umquenawis Mahtavalle erämaan metsissä. Vain täällä se on kotonaan; ja vain kun sen näkee tähystelevän levollisen majesteetillisena yksinäiseltä paikalta hiljaisen järven rannalta tai syöksyvän peloittavaa menoaan läpi säikähtyneen metsän, saa sen näkeminen sydämen pamppailemaan ja hermot soimaan nopeassa tahdissa ja hitaan veren liikkeeseen aina sormenpäihin asti. Siellä sen nähtyäsi palaat tyydytettynä leiriisi ja jätät mielelläsi Umquenawiksen sinne, missä se on, etkä ensinkään halua viedä sitä rahtivaunussa kotiin ystäviesi ihmeteltäväksi.

Vaikka Umquenawis on erämaan herra, niin on kaksi seikkaa, ja vain kaksi seikkaa, joita se välistä pelkää: ihmisen haju ja pyssyn ilkeä pauke. Sillä hirvivaltiasta on metsästetty, ja se on oppinut tuntemaan pelon, joka oli ennen sille tuntematon. Mutta jos menet syvälle erämaihin, minne ei vielä metsästäjän jalka ole eksynyt ja missä tuohitorven rämähdystä seuraava pyssyn pamahdus ei vielä milloinkaan ole rikkonut hämärän hiljaisuutta, niin saatat löytää sen vielä sellaisena kuin se oli ennenkuin pelko tuli; siellä se saattaa kutsuessasi tulla ryskyen pitkin vuorenrinnettä eikä tee kaarroksia päästäkseen vihollisestaan tuulen alle; ja siellä, kun se on sillä päällä, se ajaa sinut kiireimmän kaupalla lähimpään puuhun, johon sinä menet niinkuin orava ketun ahdistamana. Kerran näin sen semmoisella päällä hätyyttävän pientä jäntevää opasta, joka kapusi kuuseen lumikengät jalassaan; eikä milloinkaan karhu ole tehnyt sitä temppua sukkelammin, vaikka miehen jalat olivat käärityt niin epämukaviin verhoihin.

Olimme myöhään eräänä iltapäivänä sauvomassa vastavirtaa kohti suurta järveä salovirran yläjuoksulla. Kaukaa takaamme kuuluva koskien kohina ja lähellämme vuolaan virran lorina, sauvoimien rytmilliset molskahdukset ja pienen kanoottini lipinä vasten aallon väreitä olivat ainoat äänet, jotka häiritsivät salon hiljaisuutta. Olimme ääneti, niinkuin aina ovat miehet, joille salo on puhunut syvintä kieltään ja joille virta voi ensi käänteessä tuoda odottamattomia yllätyksiä.

Äkkiä, juuri kun kanoottimme kokka työntyi ohi erään niemen nenän, se törmäsi suoraan virran yli uivan suuren hirvilehmän päälle. Simmo mörähti hämmästyneenä, ja hirvi pysähtyi kääntyen katsomaan meitä. Siinä se seisoi, suurena kysymysmerkkinä kuonosta hännän päähän saakka, sillä välin kun kanootti liikkui kyljittäin suuren rantakallion alle ja jäi siihen hytkimään paikalleen sauvoimet lujasti pohjaan työnnettyinä.

Olisi jo ollut aika leiriytyä, ja järvi oli vielä kaukana. Muutaman minutin ääneti katseltuamme annoin lähtökäskyn, ja kanootti työntyi ylöspäin. Mutta suuri hirvi ei lähtenytkään metsään, niin kuin hyväntapaisen hirven olisi luullut tekevän, vaan hyökkäsi suoraan meitä kohti. Simmo huitoi kokasta sauvoimellaan ja me muut huusimme viiteen ääneen; mutta hirvi läheni vain, aivan rauhallisena, nähtävästi tahtoen saada selon, mikä se kumma oli, joka juuri oli tullut virtaa ylös ja häirinnyt juhlallista hiljaisuutta.

»Paras olla hiljaa; suuri hirvi käy joskus päälle», mutisi Noel takanani; ja me laskimme takaisin kallion suojaan odottamaan mitä tapahtuisi, antaen suuren eläimen tehdä niin kuin sitä halutti.

Kymmenen minuttia me vielä koetimme kaikin tavoin, uhkauksin ja houkutuksin, saada hirveä pois tieltä, jopa lopuksi lähetimme kuulan sipaisemaan vettä sen alta; mutta vihaista jalanpoljentaa lukuunottamatta ei tullut mitään vastausta, eikä se osoittanut vähintäkään halua luovuttaa meille kulkuväylää. Silloin muistui mieleeni eräs temppu, jonka olin sattumalta oppinut kauan sitten. Hyppäsin rantatörmälle ja kiipesin hirven yläpuolelle pensaikkoon piiloon ja aloin taittaa oksia, ensin hiljaa, sitten yhä äänekkäämmin, niin kuin joku olisi ollut pelkäämättä tulossa metsän läpi. Ensimmäisen epäilyttävän rätinän kuullessaan hirvi säpsähti, epäröi, lähti hermostuneesti poikkivirtaan, levittäen sieraimiaan ja heristäen suuria korviaan saadakseen selvää, mitä rätinä oli, ja kun äänet yltyivät, niin se kiiruhti yhä enemmän ja enemmän. Pian virta oli vapaa, ja kanoottimme halkoili taas väreileviä matalikkoja, mutta hirvi jäi uteliaana katselemaan puoleksi kätkeytyneenä lepikkoon.

Tämä temppu on joskus hyvä. Kaikki eläimet pelkäävät oksan rasahdusta. Mutta ei pidä koettaa sitä yöllä uroshirven kiima-aikana, kuten minä kerran tein tietämättäni. Silloin se luulee sinua kiusoittelevaksi puolisokseen ja tulee päin kuin myrsky ja ajaa sinut kuin säikähtyneen apinan lähimpään puuhun, ennen se ei ole tyydytetty.

Seuraavan tunnin kuluessa näimme kanootistani seitsemän hirveä, vanhoja ja nuoria; ja laskiessamme maalle hämärän tullen leiripaikallemme suuren järven rannalle, oli maihinnousupaikalla suunnattoman uroshirven tuoreet jäljet. Vettä pulppusi vielä niihin, mistä näkyi, että se oli juuri meidän lähestyessämme lähtenyt paikalta.

Mistäkö tiedän, että se oli uros? Tähän vuodenaikaan hirvihärät kulkevat lakkaamatta ja sorkkien kärjet ovat kuluneet pyöreiksi. Lehmät taas, jotka ovat koko kesät, eläneet eriksensä opettaen kömpelöille vasikoillensa salon ääniä ja hajuja ja muuta mitä niiden on tarpeen tietää, kulkevat paljon vähemmän; niiden sorkat ovat sen vuoksi tavallisesti pitkäkyntiset ja terävät.