I.

Honganlehvien lomitse vain oli päivä pilkistellyt Tapanin synnyinkotiin, rantasaunaan kalaisen salojärven äyrämälle. Mutta sitä heloittavampana oli se upottanut sädesoihtunsa järven tyyneen kalvoon, ja siitä oli jo piskuisena syttynyt pojan povessa rakkaus valoon.

Isä oli ahertanut järvellä kalassa ja metsässä runsaan riistan pyynnissä. Pienestä pitäen sai Tapani ressutella mukana, ja siitä oli jo piskuisena virinnyt pojan povessa rakkaus veden kaloihin ja metsän otuksiin. Ja kun hän kasvoi ja varttui, kasvoi hän kiinni metsään ja järveen.

Illoin ja aamuin puhdetöidensä ääressä oli isä kertonut pojalleen monet sadut ja tarinat. Pyhäisinä hetkinä otettiin nokiselta seinältä savun mustaama viisikielinen kannel, ja silloin helisi soitto ja runot raikuivat honkarannan kalasaunassa. Siitä syttyi nuoreen mieleen kaihoisa viehtymys säveliin, sieluun kiehkesivät sadun haavemaailman kajastelut. Tarun terhenetär väikkyi jossakin loitolla soittaen sulosäveltä, ja se sävel soi halaten ja kutsuen ja herätti mielessä kummat kaihot.

Eksyi sitten kerran oikotietä kulkiessaan sinne salorannan kalamajalle paljasjalkainen harmaaveli Rauman rannoilta. Hän näki kumman kajon metsän pojan silmissä ja alkoi kertoa pyhän ristin kodista, jossa veljet taivaalle vihkiytyneinä puhtauden elämää viettivät. Päivät päästään siellä messut kaikuivat ja rukoukset hymisivät pyhän isän luo, ja taivaalle ylistystä veisaten, iäiseen autuuteen sieluja opastaen vaelsivat veljet kautta salojen ja kylien.

Mutta nyt, kertoi nuorekas harmaaveli, nyt uhkasi tuho pyhän ristin kotia, tarvittiin apuväkeä Herran viinimäkeen. Tämä nykyinen kuningas ei suosinut luostaripyhättöjä, vaan hänen voutinsa olivat alinomaa veljeskunnan kimpussa. Kuninkaan käskystä olivat he riistäneet luostarin pellot ja niityt ja muut tilukset, ja oli laitettu haittoja heidän liikunnalleen kansan kesken, niin että he muka saisivat tehdä retkiään ainoastaan viisi viikkoa kesäisin, toiset viisi talvisin. Niin sulivat yhtä tyhjiin hurskasten almut kuin tilusten verotkin. Ristinveljien saarnaamista esteltiin, mutta uutta kerettiläisoppia saarnattiin kaikkialla ja kuningas suosi sitä kaikin tavoin. Se oli houkutellut jotkut nälistyneet veljetkin puolelleen, niin että olivat kuninkaan leipäpapeiksi lähteneet. Vanhenivat veljistä loputkin, hautaan vaipui pää toisensa jälkeen, ja autius uhkasi pyhän ristin kotia.

Tervetullut, puhui innonharras nuori veli, oli sinne jokainen, kellä halu paloi ja kelle oli suotu hengenlahjoja. Ei kysytty tulijalta maallista rikkautta, ei arvonimeä eikä suurin oppiakaan. Köyhästä kodista oli hänkin, nuori veli Olavi, luostariin urennut, oli oppivuotensa läpäissyt ja kuninkaan kielloista pelästymättä samosi saloja vuodet läpeensä tehden palvelusta pyhälle ristille.

Miten siitä nuori, hehkusilmä munkki puhuikin, syttyi innon palo nuoren Tapanin sieluun ja hän lähti veli Olavin mukaan. Ja niin tuli hänestä luostarin noviisi, hän sai tehdä minkä mitäkin palvelusta, helmiellä rukousnauhaansa ja lukea hieman latinaakin.

Mutta ei täällä Tapanin uneksiva ikävöitsemys ottanut sulaakseen tyydytyksen sopusointuun, pettymyksen mato alkoi haaveruusuja kalvaa muurien harmaassa kolkkoudessa. Veljet, joita Tapani joutui joka päivä kohtaamaan, eivät ollenkaan vastanneet sitä ihannoitsevaa sävyä, jolla veli Olavi oli ristinkodin elämästä puhunut. Heihin hiukan tutustuttuaan näki Tapani heissä vain vanhoja ukon kyhniäisiä, joita halutti enimmän istua suurella kivellä luostarimuurin vieressä ja onkia ahvenia ja lohenmulloja syvästä Raumanvirrasta, milloin ei hartaimmallakaan anomisella saatu särpimen apua nuottamiehiltä, jotka vetivät anteliasta apajaansa Lajon lahdella luostariluodon pohjoispuolella.

Kuivahkolta tuntui Markus lehtorin opetuskin sinisalojen satuihin ja runoihin elähtyneestä metsän pojasta. Eikä sitä suinkaan tehnyt viehättävämmäksi vanha isä Sepeteus, joka kaihosta narisevin äänin muisteli aikoja, jolloin luostarikoulu oli laajalti kuulu, niin että sen lattiapehkuilla istui vain ritarien ja mahtavimpain vapaamiesten poikia. Alennut, narisi isä Sepeteus, alennut oli tämän nykyisen lehtorin aikana luostarikoulun maine. Viisi hän sen vaalinnasta välitti, jos pystyikään. Istui vain, isä Markus, mieluimmin pöydän ääreen, jos hurskaiden almuissa oli vähänkään parempia makupaloja.

Nuori Olavi yksin, milloin retkiltään viivähti kotosalla, saattoi innonhehkullaan kohottaa nuoren noviisin mieltä uuteen vireeseen.

Paloi siellä tosin tulta toinenkin, isä Simon, guardiaani, ristinkodin ylikaitsija. Mutta vihan tulta hän paloi, leimusi kapinanhenkeä Kustaa kuninkaan ryöstöjä vastaan. Joskus puuskahtaessaan saattoi hän tuomita helvetin kuuminpaan kattilaan halliparran kerettiläisen, joka oli saattanut ristinkodin puille paljaille ja tahtoi vanhat harmaaveljet tappaa nälkään.

Niin, vatsan tarpeista hengellisille isille oli heittänyt pahimman vastuksen. Tuhkatiheään kehoitettiin uutta kokelastakin, veli Tapania, hyviltä emänniltä almuja anomaan. Hän lähti alussa juhlatuulin kuin uhripappi kaikkein pyhimpään, anoi kuin olisi siten taivaan armon ja siunauksen antajalle suonut. Mutta pian älysi hän, että emännät itse antoivat vain armosta ja säälistä, milloin antoivat ensinkään. Ja koiran tuntein ja useimmiten tyhjin repuin palasi hän kotiin, jossa vanhat veljet nälkäisinä odottivat.

* * * * *

Tähän aikaan kohtasi vanhaa Raumaa kova isku. Valkean vihat pyyhkäisivät pois koko kaupungin.

Tuli syttyi syyskuun 12 päivänä 1536 Patalan talossa Kolminaisuuden kirkon vieressä ja levisi heti Rikolaan samalla tontilla. Kaakkoistuuli levitti nopeasti liekit yli kaidan kadun Keijoilaan ja Suutarilaan viereiselle tontille, ajoi ne edelleen Päiväiseen ja Sukkalaan, kaarrutti Kirvelään ja Renneriin, ja tuskin kului tuntia kauemmin, kun jo koko kaupunki leimusi tulisena järvenä. Asujamet eivät ehtineet ryhtyä muuhun kuin hätäpäätä juosta liekkejä pakoon, mitkä sillan yli luostariluodolle, mitkä venheillä Tarvonsaareen, kun olivat hädissään juosseet niemen kärkeen Käkelän nurkalle ja tuli ykskaks joutui ahdistamaan sinnekin kaupungin toiseen päähän. Niin paloi koko kylä poroksi, ainoastaan Kolminaisuuden kirkko ja pappila säilyivät ja Teräväinen ja Torniainen pappilan takana, jotka kaikki olivat tuulen päällä. Pakilasta ja Rautialasta liekit leiskahtelivat Raumavirran yli nuoleksimaan luostarinkin peltikattoa ja kivimuuria, mutta eivät toki niihin pystyneet.

Tuokiossa olivat koko kaupungin perheet joutuneet paljaan taivaan alle. Avuttomat katseet kääntyivät heti luostariin, ja auliisti avasi se porttinsa. Oli silloin kuin leimahtaisi veljissä uuteen eloon pyhän Fransiskuksen henki; yötä päivää veljet vaalivat kovaosaisia, ja jokainen komero, itse kirkon lattiakin makasi öisin turvattomia vaimoja, lapsia ja vanhuksia täytenään.

Mutta silloin alkoi ristinkodin nurkista tuijottaa vastaan nälkä entistään ammottavammin silmin. Miesväki riensi puimaan vuoden satoa kaupunkilaisten lukuisiin riihiin Vasaraisten tien varrella, väliin vetäisten kala-apajan särpimiksi. Mutta niin vilja- kuin kalasatokaan riitti tuskin ensi hätään, kun kaiken entisen oli palo tuhonnut. Nälkä hajoitti pian vieraan väen luostarikodista, vaimot, lapset ja vanhukset saivat lähteä kerjuulle pitkin mieroa, miesten ryhtyessä rakentamaan varamajoja palaneille pohjille.

Tuli talvi pakkasineen. Nälkään ja viluun kuolivat silloin monet raumalaiset mieron tiellä. Ja kevään lämpimillä saapui rutto kurjuuden muokkaamaan maaperään. Sinä kesänä laskettiin ruttoon kuolleiden raumalaisten luku kahdeksisadaksi hengeksi. Puolet asukkaista oli tuoni niittänyt.

Rauman seurakunnan pappi Mathias West oli munkkien kera kilvan antanut hätääntyneille apuaan, ja helpommin kääntyikin hänen kätensä auttamaan, kun kuningas oli suuren osan luostarilta riistämiään peltoja ja niittyjä luovuttanut lutherilaisen suosikkinsa haltuun. Mutta onnettomuuden kukkuraksi nyt kevätahavalla paloi pappilakin, ja isä Mathiaan täytyi ensi hätään etsiä perheelleen tyyssija kirkkonsa pienestä sakaristosta, jossa ei tietenkään riittänyt suojaa muille mieroon joutuneille.

Yhteinen kamppailu näinä hätäpäivinä oli jälleen entistä kiinteämmin sitonut ihmisten sydämet luostariin. Mutta jokaista ahdisti puute ja kurjuus, jokainen anoi apua, ani harvalla oli mitään annettavaa. Ei sentähden kaupungin kansan kiitollisuus koitunut munkeille suureksikaan siunaukseksi, nälän palo pani maailman näyttämään yhä harmaammalta jokaisen harmaaveljen silmissä.

Jos lie pyhä Fransiskus jo alusta alkaen tarkoittanut, etteivät hänen seuraajansa surisi huomisesta päivästä, niin ainakin pyhänristin veljet Raumalla tähän aikaan elivät vain päivästä päivään. Ihmekö, jos tällöin Tapanin koulutus ja vihkiminen pappismunkiksi oli tyyten unhottunut. Hän sai pysyä maallikkona, palvelevana veljenä, ja uurain, auliin ja neuvokkain kaikista olikin hän palvelemaan ja auttamaan. Hätä, jota hän joka päivä näki ympärillään, oli hälventänyt unelmat hänen päästään ja pettymyksen tunteen sydämestä. Oli niin paljon huolehtimista ja hääräämistä veljien ja muiden hyväksi, ettei ollut aikaa unelmiin.

Nähdessään miten terminarius tuskitteli, kun ei almuja tullut juuri nimeksikään, alkoi Tapani tuumia uusia tulolähteitä. Hän esitti isäntämunkille, provisorille, että laitettaisiin nuotta ja vedettäisiin sillä kaloja kaupungin apajilta. Mutta kun tämä syystä tai toisesta ei välittänyt siihen tuumaan taipua, joutui Tapani ajattelemaan riistaisia metsiä. Hän laittoi jousen ja nuolia ja samosi päivän kaupungin metsiä ja luostarin entisiä tiluksia. Ja kun hän illalla saapui sievoinen saalis mukanaan, niin silloin hänet aivan kuin itsestään määrättiin luostarin metsämieheksi.

Siitä pitäen nähtiin nuoren Tapanin puoleksi, munkin, puoleksi maallikon pukimissa samoavan metsälle aamuisin ani varahin ja palaavan illalla myöhään päivän riista olallaan. Palavin silmin häntä odottivat vanhat veljet luostarin kammioissa ja ilo ja riemu vallitsi illoin hänen tuodessaan uutta särpimen apua. Vapaana kaikista säännöistä sai tämä veljeskunnan tärkein jäsen mennä ja tulla miten tahtoi, ja vanha rippi-isä antoi hänelle synnit anteeksi rasittamatta edes tunnustuksellakaan väsynyttä metsämiestä. Ja metsän poika oli omassa elementissään, metsissä, missä hän parhaiten viihtyi; mutta vanhojen veljien ilo hänen palatessaan veti hänet aina illoin takaisin luostarikotiin.

Pian tiesivät yksin raumalaisten lehmätkin, että tämä uuras nuorukainen oli hengellisten isien metsämies. Ja illoin, kun hän ahtaita katuja palasi metsältä läpi kaupungin, loi moni tyttö häneen lemmekkään katseen otsaripansa alta. Mutta siinä katseessa oli hieman kunnioitustakin, sillä luostarista oli tyttöjen unelmissa langennut reippaaseen poikaan epämääräinen hengellisyyden heijastus. Hän ei ollut heistä vain reipas metsämies, mutta ei hän toisekseen ollut oikea munkkikaan, ja sentähden alkoivat he sanoa häntä metsämunkiksi.